Suomi on pitkä maa

Suomi on pitkä maa, sen tuntee taas selkeästi nyt keväällä. Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen matka on pitkä, reilut tuhat kilometriä riippuen tietysti myös kohteista. Helsingistä pääsee Kittilään lentäen vajaassa puolessatoista tunnissa; junalla ja bussilla matkaan menee yli puoli vuorokautta. Matkan pituuden huomaa aina omalla kohdalla keväällä, kun parin viikon mittainen hiihto- ja pääsiäisloma pohjoisessa loppuu ja oli palattava etelään ja arkeen. Tämä tarkoitti myös siirtymistä Lapin metrisiltä hangilta siite- ja katupölymaailmaan pärskimään.   

Joka kevät tämä siirtyminen suksilta ja pohjoisen lumilta etelän kevääseen on henkisesti paljon suurempi kuin matka kilometreissä, vaikka molemmat paikat sijaitsevatkin samassa valtiossa. Vaateparren keventäminen – enää ei tarvitsekaan talvitakkia, sukkahousuja eikä kaulaliinaa, villamyssyä ja -lapasia – on joka kerta yhtä vaikeaa, sillä lämpömittarin kertomiin lämpöasteisiin ei millään meinaa uskoa.  

Kun huhtikuu ja vielä toukokuun ensimmäinen puolisko ovat parasta hiihtoaikaa pohjoisessa, sillä t-paitakeli rinteessä tai hiihtäen ei ole ollenkaan Lapin lisällä varustettu juttu, niin etelässä samaan aikaan rapsutetaan veneitä, mietitään kasvihuoneeseen tai puutarhaan istutettavia kasveja tai muita kevättöitä. Jokohan krookukset tai leskenlehdet kukkivat? Etelässä olen myös tutustunut niihin valkovuokkoihin, joista kouluaikana kirjoissa kerrottiin, että ne poimitaan äitienpäivän aikoina kotiin vietäväksi. Meillä oli silloin vielä metriset hanget, joista saattoi ehkä poimia edelliseltä kesältä jääneitä ”talventörröttäjiä”. Nyt minulla on sekä sini- että valkovuokkoja omalla takapihalla. Niiden kukinnasta voi nauttia muutaman päivän ja tänä vuonna niiden kukinta on aikaisessa.

Kevättyöt etelässä ja pohjoisessa ovat täysin erilaisia. Muistan yhden huhtikuun alun, jolloin tein Raattamassa kenttätöitä väitöskirjaani varten. Hiihdin haastattelemaan yhtä poromiestä erääseen kahvioon, jossa hänen kanssaan jutteli Rymättylästä kotoisin oleva pariskunta. He kertoivat edellisellä viikolla istuttaneensa perunat – toki harson alle. Raattamassa satoi sillä viikolla uutta lunta yli 20 senttiä, joten siellä ajatus perunoiden istuttamisesta tuntui aika kornilta. Nytkin ennen huhtikuun puolta väliä on varhaisperunat istutettu täällä Turun seudulla ja uusia kotimaisia perunoita saa sitten kesäkuun alussa.  

Säätiedotuksissa nämä pohjoisen ja etelän säätilojen erot eivät useinkaan tule esille. Usein pääsiäisenä tulee joka tuutista varoituksia pääsiäismaanantain huonosta kelistä ja lumipyrystä; kotimatkalle kehotettiin lähtemään jo sunnuntaina. Esimerkiksi viime vuoden pääsiäismaanantaina me nautimme Lapissa aurinkoisesta hiihtopäivästä – kaikista kelivaroituksista huolimatta. Meitä pohjoisen ihmisiä naurattavat myös jokasyksyiset otsikot siitä, miten lumi taas yllätti autoilijat.   

Kun ikkunasta katsoo ulos, niin en yhtään ihmettele, että kun mielen täyttävät puutarhatyöt, veneen vesillelasku ja terassit, ei enää tajua, että toisessa päässä maata olisi mitä parhain hiihtokeli, ja valoa riittäisi melkein vuorokauden ympäri. Sitten loka-marraskuussa, jolloin Lapissa on pimeää ja kaikin puolin ikävähkö keli, niin ihmiset hinkuvat hiihtämään ja hiihtokeskukset kilpailevat ensilumenladuillaan. Mukavampi hiihtosää olisi huhtikuussa, mutta silloin etelän ihmisten päät täyttävät kevättyöt, ei edes kevätyöt.  
(Tästä osa on ollut kolumnissa Kittilälehdessä vuonna 2018) 

Track Changes - Reflecting on a Transforming World - SIEF Santiago de Compostelassa

Järjestyksessään 14. SIEF:n kongressi on ohi ja seuraava pidetäänkin sitten juhannusviikolla 2021 Helsingissä. Äskeinen pidettiin Santiago de Compostelassa, joka oli oikein mukava paikka kongressille, kunhan sinne vain ensin pääsi. Tiedän yhden osanottajan, joka käveli caminoa, mutta minä kuten monet muutkin matkustimme sinne etupäässä lentäen tai junalla. Kongressin teemana oli Track Changes  - Reflecting on a Transforming World ja muutoksia reflektoitiin niin pääluennoissa kuin lukuisissa työryhmissä. Kuuluisan ja suositun pyhiinvaellusreitin päätepiste on vastaanottanut lukuisia tulijoita, joten meidän noin 800 hengen kongressiosanottajat hajaantuivat eri hotelleihin ja iltaisin kaupungin lukuisiin ravintoloihin. 

Cidade da Cultura de Galicia

Kongressin avajaiset pidettiin Galician Cidade da Cultura-rakennuksessa. Avausluennon piti Barcelonan yliopiston professori Susanna Narotzky, jonka ajankohtainen ja tällä hetkellä erittäin tuttu aihe oli The politics of evidence in an uncertain world: experience, knowledge, social facts and factual truth. Minä – kuten niin monet suomalaiset osanottajat emme kuitenkaan pystyneet keskittymään esitelmään täysin, sillä kiinnostavampi ja meitä yliopistolaisia koskettavampi olivat Suomen eduskuntavaalien tulokset, joita tippui juuri tämän luennon aikana. Tuli mieleen kahdeksan vuotta sitten olleen SIEF:n Lissabonin kongressin avajaiset, jossa me suomalaiset osanottajat seurasimme kauhuissamme persujen ensimmäistä jytkyä. Silloin tieto tuli lähinnä tekstiviestien avulla, mutta nyt tuloksia saattoi seurata suoraan esimerkiksi ylen vaalistudiosta. Narotzkyn kuten muidenkin keynote-luentojen abstraktit löytyvät täältä.

Keynote-luentoja oli kaiken kaikkiaan neljä, joista viimeinen sitten räjäytti pankin – kuten voisi sanoa. Emeritusprofessori Tim Ingoldin luento ei oikein vakuuttanut kaikkia kuulijoita, sillä häneen oli asetettu niin paljon odotuksia. Hän käsitteli miten menneisyyttä voidaan eri tavoin käsitellä ja mitä ne tarkoittavatkaan. Nykyisyyden ja menneisyyden erilaiset kombinaatiot tulivat kyllä esille, samoin tekemiset.

Kolmannen keynotin pitäjä oli Helsingin kansatieteen nykyinen vs. professori Coppéle Cocq, jota ehkä enemmän tunnetaan folkloristiikan alaan kuuluvista saamelaistutkimuksistaan. Tarinat olivat keskeisessä osassa tässä(kin) esitelmässä, jossa käytiin läpi digitaalisia jalanjälkiä ja narratiivien jäljittämistä. Erilaisten digitaalisten tarinointiesimerkkien avulla seurasimme tätä ”valeuutisten” aikaa, kuten Trumpin aloittamaa ”America first”, meidän maa second –keskustelua ja esimerkkejä ja mm. Suohpanterrorin tähän kuuluvaa videota. Mitä varten esimerkiksi nämä on oikeastaan tehty? Digital humanities on näköjään joka paikassa nostettu enemmän tai vähemmän tutkimusstrategiaksi ja tämä esitelmä antoi siitä yhden mielenkiintoisen ja ajakohtaisen näkökulman.

Viimeisen päivän keynotin piti Barbara Kirschenblatt-Gimblett ja pelkästään tämän vuoksi kannatti kuunnella näitä päätöstapahtumia, jotka pidettiin vanhassa kaupungissa olevaan palatsiin rakennetussa auditoriossa. Hän kävi läpi museoiden roolia muuttuvassa maailmassa. Esimerkkinä hänellä oli Varsovassa oleva Puolan juutalaisten museo, Polin, jonka näyttelyn pääkuraattori ja kirjan toimittaja hän on ollut. Paradigman muutos ja muut muutosprosessit ovat vaikuttaneet myös siihen, että museo määritelmää on pitänyt laajentaa vastaamaan paremmin nykypäivän museoita. Mikä on meidän roolimme tässä kehityksessä oli asia, jota esitelmä käsitteli. 

Tätä seurasi pyöreän pöydän keskustelu materiaalisuuden muutoksista, jossa Kirchenblatt-Gimplettin lisäksi Regina Bendix, Dorothy Noyes ja Sharon Roseman kertoivat esimerkein siitä, miten esineet kertovat ja miten niitä tulee tai voi kuunnella. Tietysti saimme nauttia myös säkkipillin ja kampiliiran soitosta ja tanssiesityksestä. Niitä oli myös avajaisissa. 

Yritin etsiä tietoa kuinka monta esitelmää kongressissa oli, mutta sitä en löytänyt kovin helposti. Työryhmiä oli reilut 90 ja niissä oli 4-9 esitelmää. Lisäksi oli postereita, joita myös esiteltiin. Seminaariin kuulutettiin myös muita tapoja esitellä tutkimustaan kun ”perinteisiä” esitelmämuotoja. Niitäkin ohjelman mukaan näkyi olleen. Kuuntelin kaksi työryhmää alusta loppuun ja sen lisäksi yksittäisiä luentoja sekä posteriesityksiä. Ohjelma oli todella tiukka, sillä kahtena päivänä olin vielä lounastauoilla myös kokouksissa. 

Monet mielenkiintoiset työryhmät ja esitelmät olivat samaan aikaan kuin oma työryhmä. Meillä (Maija ja minä) oli matkailuaiheinen työryhmä yhdessä kahden espanjalaisen ja yhden unkarilaisen kanssa. Tämän Traces of tourism: global changes, local impacts? From sustainability to resilience esitelmät käsittelivät matkailua ja sen vaikutuksia monesta näkökulmasta. Alueellisesti liikuttiin Tuorlassa, Färsaarilla, Kiinassa sekä Forksissa, josta siirryttiin Espanjaan sekä Meksikoon. Ongelmat ja kysymykset ovat samankaltaisia erityisesti esitelmissä, joissa käsiteltiin   matkailun merkitystä ja vaikutuksia paikallisyhteisöille. 

Kuuntelin myös raja-alueiden kulttuuriperintöä käsittelevän Heritage practices and management on the borderland-työryhmän esitelmiä, jossa puheenjohtajina toimivat Lászlo Mód ja Tatiana Bajuk. Tässä esitelmät erosivat toisistaan enemmän kuin meidän matkailuaiheisessa työryhmässä, mutta se ei vähentänyt joidenkin esitelmien kiinnostavuutta. Osa esitelmistä oli unkarilais-slovakialaisen (vai slovenialaisen?) projektin tuotantoa ja ne käsittelivätkin näitä eri raja-alueita. Nostan esille näistä vain yhden esitelmän, Ida Hughes Tidlundin Märketin majakkasaarta ja sitä eri tavalla halkaisevan Suomen ja Ruotsin välistä rajaa käsittelevän esitelmän. 

Posterien määrä näköjään lisääntyy seminaareissa. Meidän graduopiskelija Jaana Saarikosken Tuorlaa ja erityisesti Väisälää käsittelevä posteri erosi positiivisesti muista. Elisabet Luggauer Würzburgista esitteli omaa väitöskirjatutkimustaan Podgoricassa, jossa häntä kiinnostaa ihmisten ja kulkukoirien välinen suhde ja mitä se (monilajinen etnologia) voi kertoa europanisaatiosta.  Ja posteri oli myös Eva Costiander- Huldenilla; se käsitteli Johan Gadolinia ja hänen kirjastoaan. 

SIEF:n hallitukseen valittiin Helsingin yliopiston vararehtori Hanna Snellman, joka johtaa paikallista eli Suomen järjestelytoimikuntaa. Helsingin SIEF:n teemaa ei ole vielä päätetty, mutta muuten järjestelyt ovat hyvin käynnissä. 

Pyhän viikon, Semana Santan näytöksiä saattoi iltaisin seurata vanhan kaupungin kapeilla kaduilla. Uskonto ja camino olivat hyvin tuotteistettu ja uskonnollista kitsiä oli myynnissä kaikkialla. 

Viiniä ja muita maaseudun tuotteita

Turussa kadut on paikoitellen ehditty siivota ja viime päivinä on satanut räntää. Frankeissa tai tarkemmin Würzburgissa oli viime viikolla jo kevät pitkällä, kun kävin siellä paikallisen yliopiston etnologian laitoksen järjestämässä monipuolista maaseutua ja sen elämää ja elinkeinoja käsittelevässä kongressissa. Monet maaseudun prosesseista ja ongelmista ovat aivan samanlaisia kuin meillä Suomessa, erona tosin on paljon eteläisempi sijainti ja koko. Iltaesitelmäni käsitteli suomalaisen maaseudun moninaisuutta ja minua pyydettiin puhumaan erityisesti myös pedoista ja poronhoidosta. Aika lailla samoja asioita olin käsitellyt kuin aamutelevisiossa tällä viikolla puhunut tutkimusprofessori Hilkka Vihinen Luonnonvarakeskuksesta. 

Laatikkoviljelyä, toisessa kohtaa oli myös säkkiviljelyä. 

Oppilaitoksen tuotteita.

Kongressiin sisältyi myös retki; menimme laivalla Veitshöchheimiin, jossa tutustuimme Baijerin maaseutuoppilaitoksen viininviljelyn ja puutarhanhoidon osastoon. Aika moni kävijöistä haaveili tuon jälkeen ammatinvaihdosta. Opastuksen jälkeen nautimme oppilaitoksen antimista, siis viinistä, ja sitten olikin ohjelmassa panelikeskustelu ilmastonmuutoksesta. Takaisin kaupungissa olimme noin klo 20, jonka jälkeen vielä ruokailu ja dgv-komission “Kulturanalyse des Ländlichen” kokous ja ruokailu. Saksalaista tehokkuutta, sillä kongressi alkoi klo 9.00.

Magnoliat ja kirsikkapuut olivat kukassa, samoin narsissit, hyasintit ja tulppaanit kukkivat. Muutamasta aurinkoisesta päivästä ihmiset ottivat kaiken irti, sillä Mainin rannat olivat heti täynnä väkeä, kun vain aurinko näyttäytyi. Sillalle ei meinannut mahtua, sillä sen täyttivät roseeta tai muuta juomaa nautiskelevat lauantaikävelijät.  Parsaa ei vielä saanut ravintoloista, mutta onneksi torilta ja kaupoista.  Kiitos Elisabethille näistä ja kongressin järjestelyistä erityisesti Michaela Fenskelle ja Arnika Peselmannille! 

Tuotteina mm. viini ja autot.

Transsilvanian museoissa

Ehdin käydä myös muutamassa kaupungin museoista. Museoita oli runsaasti, mutta valinta kohdistui luonnollisesti Transsilvanian etnografiseen museoon, joka on romaniaksi Muzeul Etnografic al Transilvaniei ja unkariksi Erdélyi néprajzi múzeum sekä sen etnografiseen ulkomuseoon, joka sijaitsee hieman kaupungin laidalla paikassa, josta on hienot näköalat. Ulkomuseo on osa tätä etnografista museota ja sillä on oma nimi, Romulus Vula Park. Näiden lisäksi kävelin läpi myös paikallisen taidemuseon, josta toki löytyivät samojen taidesuuntien edustajat kuin monista muistakin taidemuseosta. 

Etnografinen museo sijaitsee ns. Redutan palatsissa, aivan kaupungin keskustassa. Samassa talossa on myös matkailuneuvonta. Näyttely sijoittuu kahteen kerrokseen;   aluksi esitellään hieman esihistoriaa ja sen jälkeen eri elinkeinoja, kuten maataloutta, kalastusta, paimentamista ja viininviljelyä sekä erilaisia käsitöitä. Näyttely keskittyi maaseudun arkeen. Lisäksi oli näytteillä eri etnisten ryhmien huoneita, jotka keskittyivät tekstiileihin. 

Näiden lisäksi oli hieno erillisnäyttely näkövammaisille ja pikkukoululaisille, kuten minulle kerrottiin. Se oli varustettu pistekirjoituksella ja esineitä sai kosketella ja haistella. Yläkerrassa oli vielä Transilvanian eri seutujen kansallispukuja esittelevä näyttely, johon kuului myös eri aikoja ja eri etnisiä ryhmiä esitteleviä kansallispukuun kuuluvia esineitä. Niistä uudemmissa näkyi selkeästi kansallisuuteen ja etnisyyteen viittaavat seikat, kuten värit ja liput. Kansallispuvut eivät pönöttäneet vitriineissä, vaan melkein täyttivät huoneen esitellessään itseään. 

Sivustalla oli vielä erikoisnäyttely Transsilvanian (tai koko Romanian) uskonnollisesta kentästä, joka varmaan avautui hyvin paikallisille katsojille. Vaikka esimerkiksi elinkeinoja koskeva näyttely antoi hieman vanhanaikaisen kuvan museosta, oli palatsin tiloja yritetty hyödyntää hyvin, sillä osa tiloista oli kapeita käytäviä ja yhtä isoa salia käytettiin näköjään myös erilaisiin puhe- ja musiikkitilaisuuksiin. Sekä näkövammaisille tarkoitettua näyttelyä että yläkerran kansallispukuja minulle tuli esittelemään museossa työssä oleva tutkija, joka oli sunnuntaina sattumoisin käymässä siellä. Tällä tavalla näyttely, sen eri kylät ja kansallisuudet avautuivat minulle aivan eri tavalla, kuin jos olisin vain itsekseni tutkinut näyttelyä saamani esitteen avulla. 

Lähtöä edeltävänä päivänä kävin vielä ulkomuseossa, jossa oli auki vain lipunmyyntikoju ja siinä oleva pieni museokauppa. Tämä Romulus Vula on kuulemma ensimmäinen romanialainen ulkomuseo. Koska kaikki sen lukuisista kohteista – esitteen mukaan 13 maatilaa, joissa 90 rakennusta ja kolme kirkkoa – olivat kiinni, alueen kävelyyn ei mennyt liikaa aikaa. Rakennukset oli jaettu eri alueiden mukaan, mutta ulkopuolelta sai vähän heikon kuvan kansallisuuksien ja ammattien välisistä eroista tai yhtäläisyyksistä tai yleensä kuvauksista. Paljon oli erilaisia myllyjä, ulkorakennuksia ja esimerkiksi keramiikkapajoja. Museolla on myös työnäytöksiä ja koululaisille työpajoja. 

Yhden tilan pihalla näkyi työntekijä haravoivan pihaa ja vei sisätiloihin muutaman lampaan. Portteja oli täälläkin; mm. yhden hautausmaan portti vei kirkolle. Moni rakennuksista – ainakin ulkoapäin – näytti kaipaavan korjauksia. Kirkot olikin korjattu Norjan ja Islannin rahoituksella.  

Sisäkuva Petrindun kirkosta, wikipedia commons.

Torockó, transsilvanialainen kylä

Ollessani nyt työmatkalla Transsilvaniassa sain mahdollisuuden käydä yhdeksi   kauneimmista transilvanialaiskylistä luonnehditussa Torockóssa, romanialaiselta nimeltää Rimetea.  Kylä sijaitsee reilun tunnin päässä Kolosvárista ja siellä on majoitusta, viinitupia ja ravintoloita. Nyt maaliskuun alussa kylä näytti hiljaiselta ja auki oli vain yksi matkamuistomyymälä. Kylämuseokin oli kiinni. 

Torockóa markkinoidaan kylänä, jossa voi kokea auringonnousun kahdesti. Kylä sijaitsee Szekelykőn 1171 metriä korkean vuorenhuipun takana. Varhain aamulla aurinko nousee vuorenhuipun vasemmalta puolelta, piiloutuu sen jälkeen vuoren taakse ja taas hetken päästä tulee näkyville. Eteläkarpaatit ovat myös hyvää kiipeily- ja vaellusmaastoa. 

Kylä on vanha, josta todisteena on roomalaisasutuksen merkkejä ja kirjalliset maininnat 1200-luvulta. Satojen vuosien ajan se on ollut kuuluisa kaivoksestaan ja sepistä. Monista eri kansallisuuksista tulleiden, etupäässä unkarilaisten ja itävaltalaisten, perintö näkyy – kuulemma – vielä talojen arkkitehtuurissa ja ehkä siinä kiinni olleessa kylämuseossa. Vauraus on peräisin mm. rautakaivoksista ja kaupankäynnistä. Vaurautta on sitten sijoitettu mm. kansallispukuihin ja niiden koruihin.  

Kylän tuhosi tulipalo 1870 ja sen jälkeinen rakennuskanta on tehnyt kylästä kuuluisan kauneudestaan. Valkoisiksi rapatut talot vihreine ikkunaluukkuineen sijaitsevat puisten porttien takana. Joidenkin talojen kaduille päin olevissa päädyissä on myös rappauskoristeluja. Unitaarinen kirkko sijaitsee keskellä rakennuksia, toinen kirkko myös oli keskustassa. Kylän keskustorilla sijaitsee vedenottopaikka, joka laajenee kahdeksi altaaksi, joista ylemmässä pestään vaatteita ja alemmassa mattoja. Vesi oli kylmää, mutta mattoja pestiin myös käydessämme kylässä. Kylä on saanut 1999 Europa Nostran palkinnon kylän arkkitehtuurin huomioinnista restauroinnin yhteydessä. 

Tässä talossa on asunut unkarilaisen ystäväni Angelan isänpuoleista (Botár) sukua!

Kylässä oli upeita portteja, tosin ne olivat suhteellisen uusia: 

Kevään alun perinne Romaniassa

Melkein heti tullessani Kolosváriin sain Anjalta lahjaksi mártisorin, pienen puisen perhosen, joka piti sitoa siinä kiinni olevalla punaisella ja valkoisella langalla takin kaulukseen. Nämä pienet korut – kukkaset ovat yleisiä, mutta näin myynnissä mm. Game of Throne -motiiveja – juhlistavat kevään tuloa Romaniaan ja myös Moldaviaan. Näitä mártisoreja myydään maaliskuun alusta lähtien. Nimensä se on saanut maaliskuusta, joten tämä mártisor tarkoittaakin pikku maaliskuuta.  Korun sanotaan maagisella voimallaan suojelevan sairauksilta ja huonolta onnelta. Korun antaminen on vanha tapa ja sen uskotaan tuovan kantajalleen terveyttä ja voimaa koko tulevan vuoden ajan.  

Koruun sidottu puna-valkoinen nauha symboloi elämän syntyä ja elämään liittyvää dualismia: valo/pimeys, päivä/yö, lämmin/kylmä, kesä/talvi ja elämä/kuolema – aivan kuten Yin ja Yang. Koruun liittyy paljon vanhoja selityksiä esimerkiksi sen alkuperästä. Erään tällaisen mukaan se on peräisin Rooman tasavallan ajoilta, jolloin Uutta Vuotta juhlittiin keväällä, toisen mukaan sen alkuperä liittyy romanialaisen mytologian yhteen tärkeään henkilöön, Baba Dochiaan, joka  kehrää vuoden langan keväällä vuoden alkaessa. Nauhassa olevan valkoisen värin sanotaan tarkoittavan rauhaa ja punaisen värin tarkoittavan sodissa uhrattua verta. Ainakin täältä löytyy lisätietoa.

Yhden uskomuksen mukaan mártisoria pidetään 12 päivää – tai sitten maaliskuun loppuun asti – jonka jälkeen se pitäisi sitoa nuoreen puuhun. Mikäli puu kasvaa hyvin, niin myös korun siihen sitoneelle henkilölle käy sinä vuonna hyvin. Tavallisempi tähän liitetty uskomus on se, että sitoessaan korun puuhun voi esittää toiveen, joka voi sitten vuoden aikana toteutua. 

Mártisoreja oli myynnissä nyt maaliskuun alkupuolella ja esimerkiksi Kolosvárin – siis romaniaksi Cluj Napocan – keskustorilla pidetyillä kevätmarkkinoilla myytiin käsintehtyjä tuotteita, kuten näitä mártisoreja, käsitöitä, koruja ja leipomuksia. 

Unkarin vuoden 1848 vallankumouksen ja vapaustaistelun muistopäivän viettoa Kolosvárissa

Kun muualla Euroopassa ja maailmalla nuoret osoittivat mieltä ja marssivat ilmastonmuutoksen torjumiseksi, niin täällä Kolosvárissa myös marssittiin, mutta aiheena oli Unkarin kansallispäivä. Toki täälläkin saattoi olla ilmastomielenosoituksia, mutta tämä Kolosvárin kuplani sisältö on suomalais-unkarilaista. Tämä 15.3. on vuoden 1848 vallankumouksen ja vapaustaistelun muistopäivä. Päivää on saanut jälleen viettää Transilvaniassa, jossa on suuri unkarilaisvähemmistö. Toki unkaria kuulee muutenkin katukuvassa ja unkarinkielisiä tekstejäkin on rakennusten ja liikkeiden seinissä. Ja onhan täällä mm. unkarilainen teatteri ja unkarilainen kahvila sekä joissakin ravintoloissa ruokalista on myös unkariksi. Asumani hotellin viereisessä rakennuksessa sijaitsee Unkarin kunniakonsuli, jossa liputettiin Unkarin – ja myös EU:n – lipulla. Itse asiassa Unkarin lippu liehuu siellä muinakin päivinä.

Täältä muualtakin löytyy lisätietoa päivän historiasta ja eri aikoina vietetystä juhlapäivästä Unkarissa. Tämä 15.3. liittyy olennaisesti Unkarin ja unkarilaisten kansallisrunoilija Sándor Petőfiin. Kolosvárissa juhlintaan kuului mm. klo 11 alkanut kulkue, johon kuului messu yhdessä lukuisista keskusaukion lähellä olevista kirkoista. Lisäksi myöhemmin iltapäivällä nuoriso esiintyi Matthias Corvinuksen (Unkarin kuningas 1458-1490) syntymätalon edessä. Erilaisten puhe-, musiikki- ja lauluesitysten lisäksi siinä lausuttiin Sándor Petőfin runo Olen unkarilainen, joka kertoo silloisesta Unkarin hienosta menneisyydestä ja siitä, miten sitä tuolloin sorrettiin.   

Sentrooppa-Santran blogista olen lainannut hieman tietoa päivän vietosta ja kansallisrunoilija Sandor Petőfistä, joka vielä yli 150 vuotta kuolemansa jälkeen on aiheuttanut monenlaista draamaa Unkarissa – vastapuolella on tiedemaailma ja toisella puolella ”salaliittoteoreetikot”. 1948-49 uudistuksia ajaneet unkarilaiset julistivat maan itsenäiseksi Habsburgeista. Runoilija Sandor Petőfi oli tämän itsenäisyystaistelun alullepanijoita ja keskeisiä hahmoja. Hänen runoaan Nemzeti dal ‘Kansallislaulu’ pidetään vallankumouksen lähtölaukauksena, ja hän oli mukana laatimassa kuuluisaa 12 kohdan vaatimusluetteloa, jonka kapinalliset esittivät Wienin hoville. Tapahtumien edetessä Petőfi kuitenkin syrjäytyi johtotehtävistä. 

Petőfi taisteli silloin Unkarille kuuluneessa Transilvaniassa Unkarin kapinallisarmeijassa. Itävallan ja Venäjän keisarilliset armeijat kukistivat unkarilaiset Sighisoaran taistelussa, jossa myös Petőfi nähtiin elossa viimeisen kerran 31.7.1849. Hänen ruumista ei kuitenkaan ole löydetty ja tämä sitten on myös avannut mahdollisuuksia kaikenlaisille tarinoille hänen kohtalostaan. 

Isoäiti lupasi kuvata tämän ylpeän neljävuotiaan.

Kulkueessa liehuivat sekä Unkarin että Romanian liput ja ihmisillä oli käsissään Unkarin pienoislippuja. Lisäksi melkein kaikilla oli rinnassa Unkarin värein tehty ruusuke. Myös muutamia kansallispukuja näkyi kulkueessa.

Itse asiassa täällä Kolosvárissa ja muuallakin näkyy todella paljon Romanian lippuja. Kiinnitin siihen huomiota jo aikaisemmin ollessani täällä symposiumissa. Transilvanian unkarilainen ystäväni sanoi hymyillen tähän ääneen ihmettelyyni, että olisihan se, että jos kuulee kadulla unkaria ja jos ei näkisi Romanian lippuja, niin sitähän luulisi olevan Unkarissa. Enää sentään ei puistonpenkkejä ole maalattu Romanian väreihin, kuten on ollut reilut 10 vuotta sitten.  

Unkarin kunniakonsulin toimisto.