Lukijat

tiistai 30. lokakuuta 2012

Haaparannan asemalla + kirjavinkki



Vuonna 1809 solmitun Haminan rauhan jälkeen vedettiin uusi valtioiden välinen raja Tornionlaaksoon, jolloin Ruotsin uudeksi itärajaksi tuli Tornionjoki – lukuun ottamatta Suensaarta, jolla Tornion kaupunki sijaitsi. Uudelle rajalle molemmat valtiot, Ruotsi ja Venäjä pyrkivät rakentamaan omia symboleitaan ja tekemään alueesta omaa. Yksi Ruotsin valtakunnan kannalta tärkeistä ja representatiivisista rakennuksista on vuonna 1918 valmistunut Haaparannan rautatieasema, jonka on suunnitellut Ruotsin rautateiden (SJ) pääarkkitehti Folke Zettervall. Haaparannan asema on yksi Ruotsin suurimpia asemarakennuksia, sillä raja-asemana sen matkustajamääriin pantiin suuria odotuksia. Samalla myös Ruotsin itäraja sai arvoisensa symbolin. (Ks.myös tätä.)  Karungin ja Haaparannan välinen rata avattiin jo 1915. Ensimmäisen maailmansodan aikana rata oli ainut yhteys Venäjän ja Saksan välilläRatayhteys uusine rautatiesiltoineen väylän yli Suomeen vihittiin 6.10. 1919. 
 

Haaparannan aseman kautta on aikojen kuluessa kulkenut monenlaista kulkijaa, tsaarittarista ja kuninkaallisista Leniniin ja sotainvalideista, pakolaisista ja sotalapsista ihan tavallisiin interreilaajiin tai sukulaismatkalaisiin. Esimerkiksi leskikeisarinna Dagmarin salonkivaunu kuljetettiin alkuvuonna 1917 täältä jään yli Tornion puolelle, koska yhteyttä Tornioon ei vielä ollut. Itse olen lähtenyt ensimmäiselle interreilille vuonna 1980 Haaparannan kautta ja ihaillut - tai oikeastaan ihmetellyt - sen suuruutta ja sisätilojen loistoa. Täältä löytyy tietopaketti aseman ja radan historian alkuvaiheista. 



Sisäkuvia asemalta (2009).

Koska Suomen ja Ruotsin raideleveydet eroavat toisistaan, on Haaparannan aseman ratapihalla molempia raiteta ja nämä ratapihat sijaitsevat toisistaan erillään. Vähitellen Haaparannan radan henkilöliikenne lakkautettiin ja asema suljettiin matkustajilta. Ruotsin sisäinen henkilöliikenne loppui 2000. Nykyisin tällä radalla on tavaraliikennettä, kuten esimerkiksi Outokummun terästehtaalta Ruotsiin. Henkilöliikenne on suunniteltu aloitettavaksi uudelleen 2015.  

Tällä hetkellä asema toimii Haaparannan kaupungin nuorten tilana, jossa on mm. erilaisia verstaita, bändien harjoitustiloja ja kahvila. Siellä pidetään myös diskoja, joissa käy nuoria sekä Suomesta että Ruotsista. Lisäksi siellä on Haaparannan historiasta kertova valokuvanäyttely, jossa on myös kuuluisa haaparantalaisen valokuvaaja Mia Grenin kuvia. 

Lisäys:  Jan  Bergsten on kirjoittanut kirjan Tornionlaakson rautateistä, kuvat ovat Mia Grenin. Täältä lisää.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Nikkalan kivisillat



Yksi Tornion-Haaparannan kaksoiskaupungin mielenkiintoisimpia historiallisia nähtävyyksiä on Nikkalan lähellä sijaitseva Keräsjoen ylittävä kivisilta, joka valmistui vuonna 1772. Kyseessä on alunperin 600 metriä pitkä tiepenkka, jossa oli kuusi kiviholvia ja niistä kaksi on jäljellä. Tämä tielinja Norbottenin vanhimpine siltoineen oli käytössä vuoteen 1939 asti.



Alakuvassa oikealla on ns. Kuninkaan kivi, joka on pystytetty Kustaa III vallankaappauksen kunniaksi. Kyseessä on Alatornion ja Ylitornien pitäjien talonpoikien "ei niin vapaaehtoinen" suosionosoitus vallankumouksen vaikutukselle, sillä he kehtasivat protestoida kalliiksi tullutta suosionosoitusta. Vuonna 1775 juhlallisin menoin vihityssä muistomerkissä on teksti suomeksi ja ruotsiksi. Täältä löytyy lisätietoja alueen kaikista muistomerkeistä.

Tämä nykyisen E4-tien edeltäjä oli usean sadan vuoden ajan Norbottenin päätie, ollen näin liikenteellisesti tärkeä reitti. Sitä kutsuttiin Pohjoisen poluksi tai Rannikkomaantieksi (Kustlandväg). Aluksi se oli pelkkä ratsutie, mutta 1600-luvun lopulla se kunnostettiin vaunuilla ajoon sopivaksi.

Nikkalan lähellä, Vuonon kylän eteläpäässä sijaitsee lisäksi muistokivi merkkinä ensimmäisestä Tukholman ja Turun yhdistävästä rannikkotiestä, joka valmistui vuonna 1689. Muistokivi on aikojen kuluessa hieman kärsinyt, mutta siitä voi vielä erottaa kaiverruksen  "CX 1689".

Jotta tämä nähtävyys on kaikkien saavutettavissa, on tien viereen jonkin matkaa rakennettu  luiska pyörätuoleja varten ja vielä viime vuonna nurmipäällysteiselle tielle on levitetty asfaltin tapainen pinta (valitettavasti paikallisoppaanikaan ei tunnistanut päällysteainetta tämän paremmin) kulkua helpottamaan. En tiedä miksi nurmettunutta tienpintaa ei voitu jättää ennalleen, koska puinen liuska oli rakennettu helpottamaa kulkua.  Opastaulut ovat kolmella kielellä: ruotsiksi, englanniksi ja meänkielellä.



Tässä kulkee jonkin matkaa kolme tietä rinnakkain, kuva otettu Keräsjoen kivisillalta: , keskellä oleva uusi tielinjaus betonisiltoineen oli käytössä vuoteeen 1970, jolloin nykyisen E-4:n tielinjaa siirrettiin hieman:

 

Päivän havainto: IKEA:n parkkipaikalla oli lauantaiaamupäivällä yli 10 tilausbussia.

torstai 25. lokakuuta 2012

Tornion Rantakadulla




Tornion vanhassa puutalokorttelissa, Rantakadun varrella on vanha ja kaunis paksurunkoinen visakoivu. Lehdettömänäkin seisovan puun kauneuden ohikulkija havaitsee. Olen kävellyt sen ohi useita kertoja asuessani kenttätöissä saman kadun varrella olevassa Viippolan talossa. Koivu on nähnyt ja kuullut monenlaisia tapahtumia ja tarinoita jokivarren elämästä. Se ei kuitenkaan ole nähnyt sitä, miten pari kilometriä oikealle reilut kaksisataa vuotta sitten venäläiset sotilaat astelivat nykyisen Ruotsin puolelle. Hieman tämän jälkeen alueen asukkaiden oli pakko tutustua uuteen ilmiöön, koska sen halki vedettiin raja. Koivu ei nähtävästi ole ikänsä puolesta sijainnut koskaan Ruotsissa, vaan se on kasvanut koko ikänsä Suomessa, tai ensin Suomen suuriruhtinaskunnassa, osana Venäjän imperiumia. Koivu voisi kertoa muun muassa miten sen oma ympäristö on muuttunut nopeaa vauhtia toisen maailman sodan jälkeen – puhumattakaan viimeisen kymmenen vuoden ajan rakentamisvauhdista. Nykyisen Kaupunginlahden takana nousevat kerros- ja liiketalot, joista ensin silmiin pistää sini-keltainen IKEA:n tavaratalon ”laatikko”. Suomen puolelle rakennetun Rajakartanon, joka pitää sisällään Aineen taidemuseon ja kirjaston, taakse jää vuonna 2008 avattu Rajalla -kauppakeskus ja uudet kerrostalot. Kauppakeskuksen ja Ruotsin puoleisen tullirakennuksen väliin jää vuonna 2011 vihitty Victoria-tori, joka näin syksyllä on aika autio. 


Kruununprinsessa Victoria vihki Victoria-torin 22.9.2011.

Hieman siitä Ruotsiin päin on jo aloitettu maankaivutyöt, sillä sinne on rakenteilla molempien kaupunkien, Haaparannan ja Tornion uusi, yhteinen matkakeskus. Matkakeskuksen tiellä on vielä muutama käytännön ongelma, mutta ne toivottavasti ratkaistaan ennen kuin matkakeskus avataan lähivuosina. Paljon muitakin suunnitelmia tälle entiselle joutomaalle on ollut olemassa poliitikkojen haaveissa ja virkamiesten työpöydillä. Yhteinen kaupunkikeskusta monine yhteisine toimintoineen on toisten mielestä utopia, toisten mielestä konkreettinen ja saavutettava tavoite. Visakoivu näkee toivottavasti vielä senkin, milloin ja miten tämä hanke toteutuu.  

Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf perusti Tornion kaupungin nykyiselle paikalleen Suensaarelle jo vuonna 1621. Suensaari oli tunnettu kauppapaikka jo tätä ennen. Ensimmäisen asemankaavansa Tornio sai jo 1640-luvulla. Tämä Rantakadun kortteli kuuluu tähän kaupungin vanhimpaan alueeseen, joka sijaitsee kaupunginlahden liepeillä. Täällä ovat sijainneet kauppiaiden umpipihatalot aittoineen ja muine rakennuksineen.  Ylinnä olevassa kuvassa kauempana keskellä näkyvä keltainen talo on Viippola, jonka nykyinen asuinrakennus on 1840-luvulta. 1600-luvulla sen omisti kauppias ja porvari Michel Holm ja 1700-luvulla puolestaan kauppias Christer Zoebulon. Viippolalla on ollut useita omistajia ja erilaisia toimintoja. Esimerkiksi kun Tornion vanha raatihuone tuhoutui tulipalossa, niin Viippolassa pidettiin raastuvan kokouksia 1870–1975. (Yksityiskohdat Tornion kulttuuritoimen ja Tornionlaakson maakuntamuseon laatimasta esitteestä "Tornion rakennettu muisti". Lisätietoja löytyy mm. Tornion kaupungin historiasta.)

1800-luvun lopulla tontille rakennettiin kaksi asuin- ja liikerakennusta, jotka ulkorakennuksineen ovat muodostaneet tontin ympärille umpipihan. Vuonna 1938 Otto Viippola osti kiinteistön ja hänen mukaansa talo on saanut nykyisen nimensä. Tontti rakennuksineen on kuulunut Tornion kaupungille vuodesta 1975 lähtien ja yksi rakennus on kaupungin kulttuuritoimen hallinnassa. Taloa käytetään mm. vierailevien taiteilijoiden majoitukseen, ja olen saanut majoittua tähän viehättävään puutalokortteliin useita kertoja kenttätöitteni aikana. 

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kultaa muttei välttämättä kunniaa

Lappi on joutunut taas kultaryntäyksen kohteeksi; tai kaivosbuumin, riippuen mitä metalleja maaperästä etsitään. 1800-luvun kultaryntäys suuntautui Ivalojoelle ja myöhemmin myös Tankavaaran alueelle. Tästä kultaryntäyksestä kertoo mm. Åke Lindmanin vuonna 1999 ohjaama elokuva Lapin kullan kimallus, josta osa on kuvattu autenttisilla kultamailla. Vesireitti Ivalojoen kultamaille muuten kulki kotikyläni Lompolon kautta, sillä ensin noustiin Rovaniemeltä päin ylös Ounasjokea, sieltä Syvä- ja Kuivatepastojokia pitkin kohti vedenjakajaa ja sieltä Korsajärven kautta Ivalojoelle. Matkalla on joidenkin laskujen mukaan ollut 220 koskea (tieto on Viljo Mäkipuron Kulta-Lappia ja kullankaivajia -teoksesta, 1975, 17.)  Näistä kultamaista kertoo tarkemmin mm. Sodankylän Tankavaaran kultamuseo, jossa itsekin olin opiskeluaikana kesätöissä. 1980-luvulla järjestettiin myös kultasoutuja, jossa tosin matkattiin tämä lähes 400 kilometrin matka myötävirtaan. Vastavirtaan soutaen ja sauvoen  ja kultamiehet tekivät matkaa kolmesta neljään viikkoa.

Nykyinen kultaryntäys on edellistä voimaperäisemmin toteutettu. Kultaa ja mineraaleja etsitään laajalla rintamalla Pohjois-Suomessa, ja niitä hyödyntävät viime kädessä ulkomaiset kaivosyhtiöt. Kittilän Suurikuusikosta, Kiistalan kylän läheltä GTK löysi kultaesiintymän ja tutki sitä vuoteen 1998 asti, jonka jälkeen sen valtausoikeudet hankki ruotsalainen Riddarhyttan Resources. Vuonna 2005 kanadalainen Agnico-Eagle Mines osti enemmistön Riddarhyttanin osakkeista ja päätös kaivoksen rakentamisesta tehtiin seuraavan vuoden kesällä. Ensimmäiset kultaharkkonsa kaivos tuotti keväällä 2009. Kaivos, Euroopan suurin kultakaivos, on tärkeä työllistäjä paikallisesti ja kaivosyhtiö näkyy muutenkin kunnassa, mm. kunnan kanssa tehdyn yhteistyösopimuksen mukaan jalkapallokenttä ja jäähalli kantavat yhtiön nimeä.

Mutta, miten käy luonnon näillä kaivospaikkakunnilla? Jääkö Lappiin vain tyhjät montut ja jätteet, kun malmivarannot on kaivettu pois tai metallinhinta niin alhaalla, että hyödyntäminen ei enää kannata? Ja miksi malmeja etsitään myös suojelualueilta, saako Natura-alueelle tai luonnonpuistoihin tehdä valtauksia tai kaivoksia? Nämä ovat kaikki kysymyksiä, jotka askarruttavat ja pelottavat. Vastauksia niihin saadaan, mutta mitä uskoa, sillä muista maista nähdyt jäljet pelottavat. Ja miten turvallinen Kittilän Suurikuusikon kaivos onkaan, sillä Suomen Luonto -lehti otsikoi äsken seuraavasti: "Kittilän kultakaivoksen jätealtaat tehty puutteellisesti - "Haitalliset aineet joutuvat pohjaveteen melko varmasti". Artikkeli perustui kolmen asiantuntijan lausuntoihin.

Artikkelin sisältö on tiivistetysti seuraava:
Suurikuusikon kaivoksen jätehiekka on läjitetty valtaviin altaisiin, joiden pohjarakenteet eivät vastaa edes tavallisten kaatopaikkojen pohjarakenteita.
• Haitta-aineet tulevat todennäköisesti pääsemään pohjavesiin, arvioivat Suomen Luonnon haastattelemat asiantuntijat. Pohjavesien pilaaminen on ympäristönsuojelulaissa kiellettyä.
• Merkkejä pohjavesivaikutuksista saattaa jo olla näkyvissä, ilmenee tarkastusraporteista. Kaivos on toiminut kolme vuotta, ja sen on tarkoitus toimia 15 vuotta. Kaivokselle kaavaillaan laajennusta, jonka ympäristövaikutuksia arvioidaan parhaillaan.
Ja edelleen:
Pelkona on, että muun muassa raskasmetalleja ja syanidia sisältävät myrkkyvedet pääsevät saastuttamaan alla olevan pohjaveden ja kulkeutuvat lopulta vieressä virtaavaan Seurujokeen, joka on upeana kalajokena tunnetun Ounasjoen latvajokia. Ounasjoen varressa sijaitsee myös Levitunturi laskettelukeskuksineen ja luontomatkailuelinkeinoineen.
Kaivosyhtiö kiisti uhkakuvat. Tavallinen kansalainen on ymmällään ja peloissaan. Hän tarvitsee luotettavaa tietoa, mutta mistä sitä saa? Ketä uskoa? Myös Talvivaaran jäljet pelottavat ja pahoin. 

Vanha ilmakuva kultakaivoksesta vuodelta 2009 löytyy täältä.

Päivän havainto:  ulkona on jo tosi pimeää...

lauantai 13. lokakuuta 2012

Akateemisia rituaaleja



Olen osallistunut tähänastisen yliopistourani varrella yhteen jos toiseenkin akateemiseen rituaaliin. Niillä voidaan tarkoittaa yliopistoissa noudatettavia perinteisiä tapoja, joista osa on hyvin institutionalisoituneita, osa taas voi olla hyvinkin erilaisia johtuen esimerkiksi rituaalin osanottajista. Näitä ovat esimerkiksi väitökset, karonkat, publiikit, lukukausien avajaiset ja promootiot. Myös virkaanastujaiset ovat olleet perinteisiä rituaaleja, mutta yliopistolakiuudistuksen myötä ne ovat jääneet historiaan 1.1.2010. Professoreita ei nimittäin enää nimitetä virkaan, vaan heidät otetaan hoitamaan professorin tehtäviä.

Turun yliopistossa professoriluennot jatkavat osaltaan tätä akateemista virkaanastujaisperinnettä. Professorin tehtäviä hoitamaan valitun henkilön tulee pitää noin 15 minuutin mittainen esitelmä, jonka avulla voi suunnata omaa tieteenalaansa tulevaisuuteen tai tarkastella ajankohtaisia kysymyksiä. Erityisen juhlavaksi tämän tilaisuuden tekee niiden pitopaikka, Turun Akatemiatalon juhlasali.  Akatemiatalo valmistui vuonn 1815 ja siinä Turun Akatemia toimi vuoteen 1827, jolloin Akatemia siirrettiin Helsinkiin. Juhlasalissa pidetään muun muassa konsertteja. Salin akustiikka aiheuttaakin puhujalle haasteita, sillä liian nopea puhe puuroutuu. Onneksi ennen tilaisuutta puhujille järjestetään tilaisuus harjoitella etukäteen.  


Kun luennot – kuulijoiden onneksi niiden pituus on vain 15 minuuttia – on pidetty, yliopisto tarjoaa aulassa kuohuviinimaljat, jonka jälkeen itse kukin voi pitää jatkot haluamassa paikassaan haluamalleen kombinaatiolle. Tämän juhlan kustannukset voi muuten vähentää verotuksessa. 

Aleksis Kiven päivänä eli 10. lokakuuta osallistuin itse tähän arvokkaaseen akateemiseen rituaaliin. Päivämäärä on helppo muistaa. Samoin minun on helppo muistaa päivä, jolloin sain maisterin paperit ja väitöspäivä, sillä molemmat tapahtuivat 9.11., toki välissä oli erinäisiä vuosia. Maisteriksivalmistumispäivän tekee erikoiseksi se, että samalla kun olin opiskelukavereideni kanssa juhlimassa, niin muualla maailmalla tehtiin politiikkaa, sillä Berliinin muuri murtui. Vuosi oli 1989. 

Professoriluennon jatkoilla keskustelimme muutaman kollegan kanssa siitä, miten meidän oma sukupolvemme ei ole innokkaasti ollut akateemisia rituaaleja noudattamassa. Vain harva meistä oli osallistunut promootioon eikä kaikilla ollut omaa tohtorinhattua, jota useissa työtehtävissä tarvitaan – ei suinkaan päässä, vaan väitöstilaisuuksissa pöydällä tai kulkueissa kädessä. Tämä tiettyjen juhlatraditioiden vältteleminen varmaan kuvastaa meidän opiskeluajan aikakauden henkeä, sillä nykyään meitä nuoremmat osallistuvat paljon innokkaammin vaikkapa promootioon. Meidän aikanahan ei esimerkiksi maisteripromootioita publiikkia pidetty ja itse sain maisterinpaperit postitse tiedekunnan kansliasta. Eräs kollegani ihmettelikin minulle, että minunhan kansatieteilijänä pitäisi osallistua innokkaasti tällaisiin traditioihin.

Rituaaleja voi vierastaa ja silti tunnistaa ja tunnustaa niiden voiman ja niillä olevan tärkeän tehtävän. Jokapäiväisestä arjesta poikkeavat rituaalit – kuten juuri äskeinen professoriluento – uusintavat sosiaalista järjestystä, vahvistavat yhteisöllisyyttä ja auttavat luomaan kollektiivisuutta. Samalla ne myös tarjoavat oivan tilaisuuden juhlia ja iloita ystävien kanssa. Sellaisia tilaisuuksia ei ole koskaan liikaa. Kiitos ystäville ja kollegoille sekä tietysti myös sukulaisille, jotka teitte päivästä ja illasta mieliinpainuvan!

Päivän havainto: turkulaiset taksikuskit eivät avaa ovea, vaikka taksiin astuminen pitkässä hameessa on tosi hankalaa.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Kirjamessuilla (+ lisäys)




Turun kirjamessut pidetään tänä vuonna 21. kerran ja olen käynyt messuilla aina, mikäli olen ollut Turussa paikalla. Viime vuonna meillä oli myös oma osasto, jossa esittelimme naapurioppiaineen kanssa meillä Turku-aiheista tutkimusta, kuten Kulttuuripääkaupunkihanketta Kerrottu koettu Turku.

Olin päättänyt tulla kirjamessuille jo perjantaina lähinnä kahdesta syystä, sillä halusin kuulla Sofi Oksasen haastattelun ja Lapin yliopistossa työskentelevän kulttuurihistorioitsijakollegani Marja Tuomisen esityksen. En ollut ainoa, jota Oksanen kiinnosti, sillä auditorio oli täpötäynnä ja ihmisiä seisoi runsaasti myös sen ulkopuolella. Tarkoitukseni ei ole referoida haastattelua, vaan mainitsen vain pari seikkaa. Ensimmäinen kirja, jonka 6-vuotiaana lukemaan oppinut Oksanen luki, oli Anni Swanin Iris rukka, jota hän ei silloin kuulemma vielä täysin ymmärtänyt. Oksanen myös tiivisti kysyttäeässä käsitystä historiasta, että se koostuu voittajien kirjoittamista tarinoista menneisyydestä. Sen vuoksi on tärkeää nyt kuulla Viron historiasta aiemmin kuulumattomia, toisenlaisia tarinoita ja tulkintoja, kuten tämä hänen trilogiansa. Haastattelija, messujen uusi ohjelmapäällikkö kysyi mm. kirjailijan tunteista, taustatyöstä sekä kirjan henkilöistä ja kirjoittamisesta. Arkistoaineiston perusteella kyydityksistä Oksanen kertoi hätkähdyttävän esimerkin, miten uudet saksalaismiehittäjät olivat kiinnostuneita siitä, miten virolaiset suhtautuivat juniin samalla tavalla kuin juutalaisetkin ja kyydityksiä auttoi se, että he saivat ottaa mukaan matkatavaroita. Junat pelottivat virolaisia. Mutta, mitä se kertoi, että saksalaiset olivat täälläkin (siis Virossa) kiinnostuneita kyydityksistä ja niihin suhtautumisesta... 

Ehdin myös kuuntelemaan panelikeskustelun kriisien muistamisesta ja unohtamisesta, johon osallistuivat Anne Heimo, Sirpa Kähkönen ja Jukka Kekkonen, puheenjohtajana toimi Hannu Salmi. Puhuttiin tietysti etupäässä vuoden 1918 tapahtumista tai mitä nimeä niistä nyt käytetäänkin. Marja Tuominen esitteli Lapin yliopiston erittäin kiinnostavaa ja tärkeää monitieteistä tutkimushanketta, joka tarkastelee Lapin sodan tuhoja ja jälleenrakentamisaikaa. ”Onkohan siellä Rovaniemellä palanut paljonkin?” kuten Rakennushallituksen herrat kyselivät Helsingissä käyneeltä lappilaisdelegaatiolta. Ja palanut oli paljonkin, mm. Rovaniemeltä 90 %, Savukoskelta 95 %, Inarista 88 % rakennuskannastasta ja niiden lisäksi infrastruktuuri kuten tiet ja sillat oli tuhottu. Kaikki kirkot lukuunottamatta Kittilän kirkkoa tuhottiin. Eräänä syynä siihen, miksi Kittilän kirkko säilyi polttamatta, jotkut olettavat - kuten Marjan esitykesssä tuli ilmi - että koska sen oli joidenkin tietojen mukaan piirtänyt tai piirustukset hyväksynyt saksalaisnen Engel.

Kaikki Lapin asukkaat, yli 100 000 siviiliä oli viety evakkoon Pohjamaalle ja Pohjois-Ruotsiin. Saksalaisia sotilaita oli Lapissa - tai laajemmin Pohjois-Suomessa - ollut reilusti enemmän kuin asukkaita eli  vajaat 200 000. Ihan asiallinen kysymys onkin ollut, että hylkäsikö vai luopuiko Suomi Lapista? Tätä tarkastelee mm. Maria Lähteenmäki lappilaisten sotakokemuksia käsittelevässä teoksessaan Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. (SKS 1999).  Lapin sodan Lapille aiheuttaman "kollektiivisen materiaalisen, mentaalisen ja kulttuurisen katastrofin syksyllä 1944" jättämiä jälkiä tämä Marjan vetämä tutkimusprojekti tutkii. Yhden hänen siteeraaman henkilön mukaan jälleenrakennusaikana oli ihmisillä yhtä aikaa suru ja toivo. Surtiin ja muisteltiin ikuisiksi ajoiksi menetettyä ja samalla kovasti odotettiin tulevaa. Toivottavasti tutkimusprojektista kuullaan pian lisää!

Ehdin toki ostaa messuilta kirjojakin: Heli Saarinen: Valkoisen peuran myyttinen Lappi, Sami Moisio: Valtio, alue, politiikka, Ville Ropponen: Uralilainen ikkuna, Kuvia pohjoisen tasavallasta, Heidi Köngäs: Dora, Dora ja pari pokkaria (Kristina Carlsonia, Maria Peuraa ja Märta Tikkasta). Näistäkin kirjoista suurimmalle osalle löytyy yhdistävä tekijä. Ja tapasin myös ystäviä.

Lisäys: Päivän havainto:  kirjamessujen uusi ohjelmapäällikkö oli tiettyjen medioiden perusteella tärkeämpi kuin yksi suomalaisen kirjallisuusviennin kärkinimi.