Lukijat

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Museo(i)ssa Istanbulissa (+ lisäys)


Istanbulin kulttuurihistoriallisissa nähtävyyksisssä on totisesti valinnan varaa. Koko kaupunkia ei millään tavalla voi museoksi luonnehtia, mutta joka puolella törmää sen eri historiallisista kerrostumista kertoviin nähtävyyksiin. Kaupungin historiasta kiinnostunut  - tai pikemminkin hurmioitunut - kävijä voi jopa olla vaarassa sairastua ns. Stendhalin syndroomaan, jolla tarkoitetaan taideteoksesta - tai myös luonnon kauneudesta - koettua niin voimakasta vaikuttumista ja hurmioitumista, että se aiheuttaa psykosomaattisia oireita kuten sekavuutta, heikotusta tai paniikkia. Tämä on tietysti henkilökohtaista eivätkä kaikki siihen sairastu. 

Otin riskin enkä vältellyt Stendhalin syndrooman vuoksi Istanbulin nähtävyyksiä ja ehdin käydä muutamassa ns. päänähtävyydessä. Valitettavasti esimerkiksi monet museoista,  Konstantinopolin muurit ja Horan kirkko jäivät toiseen kertaan. Yksi tärkeimmistä museoista on yläkuvassa oleva, joulukuussa 537 kirkoksi avattu Hagia Sofia, jossa kävijä mykistyy ja tuntee itsensä todella pieneksi seisoessaan 56 metriä korkean ja 31 metriä leveän kupolin alla. Sen rakennuttaja keisari Justinus I onnistui halutessaan tehdä siitä aikanaan maailman mahtavimman kirkon. Konstantinopolin valloituksen (1435) jälkeen Hagia Sofian kirkko muutettiin moskeijaksi ja sen ulkopuolelle lisättiin minareetit ja sisälle kupolikattoon suuret kalligrafiataulut, joissa lukee mm. Allahin ja profeetta Muhammedin lastenlasten nimet sekä alhaalle mm. minbar-saarnatuolin ja mihrab-rukoussyvennyksen, joka sijaitsee Mekan puoleisella seinällä. Turkin tasavallan perustamisen jälkeen Hagia Sofia muutettiin museoksi ja tuolloin sen bysanttilaiset freskot ja mosaiikit kaivettiin esiin. Kuulemma ajoittain yhä edelleen jotkut muslimit haluaisivat paikan muutettavan moskeijaksi ja toisaalta jotkut kristityt haluaisivat palauttaa sen ennalleen ja ainakin poistaa sen moskeijan aikaiset merkit. Ne ovat kuitenkin tärkeä osa rakennuksen (ja kaupungin) historiaa ja sen eri kerrostumia, joten niiden poistaminen ei tule kysymykseen. Nytkin käynnissä olevan uuden restauroinnin tavoitteena on säilyttää sekä Bysantin että osmanien ajan kulttuurikerrostumat.

 


Hagia Sofian vieressä sijaitsevaan Topkapin palatsiin tutustumisen jätin toiseen päivään ja hyvä niin, sillä sitä kierrellessä vierähti yli kolme tuntia (Hagia Sofiassa hieman vähemmän aikaa). Haaremia ja monia muita tiloja saattoi ihailla melko rauhassa, mutta aarrekammioihin ja Pyhäinjäännösten huoneisiin piti jonottaa ja kulkea jonossa, mikäli halusi nähdä edes vilahduksen Topkapin tikarista, kullatusta kehdosta, Lusikantekijän ja kaikista muista timanteista, kulta- ja jadeaarteista, Mooksesen sauvasta, profeetan jalanjäljestä tai viiksikarvoista (joita en kyllä nähnyt) tai muista kallisarvoisista aarteista. Se oli siis samalla myös tärkeä pyhiinvaelluskohde muslimeille. 

Istanbulissa korjataan ja rakennetaan - ja samalla tuhotaan ja raivataan vanhaa pois koko ajan. Mm. Unesco on kiinnittänyt huomiota Istanbulin historiallisia nähtävyyksiä koskeviin vaaroihin eli ilmansaasteisiin, kontrolloimattomaan kaupunkirakentamiseen ja väestöpaineeseen - ja myös suuriin matkailijamääriin. Esimerkiksi Sinisen moskeijan viereisestä Hippodromista ei ole paljoa nähtävissää - ja sekin vähä eli pylväät olivat nyt korjaustelineiden tai korealaisten "kisojen" vuoksi piilossa. Topkapin lähellä olevan puutalokadun talot on puolestaan restautoitu niin hienoiksi, että ne ovat menettäneet luonteensa.




Yksi Istanbulin uusimmista museoista on keväällä 2012 avattu Viattomuuden museo, joka oikeastaan on kirjailija Orhan Pamukin samannimisen romaanin sivutuote. Pieneen, sata vuotta vanhaan taloon perustettu museo kertoo 1950-luvun jälkeisestä (fokus ehkä 1970-luvulla) Istanbulista ja sen länsimaistuneen keskiluokan elämästä. Näyttelyn 83 "vitriiniä" (yhtä monta kuin kirjassa on lukuja) kertovat romaanin päähenkilöiden, rakastuneen Kemalin ja rakkauden kohteen Füsunin ja hänen perheensä elämästä. Kuten kaikki kirjan lukeneet muistavat, Füsunin ollessa saavuttamattomissa, varasti Kemal tämän kotoa erilaisia esineitä päästäkseen häntä lähelle. Esimerkiksi museon sisääntuloaulan seinällä on teos, joka on täynnä tupakantumppeja, jotka kertovat kunkin päivän tapahtumasta monien vuosien ajalta. Ne myös kertovat silloisesta Istanbulista; esimerkiksi sinä vuonna jolloin ulkonaliikkumiskielto oli voimassa, tupakantumppeja oli vähän, koska Kemalin oli kiiruhdettava kotiin ajoissa. Viereisellä seinällä oli myös videoita näiden tupakoiden polttamisesta. Koko näyttely ei ole vielä valmis, sillä muutama vitriinikaappi oli verhon takana ja museo-oppaan mukaan Pamuk työskentelee vielä niiden parissa. Osassa näyttelyä oli mukana myös ääni.

Pamukin mukaan museosta voi nauttia, vaikka kirjaa ei olisi lukenut. Museokäynnille osallistuneet kirjaa lukemattomat kollegat olivat toista mieltä. Näyttelystä saa paljon enemmän irti, kun tietää romaanin tapahtumista. Onneksi luin sen monisataasivuisen järkäleen joululomalla ja näin sain siitä paljon enemmän irti, kun muistin, että mitä kaappia vastaavassa kirjan luvassa tapahtuikaan. Toisaalta keskusteluissa nousi esille myös se, että mikä tämän fiktiivisen museon tarkoitus oikein on? Toki se kertoo länsimaistuneen keskiluokkaisen istanbulilaisperheen arjesta 1950-luvun jälkeen. Mitä narratiiveja tämä näyttely kertoo ja miksi? Onko se vain uusi tapa tuotteistaa romaani ja kerätä rahaa, kuten kyynisimmät meistä kävijöistä sanoivat. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä museologit tästä sanovat. Romaanin takasivulla on lippu museoon; ilman sitä sisäänpääsy maksaa noin 10 euroa.

Lyhyellä videolla Pamuk kertoo museosta ja paljastaa tämän fiktiivisen museon olevan hänelle tapa ilmaista itseään visuaalisesti. Filmiltä näkee myös minkälainen museo ja sen lähiympäristö olivat Pamukin hankkiessa sen omistukseensa 1999. Täältä löytyy Ylen uutinen ja kuvaa museon avaamisesta.

 
Törmäsin muuten Istanbulissa oloaikana kahteen paikalliseen henkilöön, jotka kritisoivat Pamukia ja sanoivat, että häntä parempia Istanbulin kuvaajia on. Valitettavasti unohdin sen englanninkielisen kirjakaupan myyjän suositteleman kirjailijan nimen. Mennessäni Viattomuuden museolle varmistin olevani oikealla kadulla nuorelta naiselta. Hän oli menossa samaan suuntaan ja kertoi ihmettelevänsä Pamukin suurta suosiota ulkomailla. Hänen mielestään tämä ei ole hyvä kirjailija eikä missään tapauksessa hyvä Istanbulin kuvaaja. 

Lisäys:  On vielä pakko lisätä, ettei vain tule väärää käsitystä: olen pitänyt todella paljon lukemistani Pamukin teoksista: Lumi, Viattomuuden museo ja Istanbul. Muistot ja kaupunki. Viimeksi mainittu oli mitä oivallisinta matkaseuraa Istanbulissa. 
                                                ----

Luin ennen matkaa myös toimittaja Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa. Tositarinoita Turkista (2013). Se kertoo hänen omista kokemuksista ja arjesta, mutta samalla se avaa mukavasti Istanbulin ja Turkin värikästä historiaa. Sujuvasti kirjoitettu ja kiinnostava teos; eikä vähiten kirjoittajan oman henkilökohtaisen näkökulman, tietopohjan ja työnkokemuksen vuoksi.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Ah Istanbul



Olin viime viikon kansainvälisessä kulttuurihistorian kongressissa Istanbulissa. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä enkä koko Turkissakaan ja odotin matkalta paljon, sillä olinhan lukenut waltarini ja pamukini, tai oikeastaan Orhan Pamukin Istanbul. Muistot ja kaupunki oli matkalukemisena. Matka oli monin tavoin mieleenpainuva - ei vähiten Istanbulin rikkaan historian ja kulttuurin tai sijainnin vuoksi, mutta myös huonosti järjestetyn kongressin takia. Tapahtumapaikan puitteiden ansiosta - tarkoitan tällä sekä itse kaupunkia että kongressipaikkaa, entistä dervissiluostaria - antoi mielellään anteeksi sen, että kongressiohjelmaa ei oikeastaan oltu ollenkaan valmisteltu (suomalaiset sijoitettu keskenään omiin sessioihinsa), sessioissa ei ollut puheenjohtajia eikä saleissa kelloja, vastaanotolla tarjottiin lämpökotelossa oleva kebabhampurilainen ja juomaksi sikäläistä piimää ja lounaaksi vastaavanlaista muuta pikaruokaa samalla juomalla, maassa, josta kahvilakulttuuri on lähtenyt valloittamaan Eurooppaa tarjottiin kahvina murukahvia, tai että "galadinnerillä", jolla en kuitenkaan edes edellispäivien kokemuksista johtuen osallistunut, ei ollut mitään gaalaan verrattavaa jne. 

Itse kaupunki hurmasi kävijät parhaansa mukaan, vaikka tuoreena mielessä olivatkin viime kesänä viikkoja kestäneet Gezi-puiston mielenosoitukset ja niiden tukahduttaminen voimakeinoin, erilaiset protestoinnit ja paikallisen lehdistön mediapimento mm. näistä tapahtumista. Lähinnä ulkomaalaiset lehdet ja toimittajat ovat raportoineet siitä miten keskustan mielenosoitukset hajotettiin brutaalisti, mutta samaan aikaan pääministeri rahtautti bussilasteittain kannattajia puoleensa kokouksiin Istanbuliin. Klik tiedonvälityksestä lisää täältä suomalaisen toimittajan blogista. 




Myös viime viikolla mellakkavarusteiset poliisit päivystivät Taksamilla ja sen läheisyydessä ja mellakat olivat siirtyneet myös Kadiköyn-kaupunginosaan. Nämä poliisit sen sijaan saattoivat päivystää mahdollisia jalkapallofanien riemunosoituksia, sillä jo viime vuonna Turkin mestaruuden voittaneen Galatasarayn kannattajat juhlivat kovaääniseti voittoa "kukkakäytävän" (Cicek Pasajin) ravintolakadulla. 

Lensin pienen viivästyksen jälkeen (sumu esti välilaskun ja myöhästytti tuloa vuorokaudella) Aasian puoleiselle kentälle, josta matka iltapäivän alkuruuhkassa Sultanahmetilla sijaitsevalle hotellille kesti 2,5 tuntia. Väkisin ensivaikutelmat kaupungista hakivat vertauskohtia  kesäiseltä Azerbaidzhanin matkalta: (yltiö)nationalismin merkkejä näkyi koko matkan ajan, itsevaltiaan hallitsijan politiikka, runsaasti valtavia maa lippuja liehumassa ja silmänkantamattomiin ulottuva uutuuttaan kiiltelevien minareettien meri  erityisesti tällä Aasianpuoleisella osalla matkaa. 


Euroopan ja Aasian erottava silta, matkalla lentokentälle auton ikkunasta.
Uusia rakennuskomplekseja Aasian puoleisessa osassa.
Itse kaupunkihan on jaettavissa kolmeen osaan, sillä Bospori jakaa sen Eurooppaan ja Aasiaan sekä vielä Euroopan puoleinen osa Kultaisen Sarven kohdalta jakautuu kahtia,  vanhempaan, jossa sijaitsevat monet nähtävyydet kuten mm. Hagia Sofian museo, Sultan Ahmet (eli Sininen)-moskeija, Suuri basaari ja Topkapin palatsi. Kultaisen Sarven pohjoispuolella sijaitsee ”uusi” Istanbul, jonka valtavat ostoskeskukset, Taksim-aukio tai Istiklal-katu imaisevat mukaan miljoonakaupungin menoon. Tuntuu ensin jotenkin käsittämättömältä, että kaupungin tarkkaa väkilukua ei tiedetä, vaan sanotaan sen olevan jotain 15-20 miljoonan väliltä. Tämä tuntuu realistisemmalta sen jälkeen, kun on ensin jonottanut reilun vartin, jotta mahtuu alkuillan ruuhka-aikana edes ratikkapysäkille ja sieltä taas vartin päästä itse ratikkaan. Ratikka oli muuten kätevä kulkuväline (ja taksi). Euroopan ja Aasian välillä matkustaa helposti lautoilla, mutta niitä en ehtinyt kokeilla, ainoastaan iltaristeilyn Bosborinsalmella Aasian puolella asti. 
Näkymä Galatan tornista yli Kultaisen Sarven kohti Hagia Sofiaa ja Sinistä moskeijaa.
Turkin väestörakenne on nuori, puolet on alle 30-vuotiaita. Tämä näkyy myös Istanbulin katukuvassa - ainakin turistin silmissä. Nuoria pariskuntia pikkulapsineen näkyi paljon katukuvassa. Huivipäisiä naisia näkyi runsaasti ainakin Sultanahmetin alueella ja muiden nähtävyyksien lähettyvillä. Sultanahmetin aukiolla parveilijat erimaalaiset turistit perheineen ja valokuvauttivat itseään nähtävyydet taustalla.



Istanbulin historiasta ja sen kulttuuriaarteista on kirjoitettu niin paljon, että ne on parasta jättää itse kunkin koettavaksi. Hotellin lähellä sijaitsevalta Sultanahmetin aukiolta oli kuitenkin hyvä aloittaa sukellus historiaan ja kulttuuriin. Näiden lisäksi ehdin käydä viimeisenä iltana pikaisesti myös juuri avautuneessa Istanbulin biennalessa, jonka yksi teos kuvasi Gezi-puiston mielenosoituksia: 







"Päätin siis hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.” (--) "Seisoin siinä, kunnes hämärä lankesi ja valot syttyivät helmiketjuina tummuneeseen Stambuliin. Ajattelin, että jos joskus olen hyvin onneton, voin muistella tätä hetkeä ja ajatella, että olen saanut elää sen." -- Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin (1948)

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kaivos Kallakiin - vain 15 vuoden hyödyn tähden?


Ei yksin Suomessa ja sen pohjoisosissa, vaan koko Pohjois-Kalotilla ja etelämpänäkin riehuu kaivosbuumi: malminetsintää, valtauksia, koeporauksia jne.  Useissa tapauksissa toimijana on ulkomainen kaivosyhtiö, vaikka kaivosyhtiön kansallisuudella ei ympäristöstuhojen kannalta ole mitään merkitystä, sillä Talvivaarahan on kotimainen. 

Viime päivien uutiset - Suomessa ainakin pohjoinen media - ovat kertoneet miten Ruotsissa, Jokkmokin lähellä olevassa Kallak (saameksi Gállok) -nimisessä paikassa on pidetty kesän ajan mielenosoitusleiriä. Paikalliset ovat vastustaneet poronhoitoalueelle ja lähellä Unescon maailmanperintökohdetta Laponiaa suunniteltua kaivosta ja sen koeporauksia. Viime viikonloppuna sinne kokoontui noin 500 ihmistä osoittamaan mieltään kaivoshanketta vastaan. Ruotsin valtio oli antanut koeporauksille luvan ja Beowulf Mining (Jokkmokk Iron Mines AB) suoritti ne poliisien ja Securitaksen miesten avustuksella. Poliisi käytti hyvinkin rajuja otteita mielenosoittajia vastaan ja tästä heidän toiminnasta - ja väitetyistä turvallisuusrikkomuksista - on tehty rikosilmoituksia. Tarkempia tietoja tästä ja kuvia mm. poliisien toiminnasta löytyy kaivoksen vastustajien Gruvfritt Jokkmokk -sivulta facebookista ja täältä

Kunta kannattaa - tai ainakin osa poliitikoista - kaivosta ja paikallisväestön suhtautuminen kaivostoimintaan on täälläkin ristiriitaista. Osa näkee kaivoksen suurena pelastajana ja verotulojen tuojana; sen suunnitellun keston eli 15 vuoden ajan. Osalle, erityisesti saamelaisille, se merkitsee kolonisaation jatkoa, sitä, että oikeus omaan maahan, toimeentuloon ja oikeus tulla kuulluksi omissa asioissa on sivuutettu. Kallak on tärkeää porojen talvilaidunaluetta ja kaivoksen tulon pelätään lopettavan alueen poronhoidon. 
Ei ihme, että Kallakia on jo useissa yhteyksissä, mm. täällä, verrattu 1970- ja 1980-lukujen vaihteen Altajoen valjastamiskamppailuun Pohjois-Norjassa. 

Kovinkaan fiksulta ei vaikuta myöskään Beowulf-yhtiön johtajien toiminta. Esimerkiksi Tukholmassa pidetyssä kaivosseminaarissa Clive Sinclair-Poulton ylimielisesti kertoo vastaavansa kyselyihin mahdollisen paikallisen väestön reaktioista, että mikä paikallinen väestö ja näyttävänsä syksyistä ruskakuvaa vanhalta avohakkualueelta. Kuva ja ote puheesta löytyvät täältä. Sieltä löytyy myös paikallisten ihmisten vastaus Sinclair-Poultonille.  

PS. Talvivaaran lisäksi mm. ruotsalaisella Northland Resourcesin rautakaivosyhtiöllä Pajalassa on ollut taloudellisia ongelmia.

tiistai 13. elokuuta 2013

Provence Mon Amour


** Tämän tekstin piti ilmestyä viikko sitten, mutta ei sitten ilmestynytkään, koska olin tehnyt korjauksen ajastamaani tekstiin. **

Tätä lukiessanne olen matkalle näihin kuvan maisemiin. Minulla Provenceen liittyy aina vahvasti laventelin (ja myös tinjamin) tuoksu ja upea, vaihtuva valo. Avignonin Paavien palatsin ja kaupungin festareiden vilinän jälkeen illan jo hämärtyessä matka jatkui ylemmäs kohti Montbrun-les-Bainsia, jossa ystävilläni on vanha talo, johon kuuluu myös vanha  cabanon. Oli kuumaa ja pimeää, joten maisemista en nähnyt mitään, mutta avoimesta autonikkunasta tulvi sisään laventelin ja tinjamin "tuoksupotpuri", jonka muistan varmaan loppuikäni. Tutustumiseni Provenceen alkoi näin näkemättä ja kuulematta mitään  laventelin ja tinjamin tuoksun kautta; ehkä lisättynä kaskaiden äänillä. 

Tämä on hyvä ja valaiseva esimerkki siitä, miten paikkoihin ja tiloihin eri aikoina liitetyt muistot perustuvat usein erilaisiin aistikokemuksiin, joista kuulo- ja näköaistin lisäksi hajuaistilla on tärkeä merkitys muistojen rakentajana. Lapsuudesta tai lähimenneisyydestä peräisin olevat tuoksut ja hajut tuovat elävästi mieliimme paikat, henkilöt, tapahtumat tai vain muistot - joskus välähdyksenomaisesti, joskus erittäin tarkasti. J. Douglas Porteous on kirjoittanut (2006: Smellscape, Ks. The Smell Culture Reader) tuoksumaisemasta, smellscape, jolla hän tarkoittaa sitä, että tuoksut ja hajut ovat myös spatiaalisia, paikkaan sidottuja. Yi-Fi Tuanin mukaan juuri tuoksut ja hajut vaikuttavat meihin syvemmin kuin näkemämme havainnot tai kuulemamme äänet. Näin ajateltuna tuoksut voivat olla muistojemme todellinen koti, koska tuoksulla on voima varastoida menneisyyttä. Päinvastoin kuin visuaalinen mielikuva, tuoksumuisto on koteloitunut kokemus, joka on Tuanin mukaan jätetty tulkitsemattomaksi ja kehittymättömäksi. (Tuan 2005: Space and Place. The Perspective of Experinece.)

Ystäväni ja kollegani Johanna Rolshoven on aikoinaan tehnyt väitöskirjansa laventelista: Provencebild mit Lavendel. Die Kulturgeschichte eines Duftes in seiner Region (1991), jossa hän kertoo laventelin käytön ja merkityksen lisäksi mm. siitä miten Provencen ja laventelin myytti on luotu. Se on vasta noin 80 vuotta vanha "tuote", mutta vaikuttaa markkinoinnissa lyöneen helposti läpi antaen kuvan kuin se olisi ollut sitä aina. Turisti ei voi olla törmäättä laventeliin Provencessa vaikkei edes ajelisi pitkin laventelireittiä

Kiitos ystävieni ehdin tuolla aiemmalla heinäkuisella viikon matkalla nähdä ja kokea vaikka mitä; mm. olin paikallisen vuohenhoitajan "Rosen" mukana paimenessa. Hänellä oli maanomistajien kanssa sopimukset siitä, minne voi viedä vuohensa syömään. Paikkakunnalla oli myös muutamia muita vuohitalouksia ja kaikki käyttivät eri laitumia tai reittejä, jotka erosivat myös hieman eri vuodenaikoina. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun lähdimme viemään eläimiä muutaman tunnin aamulenkille kylän läheisille vuorille. Koska heinäkuussa keskipäivällä oli niin kuumaa, niin tämä karjanhoitaja toi eläimet navettaan kuumimmaksi ajaksi ja lähti uudestaan iltapäivällä. Työ oli rankkaa sekä fyysisesti että taloudellisesti. Rose teki myös itse (luomu)vuohenjuustoa ja myi sitä paikallisilla maalaismarkkinoilla. Muutaman vuoden kuluttua hän joutui lopettamaan vuohien pitämisen ja opiskeli toista alaa. Opintojen jälkeen hän kuitenkin palasi jälleen vuohenkasvattajaksi, mutta nyt koulunsa päättänyt poika on apuna. Ensimmäiseltä ammatiltaan Rose oli biologian opettaja. Tässä muutama kuva mieliinpainuvasta aamupäivästä vuohipaimenessa:


Verrattaessa viime aikojen kuvia vanhoihin valokuviin näkee (kiitos Justin) selvästi vuohien laiduntamisen jäljet maisemassa. Toisaalta viime vuosisadan alussa Provence(kin) oli köyhää aluetta, jossa paikalliset hakkasivat metsät hiilenpolttoa varten.

Kiitos Rose tuosta aamupäivästä! Lepotauoilla keskustelimme eläimistä, Rose kertoi vuohistaan ja minä kerroin hänelle poronhoidosta. Rosella oli apuna kaksi paimenkoiraa ja vuohilauman koko oli tuolloin noin 70 päätä. Tapasin aiemmin kylässä erään toisen vuohenomistajan, jolta kysyin tämän eläinten määrää. Hän huitaisi kädellään eikä osannut sanoa tarkkaa lukua, vaan sen kuulemma tietävät virkamiehet N:n kaupungin maataloustoimistossa. Eli EU-Ranskassa eläinten määrä ei ollut ainakaan vuonna 2005 niin tarkkaa ja tuskin se on tästä muuttunut. Toki vuohillakin oli keltaiset korvamerkit.





sunnuntai 11. elokuuta 2013

Signagh, Georgia




Kaukasin matkaraportti jatkuu kesäloman jälkeen. Olimme Georgiassa yötä noin 900 metrin korkeudessa sijaitsevassa Signaghin (paikallisella kielellä სიღნაღი) kaupungissa. Siellä on reilut 2000 asukasta ja sen tärkeimpiä elinkeinoja ovat matkailu, viininviljely ja perinteisten mattojen kutominen. Tbilisiin matkaa vain reilut 110 km, joten turisteillakin on helppo tulla sinne. Kaupungin sijainti on upea ja siellä on maisemien lisäksi myös historiallisia nähtävyyksiä ja useita ravintoloita ja hotelleja. Ohjelmassamme oli taas mattoja, mutta nyt georgialaisia mattoja, joita kävimme ihailemassa (ja ostamassa) hotellimme yhteydessä olevassa mattojen kudontakeskuksessa. Aika näppärä sijainti mattokutomolla (ja kaupalla).

Jonkun onnellisen ostajan mattoa pakataan.

Ohjelmassa oli myös käynti Georgian tärkeimmässä pyhiinvaelluskohteessa, Bodben luostarissa, mutta minä ja pari matkakumppania valitsimme sen sijaan kohteeksi paikallisen etnologisen ja arkeologisen museon, jonka toisessa kerroksessa oli myös kuuluisan georgialaisen taiteilijan, Niko Pirosmanin (Pirosmanashvili) töitä. Itse en ollut hänestä tietoinen, mutta nämä kaksi mukana ollut tunsivat Pirosmanin taidetta entuudestaan. Pirosmanin elämä oli lyhyt (1862-1918) ja eräiden tietojen mukaan hän kuoli aliravitsemukseen. Hänen naivistiset työnsä kertovat paikallisesta kansankulttuurista, historiasta ja myyteistä, kuten esimerkiksi viinin synnystä kertova työ. Katso kuvia täältä.

Kaikkitietävä Wikipedia sen sijaan kertoo romanttisen yksityiskohdan Pirosmanista, joka sen mukaan tunnetaan myös romanssistaan ranskalaisen näyttelijän kanssa. Tämän vierailtua Pirosmanin kotikaupungissa, Pirosmani rakastui häneen korviaan myöten ja osti  rakkauden ostoitukseksi näyttelijän hotellin edustalla olevan aukion täyteen kukkia. Tämä rakkaustarina ei päättynyt hyvin ja Pirosmani kärsi vararikon. Tästä kuulemma kertoo Alla Pgatsovan laulu Миллион алых роз.


Arkeologisen osaston näyttely oli ammattimaisesti tehty ja mielenkiintoinen ja näyttelytekstit olivat myös englanniksi. Pieni etnologinen osasto, joka sisälsi muutaman vitriinin, joissa oli säätyläisten vaatteita, interiööri ja esimerkiksi soittia kertoi kaupungin kauppiaiden ja säätyläisten elämästä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Ei kiinnostava. Sen sijaan autiossa kahvilassa seinällä olivia valokuvia olisi katsonut enemmänkin. Viileä, hyvin ilmastoitu museo oli kuitenkin erinomainen paikka viettää helteistä päivää. Vieraitakin siellä oli paljon vähemmän kuin luostarissa, jossa matkakumppaneiden mukaan oli 500 kiljuvaa koululaista äiteineen. Olimme siis tehneet oikean valinnan.

Näitä parvekkeita ja maisemia sai  ihailla:


Signaghissa olisi voinut viipyä kauemminkin, nauttia pikkukaupungin maisemista, taloista parvekkeineen ja paikallisesta viinistä. Matka jatkui täältä Tbilisiin, jossa kävin mm. paikallisessa ulkoilmamuseossa ja ihailemassa keskustan wau-arkkitehtuuria. Tästä kuitenkin vielä (ainakin) yksi oma postaus.


sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Ounasjoki virtaa vapaana - 30 vuotta Ounasjokilain voimaantulosta



Oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä, kuten lapsuuden kesinä aina oli. Tulin pikkusisarteni ja muiden lasten kanssa uimasta kotirannasta - rantaan oli matkaa noin parisataa metriä - kun kohtasimme kotimäen alla outoja miehiä kummallisten keppien ja lippujen kanssa. "Eikö olisi mukavaa, jos teillekin tulisi uimapaikka näin lähelle? Tähän mäen alle on nimittäin tulossa järvi." Jokseenkin näin nämä oudot miehet meille selittivät toimiaan. He olivat merkitsemässä suunnitellun Tepaston tekoaltaan paikkaa ja näin yrittivät myydä sitä meille lapsille uimapaikan läheisyydellä. Suunnitellun tekoaltaan ranta olisi tullut ylläolevan kuvan alalaitaan, noin 30 metriä mäen päällä sijaitsevan kotitalon rappusilta.  Toki järvi olisi ollutkin syyskesällä ja syksyllä lähellä, mutta keväällä ja kesällä ranta (vesi) olisi tainnut olla jopa satojen metrien päässä rannasta, koska tekoaltaan vesi olisi juoksutettu talvella voimatalouden tarpeisiin. Tämä tapahtui joskus 1960-luvun lopussa.

Uimapaikan läheisyydellä ja muilla yhtä halvoilla keinoilla joen rakentamisen markkinointi ei 1970-luvulla enää ounasjokivartisille kelvannut, vaan he ryhtyivät vastustamaan omaa ympäristöä, elinkeinoja ja elinpiiriä uhannut hanketta. He eivät halunneet enää lähteä evakkoon - useilla oli vielä mielissä Lapinsodan aikainen evakkotaival Ruotsiin - vaan he halusivat jättää lapsilleen ja tuleville sukupolville vapaana virtaavan joen, sillä he uskoivat omaan kotiseutuunsa ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. He päättivät vastustaa niitä tahoja, joiden mukaan Lapin laajoissa erämaissa on tilaa rakentaa useita suuria patoaltaita eteläisen Suomen sähkön tarvetta varten (tämä lainaus on valitettavasti epätarkka ja muistinvarainen, sillä en voi täältä päästä tarkastamaan tätä erään voimalaitoksen vihkiäispuheen sitaattia). He eivät halunneet tällaista "kehittyvää" Lappia, vaan perustivat Ounasjokitoimikunnan, jonka tavoitteena oli suojella joki pysyvästi voimatalousrakentamiselta. Monilla näistä [miehistä] oli kokemusta Kemijoen karvalakkilähetystöstä, jonka avulla he hankkivat korvaukset voimataloudelle useita vuosikymmeniä aiemmin menetetystä Kemijoen lohesta. Kerättiin nimiä, pidettiin kansalaiskokouksia, järjestettiin konsertteja ja näyttelyitä sekä pidettiin yhteyttä mediaan ja poliitikkoihin. Ehkä näkyvin näistä muodoista oli vuonna 1981 ensimmäistä kertaa järjestetty Ounasjokisoutu Hetasta alaspäin kohti Rovaniemeä tarkoituksena saada näin viesti vapaasta joesta paremmin kuuluville. Itse olin mukana soudussa vuonna 1982, en toki koko matkaa, vaan yläjuoksulla parin päivän ajan, jonka sain kesätöistä vapaaksi. Voin nyt myös paljastaa salaisuuden; minun ei tarvinnut soutaa juuri lainkaan ja osa matkalaisista käytti myös konevoimaa hyväkseen. Matkanteko sujui hyvin kovissakin koskissa kastumatta, sillä venettä ohjasi Raattamakosken rannalta kotoisin ollut Autton Unto. Tässä Ylen elävän arkiston filmi ensimmäisestä Ounasjokisoudusta. 

Soutu ja muu toiminta saivat viestin läpi, sillä eduskunta hyväksyi 7.6.1983 erillislain, joka suojaa Ounasjoen vesivoimarakentamiselta. Lakia kannatti 139 kansanedustajaa ja vastaan äänesti 45. Kaikki silloiset lappilaiset kansanedustajat äänestivät lain puolesta. Tämä suojelupäätös oli suuri voitto vapaan Ounaksen puolesta kamppailleille jokivartisille ja tietysti koko Ounasjoen kansanliikkeelle. Ks. uutispätkä "Suojelulaki hyväksytään" täältä. Tätä 30 vuotta voimassa ollutta lakia juhlittiin nyt Tepastossa, vapaana kuohuvan kosken rannalla. Juhlassa oli puhumassa lain puolesta eri tavoin toimineita, jotka muistelivat tuolloisia tapahtumia monesta näkökulmasta (mm. lain puolesta äänestäneitä silloisia kansanedustajia kuten Hannela Pokka ja Esko-Juhani Tennilä ja toimikunnan sihteeri Pentti Niva) ja toivat esille myös joen kulttuurisia ja sosiaalisia merkityksiä. 


Pohjoisen jokikamppailuista on tehty - ja tehdään - useita tutkimuksia. Esimerkiksi Leena Suopajärvi tarkastelee väitöskirjassaan  Vuotos- ja Ounasjoki-kamppailujen kentät ja merkitykset Lapissa mm. toimija- ja valtasuhteita,  käytettyjä strategioita ja argumentteja sekä luontoon liitettyjä henkilökohtaisia merkityksiä. Outi Auttin Oulun yliopistossa syksyllä tarkastettava väitöskirja puolestaan käsittelee vesivoimarakentamisen aiheuttamia elinympäristön muutoksia Kemi- ja Iijoella paikallisten asukkaiden kokemina. Kuitenkin esimerkiksi Ounasjoen merkitystä laajemmin paikallisten asukkaiden näkökulmasta ja kulttuurihistorialliseati tarkasteleva tutkimus puuttuu vielä kokonaan - kuten Könkäältä kotoisin oleva professori Timo Jokela omassa puheenvuorossaankin totesi. Jo tämä voitettu kamppailu vapaana virtaavan joen puolesta - elämän virran, kuten Unto Autto soudusta tehdyllä filmillä toteaa - kertoo osaltaan joen merkityksestä. 





Kiitos Ounasjokiliikkeen (ja silloisen Eduskunnan) Ounasjoen kosket jatkavat kohisemistaan ja yksi sen sivujoen koskista, Haukkakoski kuuluu meillekin. Tätä äänimaiseman merkitystä korosti 1990-luvun alussa eräs muhoslainen maanviljelijä, jota haastattelin Oulujoen vesistörakentamisen ja säännöstelyn sosiokulttuurisia vaikutuksia koskeneeseen tutkimukseeni. Haastattelun lopuksi kysyessäni vielä jotain, mikä hänen mieleensä tulee voimalaitosrakentamisesta, haastateltava vastasi jokseenkin näin: "Mutta kyllä se oli ikävä hetki, kun kotikoski vaikeni iäksi." Tällöin haastatteluhetkellä kotikosken, Muhoksen Pyhäkosken valjastamisesta oli kulunut jo 40 vuotta. Tämä haastattelu - ja erityisesti menetetyn kotikosken muisteleminen - teki minuun syvän vaikutuksen ja muistan vieläkin sen hetken, sen muhoslaisen pirtin pöytineen, seinällä raksuttavan kellon ja pöydän takana istuneen isännän muistelemassa kokemaansa oman ympäristön suurinta muutosta.  


perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kishi ja muuta matkan varrelta


Ennen siirtymistä Georgian puolelle kävimme pienessä Kishin vuoristokylässä, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin Shekistä. Kylä sijaitsee vain noin 600 metrin korkeudessa ja meidän tarkoitus oli mennä autolla, mutta kuten edellisessä postauksessa kerroin, autonkuljettaja ei suostunut menemään sinne autolla ja ehkä ei olisi päässytkään mutkaista, jyrkkää ja hieman kivistä tietä. Kishin nähtävyys - upeiden maisemien ja pittoreskien talojen lisäksi - on Kaukasian Albanian aikainen kirkko, joka on rakennettu esikristillisen temppelin paikalle. Nykyinen rakennus on noin 1100-luvulta, mutta sen perusta on nähtävästi jo 300-400-luvuilta.  Tällä Albanialla ei ole mitään tekemistä Albania-nimisen valtion kanssa, vaan kyseessä on Taka-Kaukasiassa ajanlaskun alusta 700-luvulle asti sijainnut valtio, jonne 300-400-luvulla syntyi kristillinen Albanian kirkko.  




Kishin kirkko oli vastikään restauroitu ja siellä oli pieni historiasta kertova näyttely sekä muutamia arkeologisia löytöjä, jotka osaltaan kertoivat korkeatasoisesta käsityöammateista; metalli- ja keramiikkaesineitä ja aseita. Näkyvillä oli myös hautoja (kuvassa oven vasemalla puolella), joiden vainajat olivat paikallisen oppaan mukaan jopa 220 cm pitkiä. Vainajien näytteilläpitäminen ei tämän päivän (museo)etiikan mukaan ole asiallista enkä oikein ymmärtänyt, miksi nämä vainajat piti jättää näytteille ja vielä rakentaa niitä varten lasikupu.


Portteja riitti täälläkin kuvattavaksi (Huom. Hanneleenalle tiedoksi!). Lapset halusivat tulla kuvaan ja kuvan mummolta kysyin kuvausluvan. Kylässä on pienimuotoista matkailutoimintaa, sillä kylässä asuva (englantia puhuva) nuori nainen bongasi ryhmämme kirkon luota ja mainosti omaa b & b -majoitusta, jossa on tilaa noin 30 matkailijalle.

Loppupäivä Kishistä kohti Georgian rajaa ja Sighnaghin kaupunkia, jossa tarkoitus oli yöpyä, menikin tien päällä. Rajanylitys sujui suhteellisen joutuisasti kestäen 1-2 tuntia, kuitenkin reilusti alle 2 tuntia. Azerbaidzhanin rajalla riitti, kun näytimme itsemme ja passimme (viisumeineen) rajaviranomaisille siistissä ja ilmastoidussa rakennuksessa. Tavarat saivat olla autossa. Georgian rajalla meidän piti myös viedä matkatavarat läpivalaisuun ja kävellä kimpsuinemme noin 200 metrin matkan rajavyöhykkeeltä autolle. Jonotus sujui sutjakkaasti, kun internet-yhteys alkoi pienen tauon jälkeen pelata normaalisti. Rajamiehiltä irtosi jopa small talkia. Kuskin mukaan Azerbaidzhanin rajan sutjakkuuden hinta oli parikymmentä euroa, mutta Georgiassa rajalla tämä systeemi ei enää toiminut.

 
Ja näin Azerbaidzhanin manatit vaihtuivat Georgian lareiksi. Samalla ylitimme myös aikavyöhykkeen voittaen yhden tunnin. Onneksi Sighnaghin lounaspaikan väki oli joustavaa ja ehdimme lounaalle noin klo 17-18 maissa. Samoin hotellista tilattu illallinen saatiin joustavasti muutettu seuraavan päivän lounaaksi, joten emme tarvinneet syödä jokseenkin samanlaista ateriaa kahdesti saman illan aikana. Georgialainen ruoka on herkullista, mutta ei ehkä kahta samanlaista ateriaa saman päivän aikana...

Meillä oli etukäteen tilattu lounaat ja illalliset matkapäivinä lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin tarkoitus oli löytää lounaspaikka matkan varrelta. Tämä onnistui loistavasti, sillä hylkäsimme suunnitelman etsiä lounaspaikka Azerbaidzhanin toiseksi suurimmasta kaupungista Gancasta ja jatkoimme matkaa tavoitteena löytää se helpommin matkan varrelta. Kura-joen rannalta ravintolaa ei löytynyt, mutta viihtyisä ja varjoisa tienvarsiravintola, joka pystyi ruokkimaan hetkessä vajaan 20 hengen ryhmämme.

Lounaspaikan tuoretta, vastaleivottua leipää.
Välipalaksi piirakkaa Gancan puistossa.

Gancaan tutustuimme jalan ja näimme pikaisesti mm. basaarin, venäläisen kirkon, perjantaimoskeijan sekä paikallista ite-taidetta, pulloista rakennetun talon, joka oli omistettu sodassa kuolleen veljen muistolle. Talo on mainittu opaskirjoissa, mutta mitähän talon asukkaat miettivät turistien tulossa töllöttämään taloa? 


Nämäkin nuoret miehet halusivat kuvaan (Gancan puisto).
Basaarista.   

Seuraavaksi siis Georgiaan.