Paikannimet kertovat paikan ja sen asukkaiden
kulttuurista ja historiasta. Ne kantavat sisällään paikan muistia. Samoin ne kertovat mm. paikallisesta
ympäristötiedosta, ympäristönkäytöstä ja -käyttäjistä. Asukkaat osaavat kertoa tarinoita, jotka
liittyvät ympäristöön. Nämä tarinat eivät ole mitä tahansa tarinoita eivätkä
liity vain suvun tai perheen historiaan, vaan kuten Yokonin alueen suullista
perintöä tutkinut folkloristi Julie Cruiskhank on osoittanut, nämä paikkoihin
liittyvät tarinat ja kertomukset liittyvät laajempiin sosiaalisiin,
historiallisiin ja poliittisin prosesseihin (The Social Life of Stories: Narrative and Knowledge in Northern Canada,
Lincoln: University of Nebraska Press and Vancouver: UBC Press, 1998)
Paikannimiä on myös sanottu jopa käyttäjiensä mentaalisiksi
tietosanakirjoiksi. (Ks. Luisa Maffi 1999. Language
and environment, teoksessa Darrell Addison Posey et al.: Cultural and Spiritual
values of Biodiversity)
Kotuksen, Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkistoon on
kerätty yli 10 400 paikannimeä Kittilästä. Arkisto on kattava erityisesti kunnan pohjoisosan osalta. Näitä nimiä ei
ole kuitenkaan vielä digitalisoitu, joten jos haluaa etsiä jonkin tietyn alueen nimiä tai nimen selityksiä, täytyy itse käydä arkistossa. Kittilän
pohjoisosan paikannimet kertovat alueen historiasta ja monissa nimissä näkyy
saamenkielen vaikutus. Osa nimistä pohjautuu aikoja sitten sammuneeseen
Kittilän seudun saamenkieleen. Tästä tunnettuna esimerkkinä on usein mainittu
Sirkan kylässä olevan Kätkätunturin nimen, jonka on sanottu tarkoittavan
Kittilän saamen kielellä ahmaa. Tarkemmin tästä ja monista muista pohjoisen
paikannimistä voi lukea lisää Sirkka Paikkalan toimittamasta ja Kotuksen tutkijoiden kirjoittamasta teoksesta Suomalainen paikannimikirja (2007), jossa on yli 4 700 hakusanaa ja lähes 10
000 nimeä. Kirjoittajina on yli 30 nimistön- ja kielentutkijaa.
Lomplon kylä on saanut nimensä Lompolojärvestä, jonka takana horisontissa näkyvät Pallastunturit. Kuva otettu elokuussa 2011. |
Kotikyläni Lompolon – joka paikallisella murteella,
saamenkielestä peräisin olevana nimenä, merkitsee joen laajentumaa –
läheisyydessä on monia mielenkiintoisia ja salaperäiseltä kuulostavia
paikannimiä, jotka eivät tämän päivän ihmiselle avaudu kovin helposti. Lompolo on sen sijaan yleinen nimi Lapissa, sillä
Suomalainen paikannimikirjan mukaan peruskartassa
on Lompolo-loppuisia noin 160, Lompolo-loppuisia vajaat 90 ja Lommon-loppuisia
reilut 40 paikkaa. Monet näistä nyt
ihmettelyä herättävistä nimestä pohjautuvat saameen tai ne ovat saaneet alkunsa
jostakin tapahtumasta. Näitä ovat esimerkiksi Rööni-Holtti, Ulvomaselkä, Huonontuurinkuru,
Einikottiselkä tai Varkaanvaara.
Sen sijaan mitä Staalonorkuma tarkoittaa,
on meillä paikallisilla hyvin tiedossa, sillä lapsena meille kerrottiin
tarinoita kylän lähellä asuneista staaloista, yksisilmäisistä jättiläisistä,
jotka olivat vaarallisia ja tulivat tekemään kiusaa asukkaille. Joskus staalot veivät
lapset mukanaan, erityisesti mikäli lapset eivät olleet kilttejä. Staalonorkuma sijaitsee noin viisi kilometriä
kylästä etelään päin ja se on paikka, jossa kerrottiin staalojen asuneen. Keruuretkillään
kylässä käynyt Samuli Paulaharju on myös tallentanut tarinan staalojen ja
kylässä asuneen voimamiehen, Väkevä-Tuomaksen kohtaamisesta ja siitä, miten Väkevä-Tuomas
viekkaudella ja voimalla voitti staalot. Tarina on julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamassa teoksessa Lapin muisteluksia ja
Paulaharjun tekemät muistiinpanot löytyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
arkistosta.
Ihmiset varoivat kohtaamasta staaloa, ja meidän lasten
piti varoa outoja kulkijoita eikä metsään saanut mennä yksin, ettei sinne eksy.
Vähitellen muun muassa marjamatkoilla opimme tuntemaan lähiseudun maastoa ja
paikannimiä. Kyläläisten jakamaan
hiljaiseen tietoon perustui puolestaan se, että kukin perhe tai suku kävi
hillastamassa omilla hillajänkillä eikä toisten apajille ollut tapana mennä.
Nykyään marjastajat kulkevat mönkijöillä ja muilla koneilla eikä sukujen
marjamaita enää tunneta. Tosin marjastajien määräkin on huvennut eikä
marjatuloilla ole samaa merkitystä kuin mitä se oli esimerkiksi vielä 1960- ja
1970-luvuilla. Itsekin olen aikoinaan ostanut ensimmäisen polkupyörän hillanmyynnistä
saamillani rahoilla. Hillarahoilla on
myös moni ikäiseni käynyt aikoinaan lukiota. Ne ihmiset, jotka edelleen metsistä ja jänkiltä marjoja myyntiin keräävät, ovat ne ansainneet, olivat he sitten thaimaalaisia marjanpoimijoita tai kotimaisia kerääjiä. Kaikki mahtuvat metsiin ja silti sinne jää vuosittain tonneittain marjoja mätänemään. Tänä kesänä tosin näillä seuduin ei näytä tulevan edes mustikkaa, hillasta puhumattakaan. Täytynee siis mennä naapurikunnan puolelle mustikkaan...
Päivän havainto: täällä on liian valoisaa, jotta näkisi luvattuja tähdenlentoja.