Lukijat

Näytetään tekstit, joissa on tunniste staalot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste staalot. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Staalonorkuma - Paikannimien kertomaa


Paikannimet kertovat paikan ja sen asukkaiden kulttuurista ja historiasta. Ne kantavat sisällään  paikan muistia. Samoin ne kertovat mm. paikallisesta ympäristötiedosta,  ympäristönkäytöstä ja -käyttäjistä.  Asukkaat osaavat kertoa tarinoita, jotka liittyvät ympäristöön. Nämä tarinat eivät ole mitä tahansa tarinoita eivätkä liity vain suvun tai perheen historiaan, vaan kuten Yokonin alueen suullista perintöä tutkinut folkloristi Julie Cruiskhank on osoittanut, nämä paikkoihin liittyvät tarinat ja kertomukset liittyvät laajempiin sosiaalisiin, historiallisiin ja poliittisin prosesseihin (The Social Life of Stories: Narrative and Knowledge in Northern Canada, Lincoln: University of Nebraska Press and Vancouver: UBC Press, 1998)  Paikannimiä on myös sanottu jopa käyttäjiensä mentaalisiksi tietosanakirjoiksi. (Ks. Luisa Maffi 1999. Language and environment, teoksessa Darrell Addison Posey et al.: Cultural and Spiritual values of Biodiversity) 

Kotuksen, Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkistoon on kerätty yli 10 400 paikannimeä Kittilästä. Arkisto on kattava erityisesti kunnan pohjoisosan osalta. Näitä nimiä ei ole kuitenkaan vielä digitalisoitu, joten jos haluaa etsiä jonkin tietyn alueen nimiä tai nimen selityksiä, täytyy itse käydä arkistossa. Kittilän pohjoisosan paikannimet kertovat alueen historiasta ja monissa nimissä näkyy saamenkielen vaikutus. Osa nimistä pohjautuu aikoja sitten sammuneeseen Kittilän seudun saamenkieleen. Tästä tunnettuna esimerkkinä on usein mainittu Sirkan kylässä olevan Kätkätunturin nimen, jonka on sanottu tarkoittavan Kittilän saamen kielellä ahmaa. Tarkemmin tästä ja monista muista pohjoisen paikannimistä voi lukea lisää Sirkka Paikkalan toimittamasta ja Kotuksen tutkijoiden kirjoittamasta teoksesta Suomalainen paikannimikirja (2007), jossa on yli 4 700 hakusanaa ja lähes 10 000 nimeä. Kirjoittajina on yli 30 nimistön- ja kielentutkijaa.

Lomplon kylä on saanut nimensä Lompolojärvestä, jonka takana horisontissa näkyvät Pallastunturit. Kuva otettu elokuussa 2011.
Kotikyläni Lompolon – joka paikallisella murteella, saamenkielestä peräisin olevana nimenä, merkitsee joen laajentumaa – läheisyydessä on monia mielenkiintoisia ja salaperäiseltä kuulostavia paikannimiä, jotka eivät tämän päivän ihmiselle avaudu kovin helposti. Lompolo on sen sijaan yleinen nimi Lapissa, sillä Suomalainen paikannimikirjan mukaan peruskartassa on Lompolo-loppuisia noin 160, Lompolo-loppuisia vajaat 90 ja Lommon-loppuisia reilut 40 paikkaa.  Monet näistä nyt ihmettelyä herättävistä nimestä pohjautuvat saameen tai ne ovat saaneet alkunsa jostakin tapahtumasta. Näitä ovat esimerkiksi Rööni-Holtti, Ulvomaselkä, Huonontuurinkuru, Einikottiselkä tai Varkaanvaara. Sen sijaan mitä Staalonorkuma tarkoittaa, on meillä paikallisilla hyvin tiedossa, sillä lapsena meille kerrottiin tarinoita kylän lähellä asuneista staaloista, yksisilmäisistä jättiläisistä, jotka olivat vaarallisia ja tulivat tekemään kiusaa asukkaille. Joskus staalot veivät lapset mukanaan, erityisesti mikäli lapset eivät olleet kilttejä.  Staalonorkuma sijaitsee noin viisi kilometriä kylästä etelään päin ja se on paikka, jossa kerrottiin staalojen asuneen. Keruuretkillään kylässä käynyt Samuli Paulaharju on myös tallentanut tarinan staalojen ja kylässä asuneen voimamiehen, Väkevä-Tuomaksen kohtaamisesta ja siitä, miten Väkevä-Tuomas viekkaudella ja voimalla voitti staalot. Tarina on julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamassa teoksessa Lapin muisteluksia ja Paulaharjun tekemät muistiinpanot löytyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta.

Ihmiset varoivat kohtaamasta staaloa, ja meidän lasten piti varoa outoja kulkijoita eikä metsään saanut mennä yksin, ettei sinne eksy. Vähitellen muun muassa marjamatkoilla opimme tuntemaan lähiseudun maastoa ja paikannimiä.  Kyläläisten jakamaan hiljaiseen tietoon perustui puolestaan se, että kukin perhe tai suku kävi hillastamassa omilla hillajänkillä eikä toisten apajille ollut tapana mennä. Nykyään marjastajat kulkevat mönkijöillä ja muilla koneilla eikä sukujen marjamaita enää tunneta. Tosin marjastajien määräkin on huvennut eikä marjatuloilla ole samaa merkitystä kuin mitä se oli esimerkiksi vielä 1960- ja 1970-luvuilla. Itsekin olen aikoinaan ostanut ensimmäisen polkupyörän hillanmyynnistä saamillani rahoilla. Hillarahoilla on myös moni ikäiseni käynyt aikoinaan lukiota. Ne ihmiset, jotka edelleen metsistä ja jänkiltä marjoja myyntiin keräävät, ovat ne ansainneet, olivat he sitten thaimaalaisia marjanpoimijoita tai kotimaisia kerääjiä. Kaikki mahtuvat metsiin ja silti sinne jää vuosittain tonneittain marjoja mätänemään. Tänä kesänä tosin näillä seuduin ei näytä tulevan edes mustikkaa, hillasta puhumattakaan. Täytynee siis mennä naapurikunnan puolelle mustikkaan...

Päivän havainto: täällä on liian valoisaa, jotta näkisi luvattuja tähdenlentoja.