Matkalla Norjassa

 

Norjasta on tullut yhä suositumpi kesämatkailumaa myös suomalaisille. Pohjoisessa ainakin Senjan saari ja Lofootit ovat täyttyneet ainakin koronan jälkeen matkailijoista. Heinäkuussa tuntuu kuvien perusteella siltä, että sinne ei mahdu enää yhtään matkailuautoa, vaikka luonto upeine maisemineen on se, miksi kaikki tuntuvat haluavan sinne. Ei ihme, että Norja aikoo ottaa ensi vuonna käyttöön turistiveron. Siitä saavat kunnat päättää itse eikä veroa peritä leirintäalueiden teltta- ja matkailuauto-majoittumisesta. Veron edellytyksenä on, että matkailu aiheuttaa paljon haittaa alueella. Ihmetyttää silti, että miksi matkailuautoilijoilta ei veroa peritä? Mikä on niiden tuotos paikkakunnille? Täältä löytyy uutisia matkailun kestämättömyydestä ja kestävyydestä.

Minäkin matkustin taas viime kesänä Norjaan, mutta matka suuntautui Itä-Ruijaan, Vuoreijaan. Siellä ei ollut tungoksesta tietoakaan, mutta vuoretkaan eivät siellä ole niin korkeita kuin Tromssan läänissä. Yövyimme Vesisaaressa hotellissa. Hieman ihmetytti kaupungin huono (ruoka)ravintolatarjonta. Kirjakauppa löytyi ja Ingeborg Arvolan kirjat

Ruijan rannalla 1 ja 2 eli Jäämeren laulu (Kniven i elden) ja Villien tuulten ranta (Vestersand). Trilogian kolmas osa ilmestyy syksyllä; kuulin kirjakaupan myyjältä. Pääkohde meillä oli taas Vuoreijan kaupungissa sijaitseva Steilnesetin noitamuistomerkki, jossa olen käynyt aiemmin ja josta olen kirjoittanut täällä. Ehdin käydä pikaisesti kaupungissa myös Pomori-museossa, jonka näyttely oli aika perinteinen.

Joku oli tuonut kukkakimpun palavan tulen eteen. 

Pomori-museon näyttelyä

Pomori-museosta

Vuoreija oli periaatteessa pääkohteemme, mutta kävimme myös Hamninbergin entisessä kalastajakylässä, jonne on reilun tunnin ajomatka Vuoreijasta. Tie oli kapea ja mutkainen ja jopa norjalaiset ajoivat hitaasti tätä tietä, jossa vastaan tullutta liikennettä varten toisen auton piti pysähtyä. Onneksi ohituspaikkoja löytyi runsaasti. Maisemat olivat upeita ja puuttomia. Välillä näkyi lammaslaumoja ja sinne tänne pystytettyjä kesämökkejä. Tuntui todella siltä kuin matkustaa Euroopan äärilaidalla. Minkähänlainen paikka olisi ollut talvimyrskyjen aikana?  

Hamningbergin kylä on aikoinaan ollut vilkas, mutta se autioitui lopullisesti 1970-luvulla. Kylässä on ollut koulu, kappeli ja kalastusasema, joka nyt toimi kesäravintolana. Venäläisten pomorien kanssa harjoitettu pomorikauppa on ollut yksi tärkeistä kaupan muodoista ja se jatkui ainakin 1920-luvulle asti. Kauppatavaroina oli kala ja toisella puolella vilja ja puutavara. Kesäravintolan listalla oli tietysti lohikeittoa ja myös kuningasrapua.

Suosittelen käyntiä niin noitamuistomerkillä kuin Hamningbergissä. Se tie ei ehkä sumussa ja sateessa ole ollenkaan niin houkutteleva kuin nyt auringon porottaessa vuorokauden ympäri. Norjalaisten merenkäynnin uskomattomasta historiasta kertoo myös kylän alkupäässä oleva muistomerkki Norjan ensimmäiselle meripelastusalus RS 1:lle, Colin Archerille sekä kippari Nikolai Anthissille ja hänen miehistölleen, josta tarkka tarina löytyy täältä ja täältä.

Vuoreijan lisäksi paluumatkalla kävimme myös Pykeijassa ja Neidenissa ja Näätämössä. Ehdin käydä lyhyesti myös Neidenin uudehkossa saamelaismuseossa, jonka näyttely oli kaunis ja ”taiteellinen” enemmän kuin informatiivinen. Lisäksi siellä olisi ollut pitkä videoesitys katsottavaksi, mutta se jäi seuraavaan kertaan.

PS. Kiitos kuskeille!

Kveenien jäljillä museoissa

Kveenien jäljissä kuljettiin sekä lännessä Yykeässä ja Alattiossa sekä idempänä kuten Pyssyjoella, Vesisaaressa ja Pykeijassa. Vesisaari on yksi tunnetuimpia paikkoja, joihin saapui runsaasti maahanmuuttajia suomenkielisiltä alueilta niin Suomesta kuin Tornionlaaksosta. Vielä siihen asti kunnes tsaari sulki Suomen ja Norjan välisen rajan, ihmisiä kulki täällä myös sesonkikalassa. Jäämeren rannikolta myös monet suomalaistaustaiset matkustivat Amerikkaan. Esimerkiksi Reidar Särestöniemen vanhemmat tulivat täältä Kaukoseen ja yhteydet Vesisaaren sukulaisiin olivat myöhemminkin lukuisia.

Vuonna 1977 vihittiin Vesisaaren Kveenimuistomerkki. Tilaisuudessa olivat mukana Norjan kuningas Olavi, Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa sekä presidentti Urho Kekkonen, joka piti avajaistilaisuudessa puheen. Siinä hän korosti kveenejä (tai suomalaistaustaisia siirtolaisia) juuri yhteistyön vertauskuvana kunnioittaen näiden ihmisten työtä ja toimintaa. 

Vesisaaressa sijaitsee kveenimuseona ns. Tuomaisen talo, alkuperäiseltä nimeltään Viinikan talo (1851) rakentajansa, Johan Petter Viinikan mukaan. Viinikka panttasi talon kauppias H.F. Esbensenille, jonka omistusaikana talossa asui paljon vuokralaisia. 

Kuva on Kveenimuseon sivulta: http://www.varangermuseum.no/fi/ (omani ovat vielä kamerassa)

Kveenit Karoline ja Karl Tuomainen ostivat tilan 1918. He saivat elantonsa monien muiden tavoin kalastuksesta ja pienviljelyksestä. Talon navetassa oli lehmiä, lampaita ja hevonen. Talotyyppinä se on ns. ”varangintalo” eli sekä asuinrakennus että navetta sijaitsevat saman katon alla. Tämä talotyyppi on luonteenomaista Vuoreijan alueelle ja on oiva osoitus sopeutumisesta paikalliseen ympäristöön ja ilmastoon. Kuka olisi lähtenyt navettaan lumimyrskyssä ja ankarassa tuulessa? Nyt sen saattoi tehdä sisällä eteiskäytävää pitkin, joka oli talossa keskellä pitemmän (pihan puoleisen) seinän suuntainen. 

Talossa on tehty muutoksia, kuten pääsisäänkäynti siirretty etelästä pohjoispuolelle ja aikaisemmasta käytävästä tehty keittiö. Myöhemmin sekä päärakennuksen että tallin viereinen osa on korotettu ja kulku eläinsuojiin talosta on suljettu. 

Kveenit tunnettiin alueella myös rakentamistaan saunoista. Tuomaisen talon sauna on ollut ensin savusauna ja se on myös aiemmin toiminut yhteissaunana tällä etupäässä kveenien asuttamalla Vesisaaren Ulkopään alueella. Uusi, navettaan tehty sauna on kuulemma edelleen käytössä, sillä siellä ”Tuomaisen saunan ystävät” saunovat joka toinen viikko. Talohan kuuluu museolle, sille sen viimeiset asukkaat, sisarukset Ida ja Alf Tuomainen lahjoittivat sen kaupungille.  Tuomaisten elämästä ja haastattelusta voi lukea tarkemmin Lassi Saressalon väitöskirjasta. Museoidun talon seinillä on kuvia aikaisemmista omistajista ja tapahtumista. 

Pihapiirissä sijaitsee myös leipomotupa, jonka uunia alueen muu väki käytti leipien paistamiseen. Maksu toimitettiin polttopuina, sillä niistä suhteellisen puuttomalla alueella oli pulaa. Myöhemmin leivintupa oli vuokrattuna leipomokäyttöön. 

Sekä Tuomaisen talo että sen lähellä sijaitseva Esbensenin kauppiaantalo kertovat tuon ajan elämästä ja ympäristöstä sekä erilaisista ihmiskohtaloista. Kaupankäynnin ja kalastuksen kehitys ja muutokset tulevat esille tässä kauppiaantalossa. Milloin talo muuttui kodiksi ja miten loppuvaiheissa se toimi vanhainkotina ja majatalona ovat osa kauppiaantalon menneisyyttä. Kun kaupunki osti talon, osa siihen kuuluneista rakennelmista kuten laivalaiturit, puutarha ja porolaidun olivat joko hävinneet tai palaneet. Päärakennus oli kuitenkin säilynyt ja se kunnostettiin museoksi. Pari sen huonetta on näyttelytilana ja yhdessä huoneessa on pieni museokauppa. Muuten huoneisiin on yritetty haalia kauppiasajalle tyypillisiä huonekaluja; osassa on onnistuttukin. 

Vuoreijassa oli myös Pomorimuseo, mutta siinä ei ollut valitettavasti aikaa käydä. Pomorikauppa on tyypillistä juuri tuolle alueella, sillä läheiset yhteydet Venäjälle  mahdollistivat molempia osapuolia, sekä venäläisiä että norjalaisia hyödyntävän pomorikaupan. Kauppaa käytiin eräänlaisella sekakielellä, ”maja-pa-tvaja”-kielellä, joka hyödynsi molempien ryhmien kieliä käyttäen yksinkertaista sanastoa.  Pomorikaupassa tavara vaihdettiin tavaraan, esimerkiksi puutavara jauhoihin. Pomorit olivat etupäässä Vienanmeren rannikon asukkaita, nimen mukaan he asuivat ”meren äärellä”. Vuoreijan Pomorimuseo on keskittynyt Norjan ja Venäjän välisiin kauppayhteyksiin aina pomorikaupan ajoista nykypäivään asti. 

Norjan ja Venäjän välisistä yhteyksistä kertoo myös Kirkkoniemen Rajaseutumuseo – johon en myöskään ehtinyt. Norjan ja Venäjän väliset yhteydet tulevat esille myös toisessa maailmansodassa, josta kertovissa teksteissä kiitetään Venäjän partisaanien ja sotaväen panosta alueen vapauttamisessa saksalaisista. Kirkkoniemessä (Festung Kirkenes) oli toisessa maailmansodassa saksalaisten joukkojen päätukikohta ja tästä syystä kaupunki oli liittoutuneiden pommitusten kohteena. Paikalliset pakenivat Pohjois-Norjassa miehittäjää mm. tuntureiden luoliin. Tästä on kerrottu esimerkiksi Vuoreijan linnoitusmuseossa ja useissa julkaisuissa.