Lukijat

torstai 20. helmikuuta 2014

Kun perinne kuolee...



Kuuntelin eilen työpaikallani venäläisen professorin pitämän vierailuluennon. Hän on tutkinut pitkään tsuudi-tarinoita ja julkaissut niistä teoksen ja artikkeleja. Tsuudi-tarinat ovat vainolaistarinoita, joissa paikalliset - tarinoissa pieniväkiset saamelaiset - voittavat viekkaudella ja viisaudella runsaslukuiset, isot ja aseistetut vainolaiset, tsuudit. Hieman näkökulmasta riippuen tsuudien tulosuunta on erilainen ja myös se, mitä tsuudeina pidetään. Yksi etymologinen selitys on vihollinen tai vastustaja. Tsuudit ovat esiintyneet jo vanhoissa venäläisissä kronikoissa.  Pohjois-Venäjällä tsuudeina pidettiin jotain jo hävinnyttä suomalais-ugrilaista kansaa, joka asutti Pohjois-Venäjää (Euroopan puoleista) ennen venäläisten sinne tuloa. Valkosilmäisiksi heitä myös mainittiin. Pohjois-Norjan saamelaistradition mukaan tsuudit taas tulivat yleensä idästä, joskus myös Ruotsista, Kuolan saamelaisilla puolestaan ryöstelijät tulivat Norjasta ja Ruotsista. Elävää perinnettä tsuudeista ei kuulemma enää tapaa, vaan esimerkiksi Venäjän puolella tsuudit voivat nykyään olla melkein mitä vain; jos hieman liioittelee ja Pohjois-Norjassa puolestaan kerrotaan vastaavia tarinoita saksalaisista, jotka miehittivät Norjan toisessa maailmans sodassa. Esitelmöitsijä käytti tästä käsitettä kollektiivinen aktuaalinen muisti, joka ulottuu kolmen sukupolven yli eli "kauan sitten" tai "oikein kauan sitten".

Esitelmä oli mielenkiintoinen ja sen kuuleminen oli erinomainen tilaisuus siinäkin mielessä, että aivan yllättäen minun oli asetuttava ikäänkuin tutkittavan yhteisön jäsenen rooliin, sillä näinhän me tutkijat teemme. Teemme kenttätöitä, käymme läpi arkistoaineistoa ja kirjallisuutta ja sitten tutkimustuloksina voimme väittää jonkin olevan esimerkiksi "ei enää elävää perinnettä", vaikka tutkimuskohteessa oltaisiin asiasta toista mieltä. Tsuuditarinat ovat minulle tuttuja lapsuudesta myös kerrottuina, ei ainostaan aikaisempien tutkijoiden keräämistä kokoelmista. Onhan tietysti teoreettinen mahdollisuus, että vanhempani olisivat niitä lukeneet Samuli Paulaharjun kokoelmista, mitä en kyllä pidä kovin todennäköisenä. Yläkuvassa oleva kuru oli juuri tyypillinen paikka, jonne viekas paikallinen, joka oli pakotettu opastamaan ryösteleviä vainolaisia, eksytti nämä. Hän heitti alas kuruun soihdun, joka oli osoittanut tietä hänen ajaessa pororaidossa ensimmäisenä. Hieman ennen tänne tuloa opas oli sanonut opastettavilleen, että nyt tulee tiukka mutka, mutta seuratkaa tarkkaan. Ja sinne kohti tuhoa putosi monta sataa metriä tunturinrinnettä alas koko vainolaisjoukko. Tämänkaltaisia tapahtumapaikkoja on monin paikoin Lapissa. Joskus paikkana on saari tai koski. Tästä on myös Nils Gaup ohjannut elokuvan Ofelas, tiennäyttäjä (1987).  Täältä löytyy yksi variaatio kolttasaamelaisen kertomana.


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Uusi vähemmistö(identiteetti)


Suomen ja Ruotsin välinen raja.
Suomesta on lähtenyt Ruotsiin etupääässä työn  hakuun toisen maailmansodan jälkeen runsaat 
550 000 ihmistä. Lapista suurin maastamuutto tapahtui 1960-luvulta 1970-luvun alkuun. Arviolta puolet Ruotsiin muuttaneista on palannut takaisin Suomeen. Osa heistä viipyi Ruotsissa lyhyen aikaa, osa pitempään, osa palasi vasta eläkeiässä. Sekä Ruotsiin muuttaneita että paluumuuttajia on tehty tutkimusta. Viime vuosina tutkimus on keskittynyt myös toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaisiin ja heidän kulttuuriin ja identiteettiin, joka on miltei alituisen neuvottelun kohteena. 

Helmikuun 10. kuoli  meidän aikamme merkittävimpiin intellektuelleihin ja kulttuuriteoreetikkoihin kuulunut Stuart Hall (1932-2014). Hall on tuttu kaikille niille tutkijoille, joita ovat askarruttaneet identiteettiä koskevat kysymykset tässä globalisoituvassa ja monikulttuurisessa maailmassa. Hän on tuonut keskusteluun mukaan mm. monikulttuurisuuden käsitteen. (Ks. lisää tästä.)  Hallin kuolinpäivänä - ikään kuin sattumalta - Sisu-radion sivuilla oli mielenkiintoinen uutinen Oulun yliopistosta, jossa keskusteltiin Suomessa asuvista ruotsinsuomalaisista ja heidän identiteetistään. Pääosassa keskustelussa oli Laulu koti-ikävästä -dokumentin pääosan esittäjä Kai Latvalehto, joka tekee väitöstutkimusta toisen polven ruotsinsuomalaisista. Hänen mukaansa ruotsinsuomalaisuutta voi toteuttaa myös Suomessa asumalla monin tavoin, kuten käymällä Ruotsissa, puhumalla ruotsia tai tapaamalla muita ruotsinsuomalaisia. Eikä ruotsinsuomalaisuuttaan voi paeta, mutta sen kanssa voi tulla sinuiksi kohtaamalla sen. Sisu-radion sivulta löytyy sekä Latvalehdon että monien muiden Oulussa asuvien ruotsinsuomalaisten kiinnostavia pohdintoja omasta identiteetistään.

Puhummeko jatkossa Suomessa asuvista ruotsinsuomalaisista emmekä enää paluumuuttajista? Tämä esimerkki kertoo omalla tavallaan identiteettien moninaisuudesta ja monimuotoisuudesta tänä päivänä ja siitä miten identiteettineuvottelu on jatkuvaa. Tämä on myös omalta osaltaan tekemässä meidän tutkijoiden työstä niin mielenkiintoista. 


lauantai 1. helmikuuta 2014

Kaunis dokumentti




Luujärven kerrostaloja taustalla. Kuvan henkilöt eivät esiinny filmissä.
Viime viikolla esitettiin televisiossa saamelaisohjaaja Paul-Anders Simman dokumentti Olga, joka kertoo  tundralla poronhoitoprikaatissa kotaemäntänä työskentelevästä nuorehkosta saamelaisnaisesta, joka vahtii myös muiden poissaollessa ruokavarastoa. Kotaemännän töihin kuuluu mm. ruuanlaitto, siivoaminen, vaatteiden pesu ja korjaaminen. Ensimmäiset vuotensa rikkinäisten kotiolojen vuoksi orpokodissa kasvanutta Olgaa oli pidetty jälkeenjääneenä - koulukin jäi kesken - mutta Simman koskettavassa dokumentissa hänestä tulee esille toinen puoli: hymyilevä, ajatteleva ja tarinankertoja. 

Olgan lisäksi elokuva kertoo tämän päivän kehityksestä Venäjän pienten kansojen kuten saamelaisten näkökulmasta. Ihmisten taistelusta ja selviytymisestä, pelosta, ahdistuksesta ja suurista muutoksista sekä sosiaalisista ongelmista. Näiden lisäksi se kertoo myös luonnon kauneudesta ja ystävällisyydestä, vaikka filmissä paljon esiintyvä Nikolai puhuukin päinvastaista. Olgan ja Nikolain välinen lämmin suhde tulee dokumentissa esille. Nikolai kantaa huolta Olgasta, jolle hän itse asiassa hankki tämän työpaikan. Mistä löytyy Olgalle uusi työ ja paikka, sillä kuvaamisen aikana Luujärvellä toimiva poronhoitokollektiivi Tundra päätti lopettaa tämän saamelaisprikaatin? Nyt Olga ja muut prikaatin jäsenet joutuivat etsimään uuden paikan tai työn. Tästä prikaatin jäsenten näkökulmasta dramaattisesta päätöksestä kertoi myös runsas vuosi sitten näytetty Simman kuvaama dokumentti Poron surma, jossa Nikolai teurasti kaikki omat poronsa - samoin prikaatin muutkin porot. Uusi prikaati ja sen tukikohta näytti sijaitsevan aivan erilaisessa maastossa kuin tämä aiempi kolmas prikaati, joka koostui suurimmaksi osaksi saamelaisista. 


Tähän Luujärven maisemaan Olga ei haluaisi palata tundralta.
Minusta Simma on ihmisrakas ohjaaja, joka antaa aikaa ja tilaa sekä kuvattavilleen että maisemalle. Olgan tunnelma on kaikista ikävistä asioista ja sosiaalisista ongelmista huolimatta kaunis ja herkkä. Katse saa viipyä maisemassa, ihailla sitä ja miettiä mitä kaikkea siihen kätkeytyy. Kauniin ympäristön vastapainona dokumentti kertoo raskaasta työstä ja arjesta, joka kuitenkin sitä eläville on sitä oikeaa, tavoiteltavaa. Esa Kotilaisen musiikki sopii hienosti tähän hidastahtiseen dokumenttiin, joka on vielä vajaan kuukauden ajan katsottavissa Ylen Areenalta.