Lukijat

torstai 16. syyskuuta 2021

Evakossa väylän toisella puolella ulkomailla ja Väylä

 

Evakkoja menossa Tornion puolelta Ruotsiin Haaparannalle, SA-kuva.

Lappilaisten evakko on ollut viime aikoina julkisuudessa Rosa Liksomin Väylä-romaanin ansiosta. Sen ajoitus oli loistava, sillä olin itse juuri elokuussa saanut valmiiksi artikkelin kittiläläisten evakkotaipaleesta, joka myös meni Väylän yli eli ulkomaille Ruotsiin. Tämä erityisesti tiedoksi niille, jotka yhä edelleen ovat siinä luulossa, että Suomesta ei lähdetty ulkomaille evakkoon. Toki yli 400 000 karjalaisen asuttaminen oli suuri ponnistus, mutta Lapin sodan vuoksi Lapista lähti evakkoon syksyllä 1944 noin 100 000 ihmistä, joista osa Pohjanmaalle ja noin reilut 60 000 Ruotsiin.

Lapin sota alkoi 28.9.1944 ja konkreettisesti se tarkoitti sitä, että Lapissa tutuiksi tulleista saksalaisista ja itävaltalaisista sotilaista tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois. Sitä varten Lappi oli tyhjennettävä siviileistä. Kittilässä oli tuolloin 6100 asukasta, joista toki osa oli vielä rintamalla. Suomen hallitus pyysi 5.9.1944 sodassa neutraalina pysytelleeltä Ruotsilta apua evakkojen sijoittamisessa ja Ruotsi vastasi pyyntöön myöntävästi ja aloitti valmistelut evakkojen vastaanottoon.  

Kittiläläisten evakkopaikkakuntia olivat Ruotsissa muun muassa Vilhelmina, Åsele, Dorotea, Avaträsk, Skellefteå, Sorsele, Bjurholm, Gargnäs ja Lycksele. Esimerkiksi karjaa hoitajineen saattoi olla majoittuneina muillakin paikkakunnilla, kuten Lövångerissa, Arvidsjaurissa, Akkavaarassa ja Jällivaarassa.

Karjanhoito oli tuolloin tärkeä osa kylien monitoimitaloutta, joten evakkoon lähtiessä piti myös ratkaista, mitä tehdään karjalle, ja miten mahdollinen karjan kuljettaminen Ruotsiin tapahtuu. Vain hevoset ja lehmät voitiin ottaa mukaan, joten siat, lampaat ja kanat joko teurastettiin tai jätettiin oman onnensa nojaan. Kuljetettavia lehmiä Kittilässä oli arviolta 2000. Karjankuljettajiksi valikoitui kylistä nuoria ja vahvoja naisia. Usein lähtöön vaikutti myös sosiaalinen pakko. Monet lähtivät vapaaehtoisesti, vaikka tiesivät, että matka on raskas ja vaikea. Karja kuljetettiin kylästä riippuen joko Kolarin tai Muonion kautta rajajoen yli Ruotsiin. Matkan varrella lehmät karkailivat ja niitä jouduttiin hakemaan ja käännyttämään toisen eläinten joukkoon. Rajalla lehmät luovutettiin ruotsalaisten haltuun. Kun Ruotsin raja oli ylitetty, lehmät kuljetettiin ensin autoilla ja sitten junalla eteenpäin eri paikkakunnille, joihin lehmät jaettiin kylissä oleviin tyhjiin navettoihin ja samalla karjanhoitajat eri taloihin.

Sain artikkeliani varten haastattelun myös henkilöltä, joka kuljetti lehmiä Ruotsiin ja hoiti niitä seuraavan talven siellä sisarensa ja muiden kyläläisten kanssa. Lehmien ja hevosten kuljettamisesta kertoivat myös muutkin haastateltavat. Kuljetus oli ollut todella raskasta, mutta lehmien hoito ja asuminen pienellä paikkakunnilla Ruotsissa oli haastattelujenkin mukaan helpompaa kuin asuminen suurissa evakkopaikoissa, kuten Vilhelminassa tai Lyckselessä tai evakkokylissä, kuten Kusforsissa. Evakossa kuoli ainakin 148 kittiläläistä ja monissa paikoissa kiersitvä kurkkumätä-, hinkuystä- tuhkarokko -ja polioepidemiat.

Kittilän hautausmaalla muistokivi evakossa kuolleille.

Vaikka evakkoaika kesti vain vajaan vuoden, niin sen merkitys on paljon suurempi verrattuna sen kestoon. Kun toiset palaavat muistoissaan menetettyyn Karjalaan, Lapin sodan ja evakon kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat tätä evakkomatkaa. Evakon merkitys on ylisukupolvinen ja se yltää niin tällä hetkellä eläviin kittiläläisiin kuin tuleviin sukupolviin.

Mutta evakkoajasta enemmän ja tarkemmin, kun artikkeli ilmestyy Kittilän historia- teoksessa noin vuoden kuluttua. Jo haastattelut kertoivat siitä, miten tärkeäksi evakkoaika on koettu ja yhä edelleen koetaan. Haastattelin sitä varten 13 evakossa ollutta kittiläläistä, suurinta osaa koronan vuoksi puhelimitse. Sen lisäksi olen saanut viiden evakossa olleen kokemukset joko omina tai jonkun perheenjäsenen tekeminä muistiinpanoina. Lisäksi minulle on lähetetty lehtileikkeitä ja muuta tietoa evakosta, kuten kirjeitä ja Ruotsin sukulaisten lähettämiä kirjoja ja valokuvia. Kiitos heille kaikille jo nyt (nimiä tässä mainitsematta).  

Kittilän kirkonkylä on kirkkoa ja muutamaa taloa lukuunottamatta tuhottu. SA-kuva.


Ainakin minulle yksi syksyn kohokohtia on ollut Rosa Liksomin Väylä, joka on kertomus väylän yli evakkoon menosta nuoren karjanhoitajatytön näkökulmasta. Oli upeaa lukea oman evakkoartikkelin kirjoittamisen jälkeen kertomusta evakkoon lähdöstä kotikylästä karjan kanssa, pitkästä vaelluksesta kuninkaanmaassa (Ruotsi-nimeä ei kirjassa mainita) kohti pakolaisleirejä, nälästä ja pitkän vaelluksen ja talven aikana tapahtuneesta päähenkilön kasvutarinasta. Siitä miten hän etsi äitiään ja mitä sota teki hänen perheelle. Väylä eli rajajoki oli tässä elämän ja kuoleman raja, jonka takaa katsottiin, miten Väylän itäpuolella kodit joutuivat liekkien valtaan. Kirjassa toinen päähenkilö oikeastaan oli luonto, miltä se näytti ja miten se vaikutti. 

Lopussa kotiin palattuaan päähenkilö teki ratkaisun, jossa hän ajatteli sitten vain itseään, ei äitiään eikä kotiaan: ”Minua melkein nauratti ko hevonen karhautti Väylän ranthaan. Hyppäsin kiesistä ja kävelin lossile. Se irtautu rannasta ja kulki kohti länttä.” Kirja on kirjoitettu Torniolaakson murteella – tai meänkielellä – mikä tuo yhden lisän tähän tärkeään teokseen. Ja vaikka kirja kertoo konkreettisesti Lapin sodasta ja evakosta, niin kirjan sanoma on mitä ajankohtaisin tänään, sillä samat asiat voivat tapahtua ja tapahtuvat tänään monissa paikoissa.


tiistai 18. toukokuuta 2021

Jäämerenratahanke on nyt poistettu Lapin maakuntakaavasta


 


Vielä viime vuoden kesäkuussa ns. Jäämerenratahanketta pidettiin vastustuksesta huolimatta Lapin maakuntakaavassa, kun Lapin liiton hallitus asetti silloin kaavaehdotuksen nähtäville. Jo silloin ehdotettiin, että Jäämeren rata poistettaisiin kaavasta, mutta maakuntahallituksen jäsenet eivät tuolloin kannattaneet tätä ehdotusta. Radasta oli tehty monia vastustavia lausuntoja ja niiden lausujista voi mainita esimerkiksi Saamelaiskäräjät, Kolttien kyläkokouksen ja Paliskuntain yhdistyksen. Mutta 17.5.2021 käänsi tämän asian, sillä tällöin Lapin liiton valtuuston päätöksellä Jäämerenrata poistettiin Lapin maakuntakaavasta.

Jäämerenratahankeen edusmiehenä toimi liikemies Peter Vesterbacka, jonka julkisuudessa olleet lausunnot eivät todellakaan näyttäneet sitä, että hän olisi ymmärtänyt pohjoisen mielipiteitä ja vastustusta. Tämä ratahanke oli hyvä esimerkki sisäisestä kolonialismista, jota voi sanoa Suomessa harjoitetun. Kolonialismista on keskusteltu ja usein on väitetty, että eihän Suomessa ole ollut siirtomaita. Ei niin, mutta tässä ratahankkeessa onkin kyseessä juuri sisäinen kolonialismi ja sen yksi esimerkki rajaseutukolonialismi. Toinen hyvä esimerkki, joka sopii hyvin tämän Jäämerenratahankkeen kanssa, on Petsamo silloin kun se kuului Suomelle. Tästä oli mielenkiintoinen, tosin hieman yksipuolinen webinaari Petsamo: Suomen pohjoisen siirtomaan historiaa Historioitsijat ilman rajoja -järjestön järjestämänä. Siinä puhuttiin muun muassa asutuskolonialismista, miksi sinne muutettiin sekä matkakirjailijoiden välittämistä kuvista Petsamosta. Tästä tilaisuudesta on tulossa video järjestön YouTube-kanavalle. (Netti ei nyt toimi, joten linkki organisaatioon puuttuu)


Tämän sisäisen kolonialismin toinen osapuoli tässä ratahankkeessa ovat olleet alkuperäisasukkaat saamelaiset ja muut pohjoisen asukkaat sekä poronhoito. Paikallisten ja alkuperäisasukkaiden ajatukset, tarpeet ja toiveet tai koko elämäntapa eivät saaneet olla tai niitä ei ensin otettu tosissaan tätä hanketta vastaan. Kyseessä oli taistelu resursseista.

Kuva on Vuoreijasta, Varangerista.

Ratahankkeesta esimerkkinä kolonialismista olen kirjoittanut aiemmin täällä. Mutta vastustus tai järki voitti tässä asiassa, sillä äänin 43-3 Lapin liiton valtuusto poisti maakuntakaavaan merkityn Jäämerenradan ja siirsi kaavan valmisteltavaksi uudelleen. Rataa on myös pidetty kannattamattomana sen lisäksi, että se on uhannut niin monia asioita, jotka vastustavissa lausunnoissa mainittiin. 

  


Kuvassa on Vesisaaressa oleva, Ensio Seppäsen suunnittelema kveenimuistomerkki, maahnamuuttajien muistoksi. 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Jälleenrakennusajan pappilaa uhkaa purkaminen


  

Olen lukenut taas Lapin sodasta – siis siitä ajasta, jolloin 100 000 lappilaista joutui jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon joko Ruotsiin tai Pohjanmaalle, ja jolloin suurimmaksi osaksi koko Lappi paloi tuhkaksi tai tuhottiin. Tämä tapahtui 1944-1945, jatkosodan jälkeen ja tuhoamisesta huolehtivat entiset taistelutoverit. Tämä johdanto siksi, että pari vuotta sitten luennoidessani ihan jostain muusta ja mainitsin Lapin sodan, niin osa opiskelijoista ei tuntenut koko asiaa.



Muun muassa Ville Kivimäki on kirjoittanut ansiokkaasti sodanjälkeisistä hiljaisuuksista Lappi palaa sodasta. Mielen hiljainen jälleenrakennus -teoksessa (toimittaneet Marja Tuominen & Mervi Löfgren, 2018). Tämä teos on yksi niitä, jotka nostavat esille juuri Lapin sodan ja sen vaikutukset lappilaisille, ei vain sodan itse kokeneille, vaan myös seuraaville sukupolville. Lapin sota on ylisukupolvinen ja monella tavalla traumaattinen kokemus ja tapahtuma, joka ei unohdu, vaikka sen kokeneet sukupolvet ovat poistuneet keskuudestamme. Kivimäki kirjoittaa hiljaisuuden luonteesta, tunteiden historiasta, johon se liittyy sekä hiljaisuuden kategorioista.



Kulttuurinen trauma syntyy, kun tietty tapahtuma tai kokemus on merkitykseltään sellainen murros, että se vaikuttaa kollektiiviseen identiteettiin. Lapin sota ja evakko ovat näitä, jos mitkä. Olen ”kerännyt” (kerännyt on väärä sana, mutta en nyt keksiä tähän parempaakaan) evakkokokemuksia, haastatteluja ja julkaistuja kertomuksia. Tavoitteeni on vielä tehdä kesällä muutama haastattelu ja tutustua Oulussa arkistossa oleviin lähteisiin tarkoituksenani kirjoittaa kittiläläisten evakkoajasta. Evakkoon on suhtauduttu kahdella tavalla, sillä ihmisillä ovat joko positiiviset tai negatiiviset muistot evakkoajasta. Käsittelen tässä nyt vain sitä, miten rahanhimon ja täydellisen tietämättömyyden takia muisti uhkaa katketa. Kysymyksessä on Kittilän jälleenrakennusajalta peräisin olevan pappilan purkusuunnitelmat, joille on lautakunnassa annettu jo purkulupa, mutta josta on valitettu.



Lapin sodassa hävitettiin melkein koko Lapin rakennuskanta ja esimerkiksi Kittilän kirkonkylässä tuholta säästyi kirkon lisäksi vain muutama rakennus. Evakon jälkeen koko Lapin valtasi kiihkeä jälleenrakennusbuumi, vaikka sekä rakennusmateriaalista, niin sementistä, nauloista kuin lasista sekä työvälineistä oli huutava pula.  Jälleenrakennusaika, joka toi pohjoiseen rakennettuun ympäristöön näkyvän kerroksensa, oli Lapissa todellinen voimainkoetus. Miksi se halutaan unohtaa purkamalla loputkin siltä ajalta peräisi olevat rakennukset?


Nyt yhtä viimeisistä jälleenrakennusajan rakennuksista kirkonkylässä uhkaa purku, sillä kirkkovaltuusto sai hakemalleen jälleenrakennusajan pappilan purkamiselle luvan Kittilän rakennus- ja ympäristölautakunnan 25.2.2021 pidetyssä kokouksessa. Pappilarakennus on valmistunut 1949. Se on niin monen kittiläläisen muistinpaikka ja se on ollut sitä usean sukupolven ja aikakauden ajan. Pappilassa on haettu kuulutuksia, käyty vihillä tai kasteella, rippikoulussa tai kirkollisvaltuuston istunnoissa tai erilaisissa kokouksissa. Se on ollut aikoinaan monen kirkkoherraperheen asuntona, mutta se on ollut merkittävä paikka myös monille seurakuntalaisille, jotka eri tehtävien vuoksi ovat siellä käyneet. Pappila rakennettiin Amerikan luterilaisten seurakuntien avustuksella, josta on muistona kuparikyltti pappilan seinällä


Käsittely kertoo, että päätöksissä on tehty useita virheitä. Päätös on tehty ilman RHS-selvitystä, jota Lapin maakuntamuseo viranomaisena ja Lapin rakennusperintö-

yhdistys ry asiantuntijana ovat lausunnoissaan edellyttäneet (RakYmplk 25.2.2021 & 30). Päätös perustuu puutteellisiin ja vanhoihin selvityksiin ja rakennusinventointiin, joihin ei sisälly sodan jälkeisen rakennuskannan kulttuurihistoriallista määrittelyä. Kittilän pappilarakennus on vuodelta 1949 eli jälleenrakennusajalta, jolta Kittilän kirkonkylässä on vain puoli tusinaa rakennusta jäljellä. Vuosien 1999 ja 2008 jälkeen jälleenrakennusajan rakennuskannan arvottamiseen on kiinnitetty asian vaatimaa huomiota, ja se on todettu uhanalaiseksi. Annettu pappilanpurkulupa sotii myös tätä jälleenrakennusajan arvostusta vastaan, eikä ota huomioon inventointien puutteellisuutta.



Kittilän kirkonkylän osayleiskaavaa varten tehdystä rakennuskulttuuriselvityksestä puuttuu kokonaan tämä jälleenrakennusajan pappila. Selvityksen sanotaan perustuvan aiempiin inventointeihin ja maastokäynteihin ja selvitykset on sen mukaan tehty 1984 ilmestyneessä Lapin rakennusperintö -kirjassa, vuonna 1999 ilmestyneessä Kittilän kulttuuriympäristöohjelmassa sekä Lapin ympäristökeskuksen hallinnoimassa vuonna 2008 valmistuneessa Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeessa, joka kohdistui laajasti Lapin alueelle, mutta ei erityisesti Kittiään. Jälleenrakennusajan pappilaa ei mainita tässä osayleiskaavaa varten tehdyssä selvityksessä, joten pappila myös puuttuu osayleiskaavasta. Asemakaava on valmistunut jo vuonna 1992 ja sitä voidaan ikänsä mukaan pitää vanhentuneena. Asemakaavan päivityksen yhteydessä ja tarkastellessa kirkon ympäristön rakentamista kokonaisuutena pappilan kulttuurihistoriallinen arvo tulisi selvittää ja laatia tuota varten RHS. Purkulupa on siis myönnetty virheellisesti ennen RHS-työn käynnistämistä ja kohteen arvottamista (Maankäyttö- ja rakennuslaki 9 §).



Pappilan arvo liittyy myös sen sijaintiin kirkollisiin rakennuksiin suunnitellulla alueella sekä sen arvoon jälleenrakennusajan puupappilana, joiden määrä on erittäin pieni Lapissa; muualla Suomessa niitä ei ole kyllä yhtään. Purkuluvassa on annettu vuonna 2009 tehdylle inventoinnille virheellinen painoarvo, sillä siinä ei ole ollut kyseessä uusi inventointi, vaan vanhojen jo tehtyjen inventointien kohteiden karsimisesta.



Lautakunnan päätös sivuuttaa asiantuntija- ja viranomaistahon RHS-selvityspyynnön, joka yksistään on riittävä syy tehdä valitus. RHS-selvitystä ei ole laadittu, vaan päätöksessä viitattu inventointi on tehty ilman uusia maastokäyntejä ja puutteellisesti, sillä jälleenrakennusajalta peräisin oleva arvokas pappila puuttuu siitä. RHS-selvityksestä tulisi ilmi kulttuuriset, rakennushistorialliset, esteettiset, maisemalliset, yleiset historialliset ja paikallishistorialliset sekä kulttuuriperintöön ja paikalliseen identiteettiin liittyvät arvot, joiden huomioon ottaminen puuttuu nyt kokonaan. RHS-selvityksen tulee antaa riittävän yksityiskohtaiset tiedot päätöksenteon tueksi niille tahoille, jotka vastaavat rakennuksen suojelutarpeen arvioinnista sekä suojelun turvaamisesta ja toteuttamisesta. Nyt tämä asiantuntijoiden tai viranomaisten tekemä selvitys puuttuu täysin.  



Toivottavasti Pohjois-Suomen Hallinto-oikeus kumoaa lautakunnan päätöksen antaa purkamislupa ja palauttaa sen selvitettäväksi, sillä tehty päätös perustuu puutteellisiin ja vanhentuneisiin selvityksiin eikä laissa mainittua RHS-selvitystä ole tehty. Pappila tulisi suojella ja sen uuskäyttö miettiä. Onko rahanhimo sokeuttanut suurimman osan kirkkovaltuuston jäsenistä ja viranhaltijoista? 


Jälleenrakennusajan on oltava läsnä Kittilän kirkonkylän maisemassa. Siltä ajalta olevia rakennuksia ei ole kovin monta enää jäljellä. Kaikkea ei voi tuhoa, sillä tuhoaminen ja purkaminen kertoo muistin katkeamisesta ja menetyksestä.  Katso edellinen kirjoitus täältä.

Pahoittelen, että tästä kirjoituksesta tuli aika pitkä, mutta asia on tärkeä!

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Etätöissä

 




Nyt on jokseenkin vuosi kulunut siitä, kun meidät laitettiin etätöihin. Toki yliopistolaisena olen muutenkin tehnyt etätöitä aina silloin tällöin, mutta nyt etätyöt ovat vakio kaikilla niillä, jotka pystyvät tekemään etätöitä. Eivät siis kaikki voi tehdä työpaikan ulkopuolella töitä, sillä kaikkien työt eivät taitu etäilyksi.

Etätöissä ovat hyvät ja huonot puolensa ja me, jotka olemme etätyötä tehneet jo aiemmin, tiedämme toki ne, mutta vuosi etätöissä alkaa näyttää myös yhä useammin näitä huonoja puolia. Tänäänkin keskustelin – tietysti zoomissa – kollegojen kanssa siitä, että toivottavasti syksyllä voisi vihdoin palata normaaliin. Tästä ei ole vielä mitään varmaan tietoa.   

Digiloikka on auttanut tätä etätyöskentelyä huomattavasti. Opetus, ohjaaminen ja kokoukset tapahtuvat nykyään zoomilla tai teamsillä olinpaikasta riippumatta. Opiskelijat ovat kiltisti lähettäneet valmiit gradunsa tänne tulostettuina, sillä minulla ei ole täällä vielä printteriä. Etätyöt Lompolossa ovat toimineet tähän mennessä hyvin, sillä verkkoyhteydet toimivat erinomaisesti. Kylätie on toki hiljainen, mutta minulla käy täällä silloin tällöin vieraita, jotka ovat kylässä asuvia sukulaisia. Itsekin voin pistäytyä parissa kolmessa talossa. 


Muutamissa kylän vuokramökeissä on turisteja, joista osa on etätöissä ja osa enemmän perinteisesti hiihtolomalla. Tällä viikolla on ollut pohjoisen hiihtolomaviikko, jolloin täällä Lapissakin astuivat voimaan ankarammat rajoitukset, jotka koskevat mm. ravintoloita ja noutoruuan tarjoamista. Lapissa on ja on ollut paljon matkailijoita ja nämä määrät näkyvät lehtijuttujen ja lääkäreiden mukaan koronanluvuissa ja altistuksissa. Suurin osa matkailijoista on kuitenkin vastuullisia, jotka ottavat huomioon terveysturvallisen matkustamisen. Muuten matkailulla menee tällä hetkellä aika heikosti.  


Näissä maisemissa etätyö periaatteessa sujuu hyvin. Yhteisöllisyys toimii hienosti, sillä esimerkiksi naapuri ajaa aina lumituiskujen jälkeen kylän pari latua. Säiden ollessa hyviä lähden aina iltapäivällä ulos pariksi tunniksi ja jatkan tätä etätyötä taas illalla, joskus jopa puoleen yöhön asti. Mitään kovin tarkkoja rutiineja ei minulle ole vieläkään syntynyt. Yleensä aamuisin laitan tulet hellaan ja joka toinen tai kolmas päivä pitää lämmittää uuni. Aamulla voin herätä siihen, että kamarin ikkunan kautta nousevan auringonsäteet paistavat silmiin. Pimeä tulee vasta iltakuuden jälkeen. Kirkkaina iltoina on tähtitaivasta valaisseet myös revontulet, vaikka jossain sanottiinkin, että tämä on huono revontulivuosi.  


Tässä vielä IS:n juttu etätöistä täällä Kittilässä. 

 

 

 

 


keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Yhteisöllisyyttä

 


Näin korona-aikana olen nyt ollut etätöissä melkein tasan vuoden, mutta toki siitä suurimman osan ”kiltisti” ohjeiden mukaan Turussa enkä ole matkustanut toiseen sairaanhoitopiiriin, kuten on kielletty. Kesällä, joulun aikaan ja nyt helmikuussa olen etätöissä Lompolassa. Siihen on monia syitä, sillä täällä etäily ja asuminen on paljon helpompaa kuin kaupungissa, vaikka sielläkin on luonto lähellä ja ruokatavarat voi tilata kaupasta.

Joissakin tutkimuksissa väitetään, että ”perinteisten” (mitään ne ovatkaan?) yhteisöjen murtuminen liittyy tekniseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen, joka mahdollistaa ja suosii liikkuvuutta sekä fyysisessä, henkisessä että sosiaalisessa mielessä. Privatisoituminen, arvojen erilaistuminen ja yksilöllistyminen ovat tästä merkkeinä.   

Vaikka monet pienet lappilaiset kylät ovat tänä päivänä katsottunakin moderneja, niin yksi asia, mikä täällä Lompolassa on silmiinpistävää, on juuri yhteisöllisyys. Se ei ole mielestäni mitenkään vain maaseudulle tyypillinen ilmiö, sillä yhteisöllisyyttä tapaa myös muualla eli kaupungeissa ja suuremmissa paikoissa. Toki se erottuu ehkä enemmän maaseudulla, sillä monissa paikoissa täällä maalla ei pärjää yksin, vaan tarvitsee apua muilta. Yhteisöllisyys tuli mielestäni esille aiemmin talvella olleessa maaseutua koskevassa televisio-ohjelmassa, josta toki voi olla monta mieltä. Yhteisöllisyys ei ole vain maaseudun ilmiö, vaikka se toki on täällä monesti paljon näkyvämpää.

Yhteisöllisyys on tärkeää. Erityisesti nyt korona-aikana puhutaan paljon yksinäisyydestä ja se on osoittautunut ongelmaksi niin monille ja monissa paikoissa. Toki Turussakin minulla on mahdollisuus kulkea ulkona kavereiden kanssa ja olla yhteydessä eri tavoilla somen tai puhelimen kautta, mutta se ei ole sama, sillä näin riskiryhmäläisenä en voi lähteä kahville, ravintolaan tai muualle toisten kanssa. Vain ulkona voi kävellä. Täällä tilanne on hieman erilainen, sillä täällä pistäydytään kylässä, ilman asiaakin ja ennakkoon sopimisia.


Yhteisöllisyydellä tarkoitetaan ihmisten sosiaalisten suhteiden muodostamaa kokonaisuutta, jonka osia ovat niin luottamus, osallisuus kuin läheisyys. Yhteisöllisyyteen sitoudutaan ja siihen kannustaa tai ajaa motivaatio. Hyviä esimerkkejä tästä täkäläisestä yhteisöllisyydestä ovat vaikkapa saunakutsut naapuriin, yhteiset, usein jopa aivan satunnaiset ruoka- ja kahvikutsut, kirjojen tai ruokatavaroiden lainaaminen puolin ja toisin, autokyydit, yhteiset hiihto- tai marjaretket tms. Toisia autetaan eikä aina odoteta edes vastapalveluja. Nämä kaikki vaikuttavat meihin monella tavalla – niin identiteetteihimme ja vuorovaikutukseen.

Émile Durkheimin mukaan yhteisyyden tunne pitää yhteiskunnat koossa. Näin se on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohjana ja se on tärkeä tai oikeastaan välttämätön voima olemassaololle ja toiminnalle. Yhteisöllisyys on kiinnostava ilmiö; minkälaisena sitä tavataan ja miten se muuttaa muotoaan muutosten ja murrosten myötä, on mielenkiintoinen tutkimuskohde. Yhteisöllisyyttä eri muodoissa voi tavata kaikkialta, se voi olla näkyvää tai näkymätöntä, mutta se ei taida koskaan loppua. Ainakin joissakin paikoissa korona-aika on lisännyt tai tehnyt yhteisöllisyyttä näkyvämmäksi.





lauantai 2. tammikuuta 2021

Mitä tapahtui koronavuonna 2020?




Kun katsoo taaksepäin tuota kulunutta koronavuotta 2020, niin tuntuu siltä, että päivät, viikot ja kuukaudet seurasivat toisiaan aivan samanlaisina. Mutta kun tarkemmin muistelee, niin tapahtuihan silloinkin monia asioita, mutta kun vuosi oli kokonaisuutena niin erilainen ja huono, niin ne harvat hyvät asiatkaan eivät erotu.

Tammikuussa alkoi tulla uutisia Wuhanista, jossa olin käynyt edellisenä vuonna työmatkalla, eivätkä ne uutiset olleet hyviä, sillä siellä levisi outo ja uusi, helposti tarttuva sairaus, covid-19. Ennen kiinalaista uuttavuotta sikäläinen ystäväperhe ehti – onneksi – matkustaa anoppilaan, jossa sitten vietti monta kuukautta sisätiloissa. Vielä joulukuussa 2020 elämä ei siellä ole normalisoitunut kokonaan, vaikka ystäväni ovatkin pystyneet palaamaan kotiinsa ja olemaan työpaikalla muutaman kuukauden. Matkustamista ei yhä edelleenkään suositella, mutta kohta luulisi sen suosituksen muuttuvan.  

Tammikuussa näkyi olleen muutama kokous, joissa oikeasti tapasi vielä ihmisiä. Samoin kävin Helsingissä tapaamassa Päiviä ja Jackoa sekä samalla tietysti Ullaa, Seijaa ja Reijoa. Samoin tammikuussa oli Hetan väitös ja karonkka.



Helmikuun tällä hetkellä tärkein tapahtuma oli Tukholman matka, jolloin kävin katsomassa Nordiska Museon hienon näyttelyn Arktis – medan isen smälter Anun kanssa. Illaksi ja muutamaksi päiväksi menin tapaamaan vanhaa ystävääni Katia, joka asuu Norrtäljen kunnassa. Tarkoitus oli uusia vierailu kesällä, mutta vähänpä tiesimme silloin. 

Kalevalan päivänä ehdin vielä kollegojen ja muiden kanssa juhlia 100 vuotta täyttävää Turun yliopistoa Logomolla upeissa juhlissa. 

Edellisenä iltana oli ulkoilmatilaisuus Akatemiatalolta yliopiston pihalle asti hienoine lasershowneineen ja muineen. Monet muut yliopiston juhlallisuuksiin kuuluvat esitykset jouduttiin perumaan, kuten juhlapromootio, jonka pitopäivää ei vieläkään ole uskallettu esittää, kun sitä on siirretty ja siirretty. En ehtinyt käydä katsomassa edes juhlanäyttelyjä silloin keväällä.




4.3. kävin toistaiseksi viimeisen kerran Helsingissä Muikkarien kokouksessa kuuntelemassa Ildikón esitelmää. Maaliskuulta on huomionarvoista myös se, että peruin koronan takia Pietarin pitkän viikonloppumatkan – joka siis oli lomamatka. Pietariin pääsee toki muulloinkin, kun rajat sinne taas aukeavat matkailijoille. Edellissyksynä toki ehdin käydä Pietarissa, mutta siellä ei käy koskaan liian usein, sillä niin upea kaupunki se on.

Maaliskuussa opetus ja kokoukset muuttuivat etäilyksi etupäässä zoomilla – ja jatkuvat yhä edelleen. 19.3. tilasin ensimmäisen kerran ruokatavarat netistä kotiin ja se jatkuu edelleen; kesällä tein ostoksia kaupasta ja torilta muutaman kerran.


Huhtikuussa en mennyt pääsiäislomalle pohjoiseen, koska koronatilanne oli Kittilässä Levin turistien ja Itävallan koronalingon vuoksi huono. Eikä matkustamista suositeltukaan eikä sinne olisi oikein päässytkään kuin omalla autolla. Mitään muuta kuin etäkokouksia ja etäopetusta ei näy huhti- eikä toukokuun kalenterissa.

Toukokuussa muutimme – käsittämätöntä tehdä muutto korona-aikana – Sirkkalasta Arcanumiin. Toisin sanoen tyhjensimme työhuoneemme laatikoihin ja muuttofirma vei ne uuteen työhuoneeseen, jonka olen ristinyt akvaarioksi. Huonoin työhuone, joka minulla on ikinä ollut. Jopa Baselin yliopistossa, jossa jaoin työhuoneen toisen tutkijan kanssa, oli miellyttävämpi ja kätevämpi työhuone. Erityisesti kirjoja on pitänyt karsia. Toki kuolinsiivous oli tarpeen, sillä roskiin meni paljon edellisten kollegojen säästämiä papereita. Samalla todella tuli mietittyä, että mitä tapahtuu muistille ja muistoille, kun niin paljon on pitänyt hävittää. Niin, ja Sirkkala on nyt kai tyhjänä.



Melkein sukupolvikokemuksena voidaan pitää äkkiä suunniteltuja digipääsykokeita, joita varten kollegat tekivät paljon töitä. Saatiin uudet opiskelijat valittua ja itsekin olin mukana varmistamassa pääsykokeita ihan tuon sukupolvikokemuksen vuoksi. 

Kesäkuussa lähdin sitten heti kun yöjunat alkoivat kulkea pohjoiseen ja olin siellä melkein kaksi kuukautta. Kesä-heinäkuussa lähimatkailua mm. Pallakselle, Hietajärvelle, Särkitunturiin, Särestöön ja Kolariin, mutta ei ulkomaille, ei edes Lahden kaupassa käyty Kolarista Ruotsin puolella. Onneksi kesällä ehti nähdä ystäviä pohjoisessa. Ja toiset kävivät hillassa ja saivat hilloja. Ihan kivat ilmat olivat myös kesän ajan ja ne jatkuivat elokuussa, kun jouduin palaamaan Turkuun. Kyllä Turussa saattoi olla ja kulkea, mikäli omisti oman auton (ja ajokortin); kesällä uskalsi kulkea myös yleisillä, mutta myöhemmin syksyllä ne alkoivat olla aika pelottavia koronan vuoksi.


Perjantaina 14.8. ja maanantaina 17.8. pidin ensimmäiset nettiesitelmät; maanantain esitelmä oli Fennougristikongressin keynote Wienissä aiheena korona Tornionlaaksossa, jota varten keräsin aineistoa. Kongressi on siirretty ensi elokuulle lukuunottamatta tätä nettikongressia. Tavoitteena on päästä silloin taas Wieniin ja ehkä käydä Budapestissä. Koska ilmaisia lounaita ei ole, esitelmän aiheena on transnationalismi suomalais-ugrilaisilla.

Elo-, syys- ja lokakuussa oli näköjään muutama väitös etänä, kahdessa olin esitarkastajana ja pari muuta olivat muuten vain kiinnostavia. Meillä oli myös Maija Mäen väitös marraskuussa, se vielä hybridinä, mutta itse kustoksena olin toisessa tilassa. Väitös meni ihan hyvin ja juhlat ovat vielä edessä.



Kalenterin mukaan marras- eikä joulukuussa ollut mitään muita kuin tavallisiksi tulleita etäkokouksia ja etäopetuksia. Koronaa vastaan on odotettu rokotuksia ja ne toivottavasti vihdoin kunnolla realisoituvat nyt alkuvuodesta 2021 ja samalla elämä vähitellen normalisoituisi. Opetus on ainakin III periodin vielä etänä.  

Koronan lisäksi viime vuonna myös oma terveys reistaili ja kuolema vieraili erityisesti täällä pohjoisessa. Moniin hautajaisiin olemme lähettäneet adressin. Myös emeritusprofessori Matti Räsänen kuoli joulukuun puolivälissä.

Tästä vuodesta 2021 toivoisi tulevan monin verroin paremman kuin edellisvuodesta ja toivoisi, että ne peruutetut ja siirretyt asiat toteutuisivat. Olen mm. siirtänyt kahdesti Villa Tammekanin kirjoitusviikkoja, joiden toivon hartaasti toteutuvan nyt touko-kesäkuussa, jolloin asuntoni sisäremontti on teon alla. Myös Kittilän historiaa varten toivoisin pääseväni tekemään haastatteluja tai ainakin työskentelemään parissa arkistossa sitä varten. Muuten aika loppuu kesken.

P.S. Paras ja ilahduttavin asia jäi pois: Pikku-Manu, naapurin serkun perheen adoptiolapsi Filippiineiltä saapui ikäänkuin joululahjana tänne lumen keskelle, juuri ennen jouluaattoa. 




  

perjantai 18. joulukuuta 2020

Emeritus professori Matti Räsänen (1934–2020)

 


Saimme vastaanottaa tällä viikolla suru-uutisen, sillä oppiaineen emeritus professori Matti Räsänen oli kuollut maanantain ja tiistain välisenä yönä (15.12.2020). Hän oli Turun yliopiston kansatieteen professorina vuosina 1987–1995. Sitä ennen hän toimi oppiaineen dosenttina. 

Innostuksen kansatieteeseen Matti Räsänen sai aikoinaan opettajana toimineelta isältään, joka keräsi kotiseudultaan Tuusniemeltä loma-aikoina muistitietoa ja museoesineistöä. Isä kulki mopedilla ja Matti hänen perässään polkupyörällä. Työnjako oli suhteellisen selkeä, sillä isä haastatteli ja poika otti valokuvia. Lukion jälkeen Matti Räsänen lähti opiskelemaan sekä suomen että yleistä historiaa ja suomen kieltä. Pro gradunsa hän teki yleiseen historiaan, jonka jälkeen hän jatkoi ajalle tyypilliseen tapaan suomen kielestä kautta innostuksen saaneita kansatieteen opintojaan. Matti Räsänen ehti työskennellä sekä Helsingin että Jyväskylän yliopistoissa mm. assistenttina ja yliassistenttina (1974–1986). Hän väitteli Helsingin yliopistossa 1975 oluenpanosta Vom Halm zum Fass. Siihen aikaan monet kansatieteen väitöskirjoista julkaistiin alan silloisella tärkeällä ulkomaisella kielellä saksaksi. Tämä oli vielä historiallis-maantieteellistä menetelmää käyttävä tutkimus. Räsänen siirtyi välillä Kuopion museon hoitajaksi ja johtajaksi, jossa hän jo tutustui kansatieteelliseen kaupunkitutkimukseen, jonka uranuurtajia hän oli, ja jota hän jatkoi myöhemmällä urallaan yliassistenttina, Suomen Akatemian tutkimuksissa sekä professorina.  

Esimiehenä ja kollegana Matti Räsästä kunnioitettiin laajasti. Hänen aloitteestaan alun saaneet tutkimushankkeet, seminaarit, keskustelutilaisuudet, kansainväliset yhteydet ja erilaiset matkat olivat tärkeä osa erityisesti jatko-opintoja. Hän toimi mm. alan tieteellisissä seuroissa kuten Ethnos ry:ssä, jonka nykyistä julkaisua, Ethnologia Fennicaa, hän oli toimittamassa vieraskieliseksi julkaisuksi kollegojensa kanssa. Professorina ollessaan hän toimi Suomen Akatemiassa ja sai johdettavakseen mm. kansainvälisen suomalais–virolais–venäläisen Loviisa–Vôru -hankkeen. Sitä ennen hänen johtamansa kaksikielistä Kaskista koskeva tutkimus on vieläkin alan perustutkimuksia. Hänen aloitteestaan oppiaineessa alkoi myös 1990-luvulla inkeriläisiä koskeva tutkimushanke. Tätä koskeva aineisto on oppiaineen arkistossa tutkimuskäytössä. Molemmista hankkeista on ilmestynyt sekä kirjoja että opinnäytteitä. Matti Räsästä saan myös kiittää siitä, että sain tehdä väitöskirjani kansainvälisessä Kuola-projektissa. Sitä ennen hän kehotti minua vakavasti harkitsemaan jatko-opintoja, sillä minulla oli siinä vaiheessa virka yliopiston ulkopuolella.  

Kaupunkitutkimuksen lisäksi Räsänen tunnetaan mm. työn tutkimuksesta sekä koti- ja mökkipitäjäänsä Savossa koskevista tutkimuksista, joita hän teki vielä eläkkeellä ollessaan. Kaupunkitutkimuksen ja monien kansainvälisten yhteyksiensä lisäksi hän kirjoitti yhdessä emerita professori Outi Tuomi-Nikulan kanssa Saksanmaalla-teoksen 1990-luvulla, jolloin hän asui mm. Outi Tuomi-Nikulan luona Altes Landissa. Tämä tutkimus avaa hienosti laajan Saksan arkielämää ja kansankulttuuria.  

Tärkeä tehtävä Räsäsellä oli myös Seurasaarisäätiön tiedetoimikunnassa, jota hän johti asiantuntemuksellaan ja avarakatseisuudellaan. Hänen aikanaan myös professori Niilo Valosen alullepanemat suuret tutkimushankkeet saatiin loppusuoralle. Suurimmasta osasta niitä onkin tehty julkaisuja.  

Yksi tärkeimmistä henkilökohtaisista muistoista, joka kohdistuu professori Räsäseen, on hänen ja hänen puolisonsa Riitan automatka eräänä kesänä pitkin Suomea kotimökilleni Lappiin, jossa he yöpyivät. Matti halusi tuolloin jo eläkkeellä ollessaan käydä vielä kerran aiemmissa kylätutkimuskohteissa, kuten Tornion Kukkolankoskella. Meiltä matka jatkui seuraavana päivänä Taatsin Seidalle ja sieltä kohti Utsjokea.  

Professori Räsänen siunataan 2.1.2021 (koronarajoitusten mukaan vain kymmenen hengen läsnäollessa). 

 

Perhepiirin, puolison, lapsen ja lastenlasten lisäksi professori Matti Räsästä jää kaipaamaan ja muistelemaan suuri ystävien, kollegojen ja entisten oppilaiden joukko. He kaikki muistelevat häntä suurella lämmöllä ja kunnioituksella.  


'

Matti Räsänen johti suomalaisryhmää IV Ethnoksen suomalais-unkarilaisessa symposiumissa Vezpremenissä. Oikella myllymyseon johtaja. Kuva TYKL-arkisto, Timo J. Virtanen. Yläkuvassa professori Räsänen puhuu edeltäjänsä professori Ilmar Talven syntymäpäivillä. Kuva myös TYKL-arkistosta.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös oppiaineiden yhteisessä blogissa.