Paluumuuttoja ja monipaikkaisuutta

 

Kirjoitin Monikerroksinen maaseutu. Arki, muistot ja mielikuvat -kirjaan artikkelin paluusta Kittilään, jossa käsittelin sekä paluumuuttajia että monipaikkaisia henkilöitä. Kirjan toimittivat Jyväskylän yliopisto tutkijat Ville Pöysä, Helena Ristaniemi, Lauri Julkunen ja Kaisa Vehkalahti. Sen on julkaissut Gaudeamus. Täältä pääsee kirjan sisällysluetteloon, josta näette sen sisältävän useita mielenkiintoisia ja maaseutua monelta kantilta käsitteleviä artikkeleja. Ne käsittelevät mm. maaseudun monikerroksellista arkea, suhteissa syntyvää arkea ja lähdön ja paluun paikkoja.   

Artikkelini Paluu Kittilään. Monipaikkaisuuden ja paluumuuton mahdollisuudet pohjautuu tätä varten tekemiini haastatteluihin sekä aikaisempaan kyselyyni monipaikkaisuudesta. Kittilä kuuluu Suomessa menestyneisiin kuntiin. Vaikka 2010-luvun Kittilän värikkäästä ja vauhdikkaasta kuntapolitiikasta voi olla montaa mieltä, taloudellinen menestys tekee kunnasta houkuttelevan niin uusille asukkaille kuin paluumuuttajillekin.

Tässä lyhennelmä artikkelin loppuluvusta:

Sekä paluumuuttajat että Kittilässä usein lomailevat hyödyntävät monien itselle tärkeiden paikkojen verkostoa, joka voi elämäntilanteiden mukaan muuttua. Monipaikkaisuus sekä paikkojen ja liikkuvuuden muodostama jatkuvuus ja verkostot voivat synnyttää uudenlaista samaistumista paikkoihin eli paikkaidentiteettiä. Ne voivat synnyttää myös yhteisöllisiä rooleja, jotka voivat tässä muutosvaiheessa luoda uusia perinteisiin tapoihin käsitteellistää ihmisten suhdetta paikkoihin.  Tämä tulee hyvin esille monista vastauksista, joissa pidettiin tärkeinä sekä Kittilää että nykyistä asuinpaikkaa. Useilla, kuten artikkelissa mainitulla Elinalla, myös paluumuutto oli ollut myös mielessä. Paluumuuttoa esti hänenkin perheessään etelässä oleva omakotitalo ja siellä asuvat lapset ja lapsenlapset. Siksi he halusivat jatkaa asumista vakituisesti etelässä mutta lomailla Sirkassa:

Me haluamme ehdottomasti olla siellä [kotona etelässä]. Sitten oma koti, puutarha ja piha, jossa ollaan. Hirveän paljon ollaan pihalla, huvimaja, ollaan, touhutaan ja eletään pihalla. Etelässä on lintuja, syys- ja kevätmuutto. Kittilässä luonto on erilainen. Etelässä ystävät, täällä [Sirkassa] sukulaiset. 

Eräs Sirkassa osan vuotta asuva luonnehti itseään monipaikkaiseksi ja näki jo omasta historiastaan matkailun merkityksen tärkeänä. Hän on rakentanut toisen kodin Sirkkaan, joka on hänelle äärimmäisen rakas muistojen paikka monella tavalla:   

Toisaalta lapsesta asti turistia kotimajoituksessa passanneena arvostan paljon myös sitä, että Sirkassa kukoistaa matkailuelinkeino. Oli aika tiukkaa aikaa silloin 50- ja 60-luvuilla kun ”rahallista rahhaa” tuli vain kerran vuodessa ja se tuli siitä turistien kotimajoitukseta. 

Joidenkin monipaikkaisten vastaajien haaveena oli eräänlainen osa-aikakuntalaisuus, sillä he haluaisivat vaikuttaa kunnan päätöksiin. Haaveen taustalla vaikutti Kittilän värikäs ja monitahoinen kuntapolitiikka, jota on käsitelty eri medioissa jo kymmenen vuoden ajan. Esimerkiksi Elinan mukaan osa-aikakuntalaisuus olisi hyvä ratkaisu. Jo pandemia mahdollisti etätyöt ja silloin ihmisiä asui kuukausikaupalla Sirkassa. Osa-aikakuntalaisuus tekisi mahdolliseksi käyttää kunnan terveyspalveluja ja nauttia kuntalaisten eduista, kuten halvemmista hiihtohissilipuista.  

Kittilä onkin hyvä esimerkki kunnasta, jossa vakituisten asukkaiden lisäksi matkailu ja kaivos työllistävät runsaasti kausityöntekijöitä, jotka maksavat veronsa muualle. Sesonkityöntekijät tulevat lapsineen ja perheineen, joten lapset menevät kesken syyslukukautta päivähoitoon ja kouluun, mutta kunnalle nämä koulupaikat eivät tuo valtion tukea. Matkailusesonki ja monipaikkaiset työntekijät aiheuttavat koulutoimen ja sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi paineita myös palo- ja pelastustoimelle. Sesonkiaika työtekijöineen ja matkailijoineen ei näy mitenkään siinä, miten tärkeä vapaa-ajanviettoalue Lappi on ja miten paljon loma-aikana on väkeä – viikon jokaisena päivänä monen kuukauden ajan. He eivät myöskään voi vaikuttaa kunnallispolitiikkaan. Ehkä jatkossa voitaisiin tehdä jotain niiden kuntien hyväksi, joissa monipaikkaisuus on suurta. Se voisi lisätä myös paluumuuttoa ja kohentaa kuntataloutta.

Paluumuuton syyt ovat moninaisia ja voivat riippua vastaajan omasta elämäntilanteesta. Tässä luvussa olen esitellyt syitä, jotka ovat nousseet erityisesti muuttajan tai muuttoa haaveilevan elämäntilanteesta. Paluumuutossa erityisen merkityksellistä on se, mihin muuttaja asemoi itsensä. 

Kittilä on 2000-luvulla kuulunut taloudellisiin menestyjiin – ja tässä nykyinen Kittilä eroa paljon siitä paikkakunnasta, jollainen se oli ollut paluumuuttajien sieltä lähtiessä. Kunnalla menee hyvin tarkasteltaessa sen elinvoimaa ja vetovoimaisuutta, kuten työpaikkoja ja harrastusmahdollisuuksia. Aineistoni perusteella myös yhteisölliset syyt – kuuluminen kotiseudulle ja identiteettiä määrittävät tekijät – nousivat esille vetovoimatekijöinä. Tässä luvussa monet ääneen päässeet olivat eläkeläisiä, mutta kuntatilastoissa Kittilä kuuluu niihin, joiden työpaikkaomavaraisuus on korkea. Näitä asioita voitaisiin monella harvaanasutulla seudulla huomioida tutkittaessa oman alueen monipaikkaisuuden vetovoimatekijöitä. Vetovoimaan vaikuttaa myös kunnan maine. Menestyneeseen kuntaan on helpompi saada monipaikkaisia asukkaita kuin palveluja karsivaan kuntaan.

Kiitos kaikille haastateltavilleni ja aikoinaan kyselyyn vastaajille. Toivottavasti kaikki uudet kunnanvaltuuston jäsenet tutustuvat kirjaan ja artikkeliin, sillä se kertoo heille tärkeistä asioista. 

Valitut - elokuva Korpela-liikkeestä

 

 

Olin eilen katsomassa ainakin pohjoisessa sekä mediassa paljon julkisuutta saaneen Valitut -elokuvan. Pidin elokuvasta tosi paljon, se oli kaunis, mutta se herätti myös paljon ajatuksia.

Valitut kertoo Tornionlaaksossa 1930-luvulla toimineesta Korpela-liikkeestä, jota voi nimittää lahkoksi. Korpelalaisuus on ollut tuolla yleensä salattu osa 30-luvun arkea, josta on tihkunut salaperäisiä, hassuja tai seksuaalisväritteisiä tietoja. Siitä ovat asianomaiset halunneet vaieta, mutta esimerkiksi Bengt Pohjanen on tehnyt siitä tutkimusta. Myös tämä Tärännössä syntyneen Jon Blåhedin ohjaama elokuva pohjautuu Pohjasen tekstiin. Siitä on aiemmin nähty myös näytelmä Jerusalemin tanssi.

Elokuvaa on sanottu maailman ensimmäiseksi meänkieliseksi pitkäksi elokuvaksi. Se on virhe, sillä 30-luvulla Tornionlaaksossa ei puhuttu mitään meänkieltä, vaan suomea omalla paikallisella murteella. Meänkieli on uusi asia, ja kieltä on jostain 1980-luvulta lähtien nimitetty Ruotsissa meänkieleksi, mutta Suomessa se on esimerkiksi tornionlaakson suomi. Tätä meänkieltä käytettiin nimenä erityisesti elokuvan alussa, mutta en muista enää sanottiinko niin enää myöhemmin elokuvassa. Mutta suomea hoon päältä puhuttiin. Tekstitys oli sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta elokuvassa puhuttu kieli oli todella hyvin ymmärrettävää. Siinä ei kuulunut nykyinen meänkieli, jossa käytetään ruotsin kielestä tullutta ääntämystä ja ruotsista muokattuja sanoja. Toki hallintovirkamiehet elokuvassa puhuivat ruotsia – esimerkiksi Ruotsin rotubiologisen instituutin johtaja Herman Lundborg ja koulun virkemiehet. Se kertoo myös alueen sen aikaisista kielioloista; suomea puhuttiin, mutta virkamiehistö (ja alempaa Ruotsista tulleet) puhuivat ruotsia, jota esimerkiksi lapset koulussa eivät osanneet. Opettaja Rakel, elokuvan toinen päähenkilö oli tullut Suomesta, ja hän puhui myös ruotsia. Tätä Lundborg ihmetteli. Rakel oli naimisissa Teodorin, liikkeen paikalliseksi johtajaksi tulleen miehen kanssa.

Nimensä tämä liike on saanut yhden lestadiolaisen saarnamiehen, Toivo Korpelan mukaan. Hän liikkui etupäässä Tornionjoen Ruotsin puolella, mutta liike vaikutti myös Suomen puolella joidenkin tietojen mukaan erityisesti Sieppijärvellä. Liike syntyi lestadiolaisten keskuudessa ja myöhemmin se sai millenaristisia piirteitä ja erosi vanhoillislestadiolaisuudesta. Kuten elokuvassa, niin tosielämässäkin liikkeen kannattajia vangittiin, koska liike rikkoi Ruotsin alkoholi- ja siveyslakeja. Itse Korpelaa on sanottu komeaksi ja hyväksi puhujaksi, joka joutui välirikkoon lestadiolaisten kanssa. Hän lähti myöhemmin Suomeen eikä palannut, vaikka hänen odotettiin palaavan. Myöhemmin Korpela joutui vankilaan.

Elokuva kertoo 1930-luvusta, mutta millainen 30-luku oli tuolla seudulla, ei oikeastaan näy kunnolla elokuvassa. Suuret taloudelliset erot, toimeentulon ongelmat, alkoholismi, vasta päättynyt 1. maailmansota ja pelko tulevaisuudesta ja tulevasta sodan uhasta sekä natsismista tulevat esiin etupäässä vain viitteinä. Laajempi yhteiskunnallinen ja ajallinen konteksti uupuivat, sillä uskon etteivät nämä asiat ole tuttuja monellekaan katsojalle. Mikä oli sen aikaisen ihmisen mahdollisuus, kun koulun ja hallinnon kieli olivat ruotsi, mutta ihmiset puhuivat suomea? Mitkä olivat alueen poliittiset suhdanteet tuolloin? Ihmiset tarrautuvat uskoon ja lestadiolaisuudella oli voimakas ote ihmisten arjessa. Myös kommunismilla oli vahva jalansija siellä. Myös naisen asema maalaisyhteisössä ja erityisesti lestadiolaisessa yhteisössä oli sellainen, että ei siitä irtauduttu – ei vaikka mies oli juoppo ja uskoton saatuaan herätyksen ja järjestämällä oudon tuntuisia menoja. Tässä tilanteessa oli Rakel, jonka puoliso Teodor saa herätykseen ja astuu Korpelan lähdetty hänen tilalleen liikkeen johtajaksi. Rakel joutuu tekemään valinnan harhaisen miehensä Teodorin ja tieteen eli opettajuuden välillä.  

Elokuva näyttää miten paikalliset asukkaat ovat monella tavalla syrjittyjä 30-luvun taloudellisen tilanteen ja etelästä tulevat virkakoneiston alla – niin koulu, virkamiehet kuin kirkko näyttäytyvät syyllisinä tässä ”kolonialismissa”. Ihmiset yrittävät vastata yhteiskunnan painostukseen ja alistamiseen näyttäen omaa voimaansa kylänraitilla muita herjaten.  Ja he odottivat myös Luossavaaran jäälle tiettynä päivänä tulevaa kristalliarkkia, johon mahtuisi tietty määrä lahkolaisia. Kun arkkia ei kuulunutkaan, niin uusi profetia ilmoitti, ettei se päivä koittanutkaan vielä. 

Mielestäni hyvin oli kerrottu myös tulevaa ajankuvaa, eli miten joen takaa Suomen puolelta tulevat lentokoneiden äänet toivat mieleen kohta alkavan maailmansodan lisäten ihmisten ahdistusta ja kahtiajakoa. Tästä kertoivat myös lehdissä näkyneet hakaristit ja otsikot.

Kertoiko myös lopussa ollut Elsan, eli Teodorin tyttären kommentti Rakelille tämän ajettua luudalla pirtistä pois yhden korpelaliikkeen kannattaja: bra mamma. En kiinnittänyt huomiota, että puhuivatko Elsa ja Rakel aiemmin suomea vai ruotsia, mutta tämä ruotsinkielinen virke kertoi mielestä kielten asemasta. Ehkä tämä oli vain minun ylitulkintaa, kun en ole varma mitä kieltä he aiemmin puhuivat.

Rooleissa nähtiin eturivin näyttelijöitä ja suoritukset olivat sen mukaisia. Elokuva oli kaunis niin kuviltaan kuin musiikiltaan. Joillekin se saattoi sanomaltaan olla ahdistava, mutta elokuva kertoi ajasta ja aiheesta, joka kuuluu paikalliseen kulttuuriperintöön. Se kertoo myös siitä, miten vaikeaa kulttuuriperintöä se on. 

 

Reidar-100

 

Tämä vuosi on julistettu Reidar-100 vuodeksi eli tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta professori Reidar Särestöniemen syntymästä Kittilän Kaukosessa. Sen kunniaksi tänä vuonna on viidessä eri museossa yhteensä kuusi Särestöniemen näyttelyä. Kävin niistä nyt Särestöniemen taidemuseon ensimmäisessä näyttelyssä, joka koostuu yksityiskokoelmissa olleista tauluista. Näyttely vaihtuu kesäkuussa, jolloin tulee taas uusi kattaus tauluja. Muita tällä hetkellä avoimia näyttelyjä on Rovaniemen Korundissa ja Helsingissä Didrichsenin taidemuseossa, jossa Reidar piti myös usein yksityisnäyttelyitään. Tämä olikin suhteellisen ainoa ”eteläisen” Suomen museo tai galleria, jossa Reidar piti näyttelyjä, sillä Suomen taidepiirit eivät oikein pitäneet hänen tauluistaan – syitä oli monia, kuten kateus, taulujen kovat hinnat, muyyttisyys joka myi ja ”naistenlehtikuuluisuus”. Esimerkiksi äskettäin Helsingin Sanomissa kaksi taidekriitikkoa ihmettelivät, että ” mikä ihmisiä vetää yhä edelleen Särestöniemen hehkuvien pohjoisten näkyjen äärelle?” Ainakaan toinen näistä ei nostaisi Särestöniemeä mestarien joukkoon. Ehkä hän oli nähnyt niitä väärennöksiä, joita tehtailtiin myös Särestöniemen töistä. Mutta jonot Didrichsenin näyttelyyn jatkuvat, sillä Särestöniemen taulut kiinnostavat ihmisiä.

Reidar oli ammattitaiteilija, joka opiskeli 1947–1952 ensin Suomen taideakatemiassa Helsingissä ja myöhemmin 1956−1959 Ilja Repin -instituutissa silloisessa Leningradissa. Opintoja varten hän keräsi rahaa mm. tekemällä metsätöitä. Käsittääkseni hän oli ensimmäinen, jos ei ensimmäisiä suomalaisia taideopiskelijoita sodan jälkeen Leningradissa. Täällä hän pystyi tutustumaan kaupungin mahtaviin taidekokoelmiin ja taiteeseen tutustumista hän jatkoi myöhemmin monilla matkoillaan. 

Reidar oli luonnonsuojelija niin omassa elämässään kuin taiteessaan. Tämä luontoyhteys on esillä myös näissä hänen juhlavuoden näyttelyissä, sillä töissä näkyy hänen vahva samaistuminensa ympäröivään luontoon. Usein tauluista välittyy selvästi hätähuuto luonnon puolesta. Se tulee esille myös taulujen nimistä, kuten ”On aika herätä”.

                                 

Näyttelyissä on nähtävänä niin herkkää luonnonkuvausta kuin mystiikkaa, symboleja ja hehkuvia värejä. Hänen värikkäät teoksensa koskettavat kävijöitä yhä uudelleen, sillä niissä näkyy Reidarin motto: ”Kaiken tahdon sanoa värinä”. Se todella näkyy erityisesti hänen suosikkivuodenaikaa kevättä kuvaavissa tauluissa, kuten ”Kevät hehkuu” tai ”Särestön kevät”. Niissä näkyvät kevään tulon värit tai myöhemmin kesän kukat kuten suopursut ja hillankukat tai syksyn ruskan värit. 

Taiteilijana Särestöniemi löysi värit luonnosta tutkimalla jäkälää ja sammalta, katselemalla kiviä ja puita. Näin taulujen värien sävyt löytyvät samanlaisina luonnosta. Tauluissa on kuvattuna myös monia eläimiä, kuten riekko, ilves, susi ja karhu, jotka symboloivat Reidarille tärkeitä asioita. Eläinten avulla hän on kertonut oman elämänsä ja ympäröivän maailman iloja ja suruja. Riekko kuvaa taiteilijan haurautta ja herkkiä puolia. Susi ja ilves olivat vainottuja eläimiä, joista maksettiin tapporahaa. Meillä pohjoisessa pässiä kutsutaan jaaraksi, joten taivaanjaara eli yhdistelmä pässistä ja taivaanvuohesta esiintyy myös Reidarin tauluissa. Taivaanjaara kertoo rakastumisesta, josta myös viiksekkäät karhut tai hylkeet kertoivat. Taulussa ”Kielto ja kaipaus” syleilevät karhut kertovat taiteilijan rakkaudesta runoilija Yrjö Kaijärveen, joka kuoli 1971.

Miksi pidän niin Särestöniemen maalauksista johtuu siitä, että niissä näkyy niin hyvin hänen maailmansa, jossa joki, tunturit, metsä ja jänkä olivat hänelle koteja. Ne ovat koteja myös monille meille, jotka tulemme samoilta seuduilta. Reidarin tauluissa näkyy hänen pohjoiset juurensa ja asuinympäristönsä. Niiden katsomiseen ei kyllästy.

Särestön ohi virtaa Ounasjoki, joka suojeltiin valjastamiselta 1983 Ounasjokilailla, mutta sitä Reidar ei valitettavasti ehtinyt nähdä. Hän oli lupautunut Ounasjokisoudun suojelijaksi 1981, mutta menehtyi yllättäen sitä ennen. Itse olin juuri silloin interraililla, jolloin kotiin tultuani kuulin suru-uutisen. Uhka Ounasjoen valjastamisesta pelotti Särestöniemeä. Lapin jokien valjastamisesta kertoo jo hänen taulunsa ”Lapinkylä jää tekojärven alle”. Toivottavasti Ounasjoki jatkaa edelleen virtaamistaan ja säästyy sitä uhkaavilta kaivoshankkeilta. 

 

Kuva täältä: https://suomijazz.com/levyarviot/2019/02/andersson-ake-honkanen-antero-reidarin-sahkoiset-kuvat/attachment/reidar/

Reidarin juhlavuonna on paljon muitakin tapahtumia. Hänestä on julkaistu ainakin kaksi kirjaa. Korundin ja Särestöniemi-museon näyttelyjen yhteydessä on ilmestynyt hänen teoksia ja hänen maailmaansa esittelevä julkaisu Kaiken tahdon sanoa värinä. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi, jossa keskitytään Reidarin elämänkerran lisäksi erityisesti hänen saamaansa vastaanottoon ja seksuaaliseen suuntautumiseen. Pohditaan myös miksei Reidar ole tullut sateenkaariliikkeessä homoikonia. Myös Kittilän kunta järjestää tapahtumia Särestöniemi-museossa.

 

 

 

Raja-asema Tornio

Kävin pitkästä aikaa Torniossa tai oikeastaan Tornion-Haaparannan kaksoiskaupungissa, jossa pari päivää aiemmin oli juhlittu Kemistä Haaparannalle vievän radan sähköistämistä ratajuhlalla. Sitä vietettiin molemmissa kaupungeissa, vaikka radalla ei olekaan vielä henkilöliikennettä. Toivottavasti paikalla olleet liikenneministerit ovat sanojensa mittaisia ja hoitavat ensi vuonna henkilöliikenteen. Onhan Suomen nykyinen liikenneministeri käynyt koulunsa Haaparannalla, joten…. Muuten tuossa yläkuvassa on taas lumiraja Victoria-torilla.

Haaparannan asemaa oli korjattu entisestäänkin ja se on hieno. Olen itse aikoinaan aloittanut ensimmäisen interreilin tältä asemalta. Nykyäänkin henkilöliikennettä on Ruotsin puolen radalla. Asemalle on Pohjois-Suomen 30 vuotta sitten tapahtuneen evakuoinnin (syksyllä 1944) muistoksi pystytetty taulu muistuttamaan niistä kymmenistä tuhansista evakuoiduista suomalaisista, jotka matkustivat tämänkin aseman kautta turvaan syksyllä 1944.

Minunkin syy vierailla Torniossa oli tämä evakuointi, josta on nyt kulunut reilut 80 vuotta, sillä pidin Torniolaakson Museolla esitelmän Lapin sota, evakkoaika ja jälleenrakentaminen kulttuuriperinnön näkökulmasta. Lapin sota, evakko ja jälleenrakennus kiinnostavat ihmisiä ympäri Lappia. Harva tämän ajan itse kokeneista on enää hengissä. Museolla oli myös samalla viikolla avattu rataan liittyvä vaihtuva näyttely Solmukohdassa– Yhdysrataliikenteen historiaa Suomen ja Ruotsin rajalla och samma på svenska. Kyseessä on maailman ensimmäinen – ja ainoa – ylirajainen museo, sillä myös Haaparannan kaupunki osallistuu kustannuksiin.

Toivottavasti junalla Tornioon tulevat ja lähtevät voivat jatkossa matkustaa joustavammin junalla. Lähtö Tornio-itäisen seisakkeelta ei ainakaan lumisateessa ole mukava, jolloin kulkuväylä oli paksun lumen peitossa ja juna oli tosi pitkä, jolloin makuuvaunut pysähtyivät kaukana. Pitkä juna selittyy sillä, että rataa ei ole sähköistetty Kolariin asti, joten sähkötön veturi vaatii enemmän vaunuja. Mitään mukavuuksiahan tällä kaukana keskustasta olevalla seisakkeella ei ole, jos ei laske mukaan yhtä puistonpenkkiä.  

Mutta täällä oli taas mukava käydä ja nähdä vanhoja tuttuja. Samalla saatoin hyödyntää kruunun halpaa kurssia.

Utgång on asemalla suomeksi poistua.

 

Kelkkailemaan - zum Rodeln

 

Kuva on mainoksesta Preda-Bergün.

Luin Kittilälehdestä Mari Palomaan kivan artikkelin miten luvatonta pulkkailua harrastetaan yhä iltaisin rinteissä ja matkailijat hylkäävät Leville satoja pulkkia vuosittain. Pulkkailu on aiheuttanut vaaratilanteita myös virallisilla reiteillä ja vasta luimme siitä, miten laskettelija pysäytti huimaa vauhtia alas kiitävän pulkan (ja lapsen) yhdessä laskettelumäessä. Pulkka oli lähtenyt vahingossa ulkolaisilta vanhemmilta ja luvatonta kävelykin oli siinä rinteessä.

Tämä artikkeli sai minut taas ikävöimään kelkalla mäenlaskua, jota olen voinut harrastaa niin Sveitsin kuin Itävallan Alpeilla asuessani niissä yhden vuoden ajan. Itävallassa Leutaschin lähellä kiipesimme muutaman kilometrin matkan yhdelle alppimajalle syömään lounasta ja tulimme kelkalla sieltä alas. Meitä kelkkailevia lounaalla kävijöitä oli paljon. Kelkkarataa ei saa kävellä ylös, vaan sitä varten on toinen polku.

Predasta Bergüniin matkan alkupisteessä.

Monissa laskettelukeskuksissa Alpeilla on erikseen kelkkamäkiä. Niiden pituus, korkeus ja jyrkkyys on kerrottu ja kuvattu. Kerran ollessani Baselinin laskiaista viettämässä halusin myös samalla reissulla korkata Predasta Bergüniin johtavan ja silloin yhden Sveitsin pisimmistä kelkkareiteistä. Tämä noin kuuden kilometrin reitti laskeutuu Predan 1789 metristä Bergüniin 1350 metriin. Reitti pidetään hyvin kunnossa ja se on valaistu. Se myös suljetaan herkästi, jos rata on liian jäinen ja sitä minäkin jännitin ollessani tuolla laskemassa. Majapaikasta saattoi vuokrata kelkan ja laskun jälkeen saattoi matkustaa takaisin ylös majapaikkaan paikallisjunalla.  Tämä rata oli maksullinen.

En ymmärrä miksei Lapin laskettelukeskuksissa ole tällaisia kelkkaratoja? Saariselällä näkyy olevan joku pulkalla tai joillakin muovihärpäkkeillä laskettava rata. Eikö sellainen sopisi Levillekin? Eikä vain mikään pikku pulkkamäki lapsille kuten nyt on jossakin eturinteellä. Ja kun hakee kelkkareittejä, niin en todella tarkoittanut moottorikelkkailua, vaan tätä kelkalla laskemista. 

Kuva on Tirolin kelkkailumainoksesta.

On minullakin tuollainen ”alppikelkka”, mutta se on käytössä vain jouluasetelman alustana. 

Matkailun monet kasvot

 

Matkailu on tärkeä elinkeino Lapissa ja yhä tärkeämmäksi se tulee ainakin näin talven sesonkiaikoina. Hiihtokeskukset ja esimerkiksi Rovaniemen kaupunki takovat uusia kävijäennätyksiä. Norja tosin voittaa tällä hetkellä Suomen Lapin sulan maan ajan matkailussa, sillä Norjan maisemissa korkeat vuoret ja Jäämeri vetävät turisteja. Toisia houkuttaa kaamos ja revontulet, kesällä taas yötön yö.

Lappi tai Joulupukki houkuttelevat myös kaiken maailman julkkiksia sinne; tänä jouluna jalkapalloilija Ronaldo sai kai koko Suomen sekaisin majoittumalla muutamaksi päiväksi Leville perheineen. He tapasivat mm joulupukin Sammuntuvalla, ajoivat moottorikelkalla, osa hiihti ja Ronaldo kävi myös avannossa Immelkartanossa. Kuvien perusteella he asuivat yhdessä Utsuvaaran huvilassa. Ihmiset kyselivät, että missä avanto ja halusivat kai mennä käymään samassa avannossa ja vedessä itsekin. Vai miksi nämä kyselyt? Paljon kalabaliikkia aiheutti erityisesti kuva hiihtävästä perheestä, sillä siinä itse Ronaldo käveli ladulla ja sitähän ei missään tapauksessa saa tehdä, ei edes miljardööri.

Kuten monissa lehdissä kirjoitettiin, tämä Lapin – ja Levin – saama huomio ei ole ihan mikään pikkujuttu, kun katsoo tämän perheen Instagramin seuraajamääriä: Ronaldolla on Instagramissa noin 646 miljoonaa seuraajaa, ja puolisolla Georgina Rodríquezillakin on 64,7 miljoonaa. (Käytin tässä paikallisen eli Kittilälehden juttua ja sen käyttämiä kuvia)

Mutta paljonko matkailijoita mahtuu Lappiin? Missä tulee raja? Entä riittääkö kaikille yrityksille työntekijöitä talvisesongin aikana? Miltä tuntuu se, että revontuliretken vaatteet puetaan kiinalaisomisteisessa paikassa, itse retkellä on oppaana jostain Etelä-Euroopan maasta oleva opas, jonka tietämys revontulista ja paikallisuudesta on tällä retkellä olleen ulkomaalaisen mielestä aivan onneton? Tällaista kertoo erään EU-hankkeen osallistuja, joka asui Suomessa, mutta oli ulkomaalainen.

Matkailun positiiviset vaikutukset ovat huomattavia, mutta ei saa unohtaa sen haittojakaan. Nyt on esimerkiksi kirjoitettu paljon autoilijoista, joiden taito ajaa talvikelillä on surkea. Esimerkiksi ennen joulua ajaessamme Kittilästä Sirkan eli Levin kautta kohti pohjoista, edessämme kahden auton päässä oli auto, joka ajoi 50 km/tunti, vaikka oli erittäin hyvä talvikeli ja talvinopeusrajoitus ko. tiellä on 80 km/tunti. Kukaan ei tästä pitkästä letkasta lähtenyt ohittamaan, sillä kaikki varmaan muistivat juuri edellisenä päivänä Rovaniemen lähellä tapahtuneen nokkakolarin, jossa menetti kaksi ihmistä henkensä.

Yksi ratkaisu matkailussa on paikalliset, usein pienet yritykset, joilla tietotaito on paikallista ja uskaltavat luvata autenttisia retkeiä. Niitä on varmaan joka puolella Lappia, mutta miten toimivat ne isot, kansainväliset yritykset? Yksi esimerkki paikallisesta on tämä Soma.adventure -yritys, joka järjestää revontuli-, lumikenkäily- ja pilkkimisretkiä turisteille pieneen erämaakylään, pois Levin humusta. Varmaan muita vastaavia yrityksiä on olemassa.

On hienoa, että matkailu työllistää paljon väkeä ja tuo tuloja kuntiin ja yrityksille. Mutta kannattaa myös muistaa äsken Ylellä nähty Kanariansaarten matkailusta kertonut Ulkolinjaja toimia, ettei Lapin matkailun kohtalo olisi koskaan samanlainen. 

(oma kuva)

Lukion asuntola muistoissani

 

Nykyään nuorisotila Käkenä tunnettu kunnan omistama puurakennus on tullut tiensä päähän ja se puretaan. Itse tunnen sen lukion asuntolana. Rakennus on valmistunut 1947 ja on ehtinyt palvella monessa eri tarkoituksessa. Lapin sodan jälkeen melkein kaikki rakennukset – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta – olivat tuhkana ja ensimmäiset vuodet yhteiskoulu sijaitsi vuokralla parakeissa ja eri rakennuksissa. Jälleenrakennusaikana valmistui kuitenkin kaksikerroksinen lautavuokrattu rakennus, joka oli tarkoitettu myös asuntolaksi. Asuntopula oli suuri ja siitä kärsivät erityisesti kunnan ulkopuolelta tulleet oppilaat. Näin sekä koulutilat ja ruokala että asuntola sijaitsivat samassa rakennuksessa.

Lapin läänin entinen maaherra Asko Oinas tuli syksyllä 1947 Kittilään yhteiskouluun ja sen asuntolaan. Hänen mukaansa asuntolatilat olivat suuret, vaikka yhteisasuminen oli pakollista ja ehkä rauhatontakin. Lukurauhan puutteen vuoksi Oinas muutti myöhemmin Junttilan taloon ja myöhemmin Tornioon, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi. (Oinas 1999, 32–35.)   

Koulurakennuksessa vallitsi ahtaus ja se hellitti hieman, kun 1958 valmistui uusi koulurakennus samalle tontille. Tässä vanhemman talon alakerrassa sijaitsivat ruokala ja muutama luokkia. Yläkerrassa oli myös tilan puutteen vuoksi pari luokkaa ja siellä oli asuntola- ja asuinhuoneita. Mm. rehtorit perheineen saattoivat asua siellä. Esimerkiksi W.R. Rinne asui siellä aikanaan ja myös häntä myöhemmät rehtorit. Kun koululuokat voitiin muuttaa varsinaiseen uuteen rakennukseen, yläkerta siirtyi sitten asuntolaksi. Erään tiedon mukaan talon yläkerrassa asui vuodesta 1961 aina vuoteen 1969 saakka kaksi perhettä.

Itse olen asunut täällä asuntolassa koko lukioajan 1973-1976. Asuntolan järjestyssäännöt kertoivat siitä, minkälaista väkeä – tai minkä ikäisiä lukiolaisia – siellä asui aikaisemmin. Säännöissä nimittäin sallittiin tupakanpoltto huoneissa, mutta kuitenkaan ei saanut esiintyä huomattavasti alkoholin vaikutuksen alaisena. En muista sanamuotoa, mutta sitä se tarkoitti. Jo meitä ennen suurin osa asujista oli ollut täysi-ikäisiä, joten säännötkin olivat erilaisia kuin alaikäisille. Meidän aikana asuntolanhoitajana oli Onerva Tikkanen, josta varmaan kaikilla on hyvät muistot. Onerva asui tyttönsä kanssa asuntolan päädyssä olevissa huoneissa ja meni viikonlopuiksi kotiinsa Kaukoseen. Asuntolaan sai jäädä poikkeusluvalla, sillä silloin ei ollut ruokatarjoilua. Meillä oli mukavaa asuntolassa ja sieltä on ihmisiä, joiden kanssa olen yhä edelleen tekemisissä – nykyään usein facebookin kautta. Muistan monet yhteiset illanvietot, kortinpeluun, kahvinkeitot ja kävelyretket. Illalla Onerva kävi toivottamassa hyvää yötä, mutta senkin jälkeen illanvietot  saivat jatkua.

Asuntolaelämä alkoi hienosti, sillä heti ensimmäisenä syksynä asuntolassa saimme valita huoneen huomioseinän värin, sillä sitä oli juuri joku maalari maalaamassa. Valitsimme sinisen. Eräs toinen asuntolassa ollut kertoi, että kouluun ehti, vaikka nukkui puoliyhdeksään, sillä koulu sijaitsi samassa pihassa.

Täällä asuntolassa asui myös kesäisin kunnassa sen eri pisteissä olevia kesätyöntekijöitä; esimerkiksi sairaalassa työskenteleviä tai geologeja. En tiedä milloin asuntolatoiminta talossa lakkasi. Se on toiminut viime vuosien aikana nuorisotila Käkenä. Siellä on ollut harraste- ja kerhotiloja sekä nähtävästi myös iltapäiväkerho. Nyt nuorisolle on saatu tilat Kittilä Hotellin kiinteistöön.

Täytyy muistuttaa vielä siitä, että Kittilä on ollut edistyksellinen kouluasioissa jo varhain viime vuosisadalta. Kittilän yhteiskoulun perustamissanat kirjattiin kunnanvaltuuston 16.4.1928  pidetyn kokouksen pöytäkirjan 176. §:ssä: ”Valtuustolle esitettiin, että paikkakunnalla oli herätetty kysymys yhteiskoulun perustamisesta Kittilään Lapin nousevan nuorison saattamiseksi edes keskikoulusivistysmäärästä osalliseksi …”Kiittilän yhteiskoulu aloitti yksityisenä kouluna muuttuen valtion yhteislyseoksi 1951.  Jos haluaa lukea enemmän tästä, niin Martti Rannan postuumina julkaistu väitöstutkimus Sivistystä takametsiin. Oppikoulun aatteet ja arki periferiassa: Kittilän oppikoulut 1928–1972 löytyy netistä.

Kirjoituksisa on hyödynnetty myös Kittilä kotikuntamme -facebookryhmää. Kiitos Miikalle kuvasta.