Lukijat

maanantai 2. toukokuuta 2022

Käpykaristamo on 1920-luvulta peräisin

 


Kittilän kirkonkylän uusi suosikkikauppa on aivan viime vuoden lopussa avautunut Tokmanni. Tämän halpahallin tuloa odotettiin kauan ja liikkeen avauduttua heti joulumarkkinoille, siitä tuli heti suosittu. Liike sijaitsee teollisuusalueella ja Yllästunturille johtavan Aakenustien risteyksessä. Alueelta purettiin aiemmin muun muassa 1975 valmistunut asuinrivitalo. Lähellä on monia teollisuusalueeseen liittyviä rakennelmia ja tien toisella puolella hautausmaa.

Tokmanni on niin valikoimiensa kuin hintojensa perusteella suosittu kauppa ja se näkyy autoja täynnä olevasta piha-alueesta. Pihan reunalla jököttää aivan kuin sinne eksyneenä punainen hirsirakennus, jonka historia on merkittävä monella tavalla Kittilässä. Se on nimittäin Lapin sodan tuhoilta säästynyt käpykaristamo, joka on rakennettu jo 1920-luvulla. Käpykaristamo kertoo osaltaan Kittilälle ja koko Keski-Lapille tärkeästä metsätaloudesta ja sen historiasta.

Tämän kulttuurihistoriallisesti merkittävän rakennuksen suojelusta ja purkamisesta on todella soudettu ja huovattu monien vuosien ajan. Tontin nykyinen omistaja on halunnut purkaa rakennuksen ja siirtää sen osaksi matkailuyritystään, mutta onneksi rakennus on paikallaan. Sille tulisi löytää mielekäs käyttötarkoitus ja mielellään paikallaan, jotta sen säilyminen varmistuisi. Käpykaristamo on tärkeä osa Kittilän ja Lapin kulttuuriperintöä ja kuten edellä tuli esille, se on niitä harvoja Lapin sodan tuholta säilyneitä kirkonkylän rakennuksia.

Harva kittiläläinen tuntee käpykaristamon rakennuksen historiaa eikä tiedä mikä merkitys tällä punaisella hirsirakennuksella on. Ehkä nyt kun se sijaitsee Tokmannin pihan reunalla, se pistää paremmin kaupassa kävijöiden silmiin ja he rupeavat miettimään rakennusta.

 

 


keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Miksi veteraanipäivä on valittu huhtikuun 27. päiväksi?

 



Tästä on tullut – ainakin meille suomalaisille – erittäin ikoninen kuva; aivan kuin kuva amerikkalaisjoukkojen lipunnostosta Iwo Jiman saarella Tyynellämerellä tai siitä kun toisen maailmansodan loppuvaiheessa Saksan valtiopäivätalon katolle nostetaan Neuvostoliiton lippu neuvostojoukkojen vallattua Berliinin. Kuvien aitoudesta ja korjailuista on kirjoitettu ja keskusteltu paljon, enkä puutu niihin tässä. Tämä kuva on otettu symboliksi Lapin sodan päättymisen kunniaksi ja siinä lumipukuiset miehet ovat Kilpisjärvellä, kolmen valtakunnan rajapyykillä Koltalahdella nostamassa Suomen lippua merkiksi, että silloiset viholliset ovat poistuneet Lapistakin. Aika puhtailtahan nuo lumipuvut näyttävät…

Lapin sota päättyi 27.4. 1945, kun viimeiset saksalaiset (ja itävaltalaiset) sotilaat poistuivat Suomen puolelta Norjaan. Tätä Lapin sodan päättymispäivää, jolloin on katsottu rauhan alkaneen Suomessa, on vietetty vuodesta 1987 lähtien kansallisena veteraanipäivänä, jolloin on erityisesti juhlistettu ja haluttu muistaa sotiemme veteraaneja. Päivää kunnioitetaan juhlaliputuksilla, elossa olevien veteraanien muistamisella sekä erilaisilla juhlatilaisuuksilla. Kittilässä veteraanijuhla oli tänään koulun yhteydessä ja juhlapuheen siellä piti uusi kunnanjohtaja, sotatieteiden tohtori Jari Rantapelkonen, jonka mukaan pitää tuntea historia, jotta voi arvostaa nykyisyyttä. 

Lapin sota ja lappilaisten sota-ajan kohtalot puhuttavat yhä edelleen – ainakin täällä Lapissa. Nyt käynnissä oleva Venäjän armoton hyökkäyssota Ukrainaan tuo ne kouriintuntuvasti kaikkien sodassa ja evakossa olleiden ja heidän jälkeläistensä mieliin. Lappihan tyhjennettiin väestä, joko Pohjanmaalle tai Ruotsiin, jonne esimerkiksi meidän kylän ja koko kunnan väestö sijoitettiin. Suurin osa Lapista tuhottiin ja ihmiset palasivat keväällä tai kesällä 1945 suurimmaksi osaksi poltettuun Lappiin. Toivottavasti Lapin sotaa muistellaan monissa paikoissa Lappia, sillä se ja myös koko evakkoaika ovat monella tavalla olleet merkittäviä Lapille ja sen ihmisille, myöhemmin myös Lapin jälleenrakentamiselle.

Veteraanien kuten isäni ja monien edesmenneiden sukulaisteni muistoksi haluan näin kansallisena veteraanipäivänä vielä tässä lopuksi sanoa, että Слава Україні, Slava Ukraini!


sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Kotieläimet ja sota

 


Kuvassa suomalaiset karjankuljettajat saapuvat erääseen Pohjois-Ruotsin kaupunkiin, kuvan on ottanut Tore Persson, Norra Västerbotten 1944 ja se on Skellefteän museon kuva-arkistossa.  

Tämä Ukrainaan tapahtunut Venäjän hyökkäyssota tulee monella tavalla lähelle. Sodassa kärsijöinä ovat ihmisten lisäksi myös eläimet ja tämän päivän HS:ssä oli valokuvaaja Sami Keron reportaasi, jossa hän oli kuvannut Ukrainassa pommisuojassa kissojen ja koirien kanssa turvaan tulleita. Jutussa kerrottiin myös hyvin päättyneestä eläintarinasta II maailmansodan aikana, jossa Iranissa olleet puolalaissotilaat ostivat orvoksi jääneen syyriankarhun ja nimesivät sen Wojtekiksi. Se tottui Puolan armeijan tykistön 22. huoltokomppanian sotilaisiin ja otettiin maskotiksi. Lopuksi se päätyi Skotlantiin, jossa se eli 1963 asti.

On hyvä, että lemmikkieläimet pääsevät pommisuojiin Ukrainassa, sillä lemmikit antavat lohtua ja turvaa omistajilleen, eikä näiden tarvitse hätäillä kotiin tai ulkopuolelle jätetyistä eläimistä. Suomessa tämä ei ole mahdollista eikä täällä saa myöskään turvapaikkakeskuksiin ottaa eläimiä. Suomessa ja ainakin Turussa on nyt tehty erilaisia toimia, jotta maahan tulleet koirat ja kissat pääsivät omistajansa kanssa turvaan. Myös eläinruokaa tms. on kerätty Ukrainaan. Näiden vastapainoksi on myös todella sydäntä särkeviä juttuja (venäläisten) sotilaiden tappamista eläintenruokkijoista ja kärsivistä eläimistä.

Kun Lapin sota syksyllä 1944 alkoi, niin tällöin piti myös ratkaista mitä tehdään karjalle ihmisten päästessä evakkoon (Ruotsiin).  Karjanhoito oli tuolloin tärkeä osa kylien monitoimitaloutta. Vain hevoset, lehmät ja joissakin tapauksissa sonnit voitiin ottaa mukaan, joten siat, lampaat ja kanat joko teurastettiin tai jätettiin oman onnensa nojaan. Ne saatettiin jättää elävinä kotikylään ja varata niille pääsy etsimään ruokaa. Keväällä takaisin tullessa ihmiset tapasivat lampaita, joita ei oltu moneen kuukauteen keritty.



Lehmiä kuljetetaan Torniosta Ruotsin puolelle Haaparantaan. SA-kuva.
  

Ihmiset muistelevat vieläkin koirien ja kissojen lopettamista, sillä niitä ei saanut ottaa mukaan Ruotsiin. Haastattelemieni evakkojen mukaan erityisesti koirista luopuminen oli vaikeaa, sillä ne olivat tärkeitä ja tarpeellisia monella tavalla. Eräs mies kertoi tarkemmin, mitä tapahtui pohjoisen kylien koirille: ”Korvan Toivo oli poliisi, joka tappo niitä koiria, niitä ei saanu viiä Ruothin, se oli poliisina ja se tappo niitä Könkhälä. Melkein jokhainen otti koiransa mukhan ensin.”  Tämä evakkoaika oli vähällä lopettaa Lapissa porokoirakannan, mutta muutama porokoira säästyi, sillä evakkotalvena oli Lapin sodasta palanneita miehiä poronhoitotöissä koirien kanssa.

Kuljetettavia lehmiä Kittilässä oli arviolta 2000. Karjankuljettajiksi valikoitui kylistä nuoria ja vahvoja naisia. Esimerkiksi äitini oli yksi näistä samoin kuin naapurin saman ikäinen nainen ja naapurikylästä useampi täti. Usein lähtöön vaikutti myös sosiaalinen pakko. Monet lähtivät vapaaehtoisesti, vaikka tiesivät, että matka on raskas ja vaikea. Karja kuljetettiin kylästä riippuen joko Kolarin tai Muonion kautta rajajoen yli Ruotsiin. Matkan varrella lehmät karkailivat ja niitä jouduttiin hakemaan ja käännyttämään toisen eläinten joukkoon. Lehmien lisäksi hevoset kuljetettiin evakkoon ja kärryissä ne veivätkin kylien asukkaiden tavaroita. Karjan viemisestä Ruotsiin evakkoon ja ihmisen ja eläinten suhteesta on Rosa Liksom kirjoittanut   viime syksynä julkaistussa romaanissaan Väylä. Siinä ihmisen ja eläimen suhteesta on kirjoitettu kauniisti ja se kertoo mm. siitä, mikä merkitys lehmillä oli ”terapeuttina” karjankuljettajana olevalle nuorelle tytölle. Lehmät auttoivat jaksamaan ja niille saattoi kertoa surunsa ja murheensa sekä lämmittivät nukkujaa. 

Sodassa käytettiin eläimiä myös rintamalla ja kuljetukseen, mm. haavoittuneita voitiin kuljettaa. Tässä SA-kuvssa on poroja. Käytössä oli myös hevosia ja saksalaisilla muuleja. 

SA-kuva.


 


sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Palsa olisi täyttänyt 75 vuotta

Taiteilija Kalervo ”Kalle” Palsan syntymästä tuli 12.3.2022  75 vuotta. Valitettavasti hän kuoli nuorena, syksyllä vuonna 1987. Hän ei ehtinyt nähdä tai nauttia taiteensa arvostuksesta elinaikanaan – ihan loppuaikaa lukuun ottamatta. Kuoleman jälkeen arvostusta on tullut, hänestä on julkaistu monia kirjoja ja järjestetty näyttelyjä. Hänen teoksensa ovat Kiasman omistuksessa, mistä kiitos Majlis Pitkäselle, jolle Palsa ne testamenttasi. Onneksi myös hänen kotitalonsa ja varasto eli Getsemane, joka toimi hänen ateljeenaan, on museoitu Kauko Sorjosen säätiön kustannuksella. Säätiö huolehtii myös museon toiminnasta.  (Olen kirjoittanut aiemmin museosta, ks. täällä.)


Tämä 75-vuotisjuhlavuosi on huomioitu Kittilässä, Palsamuseo ja Kittilän kulttuuritoimi tuottavat yhteistyössä kuuden nykytaiteilijan kanssa teossarja tämä vuoden aikana. Jo varsinaisena syntymäpäivänä mediataiteilija Juha Allan Ekholm käveli mediateoksessaan pitkin Kittilän raittia ja rakennuksia kädessään Hymypoika-patsas, joka on valittu näihin teoksiin. Teosten tulee osoittaa suhdetta Palsaan. Video on nähtävästi Palsa-museon sivuilla facebookissa ja instagrammissa. Muut taiteilijat ovat kuvanveistäjä Essi Korva, kuva- ja mediataiteilija Tuomo Kangasmaa, taiteilija Veera Kaamos Pitkänen, taidemaalari Reijo Raekallio sekä Palsasta useita teoksia kirjoittanut kuvataiteilija, FT Jyrki Siukonen. 



Yksi rakennuksista, joissa Ekholm kävi, oli kirjasto. Kirjasto ja lukeminen olivatkin Palsalle tärkeitä. Lukeminen ja lukeneisuus tulevat esille myös hänen julkaistuista päiväkirjoistaan. Toinen asia, mikä oli hänelle tärkeä, olivat elokuvat.

Museo avautuu taas kesällä. Kannattaa käydä, mikäli kuljette Kittilän ohi.



Kuvassa on Patteri, Kalervo Palsa, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma, Rovaniemen taidemuseo. Kallen taulut olivat usein sellaisia, että ne eivät sopineet seinälle niiden tunturimaisemien ja muiden mukaan. Esimerkiksi tällaisia ovat Kittilän yöelämää kuvaavat teokset, joita löytyy kyllä netistä etsimällä.

Lisäys: Tämä hymypoikapatsas ainakin minut yllätti, sillä minun oli - ja on vieläkin - vaikea tajuta mikä sen yhteys oli. Lehdissä onkin tästä seuraavasti kerrottu: "Näin voimme tuoda Palsan taiteellisuuden takaisin Kittilään hymypojan eli yhteisesti äänestetyn, positiivisen ja reilun ihmisen roolissa." -- Sanoi taiteilija Ekholm. Ymmärrän toki sen, että taustalla on Palsan taide laajemmin ja hänen tarinansa ihmisille. Nämä tarinat ja merkitykset ovat erilaisia - ja ovat aina olleet niin. Palsa on tärkeä osa Kittilän kulttuuriperintöä ja se on jättänyt jälkensä niin Kittilään, kittiläläisiin kuin nykytaiteeseen. Se Kittilä, mitä Palsa kuvasi taiteessaan,  ei ole se sama, joka meille entisille, nykyisille tai kävijöille on Kittilä. 



 

 

maanantai 28. helmikuuta 2022

Molotovin coctaileja silloin ja nyt

Kuva netistä viime viikonlopulta.

Lainaan tässä aluksi historioitsijaystävääni. Hän kirjoittaa blogissaan seuraavasti: ”Liika historian tuntemus ei tee ihmiselle välttämättä aina hyvää, vaikka tieto menneisyydestä enimmäkseen vapauttaa, tekee olon tukevaksi, auttaa hallitsemaa yhä vain monimuotoisemmaksi käyvää maailman poliittista tilannetta. Toisinaan tieto ahdistaa syvästi, kuten nyt. Sota ei syty yllättäen. ”

Tuolla viimeisellä virkkeellä hän myös viittaa Suomen talvisotaan, joka syttyi marraskuussa 1939.  

Hän ei ollut ainoa, joka torstaiaamun uutiset kuultuaan ja nähtyään sai muistuman talvisodan alkamiseen ja myöhemmin sodan kauhuihin ja evakkomatkaan. Ystäväni kertoi yli 80-vuotiaasta, Lapin sodan ja evakon kokeneesta äidistään, että nyt hän ” istuu täällä yksin ja kattelee sodan kauhuja. Pyrimme siskojen kanssa olemaan täällä mahdollisimman paljon.” 

Kuvat hyökkäyssodan kohteeksi joutuneesta Ukrainasta, siviilien paosta pommisuojiin ja naapurimaihin sekä sodan tuhoista jäävät meidän muidenkin kuin sodan kokeneiden verkkokalvolle. Ne ahdistavat meitä ja tuovat taas elävästi mieleen vanhempiemme ja isovanhempiemme kertomukset rintamalta, evakosta ja paluusta poltettuun Lappiin. Mitä ajattelivat ne alle 20-vuotiaat nuoret, jotka lähtivät jalan viemään karjaa syyskuussa Ruotsin rajalla? Ja entä ne äidit, joiden piti huolehtia mukaan lapset ja vanhukset? Samat tilanteet selviytymisestä tulevat nyt eri medioiden tuomina meidän eteen. Ukrainan tilanne hyökkäyssodan kohteena koskettaa meitä kaikkia ja tuo mieleen omat, vanhempiemme tai isovanhempiemme kokemukset.  

Olen itse viime kesänä lukenut Oulussa arkistossa Lappia koskevia sota- ja evakkomuistoja sekä haastatellut useita evakossa olleita. Näistä silloin kerrotut esimerkit Molotovin kartiineista (paperiverhot, jotka sota-aikana piti olla ikkunassa, jotta valo ei näkynyt ulos) ja Molotovin coctaileista ovat nyt tulleet mieleen eri tavalla. Nyt katson kuvia, joissa helmikuussa 2022 ukrainalaiset siviilit tekevät näitä Molotovin coctaileja vihollishyökkääjää vastaan. Puolustustahto on luja ja lukemattomissa kuvissa näkyi viime viikonloppuna nuoria siviilejä näitä valmistamassa. Samoin Eurooppa ja ainakin osa muuta maailmaa on eri tavoilla tukemassa Ukrainaa ja ukrainalaisia.  

Tämän hyökkäyksen ja sodan syistä ovat asian paljon paremmin tuntevat kirjoittaneet. Samoin saamme lukea paljon luonnehdintoja itänaapurimme entisestä KGP-agentista ja hänen päätöksistään, jotka vaikuttavat meihin kaikkiin. Niitä on media täynnä monilla eri kielillä, vain venäjäksi niiden sävy taitaa olla useissa tapauksissa kertoa erilaisen tarinan. Diplomatia, jota muut ovat noudattaneet, on nyt heitetty syrjään ja mitä me näemme? Presidentti Niinistöä lainatakseni: ”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät. ”

maanantai 6. joulukuuta 2021

Itsenäisyyspäivän mietteitä evakosta Ruotsissa


Kuva on Rovaniemen Lapin Maakuntamuseon näyttelystä, osa evakko. 2021.

Evakkoaika ei ole jättänyt minua rauhaan, sillä nytkin itsenäisyyspäivän tienoilla mietin tekemiäni kittiläläisten evakkojen haastatteluja ja ensi vuonna julkaistavaa artikkelia Kittilän historiakirjassa; nimeä kirjalla ei vielä ole. Mitähän evakot ajattelivat Suomen itsenäisyyspäivänä, sillä vielä tällöin oli epäselvää, että voivatko he palata ja milloin takaisin koteihinsa. Epätoivo oli suurta ja osa perheenjäsenistä asui muualla eikä heidän olinpaikastaan ollut vielä tietoa. Lisäksi epidemioihin kuoli erityisesti lapsia ja monet viettivät sairaaloissa pitkän aikaa.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessa kerroin, pystyin haastattelemaan 13 evakossa ollutta henkilöä – osaa koronan vuoksi puhelimitse – ja lisäksi sain muutamilta joko heidän itsensä tai lasten kirjoittamana muistitietoaineistoa evakosta. Muistitietoaineistolla tarkoitan tässä tietoa, toimintaa sekä ilmaisumuotoa menneisyydestä, jota me evakkojen lapset ja sukulaiset olemme varmaan kuulleet usein – joskus ehkä liikaakin. Tutustuin myös Kansallisarkiston Oulun toimipisteessä olevaan kotirintamaa ja evakkoa käsitteleviin aineistoihin. Täytyy ottaa huomioon, että kaikki haastattelemani henkilöt ja muisteluja kirjoittaneet olivat evakkoaikana alle 17-vuotiaita. Muistitiedon näkökulmasta näen ja tulkitsen omakohtaista muistelemista menneisyyttä koskevana tietona. Se ei kerro ainoastaan menneisyydestä, vaan myös sille tänä päivänä annetuista merkityksistä. Kokonaisuudessaan tästä moninaisesta muistitietoaineistosta tulee esille se, miten tärkeä ja merkittävä evakkoaika on kittiläläisille ollut – niin hyvässä kuin pahassa. Mutta loppujen lopuksi ikävistä ja dramaattisista asioista huolimatta, eräs haastateltavani sanoi: ”jäi hyvä kuva siitä reissusta”.

Kuinka moni kittiläläinen lopulta lähti evakkoon, on epäselvää, sillä kaikki eivät lähteneet.   Kittilässä oli tuolloin 6100 asukasta, joista Pohjanmaalle piti mennä evakkoon 100 ja loput Ruotsiin. Osa miehistä oli vielä Lapin sodassa tai sotasairaalassa, osa jäi hoitamaan poroja tai halusi jäädä rintamalta paluun jälkeen kylään tai lähellä olevaan metsäkämppään. Oli myös talouksia, joiden asukkaat eivät halunneet lähteä evakkoon, vaan jäivät koteihinsa.  

Rovaniemellä olevan Lapin Maakuntamuseon näyttelystä.

Kittiläläiset olivat evakossa muun muassa Vilhelminassa, Åselessa, Doroteassa, Avaträskissä, Skellefteåssa, Sorselessa, Bjurholmissa, Gargnäsissa ja Lyckselessa. Myös valtavassa Kusforsin eli Pikku-Helsingin suuressa pakolaisleirissä asui kittiläläisiä. Lisäksi karjanhoitajat ja karja vietiin pienemmille paikkakunnille, joista löytyi tilaa lehmille ja hevosille. Perheenjäsenet saattoivat joutua aivan eri paikkaan ja tieto toisten elinpaikasta oli ainakin alussa vaikeaa saada. Tämä oli erittäin vaikeaa esimerkiksi silloin, kun piti saada kuolinsanoma perheenjäsenille ja näitä oli usein. Evakossa kuoli ainakin 148 kittiläläistä ja monissa paikoissa kiersivät kurkkumätä-, hinkuyskä- tuhkarokko- ja polioepidemiat. Evakosta palattua monet menettivät henkensä tai loukkaantuivat miinaonnettomuuksissa, joita kaikkia ei oltu ehditty poistaa.

Könkäällä asunut Viivi Vaarala muisteli sotia, evakkoaikaa Ruotsissa sekä kotiinpaluuta läpi poltetun Kittilän tuholta säilyneeseen Könkään kylään seuraavasti: ”Sotavuosien ehkä raskain hetki oli minulle mennä evakkomatkalla Muonionjoen yli Ruotsiin syksyllä 1944. Kukaan ei osannut sanoa, palaisimmeko enää kotimaahan. (---) Paluu kotiin oli sitten ihana asia. Ja vuonna 1945 alkoi kokonaan uusi kehitysvaihe.” (Viivi Vaarala > Erkkilä 2006.) Samanlaisia ajatuksia lienee ollut monilla muilla pitkien sotavuosien ja evakon jälkeen. Evakkoon lähdön hetkellä ei ollut varmuutta, että voidaanko palata enää kotiin ja missä kunnossa se olisi. Näiden ”vieraiden veräjien” takaa kuitenkin voitiin palata monta kokemusta rikkaampana. Monet näistä kokemuksista kirkastuivat ja jäivät mieliin selkeämmin vasta useiden vuosien jälkeen. Muistissa ne ovat säilyneetkin, sillä siitä kertovat vaikka tätä artikkelia varten tekemäni haastattelut.


SA-kuva.

Kittiläläisille ja muille Lapin asukkaille Lapin sota ja evakko merkitsivät kollektiivista aineellista, taloudellista, mentaalista ja kulttuurista katastrofia, joista toipuminen on kestänyt pitkään. (Tuominen & Löfgren 2018.) Näistä puhuminen on ollut vielä 2020-luvulla terapeuttista monille haastatelluille. Lappilaisten evakkoaika on jäänyt pitkään muiden ”äänekkäämpien” Karjalan evakkojen jalkoihin; asia, josta Sodankylästä kotoisin oleva historioitsija Maria Lähteenmäki huomautti jo 90-luvulla. Tosin nyt 2000-luvulla Lapin sotaa ja evakkoaikaa on käsitelty useissa romaaneissa ja myös tutkimuskirjallisuudessa.  

Evakkoajan merkitys oli paljon suurempi kuin mitä se kesti vajaan vuoden. Kun toiset palaavat muistoissaan menetettyyn kotiseutuun, niin Lapin sodan ja evakon kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat tätä Ruotsiin johtanutta evakkomatkaa, jolta voitiin palata kotiin.  Monien koti oli poltettu, samoin sinne johtavat tiet ja lähiympäristöt tuhottu ja miinoitettu. Evakon merkitys on ylisukupolvinen ja se yltää niin tällä hetkellä eläviin kittiläläisiin kuin tuleviin sukupolviin. Evakko on osa meidän kittiläläisten – ja muiden lappilaisten – yhteistä kulttuuriperintöä, vaikka emme itse olisi olleet silloin vielä elossa. Evakosta kerrotut tarinat siirtyvät evakon kokeneiden sukupolvien jälkeläisille. Tästä kertoo myös se, miten monet kittiläläiset halusivat tuoda kokemuksiaan ja muistojaan esille ja pitivät sitä tärkeänä. Muistot ovat sekä raskaita että mukavia, sillä evakossa opittiin myös uusi asioita ja tapoja ja opit otettiin heti käyttöön kotona. 

Evakon jälkeen alkoi Kittilässäkin kiihkeä jälleenrakennus, jonka jäljiltä Lappi todella ”nousi tuhkasta”, kuten Lapin sodan muistoja julkaisseen teoksen nimikin viittaa. (Arrela 1983) Lappi kehittyi taloudellisesti muuta Suomea nopeammin ja tässä auttoivat lappilaisten evakon aikana luomat suhteet ruotsalaisiin. Yhteisöllisyys, pohjoisruotsalaisilta saatu naapuriapu ja joppaus  auttoivat saamaan tarvittavia työvälineitä ja rakennustavaroita niin Kittilään kuin muihinkin Lapin kuntiin.

Hyvää itsenäisyyspäivää 2021!


Kittilän kirkko syksyllä 1944, SA-kuva.

Einari Junttilan kuvaamana Kittilän jälleenrakennus 1945. Taulu on kunnan omistuksessa ja se on maalattu vuonna 1952.   

lauantai 9. lokakuuta 2021

Kuuntelenko vai luen - luenko vai kuuntelen?

 


Eräs ohjattavani tekee gradua siitä, onko ja miten korona-aika on muuttanut kirjojen lukemista ja yleensäkin lukutottumuksia. Lukutottumuksien muutoksesta voin sanoa nyt vain sen, että kirjojen kuuntelemisesta on tullut todella suosittua viime kuukausien aikana. Yksi syy kirjojen kuuntelemisen helppouteen on niiden saatavuus, sillä on useita mobiilisovelluksia, joiden kautta kirjat saa suoratoistopalveluna. Nämä ovat kuukausimaksullisina, mutta äänikirjoja löytää myös muilta tarjoajilta ja ilmaiseksi. Itse olen yhden näistä suurista firmoista asiakas ja voin kuunnella pienellä kuukausimaksulla rajattomasti kirjoja, jopa ihan uusia sekä monilla kielillä.

Tällä äänikirjojen suosiolla on kuitenkin puolensa, sillä kirjailijat eivät saa kuuntelemisesta samankokoista korvausta kuin printtikirjoista. Toisaalta suosituimpia uutuuskirjoja jonotetaan kirjastoissa viikko- tai jopa kuukausikaupalla ja nyt monet uutuudet tulevat suhteellisen nopeasti sähköisinä tai äänikirjoina jakoon.

Kuitenkin mielestäni äänikirjan kuunteleminen ei ole sama kuin fyysisen kirjan lukeminen – sähköisiä kirjoja en lue, sillä en kestä ruudulta lukemista. Kirjaan voi palata, sen voi lukea nopeasti tai hitaasti. On myös puhuttu kirjasta esineenä, sen tuoksusta ja siltä, miltä se tuntuu kädessä. Toiset kirjat voi harppoa, toiset lukea viipyillen. Kaikki kirjat eivät sovi kuunneltavaksi ja tämän reilun puolen vuoden aikana, jolloin olen äänikirjoja käyttänyt, tiedän mitä voin kuunnella ja mitä en. Toki kuuntelemisessa hienoa on se, että kirja kulkee luureissa mukana minne vain ja mihin vain. Olen nyt oppinut, että kuuntelen vain tietokirjoja ja dekkareita, en juurikaan romaaneja. Dekkarit ovat hyvää unenodottamiskirjallisuutta, sillä kuuntelen niitä ennen nukahtamista ja käyttämässäni palvelussa on unikytkin. Jos uni ei tule, niin kuunteluaikaa voi lisätä.

Olen kuunnellut vain muutaman romaanin, sillä niiden kuunteleminen ei toimi. Yksi poikkeus on Rosa Liksomin Väylä, jonka luin ensin fyysisenä kirjana, ja kun siitä tuli äänikirja, niin olen kuunnellut sen. Yritin myös serkkuni kehotuksesta kuunnella yhtä pohjoisen uutuuskirjaa, kolarilaisen Ville Jaakon Länsikairan koltiaiset (2021) mutta se ei toiminut minulle äänikirjana. Kirja on toki hauskan tuntuinen, mutta sen voisi lukea harppoen. Mainoksen mukaan kyseessä on ”hykerryttävän hauska” kuvaus syrjäkylien miehistä, joilla onni on harvemmin myötä niin nais- kuin muissakaan asioissa. Ja siltä se tuntuu, mutta ehkä olen myös väärää kohderyhmää tälle, vaikka mielelläni luenkin pohjoista koskevat romaaniuutuudet.

En osaa sanoa, ketkä lukijoista olisivat suosikkejani, mutta yksi asia näissä äänikirjoissa ottaa korviin, sillä niin usein ihmisten- ja paikkojen nimet – erityisesti jos ne ovat esimerkiksi venäläisiä tai muita vieraskielisiä – äännetään väärin tai ne äännetään englannintyyppisesti. Eikö nimiä voisi hieman harjoitella etukäteen tai ainakin miettiä, miten ne äännetään.

Äänikirjat eivät mielestäni korvaa kirjoja, mutta ne täydentävät valikoimaa Mutta seuraavaksi yritän kuunnella Sinun, Margot, jonka on kirjoittanut Mari Valkama.