Lukijat

lauantai 8. kesäkuuta 2024

Kaivossuunnitelmia ja valtauksia

 

Enpä ole pitkään aikaan ”ehtinyt” kirjoittaa blogiini, mutta nyt täytyy!

Toukokuun lopussa sähköpostiini tupsahti ilmoitus Pulju-projektin kyläillasta, joka pidetään Raattamassa Loimussa 13.6. Puljuhan on naapurikylä, joten jo otsikko herätti kiinnostusta. Kyläilta osoittautuikin kaivoslaissakin mainitun infotilaisuuden pitämiseksi, jossa kaivosyhtiö kertoo suunnitelmistaan ns. Pulju-projektista, joka sijaitsee Raattaman, Tepaston, Lompolon ja Puljun kylien ympäristössä. Siinä kuullaan ja keskustellaan malminetsinnästä ja siihen liittyvistä seikoista.

Jo useita vuosia on ollut tiedossa, että esimerkiksi Lompolon kylän ympärillä on hakemuksia ja varauksia malminetsintään ja valtauksiin. On haettu erilaisia malmeja ja timantteja eikä se Kittilän kultakaivoskaan ole kaukana. Tuosta ylläolevasta kartasta näkyy, miten laaja tämä etsintäalue on. Osan alueista Tukes on jo kuuluttanut ja niistä on maanomistaja tai muu vastaava taho voinut kertoa mielipiteensä tai valittaa, mutta kaikkea ei vielä ole edes kuulutettu, mutta ainakin osa yksityisistä maanomistajista on voinut valmistautua. 

Tämä laaja etsintäalue sijaitsee Kyrön paliskunnan alueella ja juuri siellä päin, missä siirrytään kesälaitumilta talvilaitumille. En nyt tunne niin hyvin aluetta, että tietäisin miten porojen kulkureitit sijoittuvat näihin alueisiin. Tämä on erityisesti poronhoitoa varten varattu alue, jolla valtion maiden käyttö on varattu erityisesti poronhoitoon. Hankkeet eivät saa aiheuttaa huomattavaa haittaa poronhoidolle, mutta miten ”huomattava” määritellään, on toinen juttu. Se on kuitenkin estänyt joissakin tapauksissa esimerkiksi kaavoitushankkeita. (Tuo ylläoleva kuva on saatu malmiyhtiöltä ja sitä saa jakaa.)


Puljutunturilta kohti Pallaksia.

Tässä kaksi malminetsintälupa-aluetta ja useat malminetsintälupahakemusalueet muodostavan yhtenäisen alueen, jotka rajautuvat Puljun erämaa-alueeseen ja Raakevuoman-Vuossijängän soidensuojelualueeseen. Alueen purot ja joet laskevat Ounasjokeen, joka on suojeltu ja kuuluu Naturaan. Ounasjoki suojeltiin laajan paikallisten ympäristöliikkeen ansiosta vuonna 1983, Ounasjokea kuormittaa jo nyt   Kittilän kultakaivoksen purkuputki – puhumattakaan padotusta Kemijoesta, joka lopetti lohen nousun Ounasjoesta. Ei Ounasjoki kestä enää uusia kaivoshankkeita!

Tässä linkissä on vielä Arktisen keskuksen tutkimuksista kartta, jossa vasemmalla näkyvät malminetisintäaktiviteetit Suomessa nyt (4.6.2024). Tätä karttaa voi verrata vuoteen 2019 siirtämällä slideria. Vihreille alueille on jo myönnetty malminetsintälupa ja oransseille alueille tehty malminetsintävaraus.

https://www.arcticcentre.org/FI/arktinenalue/biodiversiteetti/luontokato/malminetsinta

Olen juuri saanut valmiiksi Kittilää koskevan artikkelin, joka julkaistaan ensi syystalven aikana. Yksi tärkeä tekijä, mikä vetää paluumuuttajia – ja muitakin muuttajia – Kittilään, on nimenomaan ympäristö. Paikallisen luonnon merkitystä ihmisten hyvinvoinnissa on viime aikoina korostettu eri tutkimuksissa. Luontoyhteys merkitsee monille myös ympäristön järkevää käyttöä ja läheisyyttä niin fyysisesti kuin henkisesti. Toki myös työnpaikat ja elämäntilanne houkuttavat väkeä. Vaikka kaivoselinkeino on tärkeä nyt Kittilässä, niin jatkuva kaivosmineraalien etsintä ja kultakaivoksen toiminta nähtiin luonnon ja matkailun kannalta irvokkaaksi, sillä pelkona oli, että kaivostoiminnan haitat jäisivät paikkakunnalle voittojen mennessä kansainvälisille omistajille. Kaivosjargonilla lisätietoja englanniksi löytyy yhtiön nettisivulta

Kaivoskiima on tällä hetkellä kova! Toivottavasti tähän tupailtaan tulee paljon väkeä!  

Kyrön poromiehiä 1950-luvulla tuolla alueella. Etualalla isäni.

 


lauantai 16. syyskuuta 2023

Kotitunturilla

 


Päinvastoin kuin monet arvelevat, niin minun kotitunturini ei suinkaan ole ikkunasta näkyvät Pallastunturit, vaikka olen ollut siellä useina keväinä ja kesinä töissä, opiskeluaikana myös pääsiäisen aikoihin. Pallastunturit ovat tärkeä osa Kittilää ja ne ovat tätä varsinaista kotitunturiani huomattavasti tunnetumpia ja kulttuurihistoriallisestikin tärkeämpiä. Tämä Pallastunturien tunturiketju kohoaa Metsä-Lapin maisemassa satojen metrien korkeuteen. Maisemasta hyvin erottuvana Pallastunturien jono on erittäin edustava esimerkki tunturimatkailun alkuvaiheesta Lapissa. Vaikka Pallas oli ilman liikenneyhteyksiä vielä pitkään 1900-luvun alussa, niin sinne tultiin jo silloin nauttimaan ulkoilumahdollisuuksista ja erityisesti tunturihiihdosta. Talvilomailu oli muodikasta 1930-luvulla, mutta sitä saattoivat harrastaa vain varakkaimmat. Pallastunturien suosio monipuolisena retkeilyalueena on tunnettu myös kauan, sillä Suomen vanhin kansallispuisto perustettiin sinne jo vuonna 1938. Pallastunturin matkailuhistoria kertoo Lapin matkailurakentamisen historiasta 1930-luvulta alkaen.

                               

Pallaksille on kotipaikastani linnuntietä matkaa noin 50 kilometriä ja kotitunturini sijaitsee 20 kilometrin päässä eli aivan naapurissa. Kyseessä on yksi Kittilän pohjoisimpia tuntureita eli Puljutunturi, jonka korkeus on 470 metriä. Ympäristöstään se kohoaa vain 150 metrin korkeuteen. 



Puljutarkoittaa meidän paikallisella murteella harjua ja Puljutunturi sijaitsee Puljun kylän lähellä. Tunturiin on helppo nousta, sillä Puljun ja Nunnasen välinen maantie kulkee tunturin juurella ja kesämaan aikana sinne voi kiivetä myös huoltotietä pitkin. Opastettu reitti vie ensin Varkaanvaaranjärven luona olevalle laavulle ja sen tulistelupaikalle. Sieltä voi kiivetä vielä ylemmäs tunturiin. Sen laella on vanha palovartijan maja, jossa aiemmin, muutama vuosikymmen sitten, paikalliset nuoret kesätöinä vahtivat metsäpaloja.



Osa polkua kulkee pitkin kivialustaa, jolla on varmaan joku geologinen nimi, mutta sitä en tiedä.

Tunturin laelta avautuu näköala moneen ilmansuuntaan ja Puljutunturia korkeampiin tuntureihin, kuten idempänä oleviin Korsa- ja Kätkätuntureihin sekä lännessä siintäviin Ounas- ja Pallastuntureihin. Tunturi kuuluu Puljun erämaa-alueeseen, jolle luonteenomaisia ovat vaarojen ja tuntureiden lisäksi myös laajat uomat ja jänkät.


Laavulle on matkaa maantieltä vain alle kaksi kilometriä, parkkipaikalta huipulle noin kuusi kilometriä edestakaisin. Polttopuista huolehtii Puljun kyläyhdistys vapaaehtoisesti. Mukaan kannattaa ottaa silti ottaa ainakin kuivia sytykkeitä, jotta tulen saa varmasti syttymään.


                                           


Tämä kotitunturini on saanut sijaita suhteellisen rauhassa, kaukana muiden tuntureiden väenpaljoudesta laskettelu- tai ruska-aikana. Viime vuosina sinne on alkanut tulla yhä enemmän retkeilijöitä, sillä tunturi on helppo saavuttaa maantieltä.  Erityisesti syksyn maaruskan aikana tunturin riekonmarjamättäät hehkuvat kirkkaanpunaisina. Silti siellä löytää hyvin luonnonrauhaa, kuten taas nytkin alkuviikosta. Parkkipaikalla oli yksi auto meidän tullessamme, mutta tunturissa meidän polut eivät kohdanneet.


Varkaanvaaranjärvi, jonka rannalla on laavu.



(Osa juttua on julkaistu keväällä Kittilä-lehdessä)

perjantai 1. syyskuuta 2023

Kolmen valtakunnan rajalla




Pohjoisessa pääsee helposti käymään kolmessa eri valtiossa, kun matkustaa kolmen valtakunnan rajapyykille. Kävely käy helposti Kilpisjärvellä sijaitsevan rajapyykin ympäri – toinen mahdollinen olisi Norjan, Suomen ja Venäjän rajalla Muotkavaarassa, mutta sen kiertäminen on kielletty.

Tässä kuvassa oleva treriksröset, treriksrøysa, golmma riikka rádjemearka on Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteinen betoninen rajapyykki Koltajärvessä. Tänne pääsee sekä kävelemällä Kilpisjärveltä Mallan luonnonpuiston kautta noin 11 kilometrin matkan tai kesäaikaan laivalla. Rajapyykki on tuttu ainakin Lapin sodan loppumisen kunniaksi otetuista valokuvista, sillä sodan päättyessä 27. huhtikuuta vuonna 1945 suomalaiset sotilaat pystyttivät Suomen lipun tänne kolmen valtakunnan rajapyykille viimeisten saksalaisten yksikköjen poistuttua maasta. Totuus tämän ikoniseksi tulleen kuvan ottamisesta ei olekaan ihan niin varmasti juuri 27.4. Täällä pidetään nykyään 27.4. juhlallinen lipunnosto, johon osallistuu mm. paikallisia koululaisia.  




Kävimme kesällä tällä ”laivaristeilyllä”, joka kestää noin puoli tuntia Ruotsin puolen Koltalahteen. Laiva odottaa satamassa pari tuntia ja sinä aikana ehtii hyvin kävellä kolmen kilometrin päässä olevalle rajapyykille ja takaisin. Valitettavasti laivalla ei ole tax free -myyntiä eikä tarjoilua, vaikka se meneekin Ruotsin puolelle. 😊




Rajapyykki näkyy hyvin myös Kuohkimajärven rannalla olevalta kämpältä, jossa olen aiemmin yöpynyt. Tuolta voi myös kävellä takaisin Kilpisjärvelle ja ohittaa Kitsiputouksen, jota kutsutaan myös Mallan kyyneleiksi. Nimitys liittyy paikallisiin tarinoihin. Siitä on tehty myös laulu ”Haltin häät”, jonka esittää Taiska. Laulua kuulee usein vieläkin, ainakin joidenkin Lappi-romantikkojen toivomana radiosta.

Vuonna 1993 Suomen presidenttipari (Tellervo ja Mauno Koivisto) sekä Ruotsin ja Norjan kuninkaalliset vihkivät 800 km pitkän Kalottireitin juuri täällä kolmen valtakunnan rajapyykillä.




perjantai 25. elokuuta 2023

Järämä eli Sturmbockin linnoitusalue

 



Viime kesänä kävin taas yhdessä Lapin sodan päättymiseen kuuluvista paikoista eli saksalaisten 1942-1944 rakennuttamassa Järämän eli Sturmbockin linnoitusalueella, lähellä Karesuvantoa. Se kulkee Käsivarren poikki ja on saksalaisjoukkojen puolustuslinja, jonka tarkoituksena oli suojata joukkojen vetäytymisiä. Enemmän Sturbockista kertoo Areenassakin oleva ”Vaietut arktiset sodat” ja tämän puolustuslinjan dokumentoinnista kertova teos Sturmbock. Tutkimusmatka Lapin sodan linnoitteisiin, jonka ovat julkaisseet tämän dokumentointityön tehneet Aleksi Rikkinen ja Emil Kastehelmi. Kirja sisältää paljon karttoja ja valokuvia. 




On mielenkiintoista, miten tuntematon Järämä on yhä Käsivarren tietä matkaaville turisteille. Monet toki tietävät siitä nyt ko. televisio-ohjelman vuoksi, mutta tämä 1997 entisöitynä avattu linnoitus ei ole vieläkään kovin tuttu. Itse kävin täällä ensimmäisen kerran 1990-luvulla, jolloin lähistöllä asuvat ystäväni veivät minut sinne kertoen, että nyt mennään sellaiseen paikkaan, joka on varmaan vieras. En ollut kuullut mitään tästä paikasta enkä sen entisöinnistäkään. Paikalla on entisöityjä juoksuhautoja, useita korsuja ja aseiden tuliasemapesäkkeitä. Todella vain osa on entisöity, mutta se sisältää kuitenkin useita satoja metrejä erilaisia taistelu-, yhdys- ja juoksuhautoja. Näkyvä osa tätä on rakennusvuonna pystytetty museorakennus, jonka pysyvä näyttely kertoo sota-ajasta Tunturi-Lapissa kuvin, esinein ja tarinoin. Lisäksi rakennukseen kuuluu kahvio.  



Järämän rakentamiseen on osallistunut noin 2000-3500 henkeä, joissa vankien lisäksi mukana oli sotilas- ja työorganisaatio Todtin väkeä. Voi vain miettiä, kuinka monta ihmishenkeä kiviseen vaaraan kaivetut juoksuhaudat ja korsut ovat vaatineet. Rakentajien kohtaloista ei ole varmaa tietoa, sillä arkistot on nähtävästi tuhottu, mutta ihmistenjäänteitä löytyy tältä seudulta. Mitään varmuutta esimerkiksi paikoista, joista hautoja on löytynyt, ei juuri ole. Harvalla on enää näistä asioista muistitietoa

                                                  


                                      
                                  

Järämän linnoitus rakennettiin suojaamaan vetäytyviä saksalaisjoukkoja; toinen vastaava oli Norjan puolelle. Parhaimmillaan siellä on sanottu olleen12 000 saksalaissotilasta. Järämän rakentaminen aloitettiin elokuussa 1942 ja se hylättiin, kun saksalaiset vetäytyivät asemasodan jälkeen kohti pohjoista ja Pohjois-Norjaa. Suomalaiset olivat seuranneet vetäytyviä joukkoja läheiseen Markkinan kylään asti.  Lapin sotahan päättyi 27.4.1945, jolloin viimeiset saksalaissotilaat menivät Norjan puolelle.

Täällä kävijöistä suurin osa on suomalaisia. Toiseksi eniten on ruotsalaisia, sitten itävaltalaisia, hollantilaisia ja sveitsiläisiä. Norjalaisia ei kuulemma kuulu kävijöihin, mikä johtuu toisen maailman sodan aikaisista tapahtumista. Paikka on auki vain kesäisin ja se kuuluu Enontekiön kunnalle. Näyttely kaipaisi hieman uusimista, sillä paikka on tärkeä. Se kertoo myös paikallisten evakkoajasta ja jälleenrakennuksesta. 





torstai 29. kesäkuuta 2023

Muistinmenetys Kittilässä



Nyt ne ovat sen tehneet! Nimittäin yksi harvoista Kittilän jälleenrakennusajan julkisista rakennuksista eli 1949 valmistunut puupappila on purettu valituksista huolimatta. Kiitos vain Pohjois-Suomen hallinto-oikeus ja tämän typerän päätöksen tehneet! Heitä oli ainakin entinen kirkkoherra ja ne kirkkovaltuutetut, jotka ”siunasivat” tämän purkupäätöksen. Ja tietysti lautakunta, joka hyväksyi tämän päätöksen.

Tämä kirkonkylän asemakaava-alueella sijainnut pappila on nyt sitten entinen. Entinen, vaikka “maankäyttö- ja rakennuslaissa todetaan, että purkamisluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei purkaminen saa merkitä rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne-, kauneus- tai muiden arvojen hävittämistä. Lisäksi rakentamisessa, rakennuksen korjaus- ja muutostyössä ja muita toimenpiteitä suoritettaessa samoin kuin rakennuksen tai sen osan purkamisessa on huolehdittava siitä, ettei historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa turmella.”

Näin tämä kirkkokankaaksi nimitetyn alueen maisema turmeltiin. Mutta nähtävästi nämä päätöksen tehneet eivät nähneet tässä mitään arvoa, mutta kysyn taas jälleen kerran, että missä on tästä rakennuksesta tehty rakennushistoriallinen selvitys? Se tulee tehdä ennen kuin rakennus puretaan (tai kunnostetaan), mutta tässähän rakennus todella purettiin. Siinä ei auta, että hirret on myyty jonnekin – nähtävästi Könkäälle.



Tällaiseen maisemaan pappila rakennettiin.

Tämä pappila valmistui poltettuun Kittilään juuri 1940-luvun lopulla. Kirkonkylähän oli suurimmaksi osaksi poltettu (lukuunottamatta kirkkoa ja joitakin yksityisiä rakennuksia). Aika oli kaikin puolin ankaraa, joten pappilan rakentamisessa auttoi Amerikan luterilaisten seurakuntien avustus, josta kertoo kuparikyltti.  

Muisti on mielenkiintoinen ja tärkeä asia. Se on sekä henkilökohtainen että kollektiivinen, johon voi sanoa esimerkiksi sota-ajan, evakon ja jälleenrakennusajan kuuluvan. Kollektiivisen muistamisen vastapainona voidaan puhua myös kollektiivisesta unohtamisesta ja muistinmenetyksestä. Kollektiivinen unohtaminen ja kollektiivinen muistimenetys taas näkyvät siinä, miten nyt Kittilän seurakunnassa on suhtauduttu tähän jälleenrakennusajan pappilaan. Kuten monet ovat monissa yhteyksissä todenneet, että nyt olisivat käsillä viimeiset ajat muistaa, minkälainen ja miten tärkeä Lapin sodan jälkeinen jälleenrakennusaika oli ja mitä ponnistuksia se on merkinnyt. Tuntuu yhä enemmän siltä, että ainakin Kittilässä ihmiset on taas villinnyt taloudellisen nousukauden huuma, jolloin on helppoa unohtaa Lapin sodan jälkeinen aika, jolloin Kittilä ja muu Lappi nousivat tuhkasta jaloilleen ja kaikki rakennettiin uudelleen.   

Kittilän jälleenrakennusajalta peräisin oleva pappila (1949) oli harvinainen ja kirkon lisäksi ainoa kirkollinen tuon vanhemman ajan rakennus. Se on ollut niin monen kittiläläisen muistinpaikka ja se on ollut sitä usean sukupolven ja aikakauden ajan. Pappilassa on haettu kuulutuksia, käyty vihillä tai kasteella, rippikoulussa tai kirkollisvaltuuston istunnoissa tai erilaisissa kokouksissa. Se on ollut aikoinaan monen kirkkoherraperheen asuntona, mutta se on ollut merkittävä paikka myös monille seurakuntalaisille, jotka eri tehtävien vuoksi ovat siellä käyneet.

Jälleenrakennusajan pappilan purkaminen on suuri mainehaitta ja pitkä varjo seurakunnalle. Olisi mielenkiintoista tietää, että miksi seurakunnan johtavat viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat tulleet tähän ratkaisuun. Pappilan purkaminen on tuhonnut tietyn aikakauden tällä alueella. Purkaminen merkitsee muistin katkeamista ja unohtamista. Onko Kittilän seurakunnalle ja laajemmin Kittilällä siihen varaa?

PS. Kiitos kuvista sinne Kittilään!








 

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

Luonnostaan eläväinen eli Kittilän historia on nyt julkaistu

 


Tämä syksy on kulunut aivan kuin hujauksessa, vaikka aina ei ole siltä tuntunut, sillä tekemistä on riittänyt vähän liikaakin. Mutta yksi iso ja muutaman vuoden työllistänyt asia saatiin vihdoin julkistettua tässä viikko sitten eli Kittilän kunnan rahoittama Kittilän historia. Olen ollut toimituskunnassa mukana ja olen myös kirjoittanut siihen kaksi artikkelia sekä kaksi laatikkotekstiä.

Kirja kertoo Kittilän kunnasta alkaen geologiasta ja luonnonoloista, jatkuu esihistorian ja historian eri käänteistä aina 2000-luvun alkuun. Mukana on niin asutushistoriaa kuin sota- ja evakkoaikaa sekä viimeisimpänä kulttuurielämän vaikuttajia ja käänteitä. Kunnan kehitystä on seurattu Kemin Lapin kylästä, uudisasutuksen ja itsenäisen kunnan kautta aina nykyiseksi kaivos- ja matkailupitäjäksi. Kehitystä on seurattu aina vuoteen 2009 asti. Jokainen voi tutustua kirjaan ja lukea, miten kittiläläistä mielenmaisemaa on kartoitettu tämän kirjan sivuilla. Kirjoittajia on ollut useita ja kaiken on toimittanut yhteen Anna Niemelä. Oheisesta sisällysluettelokuvasta näette kirjoittajat ja lukujen nimet.


Kirjan julkaisemisen yhteydessä pidettiin paneelikeskustelu Kittilän Ylärissä. Sitä veti kirjastotoimenjohtaja Noora Mustajoki ja keskustelijoina oli osa kirjan toimituskunnan osanottajia ja kirjoittajia eli Timo Jokela, Anne Koskamo, Anna Niemelä ja minä. Kirjan kustansi Kittilän kunta ja toimituskunnan puheenjohtaja oli kunnan puolesta kulttuurisihteeri Marika Salminen.

Vas. Marika Salminen ja Noora Mustajoki

Kittilältä on tähän asti puuttunut oma historiakirja. Varsinaisen sysäyksen kirjan teettämiselle antoi Kittilän 150-vuotisjuhla maaliskuussa 2018. Onneksi kunta oli kaukonäköinen ja näki, että oman historian kirjoittaminen on yksi kunnan perustehtävistä. Oman kunnan historian kirjoittaminen on hyödyllistä, arvokasta ja ainutkertaista ja se kannattaa tehdä kunnianhimoisesti käyttäen ammattitutkijoita.  

Tuossa juhlapuheessa maaliskuussa 2018 sanoin lopuksi, että ”Kittilä on monelle koti, paikka, josta on kotoisin ja jonne on aina hyvä palata olemaan tai käymään, silloinkin, kun on käynyt jossain muualla myös pitemmän aikaa, kuten paluumuuttajat. Juuret ovat voimavara ja niistä kannattaa olla ylpeä. Ihminen voi asua missä tahansa, kun kotiseudulta mukaan tarttuneet mielenmaisema, kieli ja tapa toimia tuovat turvaa ja vahvuutta.” 

Toivottavasti kirja löytää lukijansa! 



tiistai 6. syyskuuta 2022

Hallstatt - maailmanperintökohde ja kiinalaisten kopio

 


                         

Wienin CIFU XIII:n eli fenno-ugristikongressin aikana kävin myös Hallstattissa, mikä on yksi Itävallan suuria matkailukohteita ainakin, jos tarkastelee kesäpäivittäisten turistien määrää. Hallstatt ei ole kiinnostanut minua aikaisemmin, vaikka olen jo 1980-luvulla interreilannut sen lähistöllä monena kesänä ja kesällä 2006 olin vieraana itävaltalaisen kollegani kesämökillä Wolfgangseen järvellä.

Hallstatt kiinnosti minua nyt, koska tästä maailmanperintökohteen statuksen saaneesta paikasta on Kiinassa tehty kopio. Se on vaikuttanut myös matkailijavirtaan, sillä sen jälkeen kiinalaisturistien määrä on noussut huimasti. Nyt vielä Kiina estää koronan vuoksi sikäläisten turistien saapumisen Eurooppaan, mikä kuluvana kesänä onneksi vaikutti siten, että kaupunkiin mahtui hyvin. Toki Hallstattin suosio matkailukohteena tuli esille monella tavalla. Nämä opasteet olivat – ryhmämme oppaan mukaan – ilmestyneet juuri kiinalaisturistien vuoksi. (Ks. kopioita esim. täällä)


Itse Hallstatt on tuttu jo arkeologian opinnoista, sillä Hallstattin kulttuuri on jäänyt mieleen. Se, keltit ja suola oli esitelty paikallisessa museossa, jossa ehdin onneksi käydä pikaisesti. Myös tämän pikkuruisen kaupungin kulttuuria oli esitelty. Muuten tämän turistimatkan aikataulu oli tosi tiukka, sillä matkoihin meni yhteensä reilut kahdeksan tuntia. Paikan päällä olimme vain viitisen tuntia ja siihen sisältyi vielä laivamatka järvellä.


Hallstatt sijaitsee Hallstatt-järven ja jyrkän Dachsteinin vuoriston välissä kapealla kaistaleella. Kun kaupunkia katsoo järveltä päin, niin näyttää ikään kuin talot olisi rakennettu toinen toistensa päälle. Matkaesitteiden mukaan tämä maisema onkin yksi Itävallan kuvatuimpia. Kaunis se kyllä onkin.   


Noin puoli tuntia kestäneen risteilyn jälkeen kiipesimme kapeita portaita ylös kohti yhtä pyhiinvaelluskirkkoa, jonka pihalta – yli hautausmaan – aukesi upea näköala järvelle. Kirkon yksi aarre oli myöhäisgoottilainen puuleikkauksin tehty hieno alttaritaulu.  

 



Kirkon vieressä on myös Beinhaus eli luutalo, johon en valitettavasti ehtinyt tutustua. Tilanpuutteen vuoksi vanhat haudat on kaivettu auki ja vainajien kallot (kiillotettuina ja koristeltuina) on asetettu luutaloon. Oppaan mukaan pääkalloja oli yli 1200.

Suola on tuotteistettu hyvin; myös korkeammalla – funikulaarilla tai polkua pitkin saavutettavissa – 360 metrin korkeudessa oleviin suolakaivoksiin olisi päässyt tutustumaan. Suola on nähtävästi houkutellut ensimmäisiä asukkaita tuonne jo kivikaudella. Sekä vanhoja kaivostunneleita että kaivaustekniikoita olisi ollut nähtävillä suolakaivoksessa ja olihan niitä esiteltynä myös museonäyttelyssä. Suolaa oli ostettavissa paikan lukuisissa matkamuistomyymälöissä ja tietysti myös Itävallan myymälöissä; niin myös lähellä sijaitsevassa Bad Ischlin kylpyläkaupungissa, jossa kävin aiemmin. Siellähän keisari Frans Joosefilla oli kesäpalatsi ja siellä hän tapasi Sissin.



Museossa ollut kaivoskuilu

En nähnyt Hallstattissa kuin yhden paikan, jossa – museon lisäksi – maailmanperintökohde oli mukana nimessä ja se oli Heritage Hotel Hallstatt heti rannassa. Toki joissakin paikoissa oli niin paljon muita matkailijoita, että tämä brändäys saattoi mennä ohi.


Vähän neljän jälkeen iltapäivällä bussi lähti takaisin kohti Wieniä. Samaan aikaa näytti lähtevän monia muitakin turistibusseja. Hallstattin keskustassa ei saanut ajaa autoilla, joten kaikki turistibussit kokoontuivat tiettyyn paikkaan.