Luonnostaan eläväinen eli Kittilän historia on nyt julkaistu

 

Tämä syksy on kulunut aivan kuin hujauksessa, vaikka aina ei ole siltä tuntunut, sillä tekemistä on riittänyt vähän liikaakin. Mutta yksi iso ja muutaman vuoden työllistänyt asia saatiin vihdoin julkistettua tässä viikko sitten eli Kittilän kunnan rahoittama Kittilän historia. Olen ollut toimituskunnassa mukana ja olen myös kirjoittanut siihen kaksi artikkelia sekä kaksi laatikkotekstiä.

Kirja kertoo Kittilän kunnasta alkaen geologiasta ja luonnonoloista, jatkuu esihistorian ja historian eri käänteistä aina 2000-luvun alkuun. Mukana on niin asutushistoriaa kuin sota- ja evakkoaikaa sekä viimeisimpänä kulttuurielämän vaikuttajia ja käänteitä. Kunnan kehitystä on seurattu Kemin Lapin kylästä, uudisasutuksen ja itsenäisen kunnan kautta aina nykyiseksi kaivos- ja matkailupitäjäksi. Kehitystä on seurattu aina vuoteen 2009 asti. Jokainen voi tutustua kirjaan ja lukea, miten kittiläläistä mielenmaisemaa on kartoitettu tämän kirjan sivuilla. Kirjoittajia on ollut useita ja kaiken on toimittanut yhteen Anna Niemelä. Oheisesta sisällysluettelokuvasta näette kirjoittajat ja lukujen nimet.

Kirjan julkaisemisen yhteydessä pidettiin paneelikeskustelu Kittilän Ylärissä. Sitä veti kirjastotoimenjohtaja Noora Mustajoki ja keskustelijoina oli osa kirjan toimituskunnan osanottajia ja kirjoittajia eli Timo Jokela, Anne Koskamo, Anna Niemelä ja minä. Kirjan kustansi Kittilän kunta ja toimituskunnan puheenjohtaja oli kunnan puolesta kulttuurisihteeri Marika Salminen.

Vas. Marika Salminen ja Noora Mustajoki

Kittilältä on tähän asti puuttunut oma historiakirja. Varsinaisen sysäyksen kirjan teettämiselle antoi Kittilän 150-vuotisjuhla maaliskuussa 2018. Onneksi kunta oli kaukonäköinen ja näki, että oman historian kirjoittaminen on yksi kunnan perustehtävistä. Oman kunnan historian kirjoittaminen on hyödyllistä, arvokasta ja ainutkertaista ja se kannattaa tehdä kunnianhimoisesti käyttäen ammattitutkijoita.  

Tuossa juhlapuheessa maaliskuussa 2018 sanoin lopuksi, että ”Kittilä on monelle koti, paikka, josta on kotoisin ja jonne on aina hyvä palata olemaan tai käymään, silloinkin, kun on käynyt jossain muualla myös pitemmän aikaa, kuten paluumuuttajat. Juuret ovat voimavara ja niistä kannattaa olla ylpeä. Ihminen voi asua missä tahansa, kun kotiseudulta mukaan tarttuneet mielenmaisema, kieli ja tapa toimia tuovat turvaa ja vahvuutta.” 

Toivottavasti kirja löytää lukijansa! 

Hallstatt - maailmanperintökohde ja kiinalaisten kopio

 

                         

Wienin CIFU XIII:n eli fenno-ugristikongressin aikana kävin myös Hallstattissa, mikä on yksi Itävallan suuria matkailukohteita ainakin, jos tarkastelee kesäpäivittäisten turistien määrää. Hallstatt ei ole kiinnostanut minua aikaisemmin, vaikka olen jo 1980-luvulla interreilannut sen lähistöllä monena kesänä ja kesällä 2006 olin vieraana itävaltalaisen kollegani kesämökillä Wolfgangseen järvellä.

Hallstatt kiinnosti minua nyt, koska tästä maailmanperintökohteen statuksen saaneesta paikasta on Kiinassa tehty kopio. Se on vaikuttanut myös matkailijavirtaan, sillä sen jälkeen kiinalaisturistien määrä on noussut huimasti. Nyt vielä Kiina estää koronan vuoksi sikäläisten turistien saapumisen Eurooppaan, mikä kuluvana kesänä onneksi vaikutti siten, että kaupunkiin mahtui hyvin. Toki Hallstattin suosio matkailukohteena tuli esille monella tavalla. Nämä opasteet olivat – ryhmämme oppaan mukaan – ilmestyneet juuri kiinalaisturistien vuoksi. (Ks. kopioita esim. täällä)

Itse Hallstatt on tuttu jo arkeologian opinnoista, sillä Hallstattin kulttuuri on jäänyt mieleen. Se, keltit ja suola oli esitelty paikallisessa museossa, jossa ehdin onneksi käydä pikaisesti. Myös tämän pikkuruisen kaupungin kulttuuria oli esitelty. Muuten tämän turistimatkan aikataulu oli tosi tiukka, sillä matkoihin meni yhteensä reilut kahdeksan tuntia. Paikan päällä olimme vain viitisen tuntia ja siihen sisältyi vielä laivamatka järvellä.

Hallstatt sijaitsee Hallstatt-järven ja jyrkän Dachsteinin vuoriston välissä kapealla kaistaleella. Kun kaupunkia katsoo järveltä päin, niin näyttää ikään kuin talot olisi rakennettu toinen toistensa päälle. Matkaesitteiden mukaan tämä maisema onkin yksi Itävallan kuvatuimpia. Kaunis se kyllä onkin.   

Noin puoli tuntia kestäneen risteilyn jälkeen kiipesimme kapeita portaita ylös kohti yhtä pyhiinvaelluskirkkoa, jonka pihalta – yli hautausmaan – aukesi upea näköala järvelle. Kirkon yksi aarre oli myöhäisgoottilainen puuleikkauksin tehty hieno alttaritaulu.  

 

Kirkon vieressä on myös Beinhaus eli luutalo, johon en valitettavasti ehtinyt tutustua. Tilanpuutteen vuoksi vanhat haudat on kaivettu auki ja vainajien kallot (kiillotettuina ja koristeltuina) on asetettu luutaloon. Oppaan mukaan pääkalloja oli yli 1200.

Suola on tuotteistettu hyvin; myös korkeammalla – funikulaarilla tai polkua pitkin saavutettavissa – 360 metrin korkeudessa oleviin suolakaivoksiin olisi päässyt tutustumaan. Suola on nähtävästi houkutellut ensimmäisiä asukkaita tuonne jo kivikaudella. Sekä vanhoja kaivostunneleita että kaivaustekniikoita olisi ollut nähtävillä suolakaivoksessa ja olihan niitä esiteltynä myös museonäyttelyssä. Suolaa oli ostettavissa paikan lukuisissa matkamuistomyymälöissä ja tietysti myös Itävallan myymälöissä; niin myös lähellä sijaitsevassa Bad Ischlin kylpyläkaupungissa, jossa kävin aiemmin. Siellähän keisari Frans Joosefilla oli kesäpalatsi ja siellä hän tapasi Sissin.

Museossa ollut kaivoskuilu

En nähnyt Hallstattissa kuin yhden paikan, jossa – museon lisäksi – maailmanperintökohde oli mukana nimessä ja se oli Heritage Hotel Hallstatt heti rannassa. Toki joissakin paikoissa oli niin paljon muita matkailijoita, että tämä brändäys saattoi mennä ohi.

Vähän neljän jälkeen iltapäivällä bussi lähti takaisin kohti Wieniä. Samaan aikaa näytti lähtevän monia muitakin turistibusseja. Hallstattin keskustassa ei saanut ajaa autoilla, joten kaikki turistibussit kokoontuivat tiettyyn paikkaan.

CIFU XIII Wienissä - suomalais-ugrilaisuutta sodan varjossa

 

CIFU XIII (Congressus XIII Internationalis Fenno-Ugristarum) eli 13. suomalais-ugrilainen kongressi pidettiin Wienissä ja nyt ensimmäistä kertaa maassa, jossa ei puhuta suomalais-ugrilaisia kieliä. Kongressit ovat monitieteisiä, joissa esitelmät keskittyvät suomalais-ugrilaisiin kieliin ja kulttuureihin. Lingvistien lisäksi esitelmät kertovat niin kulttuurista (etnologia ja folkloristiikka), kirjallisuudesta kuin kielistä.  Ensimmäinen kongressi pidettiin kylmän sodan aikana 1960 Budapestissä ja sen kutsui koolle perustettu kansainvälinen komitea, jossa taisi olla mukana myös vaikutusvaltainen kansatieteilijä Kustaa Vilkuna. Sen jälkeen kongressi on kiertänyt viiden vuoden välein Unkarissa, Suomessa ja Venäjällä sekä myöhemmin myös itsenäisessä Virossa. Tämä kongressi jouduttiin siirtämään kaksi kertaa Covid-19:n vuoksi ja seuraava pidetään Virossa jo vuonna 2025.

Wienissä unkarin kielen tutkimus on ollut tärkeässä osassa jo ennen kuin laitos perustettiin sinne 1970. Wien on tietyllä tavalla suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen kehto ja tästä kertoo tarkemmin Wienin professori Johanna Laakso Kielen päällä -ohjelmassa.

Johanna Laakso toivottamassa tervetulleiksi.

Kongressilla ei ollut varsinaista teemaa ja se koostui mm. erilaisista symposiumeista ja esitelmistä. Kielinä olivat ainakin englanti, venäjä, unkari ja suomi. Päivän aloitti yleensä pääesitelmä, joista suurin osa oli lingvistisiä, mutta kaksi oli nyt etnologian edustajilla. Itse puhuin ylirajaisuudesta suomalais-ugrilaisilla (esimerkkeinä Tornionlaakso ja marit, vaikka marit eivät välttämättä ole hyvä esimerkki ylirajaisuudesta) ja tartolainen kollega Art Leete puhui animismista suomalais-ugrilaisuudessa. On tärkeää, että niin pääesitelmissä kuin symposiumeissa ja muissa esitelmissä tulee esille myös suomalais-ugrilaista kulttuuria koskevia esitelmiä.

Tärkeä teema näissä on aina ollut kansainvälisyys ja nyt sen teki erittäin ajankohtaiseksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Millä millä edellytyksillä voidaan tehdä kansainvälistä yhteistyötä jatkossa, sillä Venäjällä asuvat monet suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat (ja kulttuuria edustavat) kansat ja yhteisöt. Yksityishenkilöinä heitä oli päässyt paikalle, mutta miten toimitaan jatkossa? Tästä järjestettiin heti maanantai-iltana keskustelutilaisuus: Research cooperation in time of war.

vasemmalta: Sampsa Holopainen, Jeremy Bradley, Esa-Jussi Salminen, Karina Lukin ja Ksenia Shagal. Puhetta johti Johanna Laakso.

 

Keskustelutilaisuuden yleisöä. Kuvat: Finno-Ugristik an der Universität Wien.

Koska monet esitelmät eivät ei-lingvistiä aina kiinnostaneet, niin Wien tarjosi runsaasta nähtävää sen lukuisissa mielenkiintoisissa museoissa. Yhtenä päivänä osallistuin myös Hallstattiin suuntautuvalle retkelle, josta tulee (toivottavasti) oma postaus. Vapaa-ajan ohjelmaan kuului myös Wienin kaupungin tarjoama Heuriger-ilta sekä Unkarin, Viron ja Suomen järjestämä banketti Viron suurlähetystön upeassa palatsissa.

Ukraina näkyi myös esitelmissä, vaikka sen aihe käsittelikin tässä tapauksessa kenttätöitä Kihnun saarella. 

 

Kesällä Aidalla

 

Kesäloma ja melkein kesäkin meni, mutta mihin, voi nyt elokuussa jo kysyä? Pohjoisessa ilmat olivat kesä-heinäkuun vaihteen helteiden jälkeen aika sateiset ja koleat. Tein sentään pari ”maakuntamatkaa”, joista ensimmäinen suuntautui Enontekiölle ja Muonioon ja toinen Rovaniemelle Arktikumiin katsomaan Aidalla -valokuvanäyttelyä, joka koostui kittiläläisen Katri Alatalon valokuvista, Tuija-Noora Autton nahkavaatteista ja Miro Mantereen ääniteoksesta. Näyttelyn kuvat on otettu Kyrön paliskunnan merkitysaidoilta parin vuosikymmenen ajalta. Toki samalla kerralla vilkaisimme myös muita museon puolen näyttelyitä, vaikka olin nähnyt ne aikaisemminkin. Viimeksi muun muassa Kotiseutuliiton valtuuston kokouksen yhteydessä, sillä seuraavat Kotiseutupäivät ovat Rovaniemellä vajaan kuukauden kuluttua. Yksi päivien retkistä suuntautuu myös Kittilään, jossa kohteina ovat ainakin Särestöniemen taidemuseo ja Palsa-museo.

Aidalla -näyttelyn kuvat ja ääniteos porojen roukumisineen toivat elävästi mieleen oman jo 20 vuotta vanhan väitöskirjani Muuttuvat palkiset, joka kertoi Kittilälle tärkeän elinkeinon poronhoidon muuttumisesta luontaiselinkeinosta EU:n ja muiden elinkeinojen ehdoilla harjoitettavaksi rahaa tuottavaksi talousmuodoksi. Poronhoito on suurista muutoksista huolimatta yhä edelleen tärkeä elinkeino täällä Lapissa. Sen merkitys esimerkiksi toiselle Kittilässä tärkeälle elinkeinolle eli matkailulle on monella tavalla merkittävä.  

Näyttelyssä näkyy myös vastaus jo väitöskirja-aikana haastateltavianikin huolestuttaviin asioihin eli onko poronhoidon jälkikasvu turvattu, sillä jo näyttelyn kansikuvaksi oli valittu nuori poromies. Tulevaisuus näyttää Kyrössä elinvoimaiselta, sillä useissa muissakin kuvissa oli nuoria poikia ja miehiä. Toivottavasti myös tyttöjä tulee täälläkin mukaan poronhoitoon.

Suurin osa kuvista on Puksuvaaran kaarteelta, mutta mukana on myös Kapperapalon ja Pallaksen aidoilta otettuja lumisia kuvia, joissa porot kuljetettiin muualle. Äänimaisema oli tallennettu Kyrön aidoilla ja äänet sopivatkin hienosti näyttelyyn. Myös Tuija-Nooran valmistamat työvaatteet kertoivat osaltaan elinkeinon merkityksestä. Niistä vaatteista en saanut kuvaa, sillä lasi heijasti niin paljon!

Kuvissa näkyy arvostus niin ammattia kuin sen harjoittajia kohtaan. Muutamat kuvissa esiintyvistä poromiehistä eivät enää ole joukossamme, mutta elävät esimerkiksi näissä valokuvissa tai muistoissa. Onneksi ehdin haastatella väitöskirjaani jopa 1960-luvun poromiehiä. Valitettavasti monet heistä eivät ehtineet nähdä työtäni valmiina.

Näyttely on kunnianosoitus poronhoidolle ja sen harjoittajille. Hienoa, että Katri Alatalo on seurannut poronhoitoa ja dokumentoi sitä edelleen. Ehkä nyt olisi aika myös uudelle tutkimukselle, sillä poronhoito on 20 vuodessa muuttunut paljon. Tulevaisuuden kannalta on tärkeää seurata tämän vanhan, perinteisen ja kulttuuriperintöä säilyttävän elinkeinon elinvoimaisuutta nykypäivän muutospaineissa. Poronhoito herättää esimerkiksi tänään niin paljon ja monenlaisia tunteita, joita olisi myös hyvä tutkia.

Näyttely on auki enää 14.8. asti, mutta toki muut Arktikumin näyttelyt ovat auki. Ja on Rovaniemellä paljon muutakin nähtävää.

PS. Kirjoitin tästä näyttelystä myös Kittilälehden kolumnissa elokuun alussa, mutta se on maksumuurin takana. Kaikki tämän postauksen kuvat ovat näyttelyssä ottamiani kuvia, joista toivottavasti välittyy kuvien tunnelma, vaikka niissä on heijastuksia ym. Tämä allaoleva kuva oli suosikkini näyttelyn kuvista!

 

 

Islanti, Länsivuonot, Hildur ja Snæfellsnes

 

Akateeminen matkailu tarjoaa parhaimmillaan mahdollisuuksia käydä paikoissa, joihin ei muuten tulisi niin helposti lähdettyä. Ensimmäinen ulkomaanmatka pitkään aikaan suuntautui Islannissa pidettyyn pohjoismaiseen etnologikongressiin. Olen käynyt aiemminkin Islannissa, jolloin matka suuntautui Reykjavikin lisäksi Akureyrissä pidettyyn kongressiin. Sillä matkalla osallistuin myös Mývatnin retkeen. Lisäksi silloin koko kongressin päättäjäisillallinen pidettiin Länsivuonoilla, tarkemmin sen suurimmassa kaupungissa Ísafjörðurissa. Paikka tunnetaan parista sarjasta, aiemmin nähdystä Loukussa ja nyt televisiossa (ja areenassa) näkyvästä Blackportista, jonka osat katsoin loppuun lentokoneessa. Tämä sarja perustuu 1980-luvun tositapahtumiin ja siinä ”kaveriporukka ostaa troolarin ja kalatehtaan ja luo kala-alan yrityksen, joka kasvaa kohisten, mutta myös natisee liitoksissaan. Uusi kalastuskiintiöjärjestelmä johtaa kamppailuun vallasta ja rahasta, mikä näkyy selkkauksina niin politiikassa kuin ihmissuhteissa. ” Talouspolitiikassa käänteitä riittää Islannissa tälläkin vuosituhannella, joten siitäkin mielestä sarja on mielenkiintoinen. 

Länsivuonot olivat mielessä jo ennen Islannin matkaa, sillä kuuntelin Ísafjörðurissa asuvan Satu Rämön aluevaltauksen dekkarien maailmaan eli kesäkuun alussa ilmestyneen Hildurin. Tietääkseni aika monilla suomalaisilla tutuilla kirja oli luureissa ennen tätä Islannin konffaa. Teos onkin oiva johdatus Islantiin ja sen hieman myyttiseen historiaan ja nykypäivään. Teos aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan, nordic noiria edustavan dekkarisarjan, jossa on mainoksenkin mukaan ripaus islantilaista mystiikkaa. Rikosetsivänä toimiva Hildur asuu Ísafjörðurissa, jonne hän saa tätä kirjassa esitettyä tapahtumaketjua ratkomaan suomalaisen poliisiharjoittelija Jakob Johansonin. Molemmat pakenevat oikeastaan omaa ahdistustaan ja hankalaa elämäntilannettaan, Hildur surffaamalla ja Jakob kutomalla suosittuja islantilaisvillapaitoja.

Hildur on trilogiaksi tarkoitetun sarjan ensimmäinen teos. En lue dekkareita, joissa mässäillään väkivallalla. Dekkarien lukeminen on myös oiva tapa tutustua paikkoihin ja kieleen, kuten ollessani Baselissa vaihdossa. Ne ovat oivaa ”kotiseutukirjallisuutta”. Silloin luin baselilaisen kirjailijan, Hansjörg Schnaiderin sarjaa paikallisesta konstaapeli Hunkelerista. Näin tutustuin sekä saksan kieleen että paikkakuntaan ja Elsassin rajaseutuun, johon Basel joidenkin mukaan kuului. Saksaksi lukemisen lisäksi pyrin lukemaan Pohjois-Ruotsiin sijoittuvat ruotsiksi kirjoitetut dekkarit sekä suomeksi kirjoitetut Suomen Lappia käsittelevät. Näiden lisäksi luen mielelläni tällaiset pohjoisiin alueisiin sijoittuvat dekkarit, kuten Hildurin.

Hildurissa toki kuolee ihmisiä, mutta tappamisella ei mässäillä, vaikka kirjan tapahtumat ovatkin karmeita. Lisäksi siinä on vahvasti mukana Islannin luonto ja maisema sekä jotkut islantilaiset erikoisuudet. Onko niin, että Rämö Suomessa syntyneenä ja kasvaneena pystyy kirjoittamaan asioita, jotka islantilaisille itselleen ovat liian itsestään selviä? Teoksen tapahtumasarja selittyy myös Islannin historialla ja väestöllä – näin lopussa selviää myös kirjan hieman kryptinen alkuosa. Pieninä sivujuonteina kirjassa on myös kirjailijan omasta elämästä asioita, kuten esimerkiksi kutominen ja juokseminen. Kakkososaa kannattaa odottaa!

Tämän kirjoituksen kuvat ovat kongressin viimeisenä päivänä tekemältämme Snæfellsnesin retkeltä. Monet paikat ovat tuttuja esimerkiksi Games of Thronesista tai nyt areenalla näkyvästä Fractures-sarjasta.

RE:22 eli pohjoismainen etnologi- ja folkloristikongressi

 

Opasteet ilmestyivät vasta kun kongressi oli jo alkanut. Ehkä parempi opastus olisi ollut tarpeen ja jo kongressin alkaessa?

Oli Islannin vuoro järjestää pohjoismainen etnologi- ja folkloristikongressi. Kahden koronavuoden jälkeen päästiin vihdoin tapaamaan kollegoja kasvotusten ja liekö tämä osasyynä, sillä kongressi houkutteli paikan päälle 450 osanottajaa, joiden lisäksi muutama oli vielä verkossa. Pohjoismaisuus oli mukana yhä harvemmassa esitelmässä ja osanottajia oli paljon muualta Euroopasta sekä USA:sta ja Kanadasta. Kongressi järjestettiin hybridinä. Teemana oli -re, josta lukuisissa työryhmissä oli esimerkkejä. Meidän turkulaisten (Maija Mäki, Tuomas Hovi ja minä) oma työryhmä oli nimeltään Re-creation, re-usage and restoring ofdifficult and dark heritage sites ja se onnistui oikein hyvin ja herätti keskustelua. Esitelmät liittyivät tavalla tai toisella synkkään kulttuuriperintöön ja aiheina oli mm. mitä Paimion parantolan valokuvat kertoivat (Terhi Kokko ja Maija Mäki), mitä inkeriläisistä paluumuuttajista oleva näyttely Kansallismuseo kertoi (Ulla Savolainen) sekä Lapin sodan merkityksistä (oma) ja hylättyjen teollisuuslaitosten piipuista (Tiina Äikäs ja Oula Seitsonen) – nämä vain suomalaisten osanottajien. Muut esitelmät kertoivat mm. Islannin asutuksen jäljistä ja Münchenin olympiakylän suunnittelusta ja merkityksistä. Terhi tekee gradua samasta aiheesta ja Ulla on julkaissut tästä aiheestaan myös artikkelin. Itse julkaisen Lapin sotaa käsittelevän artikkelin syksyllä ja Tiinan johtama projekti on vielä kesken.

Kongressi alkoi maanantai-iltana, jolloin meidät oli kutsuttu Islannin presidentin GuðniThorlacius Jóhannessonin residenssiin kahville. Presidenttiyttään ennen hän oli historian professori. Sen jälkeen oli vuorossa ”pool-party” eli osa joukosta vietiin vielä busseilla läheiseen maauimalaan, jossa meille oli tarjolla hod dogeja ja kylmää juotavaa. Ulkouimalan vesi oli sen sijaan lämmintä, mutta täpötäysissä ulkoaltaissa istuskelu ei nyt ehkä ihan ollut kaikkien mieleen, kun vettä oli joissakin kohtaa vain 10 senttiä. Mutta järjestäjät näkyivät viihtyvän. 

”Mitä tehdä, jos eksyy islantilaisessa metsässä? Pitää nousta seisomaan.” Tämä vitsi tuli konkreettisesti tutuksi kongressissa. Samanaikaisten sessioiden lisäksi halukkaille järjestettiin mahdollisuus metsänistuttamiseen, joka korvasi lentojen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä. Meidät vietiin Reykjavikin lähelle Úlfarsfelliin, jonka rinne kasvoi sinisenä alaskanlupiinia. Lisäksi sieltä löytyi myös tuntureilta tuttuja kasveja kuten lapinleinikkejä ja sielikköjä.

Suomalainen, punainen pottiputki oli käytössä.

Me istutimme koivun, pajun ja männyn taimia. Mänty lienee alun perin Alaskasta tullutta kontormäntyä. Lisäksi Islantiin on istutettu muita pohjoisia lajeja kuten siperianlehtikuusta ja sitkankuusta. Palkkioksi saimme mukavan iltapäivän ulkoilmassa kauniissa islantilaisessa maisemassa sekä kahvia ja paikallisia leivonnaisia sekä rommia. Järjestäjien mukaan metsänistutus onnistui yli odotusten, sillä halukkaita oli enemmän kuin meille oli varattu taimia ja pottiputkia, joka on Suomessa kehitetty työväline.

Lentomatkoista johtuvan hiilijalanjäljen pienentäminen metsänistutuksella osoittautui mukavaksi ajanvietteeksi keskellä kongressin kiireitä. Tavan voisi ottaa käyttöön myös erilaisissa kokouksissa ja seminaareissa, mikäli sopivia metsänistutuspaikkoja sijaitsee niiden läheisyydessä. Muitakin tapoja varmaan löytyy. Ilmastonmuutos on tosiasia.

Ennen metsänistutusta tutustuimme paikalliseen ulkoilmamuseoon. Kongressin osanottajat saattoivat käydä ilmaiseksi myös monissa muissa Reykjavikin museoissa. 

Hyvä idea oli myös järjestää Erasmus-rahoituksella kurssi eri pohjoismaista ja Virosta tulleille maisteriopiskelijoille. Meiltä kurssille ja kongressin vapaaehtoisiksi osallistui viisi etnologian ja folkloristiikan opiskelijaa: Helvi Ermala, Anastasia Hartikainen, Laura Järvenpää, Henriikka Kallio ja Terhi Kokko. Monet kiitokset heille ja muille heidän kolleegoilleen. Tämä oli hieno tilaisuus verkottua muihin!

Turkulaisdelegaatio; kuvasta puuttuu Laura.

Päättäjäiset pidettiin Reykjavíkin taidemuseossa Hafnarhúsissa. Siellä kutsuttiin osanottajat seuraavaan kongressiin, joka pidetään vuonna 2025 Turussa yhteistyössä Åbo Akademin (etnologi, folkloristik och kulturanalys) ja Turun yliopiston etnologian, folkloristiikan ja museologian kanssa.

Tervetuloa Turkuun vuonna 2025.

Kongressi oli aika tiivis, mutta kaupunkiin ehti välillä tutustua. Viimeisenä päivänä oli lounaskaraoke, josta saattoi ottaa vauhtia illan loppubileisiin. Jotkut asiat muistuttivat ehkä enemmän festareita kuin kongressia, mutta ajat ja kongressit muuttuvat...

 

Käpykaristamo on 1920-luvulta peräisin

 

Kittilän kirkonkylän uusi suosikkikauppa on aivan viime vuoden lopussa avautunut Tokmanni. Tämän halpahallin tuloa odotettiin kauan ja liikkeen avauduttua heti joulumarkkinoille, siitä tuli heti suosittu. Liike sijaitsee teollisuusalueella ja Yllästunturille johtavan Aakenustien risteyksessä. Alueelta purettiin aiemmin muun muassa 1975 valmistunut asuinrivitalo. Lähellä on monia teollisuusalueeseen liittyviä rakennelmia ja tien toisella puolella hautausmaa.

Tokmanni on niin valikoimiensa kuin hintojensa perusteella suosittu kauppa ja se näkyy autoja täynnä olevasta piha-alueesta. Pihan reunalla jököttää aivan kuin sinne eksyneenä punainen hirsirakennus, jonka historia on merkittävä monella tavalla Kittilässä. Se on nimittäin Lapin sodan tuhoilta säästynyt käpykaristamo, joka on rakennettu jo 1920-luvulla. Käpykaristamo kertoo osaltaan Kittilälle ja koko Keski-Lapille tärkeästä metsätaloudesta ja sen historiasta.

Tämän kulttuurihistoriallisesti merkittävän rakennuksen suojelusta ja purkamisesta on todella soudettu ja huovattu monien vuosien ajan. Tontin nykyinen omistaja on halunnut purkaa rakennuksen ja siirtää sen osaksi matkailuyritystään, mutta onneksi rakennus on paikallaan. Sille tulisi löytää mielekäs käyttötarkoitus ja mielellään paikallaan, jotta sen säilyminen varmistuisi. Käpykaristamo on tärkeä osa Kittilän ja Lapin kulttuuriperintöä ja kuten edellä tuli esille, se on niitä harvoja Lapin sodan tuholta säilyneitä kirkonkylän rakennuksia.

Harva kittiläläinen tuntee käpykaristamon rakennuksen historiaa eikä tiedä mikä merkitys tällä punaisella hirsirakennuksella on. Ehkä nyt kun se sijaitsee Tokmannin pihan reunalla, se pistää paremmin kaupassa kävijöiden silmiin ja he rupeavat miettimään rakennusta.