Evakkoaika ei ole jättänyt minua
rauhaan, sillä nytkin itsenäisyyspäivän tienoilla mietin tekemiäni
kittiläläisten evakkojen haastatteluja ja ensi vuonna julkaistavaa artikkelia
Kittilän historiakirjassa; nimeä kirjalla ei vielä ole. Mitähän evakot
ajattelivat Suomen itsenäisyyspäivänä, sillä vielä tällöin oli epäselvää, että
voivatko he palata ja milloin takaisin koteihinsa. Epätoivo oli suurta ja osa
perheenjäsenistä asui muualla eikä heidän olinpaikastaan ollut vielä tietoa.
Lisäksi epidemioihin kuoli erityisesti lapsia ja monet viettivät sairaaloissa
pitkän aikaa.
Kuten jo aiemmassa kirjoituksessa
kerroin, pystyin haastattelemaan 13 evakossa ollutta henkilöä – osaa koronan
vuoksi puhelimitse – ja lisäksi sain muutamilta joko heidän itsensä tai lasten
kirjoittamana muistitietoaineistoa evakosta. Muistitietoaineistolla tarkoitan
tässä tietoa, toimintaa sekä ilmaisumuotoa menneisyydestä, jota me evakkojen
lapset ja sukulaiset olemme varmaan kuulleet usein – joskus ehkä liikaakin. Tutustuin
myös Kansallisarkiston Oulun toimipisteessä olevaan kotirintamaa ja evakkoa
käsitteleviin aineistoihin. Täytyy ottaa huomioon, että kaikki haastattelemani
henkilöt ja muisteluja kirjoittaneet olivat evakkoaikana alle 17-vuotiaita. Muistitiedon
näkökulmasta näen ja tulkitsen omakohtaista muistelemista menneisyyttä
koskevana tietona. Se ei kerro ainoastaan menneisyydestä, vaan myös sille tänä
päivänä annetuista merkityksistä. Kokonaisuudessaan tästä moninaisesta
muistitietoaineistosta tulee esille se, miten tärkeä ja merkittävä evakkoaika on
kittiläläisille ollut – niin hyvässä kuin pahassa. Mutta loppujen lopuksi
ikävistä ja dramaattisista asioista huolimatta, eräs haastateltavani sanoi: ”jäi
hyvä kuva siitä reissusta”.
Kuinka moni kittiläläinen lopulta lähti evakkoon, on epäselvää, sillä kaikki eivät lähteneet. Kittilässä oli tuolloin 6100 asukasta, joista Pohjanmaalle piti mennä evakkoon 100 ja loput Ruotsiin. Osa miehistä oli vielä Lapin sodassa tai sotasairaalassa, osa jäi hoitamaan poroja tai halusi jäädä rintamalta paluun jälkeen kylään tai lähellä olevaan metsäkämppään. Oli myös talouksia, joiden asukkaat eivät halunneet lähteä evakkoon, vaan jäivät koteihinsa.
Rovaniemellä olevan Lapin Maakuntamuseon näyttelystä. |
Kittiläläiset olivat evakossa
muun muassa Vilhelminassa, Åselessa, Doroteassa, Avaträskissä, Skellefteåssa,
Sorselessa, Bjurholmissa, Gargnäsissa ja Lyckselessa. Myös valtavassa Kusforsin
eli Pikku-Helsingin suuressa pakolaisleirissä asui kittiläläisiä. Lisäksi karjanhoitajat
ja karja vietiin pienemmille paikkakunnille, joista löytyi tilaa lehmille ja
hevosille. Perheenjäsenet saattoivat joutua aivan eri paikkaan ja tieto toisten
elinpaikasta oli ainakin alussa vaikeaa saada. Tämä oli erittäin vaikeaa
esimerkiksi silloin, kun piti saada kuolinsanoma perheenjäsenille ja näitä oli
usein. Evakossa kuoli ainakin 148 kittiläläistä ja monissa paikoissa kiersivät
kurkkumätä-, hinkuyskä- tuhkarokko
Könkäällä asunut Viivi Vaarala
muisteli sotia, evakkoaikaa Ruotsissa sekä kotiinpaluuta läpi poltetun Kittilän
tuholta säilyneeseen Könkään kylään seuraavasti: ”Sotavuosien ehkä raskain
hetki oli minulle mennä evakkomatkalla Muonionjoen yli Ruotsiin syksyllä 1944.
Kukaan ei osannut sanoa, palaisimmeko enää kotimaahan. (---) Paluu kotiin oli
sitten ihana asia. Ja vuonna 1945 alkoi kokonaan uusi kehitysvaihe.” (Viivi
Vaarala > Erkkilä 2006.) Samanlaisia ajatuksia lienee ollut monilla muilla
pitkien sotavuosien ja evakon jälkeen. Evakkoon lähdön hetkellä ei ollut varmuutta,
että voidaanko palata enää kotiin ja missä kunnossa se olisi. Näiden ”vieraiden
veräjien” takaa kuitenkin voitiin palata monta kokemusta rikkaampana. Monet
näistä kokemuksista kirkastuivat ja jäivät mieliin selkeämmin vasta useiden
vuosien jälkeen. Muistissa ne ovat säilyneetkin, sillä siitä kertovat vaikka
tätä artikkelia varten tekemäni haastattelut.
SA-kuva. |
Kittiläläisille ja muille Lapin
asukkaille Lapin sota ja evakko merkitsivät kollektiivista aineellista,
taloudellista, mentaalista ja kulttuurista katastrofia, joista toipuminen on
kestänyt pitkään. (Tuominen & Löfgren 2018.) Näistä puhuminen on ollut
vielä 2020-luvulla terapeuttista monille haastatelluille. Lappilaisten
evakkoaika on jäänyt pitkään muiden ”äänekkäämpien” Karjalan evakkojen
jalkoihin; asia, josta Sodankylästä kotoisin oleva historioitsija Maria
Lähteenmäki huomautti jo 90-luvulla. Tosin nyt 2000-luvulla Lapin sotaa ja
evakkoaikaa on käsitelty useissa romaaneissa ja myös tutkimuskirjallisuudessa.
Evakkoajan
merkitys oli paljon suurempi kuin mitä se kesti vajaan vuoden. Kun toiset
palaavat muistoissaan menetettyyn kotiseutuun, niin Lapin sodan ja evakon kokeneet
ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat tätä Ruotsiin johtanutta evakkomatkaa,
jolta voitiin palata kotiin. Monien koti
oli poltettu, samoin sinne johtavat tiet ja lähiympäristöt tuhottu ja miinoitettu.
Evakon merkitys on ylisukupolvinen ja se yltää niin tällä hetkellä eläviin
kittiläläisiin kuin tuleviin sukupolviin. Evakko on osa meidän kittiläläisten – ja muiden
lappilaisten – yhteistä kulttuuriperintöä, vaikka emme itse olisi olleet
silloin vielä elossa. Evakosta kerrotut tarinat siirtyvät evakon kokeneiden
sukupolvien jälkeläisille. Tästä kertoo myös se, miten monet kittiläläiset
halusivat tuoda kokemuksiaan ja muistojaan esille ja pitivät sitä tärkeänä.
Muistot ovat sekä raskaita että mukavia, sillä evakossa opittiin myös uusi
asioita ja tapoja ja opit otettiin heti käyttöön kotona.
Evakon
jälkeen alkoi Kittilässäkin kiihkeä jälleenrakennus, jonka jäljiltä Lappi
todella ”nousi tuhkasta”, kuten Lapin sodan muistoja julkaisseen teoksen
nimikin viittaa. (Arrela 1983) Lappi kehittyi taloudellisesti muuta Suomea
nopeammin ja tässä auttoivat lappilaisten evakon aikana luomat suhteet
ruotsalaisiin. Yhteisöllisyys, pohjoisruotsalaisilta saatu naapuriapu ja
joppaus auttoivat saamaan tarvittavia
työvälineitä ja rakennustavaroita niin Kittilään kuin muihinkin Lapin kuntiin.
Hyvää itsenäisyyspäivää 2021!
Einari Junttilan kuvaamana Kittilän jälleenrakennus 1945. Taulu on kunnan omistuksessa ja se on maalattu vuonna 1952. |