Viime viikot ovat kuluneet muuttotouhussa, sillä
oppiaineemme muiden Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen oppiaineiden
mukana joutuu jättämään Sirkkalan kasarmin vanhat ja arvokkaat rakennukset
muille ja muuttamaan kemisteille alun perin tehtyyn Arcanumiin. Toki Arcanumia
on remontoitu meidän tarpeisiin sopivammaksi, mutta koronan vuoksi suurin osa
meistä muuttajista ei ole nähnyt valmiita tiloja eikä siis sitä omaa
työhuonetta tai osaa työhuoneesta, johon muuttaa. Osa meistä saa oman huoneen,
osa jakaa työhuoneen muun tai muiden kanssa. Monitilatoimistot ovat tämän
päivän arkea. Miten ne muotoutuvat ylipistotyön vaatimuksiin, sitten nähdään
käytössä. Suuri kysymys on myös se, mihin humanistien käyttämät kirjat
tulevaisuudessa mahtuvat uusiin tiloihin. Arcanumin toinen osa remontoidaan,
kun me jo olemme siellä, joten remontti kuuluu meidän arkeemme lähikuukausien
aikana.
Olimme Sirkkalassa vain kahdeksan vuotta. Sitä ennen kansatieteen
oppiaine oli kevääseen 2012 asti Fennicumissa siitä lähtien kun Fennicum
rakennettiin. Sirkkalassa HKT-laitoksen oppiaineet olivat – arkeologiaa lukuunottamatta
– yhdessä. Kieliaineet ovat hajallaan kampuksen eri osissa, osan piti sijaita
Fennicumissa, mutta valitettavasti sen remontoinnit eivät tuottaneet tulosta ja
kaunis rakennus on nyt tyhjillään.
Sirkkala oli kaunis rakennus. Ämmät äänessä -yhtye Ilmar Talve-seminaarissa. |
Muuttoa ja siitä johtuvaa kuolinsiivousta tehdessäni –
ja aiempien kollegojen jättämiä kansioita tyhjentäessäni – on tullut usein mieleen
se, miten monet asiat ja muistot oppiaineista ja lähimenneisyydestä katoavat.
Ensimmäisen professorin aikaiset tapahtumat, sen ajan kirjoitukset ja
asiapaperit, kirjeenvaihto vanhojen projektien rahoittajien kanssa, kalkkeripaperien
avulla kirjoitetut jäljennökset, seminaarikirjat ja monet muut – missä on
niille tilaa? Vanhat opinto-oppaat olen heittänyt pois jo 2012, mutta mitä teen
näille kaikille muistoja kantaville papereille? Ensimmäisen professorin
lahjoittaman kirjaston arvo – kuka sitä käyttää ja kuka sitä arvoa ymmärtää
tänä päivänä, kun oppiaineen täyttäessä 50 vuotta se oli suuri asia? Myöskään 1960-luvun
alun kirjavaihdolla ei ole merkitystä enää tänä päivänä.
Hävitettävistä papereista löytyy entisten kollegojen ja
työtovereiden jättämiä jälkiä. Jokaisella heistä on omansa: jonkun lukuisat
mapit, toisen arkistointapa ja kolmannen järjestelmällinen varastointi tai
juuri eläkkeelle jääneen lehtorin esinepoiminnat. Jokaisesta heistä on jäänyt
jotain, jota ei ehkä pian enää tunnisteta kuin tehdyistä opinnäytteistä tai
arkiston valokuvista. Pyrimme haastattelemaan entisiä työntekijöitä viime
syksyn Ilmar Talvea käsittelevään seminaariin, mutta monien jättämiä jälkiä jäi
silti käsittelemättä. Toivottavasti seuraavilla on aikaa havaita myös menneisyyden
asioita ja pysähtyä niiden äärelle. Huolestuttavaa tässä ajassa on se, että
mitään ei oikein haluta säilyttää. Tilan puutteen vuoksi näin on myös usein pakko. Muutos tai joskus paremminkin hävitys ulottuu
kaikkialle, myös historiaan ja muistoihin. Muutoksen myötä hävitetään mennyttä
ja nykyisyyttä.
Vieraita ja entistä ja nykyistä henkilökuntaa kahvilla, maaliskuu 2017. |
Valintoja tehdään siinä, mitä muistetaan tai katsotaan
muistamisen arvoiseksi. Kun papereita ja tavaroita heitetään tarpeettomina tai
vanhoina pois, voi käydä niin, että kun tehdään historiallisia näyttelyitä tai
kirjoitetaan vaikka yliopiston historiaa – kuten nyt Turun yliopiston
täyttäessä 100 vuotta – joidenkin oppiaineiden käytöstä poistettu esineistö oli
heitetty pois. Mitä silloin tehdään?
Kirsi Sonck-Rautio väitteli viimeisenä kansatieteestä Sirkkalassa, seuraava jatko-opiskelija väitteleekin etnologiassa. |
Kansatieteen täyttäessä 50 vuotta vanhoja
kenttätyövälineitä siirrettiin vitriiniin, joka toivottavasti tulee esille myös
uudessa rakennuksessa. Kenttätöistä näkee hyvin sen oppaineen yli 50 vuoden
kehityksen: kynästä ja paperista sekä kelanauhureista kännykällä äänittämiseen
ja ubs-tikkuihin. Lieriöihin ei meillä sentään ehditty tallentaa puhetta tai
musiikkia. Kentän ja kenttätöiden merkitys on vain muuttanut muotoaan ja
pikemminkin vahvistunut ja tullut tärkeämmäksi kuin aiemmin. Ne ovat osa etnografiaa, johon me profiloidumme.
Näinä päivinä olemme monesti ajatelleet sitä, miksi
Turun yliopistolla ei ole omaa yliopistomuseota? Sellainen on Helsingin yliopistolla ja Jyväskylän yliopistolla. Liedon Vanhalinna ei ole sellainen,
mutta voisiko siitä kehittää sellaisen?
Fennicumista lähdön hetkellä olin kirjoittanut, että viimeinen
viikko on ollut kiireinen ja käytävältä on kuulunut erilaisia ääniä ja
askeleita. Ei talo hiljene edes silloin kun me tutkijat ja muut työtekijät sen
jätämme, joku meitä siellä seuraa ja valvoo. Ettei vain olisi Ilmar Talve,
ensimmäinen professori… Ilmar valvoi meitä Fennicumissa, jonka jälkeen hän
taisi eksyä matkalla kohti Sirkkalaa, sillä siellä häntä ei koskaan kuulunut.
Tuskin löytää tietään Arcanumiinkaan. Arcanumissa oppiaineen nimi on elokuusta
lähtien etnologia.