Koronan kokoinen raja halkasi kaksoiskaupungin kahtia

Olipa kerran joki. Ei mikään kovin pieni joki, sillä se kasvoi koko ajan mitä lähemmäksi merta se tuli. Kolarissa siihen vielä yhtyi toinen joki, joka tuli ylhäältä Lapista. Joki eli elämäänsä suhteellisen rauhassa vuoteen 1809 asti, jolloin siitä tehtiin – erilaisten kommervenkkien jälkeen – rajajoki Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välillä. Se osa, jota Suomeksi nimitettiin, tuli sotasaaliina Venäjälle, kun entinen suurvalta Ruotsi hävisi sodan. 

Ihmiset jokivarren molemmin puolin jatkoivat arkeaan kuten ennenkin, mitä nyt uusi isäntä joen itäpuolella vaikutti siihen, että länsipuolelle alettiin rakentaa kirkkoja, hautausmaita ja muita vanhan isäntämaan kansallisia symboleja kuten Haaparantaan suuri rautatieasema läntisimmäksi rautatieasemaksi. Itäpuolella uusi isäntä rakensi myös omia symbolejaan kuten ortodoksikirkon.  

Ihmiset elivät omaa elämäänsä kuten ennen, kävivät ristiin joen molemmilla puolilla, sillä uusi raja oli katkaissut niin talot ja suvut, tilat ja kylät kahtia. Myös töitä ja puolisoita haettiin toiselta puolta, puhuttiinhan molemmilla puolilla samaa kieltä ja tunnustettiin monesti samaa lestadiolaisuutta. 

Ensimmäinen maailmansota vaikutti myös täällä arkeen, sillä joki tarkoitti myös kahden rintaman yhtymäkohtaa, niinpä siellä vaihdettiin sotavankeja. Haaparanta oli yksi lännen solmukohtia, joten siellä vilisi kaiken maailman väkeä, lehtimiehiä, vakoojia, sotaherroja, joppareita ja muita. Salakuljetus kukoisti ja tällöin tavaraa virtasi paljon idästä länteen, toisen maailmansodan jälkeen suuntana oli usein lännestä itään. Rajan yli kulki monenlaista väkeä jääkäreistä karkulaisiin ja jopa Lenin käytti tätä reittiä. 

Joen idänpuoleinen alue itsenäistyi ja elämä joen molemmilla rannoilla jatkoi samaan tahtiin. Aiemminhan idän puolen isäntä oli yrittänyt mahtikäskyillään määrätä ihmisten kulkua joen yli, mutta siitä paikalliset eivät juuri piitanneet. 

Tuli toinen maailmansota ja jatkosodan jälkeen vielä Lapin sota, joka vaikutti elämään joen rannoilla. Syksyllä 1944 Ruotsi avasi ovensa lappilaisten evakkojen tulla. Evakkoja ennen jo sotalapset olivat kulkeneet täältä joen yli länteen. Evakkoja varten järjestettiin ripeästi vastaanottopaikkoja, joissa oli tarjolla ruokaa ja täisauna, asia joka on jäänyt monen evakon mieliin epämiellyttävä asiana. Asuinpaikat niin evakoille kuin heidän lehmille löytyivät täältä seuraavaksi talveksi. Osa evakoista sai yöpaikan sukulaisten ja tuttavien luona, osa joutui vieraskielisille seuduille. 

Keväällä alkoi paluumuutto joen itärannalle, josta kaikki oli poltettu. Tavaraa sai kuitenkin lännestä, joka ei ollut kärsinyt sodasta. Näin Lappi nostettiin jaloilleen nopeammin kuin muu Suomi ja tästä on kiitettävä ahkeria joppareita, jotka toki ansaitsivat myös itse samalla muutaman lantin kuljettaessaan niin Gevaliaa kuin vaikka kirkon lattialaudat ja polkupyörät lännestä itään; tavaroita, joita ei idässä ollut saatavilla, mutta jotka olivat melkein elintärkeitä. Joppaus oli välttämätön asia rajaseudulla erityisesti sodan jälkeen ja siitä on tullut vähitellen myös tärkeä osa paikallista kulttuuriperintöä, aivan kuten myös Lapin sodasta ja evakosta. 

Pitkään viime vuosisadalle asti joki oli taloudellinen raja, sillä 50-luvun lopulta 70-luvulle asti lännen puolen maa oli vastaanottavana työmuutossa, sillä erityisesti sen teollisuus tarvitsi työntekijöitä. Idän puolen ihmiset ovat olleet mukana kansankodin rakentamisessa nostaen lännen elintasoa työskentelemällä mm. tehtaissa ja teollisuuslaitoksissa ja sen jälkeen muuttaneet pohjoiseen, joen länsipuolelle nauttimaan omalla äidinkielellään erilaisista palveluista. Joki ei ole ollut rajoittavana tekijänä, vaan se on aina yhdistänyt molempia rantoja. 

Myös joen molemmilla rannoilla olevat kaupungit huomasivat yhteistyön voiman, niinpä niillä on mm. yhteinen jätevedenpuhdistamo ja kielikoulu sekä matkahuolto. Molempien, idän ja lännen valtioiden jäsenyys Euroopan Unionissa on vaikuttanut rakennushankkeisiin. Suunnitelmissa oli rakentaa kansallisvaltioiden väliselle rajallekin jotain, mutta lännen bisnekset eivät vielä oikein ole siinä onnistuneet Nyt kahta paikkaa yhdistää kuninkaallisilta nimen saanut tori, joka siis on myös tasavallan puolen tori. 

 

2020 talvella tuli korona, joka teki tähän asti näkymättömän rajan näkyväksi, sillä idänpuolen valtio aloitti sisärajavalvonnan ja kielsi muun kuin ehdottomasti tärkeän työmatkaliikenteen ja tavarankuljetuksen. Raja tehtiin näkyväksi rakentamalla raja-aitoja mellakka-aidoista, ja rajaa vartioivat rajavartiostolaiset, "kurvarit". Välillä paikalliset saattoivat vaihtaa tavaroitaan, kuten mökin avaimia, vaatteita tai polkupyöriä torilla, mutta nyt se on kielletty. 

 

Paikallisille ihmisille ei ole olemassa rajaa, vaan se on näkymätön. Sen huomaa vasta kun siitä ei pääse yli. Näin arkinen raja on Tornionlaaksossa. Rajan toisella puolella asuu perheenjäseniä, vanhempia, isovanhempia, lapsia tai muita sukulaisia ja ystäviä. Siellä on totuttu käymään töissä tai harrastuksissa, ostoksilla tai lenkillä. Monilla on mökki rajan toisella puolella ja sinne ei pääse edes tarkistamaan lumi- tai tulvatilannetta, mikä on kyllä aika elintärkeä asia. Tämä uusi tilanne masentaa monella tavalla paikallisia ihmisiä. Merkittyä rajaa verrataankin nyt jopa Berliinin muuriin ja ihmiset sanovat, että ei ole olemassa Torniota ilman Haaparantaa tai Haaparantaa ilman Torniota. Kaksoiskaupunkia ei ole ilman toista puoliskoa. 

Tornio sanoin ja kuvin -sivulla oli gallup-tyyppinen kysely siitä, mitä torniolaiset kaipaavat Haaparannalta ja päinvastoin.  Vastaukset – yli 300 –  saattoi karkeasti jakaa kolmeen osaan: 1) perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. 2) tietyt ruuat ja nuuska ja 3) vapaata liikkumista rajan yli, sillä Tornio ei ole mitään ilman Haaparantaa ja päinvastoin. Se, että monet kaipasivat nimenomaan tillisipsejä, kertoo tietysti siitä, miten arkipäiväinen raja on eli sitä ei edes huomata kuin vasta, kun sitä ei voi ylittää. 

Krannikatu on kiinni

Lumella on katkaistu kulkuväyliä mm. tässä Victoriatorilla. Kuva: Päivi Koivupalo.

Korona sen teki, ei ”rajat kiinni” -mielenosoitukset eikä persut. Nimittäin Covid-19 eli korona-viruksen taltuttamiseksi Suomen rajat suljettiin 19.3. klo 00. Tornion-Haaparannan kaksoiskaupunkia yhdistävät sillat ja kadut on suljettu lukuun ottamatta kahta kohtaa. Ajoneuvoja varten tarkastuspiste on E4-tiellä ja jalankulkijoille tarkoitettu tarkastuspiste on Victoriantorilla. Rajatarkastuksen hoitaa rajavartiosto.  

Myös kaupungit yhdistävä Krannikatu on nyt katkaistu lumipuomilla. Krannikatu on yksi tämän kaksoiskaupungin ja rajattomuuden symboleja. Kranni on meänkieltä ja tarkoittaa naapuria. 

Suomen rajojen sulkeminen ja valmiuslain ottaminen käyttöön ovat rajuja toimenpiteitä eikä niitä käytetä turhan kevyesti. Rajojen sulkeminen merkitsee tornionlaaksolaisessa kaksoiskaupungissa ja yleensäkin maarajalla lännessä ja pohjoisessa aivan eri asioita kuin Etelä-Suomessa tai itärajalla. Se näkyi jo aiemmin UM:n antamissa ohjeissa ulkomailta tulemisen karenssina. 

Täällä raja on ollut rajaton raja. Avoin, rajaton raja on tärkeä osa tornionlaaksolaista identiteettiä puolin toisin rajaa. Rajan merkitys niin hyvässä kuin pahassa on vaihdellut ja se on ollut suljettu vain sota-aikoina. Toki se avattiin nopeasti syksyllä 1944 kun Lapin asukkaiden piti päästä evakkoon Ruotsiin. Kaikki muistavat joppauksen, salakuljetuksen, jonka avulla Lappi pääsi jaloilleen sodan jälkeen nopeammin kuin muu Suomi. Nyt tärkeänä salakuljetusartikkelina on nuuska, kun ennen jopattiin mm. kahvia.

Nytkin jo ennen rajojen sulkemista sekä lumesta ja aidoista rakennettujen esteiden tekemistä mm. Krannikadulle ja Näränperälle keskusteltiin ja mietittiin, että mitä tämä Suomen rajojen sulkeminen käytännössä merkitsee. Mitä se merkitsee niille, jotka käyvät koulussa ja työssä rajan toisella puolella ja mitä se tarkoittaa ihmisten arjessa? Rajanylittäjiä on nimittäin Tornio-Haaparannalla ja kauempana rajasta ja ylempänä Tornionlaaksossa paljon. Moni yritys tai työpaikka pysähtyisi ilman heitä. 

Täällä rajan ylittäminen on osa ihmisten jokapäiväistä arkea eikä raja heille merkitse samaa kuin muualla. Toisille raja on eksotiikkaa, mutta heille se on arkea ja - kuten kirjoitin - osa identiteettiä. Raja on totuttu aina ylittämään, vaikka sitä on eri aikoina rakennettu, purettu ja uudelleen rakennettu.  Raja on erityisesti aiemmin korostanut taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia suhteita Tornionlaaksossa, mutta rajalla voidaan myös leikkiä. 

Kuva Päivi Koivupalo.

Kun on tottunut piipahtamaan Victoriantorin toisella puolella, niin rajan rakentaminen aiheutti joillekin ahdistusta, jota jotkut ajattelivat tulla purkamaan huutamalla tänne kaupungit yhdistävälle torille. Somessa keskusteltiin säännöistä, minkä mukaan pääsi käymään rajan toiselle puolella.  Suomen koululaiset eivät saaneet enää mennä Haaparannan puolelle kouluun, mutta monet kävivät työssä toisen valtion alueella. Heille ylitys oli selkeää ja tämä tajuttiin vähitellen myös Helsingissä, sillä viime viikon lopulla oli vielä epäselvää, mitä tarkoitti ulkomailla käymisen jälkeinen kahden viikon karenssi, sillä sekä Ruotsissa että Norjassa oli työssä paljon suomalaisia sairaanhoitajia, joita ilman näiden maiden sairaanhoito ei olisi oikein toiminut. Ja vastaavasti sekä Suomessa että Ruotsissa on töissä paljon rajan yli pendelöijiä.  Saatiin vihdoin tieto, että koululaisille tai pendelöijille rajan ylittäminen on sallittua ilman karenssia, mutta jo viikonloppuna rajan ylittäneiden kännykkään tuli viesti siitä, mitä ulkomailla olo/käynti merkitsi eli kahden viikon karenssia. Paha kyllä rajan asukkaiden kännykkäverkot voivat vieläkin helposti vaihdella ja ulkomainen operaattori tulee kuvaan vaikkei ulkomailla olisikaan. 

Rajan sulkeminen oli monissa somen keskusteluissa pinnalla. Yleinen mielipide oli, että tuntuu niin oudolta kun raja on kiinni, sillä siihen on niin tottunut, että siitä voi kulkea. Mutta ymmärrettiin tämän olevan poikkeustila. Silti jotkut jupisivat nuuskan- tai limsanostosta Ruotsista, johon oli totuttu asuessa rajalla. Samoin verrattiin Tornio-Haaparantaa Helsinkiin – miltä siellä tuntuisi sen jakaminen kahteen osaan aivan kuten Berliini oli itäinen ja läntinen. 

Rajavartiosto vahtii nyt rajaa ja päästää ylittämään henkilön, jolla on mukana henkilöllisyystodistus ja esimerkiksi työnantajan antama todistus työpaikasta. Myös lapset, joiden vanhemmat asuvat erossa molemmin puolin rajaa, pääsevät vaihtamaan kotiaan tarvittaessa. Nähtävästi myös monia muita syitä rajavartiosto hyväksyy, mutta esimerkiksi ostoksille toiseen valtakuntaan piipahtaminen on loppunut tämän myötä. 

Mielenkiintoinen paikallinen erikoispiirre tässä on se, että Suomen matkahuolto ja bussiasema sijaitsee Ruotsin puolella ja sinne pääsyssä on ylitettävä valtakuntien väliset uudet raja-asemat. Toki Suomen puolella ajavien bussien pysäkkejä on Suomenkin puolella. 

—

Lisää rajasta ja transnationalismista Tornionlaaksossa voi kuulla CIFU XIII-kongressissa - joko elokuussa tai sitten myöhemmin, mikäli kongressi joudutaan siirtämään. 

Kiitos Päiville kuvista! 

P.S. Ylen sivuille oli myös eilen illalla julkaistu juttu, jossa kerättynä tietoja siitä, kuka pääsee yli ja minkälaisin paperein. Ks. täältä. 

Rajat arjessa

Oulun Historiaseura järjesti mielenkiintoisen ja ajankohtaisen, toisen Ultima Thule- seminaarin Torniossa Aineen taidemuseossa. Aiheena olivat monenlaiset rajat. Yksi oli konkreettinen raja, joka sijaitsikin Rajakartanossa olevasta museosta noin reilun 100 metrin päässä eli Suomen ja Ruotsin valtoiden välinen raja.  En ollut melkein vuoteen käynyt täällä, ja sinä aikana oli kaikenlaista uutta tapahtunut. Itse puhuin juuri tästä konkreettisesta rajasta eli rajan ylityksistä tai oikeastaan rajoista arjessa, niiden näkyvyydestä ja näkymättömyydestä, sillä olimmehan rajalla, jossa paikallisten mielestä juuri se, että raja voidaan ylittää vapaasti on tärkeää. Siihen on totuttu nyt ja siitä halutaan pitää kiinni. 

Hannelen ottama kuva esitelmöitsijöistä loppukeskustelun aikana. 

Suomen ja Ruotsin välisen rajan tekee näkyväksi se, että Tornionjoki on rajajoki lukuun ottamatta Suensaarta. Sitä, että raja voidaan nyt EU:n aikana vapaasti ylittää, auttavat tällä alueella tietysti monet sillat, joista viimeisin, Krannisilta, vihittiin alkuviikosta. Vihkiäisjuhlassa puhuneet poliitikot – molemmista kaupungeista – korostivat yhdessä tekemistä ja sitä, että vaikka raja on ollut vuodesta 1809 asti, niin alueella on tehty töitä sen eteen, että rajaa ei olisi. Osa sekä Tornion että Haaparannan kaupunkien kansanedustajista haluavat pitää rajan auki kuten se on ja mitä myös asukkaat arvostavat. Kunpa kaikki virkamiehet ja myös poliitikot toimisivat yhteistyön ja rajattoman rajan hyväksi. Näin ei oikein aina näytä siltä. Se tulee esille myös kenttätyöaineistossani.

Kaupungit halutaan rakentaa yhteen ja tehdä asioita yhdessä. Raja halutaan pitää auki, vaikka muualla rajoille haluttaisiin rakentaa muureja rajalle, kuten vihkiäispuheissakin on todettu. Tietysti voi myös kysyä, että miksi Victoria-torin takana on yhä edelleen vesikuoppa ikään kuin muistuttamassa toteutumattomista rakennussuunnitelmista ja miksiköhän yhteistä poliisi- tai oikeustaloa ei saatu aikaan, vaikka siihen kai periaatteessa suhtauduttiin myönteisesti? Toki viitisen vuotta sitten saatiin yhteinen Matkakeskus, mutta muutakin voitaisiin rakentaa yhdessä, sillä ne ensimmäiset isot yhteiset hankkeet eli yhteinen vedenpuhdistamo ja jätelaitos olivat kansainvälisestikin suuria asioita ja toivat positiivista mainetta. Jos ajattelee tuota muutaman vuoden vanhaa suunnitelmaa yhteisestä kaupunkien alueesta, jossa olisi erilaisia toimintoja, niin voi sanoa, että toisille se on utopia tai sitten dystopia, toisille taas realistinen tavoite.    

Enpä ollut tätäkään tiennyt, että Ruotsin puolelta rautatiesilta on maalattu niillä väreillä, jotka SJ määrää rautatiesiltojen väreiksi ja vastaavasti taas Suomen puolelta niillä väreillä, joilla meidän kaikki rautatiesillat pitää maalata. Kiitos tiedosta!

Tämä Tornion-Haaparannan kaksoiskaupunki ja arkinen ylirajaisuus ovat monella tavalla kiinnostavia teemoja. Raja on täällä arkinen asia paikallisille ja vähän kauempanakin rajasta asuville.  Moniäänisyys ja toisaalta rajan näkymättömyys tulevat esille aineistossani. Raja on osalle luonnollinen, osalle eli muualta tulleille se on eksotiikkaa ja uutta. Raja on erityisesti aiemmin korostanut taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia suhteita Tornionlaaksossa, mutta nyt rajalla voidaan myös leikkiä. Juuri rajan eksotiikka saa ihmisiä myös muuttamaan tänne ja hyödyntämään rajaa. Rajan näkyväksi tekeminen juuri matkailijoille on nähtävästi tärkeää, vaikka asukkaille rajan näkymättömäksi tekeminen on tärkeää. Ja sitä työtä on tehty vuosikymmeniä. Ja se jatkuu.

Nyt sitten matkailijatkin tietävät varmasti, että missä on Suomi ja missä Ruotsi ja voivat kuvauttaa itsensä oikeassa maassa tai rajalla, kun tämä häkkyrä on pystytetty torille.

PS. Hyvää juhannusta! Valoa riittää, samoin sadetta ja lämpötila on nyt +12 astetta. 

Erasmus-opettajan vapaa-aikaa Szegedissä

Vaikka aurinko ei ihan koko aikaa paistanutkaan Szegedissä, niin aurinkomotiiveja oli näkyvillä szegediläisten talojen seinissä. Erasmus-luentoni (kahdeksan tuntia) Szegedissä käsittelivät Suomen raja-alueita ja pääpaino oli Lapissa. Luentojen lisäksi minulla oli myös vapaata aikaa, josta oli pitänyt huolen sikäläinen kollegani Lázló. Ensimmäisenä iltapäivänä kävimme ensin keskustan fransiskaaniluostariin turisteja varten tehdyssä kävijäkeskuksessa, jossa meille esitteli sekä luostaria että sen puutarhaa ja näyttelyitä biologian opiskelijapoika. Kävijäkeskus on uusi, sillä luostari haluaa myös osansa Szegedin matkailijavirrasta - tai ainakin heidän forinteista. Puutarha ei ollut vielä ehkä parhaimmillaan, mutta opastuksen mukaan luostarilla oli tärkeä rooli paprikan viljelyn aloittamisessa. Puutarhassa oli myös mm. väinönputkea kasvamassa. Kirkossa ja luostarissa olin käynyt aiemmin, sillä sillä on ollut – tai sen henkilöillä – tärkeä rooli paikallisessa uskontoon painottuvassa etnologian oppiaineessa.

Läheisessä täpötäydessä konditoriassa nautittujen jäätelöiden jälkeen tutustuimme parinkymmenen kilometrin päässä olevaan Serbian ja Unkarin väliseen hyvin aidattuun rajaan, jota tässä Szegedin lähikylässä Röszkessä vartioivat lähinnä nyt videokamerat. (Itse unkarilaisista rajakokemuksista sain myöhemmin luettavaksi oppilailtani esseet, jotka olivat "mielenkiintoista" luettavaa, ainakin osa.) Myös junayhteys on katkaistu (ja rata aidattu) suuren pakolaismäärän vuoksi. 

Lisäksi kävimme ostamassa vähän paprikaa Szegedin laidalla olevalta tilalta. Valitettavasti tilan sivut ovat vain unkariksi. Tila on nähtävästi ainoa yksityinen pientila, joka viljelee paprikoita ja valmistaa niistä monenlaista paprikajauhetta, kuten muun muassa savustettua paprikajauhetta. Myymälähuoneen seinällä olikin useita kunniakirjoja.

Samalla reissulla kävimme myös toisessa paikallisessa pienyrityksessä, palinkan tislaamossa. Valitettavasti tislaamista ei nähty, sillä se käynnistyy, kun hedelmät kypsyvät, mutta toki sielläkin olisi tarjottu maistiaisia. Kuulemma asiakkaat ovat viime vuosina vähentyneet, sillä palinkan valmistaminen kotona on nyt sallittua. 

Lopuksi – kauheassa kaatosateessa – ajoimme Mórahalomin,  kylpyläturismista elävän kylän läpi. Kylpylämatkailua on edesautettu erilaisilla projekteilla ja niiden – tai turistien – tuoma vauraus näkyy mm. mahtipontisina rakennuksina ja infrana. Kylpylän lähitienoolla katujen varret olivat täynnä pysäköityjä vierasmaalaisia autoja; unkarilaisissa rekkareissa niitä ei juuri näkynyt. Unkarilaiset eivät kuulemma käytä juurikaan tämän kylpylän palveluja.

Toinen iltapäivä oli varattu paikalliseen Móra Ferenc museoon tutustumiseen. Materiaalinen kulttuuri oli hyvin näkyvillä; museossa on maalausten ja kulttuurihistoriallisten ja arkeologisten kokoelmien lisäksi myös luonnontieteelliset kokoelmat. Ehdimme katsoa siellä yhden perusnäyttelyn, joka esitteli aluetta elinkeinojen ja niiden esineiden kautta. Näyttely kertoi mm. kalastuksesta, lampaiden pidosta, järviruo’osta ja siitä valmisteluista esineistä, maataloudesta ja erityisesti paprikan viljelystä sekä tekstiileistä kuten sinipainannasta ja paikallisista tohveleista eli papuceista. 

Papuceista oli myös mielenkiintoinen erikoisnäyttely Páratlanok – A szegedi papucs története, joissa esiteltiin mm. nykyisiä tekijöitä ja tämän hetkeä muotia unohtamatta tietenkään papucien historiaa. Museon sivuilla löytyy näistä näyttelyistä tietoja ja kuvia, mutta teksti on unkariksi. Näkemämme näyttelyt olivat sopivan pieniä ja informatiivisia ja ne antoivat hyvän ja riittävän käsityksen alueen historiasta ja erikoisuuksista. Toinen näkemämme erikoisnäyttely kertoi alueelta löydetyistä ja valmistetuista metallikoruista. Museossa on myös osa varastoista tehty siten, että vieraat voivat tutustua niihin.

Iltapäivällä me pääsimme yllättäen museon kuraattorin Ferencin omalle tanyalle eli yksittäistalolle, joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Hän on ostanut tanyan vanhemmiltaan eli se on myös hänen syntymäkotinsa. Se sijaitsee muutaman kilometrin päässä kylästä, jonka kansakoulua hänkin on käynyt ja jonka pientä museota hän on järjestellyt. Kylässä sijaitsi vanhempien nykyinen kotitalo puutarhoineen ja eläimineen (kanoja ja sikoja).

Tilalla on uudempi asuintalo sekä vanhempi, pitkä talo, jonka toisessa päässä on eläintilat, keskellä asuintilat ja oikeassa reunassa viinikellariksi sisustettu huone. Myös sen lattiana on kovaksi tallattu maalattia. Tanyan pihalla tuntui kuin aika olisi pysähtynyt; ei kuulunut liikenteen melua, vain linnut ja sirkat pitivät ääntä. Lähellä sijaitsi pieni lampi. 

Szegedin ympäristössä on runsaasti mm. kasvihuoneita ja viljelyksiä. Muovin alla kasvaneet mansikat olivat juuri kypsyneet. Uuden sadon heinäpaalit olivat näkyvillä pelloilla ja samaan aikaan Lapin pelloilla oli puoli metriä lunta. Käväisimme myös tanyan lähellä olevilla kasvihuoneilla, joissa viljeltiin mm. kurkkua ja munakoisoa. Kasvihuoneet lämpenivät hiilellä. Työntekijät tulivat etupäässä ulkomailta, sillä unkarilaisia on kuulemma hankala saada tähän työhön.