Kiinalainen juttu

Uudessa kirjassaan Kiinalainen juttu Kiinassa vuosia asunut toimittaja Mari Manninen oikoo yleisiä stereotypioita ja väärinkäsityksiä Kiinasta. Vastaavanlaisiin Suomea koskeviin stereotypioihin ja väärinkäsitykseen olemme nyt jo vähän aikaa tutustuneet, kun kiinalaiset turistivat valtaavat ainakin jouluisin ja talvisin Lapin – ja ehkä Helsinginkin, ainakin Kauppatorin ja Temppeliaukionkirkon. Kirjassaan Mari Manninen oikoo myös suomalaisessa mediassa ollutta – ja myös minun ahkerasti kertomaa – juttua, jonka mukaan kiinalaisturistit pettyivät Rovaniemellä 2017 revontulisafariin, jolla ei näkynytkään revontulia. Jutuissa huhuttiin turistien jopa kovaäänisinä käyneen käsiksi oppaisiin. Näin ei kuulemma kuitenkaan ollut, sillä Mannisen mukaan kiista ei yltynyt huutoa kummemmaksi (s 56). Lehtijuttujenkin mukaan paikalle oli kuitenkin pitänyt tilata poliisit tilannetta rauhoittamaan. Katsotaan mitä juttuja media tulevana talvena kertoo kiinalaisturisteista, nyt kun heidän kiinalainen ajokorttinsa kelpaa myös Suomessa. Eivät taida riittää tiet ajajille; ainakin jo viime talvena oli uutisia hiihtoladuilla ja kävelyteillä ajaneista autoista.  

Kun kongressikaupunki, joka ei edes kuulu maansa suurimpiin kaupunkeihin, on väkiluvultaan muutama miljoona Suomea suurempi, niin väenpaljouden ei luulisi enää tuntuvan missään. Väkeä oli kaikkialla: yliopistolla, kaduilla, hotelleissa, ravintoloissa, rautatieasemilla, junissa ja myös lentokentän jonoissa. Välimatkat olivat pitkiä, mutta taittuivat nopsaan luotijunilla. Tosin myös takseissa sai istua; esimerkiksi Shanghain lentokentältä Hangzouhun vievälle luotijuna-asemalle matka kesti 1,5 tuntia halki valtavan Shanghain kaupungin. Löysimme asemalta oikean tiskin, josta ostimme junaliput Hangzouhun ja vielä löysimme gaten, jolta ko. juna tiettyyn kellonaikaan lähti. Poisjäänti oikealla asemalla oli jo superhelppoa. Yliopiston luottokortti ei käynyt täälläkään – kuten se ei käynyt takseissa eikä ravintoloissa. Onneksi se sentään toimi Shanghain lentokenttähotellissa. 

Toinen luotijunamatka Hangzousta Wuhaniin oli pitempi kuin ensimmäinen, eli viitisen tuntia. Saman verran matkustimme luotijunalla myös myöhemmin Wuhanista Shanghaihin, jonka aseman taksijonossa viivähti tovi, sillä jonon pituus oli reilusti yli 100 metriä ja seuraavalta gatelta oli vastaavan pituinen jono. Takseja tuli onneksi jatkuvalla syötöllä poimimaan matkustajia kyytiinsä. Kiinankieliset osoitteet – kiitos siitä Chuanming Sunille – auttoivat ja nopeuttivat matkaa valtavasti, sillä näin ei tarvinnut pelätä ymmärtämisvaikeuksia. Englantia ei osattu niissäkään hotelleissa, joiden nimessä oli ”International”.  

Junamatka Wuhaniin oli mielenkiintoinen, sillä matkalla ohitimme niin maaseutua kuin kaupunkeja, teollisuuslaitoksia, voimalaitoksia, riisipeltoja ja kala-altaita, jokisatamia ja siltoja, risteäviä rautateitä ja asemia, pikku kyliä, vanhoja asumuksia, jopa moskeijan ja tietysti myös kauniita, kumpuilevia vuoria sumussa ja ilman sumua. Lähtiessämme Hangzousta taivas oli ilmansaasteista harmaa ja näkyvyys oli rajoittunut. Sinitaivasta ei näkynyt tullessamme Wuhanissakaan, mutta sää siellä oli onneksi muutaman asteen viileämpi kuin Hangzhoussa, vaikka sekin lähenteli +30 astetta. Sinisestä taivaasta saimme onneksi nauttia monena päivänä. Saastumisesta, niin ilman, maan kuin veden, kirjoitti Manninen. Kahdenkymmenen ilmansaasteisimman kaupungin joukossa oli neljä kiinalaista kaupunkia, mutta ei yksikään niistä, joissa kävimme. Peking, jonka ilma jo vuonna 1997 oli minulle ongelmallista, oli vasta sijalla 57. 

Nytkin lähtiessämme Wuhaniin ilma Hangzoussa ja tullessamme Wuhaniin kirvelsi keuhkoja ja silmiä ja oli harmaata. Kirjassakin haastatellut asiantuntijat sanovat, että ilmansaaste ei kuitenkaan ole pahin, vaan saastunut vesi. Tähän syyllisinä ovat teollisuus, maatalous ja puhdistamattomat jätevedet. Tarvitseeko edes kertoa, että joka päivä hotellihuoneeseen oli tuotu uudet vesipullot, sillä hampaitakaan ei saanut johtovedellä pestä. Veden saastumisen lisäksi ongelmaa lisää se, että joillakin seuduilla on pulaa vedestä. Vesipulasta kärsivillä pohjoisilla alueilla on Mannisen teoksen mukaan yli puolet maan teollisuudesta ja maataloudestakin reilu kolmannes. 

Kaikki kuvat kännykällä - tehty varmaan Kiinassa sekin. Ja suuri osa räpsyjä junan ikkkunasta.

Suomea on joskus pidetty kännykän käytön mallimaana ja digiloikkaa mennään kouluissa ja yliopistoissa, mutta kännykän ja tekniikan käytössä Kiina on meitä monta loikkaa edellä. Kännykällä maksaminen käy joka paikassa ja helposti, kuten toriostoksilla ravintoloista ja kaupoista nyt puhumattakaan. Mopolla ja pyörällä kulkijat käyttivät kännykkää, ja kännykkä oli kädessä heti liikennevaloissa, jos ei jo ajaessa. Katukuvassa olevaa kamerapaljoutta ei voi edes kommentoida. 

Mistä Made in China kertoo? Muutama vuosi sitten olin töissä Hampurin yliopistossa ja silloin eurooppalaisilla kanavilla tuli ohjelmaa mm. siitä, miten Maailmanperintökohteeksi valittu pittoreski Hallstattin kaupunki oli copy-paste –menetelmällä rakennettu Kiinaan. Paikallisista osa oli raivoisaan siitä, miten esimerkiksi ravintola tai hotelli voitiin noin vain kopioida ilman että rakennuksen omistaja sai siitä tietää. Itävallan Hallstattissa käyneet kiinalaiset taas ihmettelevät – ainakin you tuben pätkissä – sitä, että täälläkö joku asuu aivan oikeasti. Kiinan Hallstatt on kulissi, jonka lähistölle on kyllä rakennettu valtavia asuinalueita. Muutama vuosi kopioinnin jälkeen ainakin Hallstattin matkailuväen parista kuuluu myös kiittäviä mielipiteitä, sillä kiinalaisten turistien määrä Itävallassa ja Hallstattissa on lisääntynyt huomattavasti. Juuri tästä Mannisen kirjassa ei ollut esimerkkiä, mutta hän kirjoitti Kiinassa valmistetuista tavaroista ja myös teollisuuden siirtymisestä Kiinaan, kopioinnista ja myös innovatiivisuudesta.   

Vastaavia pätkiä löytyy useita sekä Itävallan että Kiinan Hallstattista. 

Suosittelen: Mari Manninen 2018: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena. 

西湖 Westlake

Kongressit eivät ole vain tieteellisiä esitelmiä ja keskustelua varten, vaan niissä pitää tutustua myös ympäristöön – ainakin lääkärini muistutti minua siitä, ettei saa istua vain kongressissa vaan pitää tutustua ympäristöön. Kun matkustaa Hangzhouhun on nähtävä ainakin Westlake, kiinaksi 西湖,  Xī Hú,  Lääkäriä täytyy tietenkään totella, joten hyppäsimme keskiviikkoaamupäivällä taksiin heti oman esitelmäsession jälkeen. Matka kampukselta Westlakelle kesti vain puolisen tuntia ja kiinalaisen wechatin avulla saattoi seurata mistä isännät löytävät meidät, sillä Westlaken alue  suuri.  

Suosittuna matkakohteena Westlake on esitelty kaikissa mahdollisissa matkaesitteissä ja sillä on suuri merkitys Kiinan historiassa ja taiteissa. Westlake on innoittanut niin runoilijoita kuin taiteilijoita pitkän historian ajan. Lisäksi järvi, sen ympäröivä luonto ja historialliset rakennukset, temppelit, pagodit, tekosaaret ja puutarhat, ovat merkinneet puutarhansuunnittelijoille inspiraation lähteitä. Ja kaunista siellä olikin ja aikaa olisi voinut viettää vaikka kuinka kauan. Alueen lukuisissa historiallisissa puutarhoissa näkyy erityisesti ihmisen ja luonnon yhdistäminen.  Westlake onkin vuodesta 2011 lähtien Unescon maailmanperintökohde. Alueen kartta löytyy täältä.  

Itse järven säilyttämiseksi ja sen hyödyntämiseksi on esitteiden mukaan tehty paljon töitä satojen vuosien aikana. Ympäristön rakennukset ja puutarhat sekä tekosaaret polkuineen ja teineen ovat entisöity ja hoidettu.  Polkujen kiveystä pestiin ja korjattiin nytkin ihan käsipelillä. Järven alue on laaja – itse järvi on noin 6,5 neliökilometrin laajuinen – ja sen voi kiertää vaikka polkupyörällä.  Lisäksi voi vuokrata veneen ja soutajia tai matkustaa isommalla aluksilla järven hotelleja ja kauppoja sijaitsevaan päähän. Satojen yksityisten vuokrattavien soutuveneiden lisäksi laiturissa näkyi mm. poliisivene. 

Järvi on sekä kotimaisten että ulkomaalaisten matkailijoiden suosima käyntikohde. Kesällä se nähtävästi kuhisee väkeä, jota oli kyllä nytkin syyskuun helteissä runsaasti paikalla. Yksi alueen käyntikohteista on Leifengin pagoda, joka on rakennettu vuonna 2002 alkuperäisen, vuonna 975 rakennetun ja 1924 romahtaneen temppelin raunioiden päälle.  

Leifengin korkeuksista avautui hieno näköala järvelle, jota yhdeltä puolelta reunusti kaupunkimainen asutus ja muilta sivuilta ”luonnonmukaisemmat osat” puutarhoineen, puineen, polkuineen ja rakennuksineen. Alueella esitetään matkailijoille iltaisin valo- ja musiikkiesityksiä. Lisäksi siellä on museoita, ravintoloita ja temppeleitä. 

Järveä sanotaan myös yhdeksi kauneimmista paikoista Kiinassa ihailla auringonlaskua – ja varmaan myös auringonnousua ja kuutamoa. Yksi paikoista on nimetty runollisesti: ”Three Poles Mirroring the Moon”. Auringonlaskuakaan me emme kyllä ehtineet näkemään, vaan menimme järven toiselle puolelle silkki- ja teeostoksille. 

Wuhanilainen isäntämme Chuaming, joka perheineen tuli pariksi päiväksi lomailemaan Westlakelle,  oli järjestänyt meille hienon päivän. Näimme alueen tärkeimpiä nähtävyyksiä, lounastimme yhdessä ravintolassa, risteilimme vanhan näköiseksi tehdyllä risteilyaluksella yhteen tekosaareen, jonka puutarhoja ja rakennelmia ihailimme ja lopuksi risteilimme hotelli- ja kauppa-alueelle ostoksille. Huvittavaa oli vielä se, että illalla avatessani television, sieltä tuli sattumalta Pekingin ooppera, jossa esitettiin Valkoista ladya, tarinaa, joka liittyy juuri Leifengiin Westlakessa ja josta meille Ping kertoi. Täällä on legendasta enemmän tietoa ja täällä yksi versio oopperasta: 

Lounaan jälkeen ajanviettoa kiinalaisittain:

Olimme teeostoksilla Westlaken kaupoissa, sillä siellä oli myynnissä erityisesti paikallista tuotantoa. Myynnissä oli toki teetä muualtakin Kiinasta. Kaupanteko kävi meiltä helposti, sillä Chuanming hoiti tinkaamisen ja saimmekin alennuksen ja esimerkiksi tässä teekaupassa vielä kaupan päälle teepaketit. 

 

Lopuksi vielä sisäkuva Leifengin pagodasta: 

Kongressissa Kiinassa

Kampuksen teatterin edustalta. 

Kävin Kiinassa – tai oikeastaan vain parissa paikassa, vaikka välillä tuntui siltä, että matkavalmistelujen ollessa hieman hankalia olisi parempi pysyä kotona. Mutta Hangzhoussa Zhejiangin yliopistossa pidetty Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen yhdistyksen 4. konferenssi vei voiton ja matkasimme ensin Shanghaihin, josta luotijunalla Hangzhouhun. Kongressin nimi oli Heritage across bordersja se kokosi monta sataa kuulijaa; esitelmiä oli ohjelman 84 sessiossa 520. Lisäksi kuulimme kuusi key-note luentoa, joiden pitäjät olivat kaikki miehiä, osa vielä emerituksia. Tervetulotoivotuksen pitäjä oli sentään nainen, yhdistyksen puheenjohtaja. 

Kongressin vapaaehtoisia, taustalla teatterirakennus.Kon

Koska meidän (siis minun ja matkakumppanini Maijan) tarkoitus on kirjoittaa tieteellisempi selostus kongressista, niin jätän esitelmien käsittelyn tästä pois. Kongressin teemana oli laajempi rajojen käsittely ja aika monissa sessiossa käsiteltiinkin kulttuuriperintöä ja rajoja tai raja-alueita sekä nationalismia. Rajojen ottaminen teemaan mukaan tarkoitti käsitellä syvemmin sitä, miten kulttuuriperintöä arvostetaan, suojellaan, politisoidaan, rahoitetaan, suunnitellaan tai tuhotaan. Aasiaa käsitteleviä esitelmiä ja kokonaisia sessioita olikin useita. Kulttuuriperinnön teoreettinen käsittely jäi monissa sessioissa ja esitelmissä empiirisempien esitelmien varjoon, mutta mielenkiintoista oli myös seurata esimerkkejä eri puolilta maapalloa kuten Kiirunan kaupungin siirtämisestä Antarktiksen kulttuuriperinnöstä käytävään kamppailuun tai miten kulttuuriperintöä käytetään erilaisissa festivaaleissa tai matkailussa tai museoissa taikka miten kulttuuriperintö tulee esille kaupunkisuunnittelussa.

Ainakin yhtä tärkeä kuin oman esitelmän pitäminen, jos ei peräti tärkeämpi, on tietysti kongressin sosiaalinen puoli, kontaktit ja käytäväkeskustelut. Myös ruokailu- ja kahvitauot tarjosivat mahdollisuuksia satunnaisille keskusteluille, mutta ”perinteinen” avajaisvastaanotto oli pelkkä ruokailu pöydissä. Tosin oudolta tuntui, että kulttuuriperintökongressin avajaisissa ohjelmassa oli vain yksi tanssi, Ink Dance, jota eikä sen esiintyjiä eikä tanssia mitenkään esitelty. Onneksi myöhemmin Wuhanissa saatoimme nauttia paikallisesta kansanmusiikista ja -tanssista. 

Hotellihuoneen ikkunasta.

Kongressi oli kyllä hyvin järjestetty; tosin yli 30 asteen helle vähensi haluja viettää aikaa kampuksen ulkopuolella. Zhejiangin yliopiston kampus oli laaja ja viihtyisän näköinen, joskin matka lounasravintolaan sekä teatteriin, jossa key-note luennot olivat ja kongressisalien välillä tuntui yli 30 asteen helteessä aika pitkältä. Tosin yhtenä päivänä oli niin kuumaa, että meille oli järjestetty bussikuljetus. Sama lämpötila oli kyllä muinakin päivinä, mutta silloin busseja ei ollut... 

Itse Zhejiangin yliopisto on suuri ainakin Suomen mittakaavassa: 53 673 opiskelijaa, joista yli 50 % on post-doc’eja. Tiedekuntia on seitsemän ja 36 ”schoolia”, 3611 henkilökunnan jäsentä. 

Näissä tiloissa olivat sessiot.

Matkalla yliopistolle.

Hotellimme – nimen mukaan kansainvälinen, joskin henkilökunnan englannin taito oli lähellä nollaa, mutta kännykän käännösohjelma toimi – sijaitsi myös kampusalueella. Kampuksella saattoi katsella aamuin ja illoin ensimmäisen vuoden opiskelijoita, jotka marssivat, voimistelivat ja harjoittelivat jotain äkseeräyksen kaltaista. Vapaaehtoiset ohjasivat kongressivieraita katujen risteyksissäkin kongressipaikkoihin. Ja suurin huolenaiheeni, ilma, oli melkein koko kongressin ajan sellainen, että taivas oli sininen.   

Vielä näkyi illalla ihmisiä kävelyllä yöpuvuissaan kuten tämä vanha pariskunta.

Viimeiseksi päiväksi oli järjestetty tutustuminen suhteellisen lähellä sijaitsevaan Liagzhun museoon, mutta me matkustimme silloin luotijunalla kohti Wuhania. Siitä ja Westlakella käynnistä kirjoitan myöhemmin. 

Kulkeminen kampuksella oli mielenkiintoista, sillä liikenne oli hiljaista: sähköpyörät ja -mopot sekä hybridiautot olivat äänettömiä ja niitä saikin varoa.