Kongressissa Kiinassa

Kampuksen teatterin edustalta. 

Kävin Kiinassa – tai oikeastaan vain parissa paikassa, vaikka välillä tuntui siltä, että matkavalmistelujen ollessa hieman hankalia olisi parempi pysyä kotona. Mutta Hangzhoussa Zhejiangin yliopistossa pidetty Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen yhdistyksen 4. konferenssi vei voiton ja matkasimme ensin Shanghaihin, josta luotijunalla Hangzhouhun. Kongressin nimi oli Heritage across bordersja se kokosi monta sataa kuulijaa; esitelmiä oli ohjelman 84 sessiossa 520. Lisäksi kuulimme kuusi key-note luentoa, joiden pitäjät olivat kaikki miehiä, osa vielä emerituksia. Tervetulotoivotuksen pitäjä oli sentään nainen, yhdistyksen puheenjohtaja. 

Kongressin vapaaehtoisia, taustalla teatterirakennus.Kon

Koska meidän (siis minun ja matkakumppanini Maijan) tarkoitus on kirjoittaa tieteellisempi selostus kongressista, niin jätän esitelmien käsittelyn tästä pois. Kongressin teemana oli laajempi rajojen käsittely ja aika monissa sessiossa käsiteltiinkin kulttuuriperintöä ja rajoja tai raja-alueita sekä nationalismia. Rajojen ottaminen teemaan mukaan tarkoitti käsitellä syvemmin sitä, miten kulttuuriperintöä arvostetaan, suojellaan, politisoidaan, rahoitetaan, suunnitellaan tai tuhotaan. Aasiaa käsitteleviä esitelmiä ja kokonaisia sessioita olikin useita. Kulttuuriperinnön teoreettinen käsittely jäi monissa sessioissa ja esitelmissä empiirisempien esitelmien varjoon, mutta mielenkiintoista oli myös seurata esimerkkejä eri puolilta maapalloa kuten Kiirunan kaupungin siirtämisestä Antarktiksen kulttuuriperinnöstä käytävään kamppailuun tai miten kulttuuriperintöä käytetään erilaisissa festivaaleissa tai matkailussa tai museoissa taikka miten kulttuuriperintö tulee esille kaupunkisuunnittelussa.

Ainakin yhtä tärkeä kuin oman esitelmän pitäminen, jos ei peräti tärkeämpi, on tietysti kongressin sosiaalinen puoli, kontaktit ja käytäväkeskustelut. Myös ruokailu- ja kahvitauot tarjosivat mahdollisuuksia satunnaisille keskusteluille, mutta ”perinteinen” avajaisvastaanotto oli pelkkä ruokailu pöydissä. Tosin oudolta tuntui, että kulttuuriperintökongressin avajaisissa ohjelmassa oli vain yksi tanssi, Ink Dance, jota eikä sen esiintyjiä eikä tanssia mitenkään esitelty. Onneksi myöhemmin Wuhanissa saatoimme nauttia paikallisesta kansanmusiikista ja -tanssista. 

Hotellihuoneen ikkunasta.

Kongressi oli kyllä hyvin järjestetty; tosin yli 30 asteen helle vähensi haluja viettää aikaa kampuksen ulkopuolella. Zhejiangin yliopiston kampus oli laaja ja viihtyisän näköinen, joskin matka lounasravintolaan sekä teatteriin, jossa key-note luennot olivat ja kongressisalien välillä tuntui yli 30 asteen helteessä aika pitkältä. Tosin yhtenä päivänä oli niin kuumaa, että meille oli järjestetty bussikuljetus. Sama lämpötila oli kyllä muinakin päivinä, mutta silloin busseja ei ollut... 

Itse Zhejiangin yliopisto on suuri ainakin Suomen mittakaavassa: 53 673 opiskelijaa, joista yli 50 % on post-doc’eja. Tiedekuntia on seitsemän ja 36 ”schoolia”, 3611 henkilökunnan jäsentä. 

Näissä tiloissa olivat sessiot.

Matkalla yliopistolle.

Hotellimme – nimen mukaan kansainvälinen, joskin henkilökunnan englannin taito oli lähellä nollaa, mutta kännykän käännösohjelma toimi – sijaitsi myös kampusalueella. Kampuksella saattoi katsella aamuin ja illoin ensimmäisen vuoden opiskelijoita, jotka marssivat, voimistelivat ja harjoittelivat jotain äkseeräyksen kaltaista. Vapaaehtoiset ohjasivat kongressivieraita katujen risteyksissäkin kongressipaikkoihin. Ja suurin huolenaiheeni, ilma, oli melkein koko kongressin ajan sellainen, että taivas oli sininen.   

Vielä näkyi illalla ihmisiä kävelyllä yöpuvuissaan kuten tämä vanha pariskunta.

Viimeiseksi päiväksi oli järjestetty tutustuminen suhteellisen lähellä sijaitsevaan Liagzhun museoon, mutta me matkustimme silloin luotijunalla kohti Wuhania. Siitä ja Westlakella käynnistä kirjoitan myöhemmin. 

Kulkeminen kampuksella oli mielenkiintoista, sillä liikenne oli hiljaista: sähköpyörät ja -mopot sekä hybridiautot olivat äänettömiä ja niitä saikin varoa.