Lukijat

tiistai 25. syyskuuta 2012

Tundra itkee





Katsoin ykköseltä dokumenttiprojektin Poron surma, jonka oli ohjannut Paul Anders Simma. Pääosassa oli luujärveläinen toimittaja Aleksandr Paul, joka halusi tietää, miksi hänen kansansa on köyhä ja köyhtyy edelleen. Luujärvi, Kuolan saamelaisten keskuspaikka - millä ihmiset siellä tänään elävät? Alkuperäiskansojen kohtalo Venäjällä näyttää synkkenevän entisestään. 1990-luvun puolivälissä, jolloin itse olin kenttätöissä Luujärvellä ja Krasnoseljessä, sentään näkyi vielä toivon pilkahduksia. Silloin nyt ohjelmassa haastateltu Nikolai kertoi ylpeänä työstään tundralla ja pani tulevaisuuden toivonsa veljensä lapsiin. Nyt Nikolai tuossa dokumentissa teurasti kaikki omat poronsa, koska hänen prikaatinsa (tokkakunnaksi ehkä voisi nimittää), entinen saamelaisprikaati, yhdistettiin toiseen. Hän totesi jokseenkin näin, että virtaa vastaan ei voi mennä. "Porojen kuolleet sielut". 



"Pidämme kovasti porotaloudesta" sanoi Shtokmanin johtaja dokumentin haastattelussa. Kuolan halki kulkeva kaasuputki vedetään hänen mukaan kallioon ja suolle, jossa porot eivät ole. Täältä lisää mainosmateriaalia yhtiön sivuilta. 

Ohjelmassa puhuttiin paperiporoista, poroista jotka palkivat vain paperilla. 1990-luvulla Kuolan porotokissa oli uudelleenjako käynnissä ja osa poronhoitajista haaveili yksityisporonhoidosta, omia poroja oli jokaisella poronhoitajalla. Vuonna 1992 koko Tundran (Luujärvellä sijainneen porokollektiivin) poromäärä oli - virallisesti tai epävirallisesti - 36 000 poroa ja prikaateja oli yhdeksän. Silloin suurimpia ongelmia olivat lihan markkinointi, työntekijöiden alhainen määrä ja kaksi- ja neljalkaiset pedot. Silloin ei puhuttu kaasuputkesta, mutta mm. uusista kaivoksista, ydinvoimaloista, padoista ja sotilastukikohdista. Tai niistähän ei saanut puhua ulkomaalaisten kanssa. Puhuttiin myös ilmaston lämpenemisestä, siitä, kun vesistöt eivät jäädy eikä maasto kanna. Helikopterilla pääsi, mutta siihen ei poronhoitajilla ollut mahdollisuuksia kuten ennen.

Montshetundra, joka paikallisella saamenkielelä tarkoittaa kaunista tunturia. Tässä sijaitsee Montshegorskin kaupunki ja metallisulatto. Tunturit on kaivettu jo tyhjäksi.
Dokumentin perusteella katsojalle taisi jäädä aika sekava olo, sillä asioita ei taustoitettu eikä niissä vain tämän ohjelman perusteella tuntunut olevan mitään logiikkaa. Eikä kaikista asioista voi puhua kameran edessä tai nauhurin pyöriessä.  

Dokumentin päähenkilö Aleksandr Paul puhui saamea, mutta ei kotiseutunsa Luujärven saamea, vaan Norjassa oppimaansa pohjoissaamea. Kildinin saamen puhujia on arviolta alle 300. Kuolan saamelaisten lukumäärä on alle 2000. Elo, poroelo; miten kaunis ja monimerkityksellinen sana, jolle kohta ei ole Kuolassa käyttöä kuin menneisyydestä puhuttaessa.

PS. ohjelma on katsottavana Areenassa 6 vrk ajan ja se tulee uusintana.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Nyt SE on luettu!


Minulla on usein monta kirjaa kesken, romaaneja ja tutkimuskirjallisuutta. Näin lukukauden alkaessa tuntuu, ettei löydy yhtään ylimääräistä aikaa lukea, sillä opetuksen suunnittelu ja toteuttaminen sekä lukuisat kokoukset tuntuvat vievän kaiken ajan. Olen kuitenkin lukenut erään kirjan. Aivan samanlaista imua sillä ei ollut kuin kirjailijan edellisellä romaanilla, jonka ahmin kesäloman alussa yöjunassa Turusta kohti Rovaniemeä. En pystynyt lopettamaan kirjan lukemista, kunnes olin saanut sen loppuun. Kirja tai kirjailija voitti sittemmin mm. Finlandia-palkinnon.

Osa varmaan arvasikin mikä luettu kirja oli kyseessä ilman tätä kuvaa. Tietysti Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, jonka sain siskoiltani lahjaksi. Arviota on turha täältä odottaa, riittää kun sanon, että luettava sekin oli! Seuraavaksi yritän mennä katsomaan Puhdistuksen elokuvana.

Kuva Liken sivuilta.




Päivän havainto: heijastinten aika on tullut.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Rantakorituoli

Blogini bannerikuva on otettu heinäkuiselta matkaltani Rügenin saarelle kylpyläkaupunki Bintziin (Östseebad Binz). Rügen on yksi Saksan suosituimpia lomasaaria. Bintzin kilometrejä pitkä hiekkaranta oli varustettu kuvassa näkyvillä rantakorituoleilla, joita eivät kovatkaan tuulenpuuskat heilutelleet. Tuoleja sai vuokrata, mutta yön ajaksi ne lukittiin. Tuoleja oli myös ravintoloiden terasseilla ja hotellien parvekkeilla.

Rantakorituolin on suunnitellut vuonna 1882 korintekijä Wilhelm Bartelmann Rostockista. Tarinan mukaan eräs iäkäs aatelisrouva nimeltään Elfriede von Maltzahn oli valittanut tilanteensa ristiriitaisuutta, sillä reumatisminsa vuoksi hän ei oikein voinut nauttia lääkäreiden suosittelemasta meri-ilmasta. Hän oli pyytänyt Bartelmannia tekemään auringolta ja tuulelta suojaavan rantatuolin. Näin yksi saksalainen kulttiesine oli valmis! Tuotekehittelyn myötä tuolista tehtiin kahdenistuttava, istuinosa pehmustettiin, jalkaosa lisättiin ja siitä sekä selkänojasta tehtiin säädettävät. Tuoli vielä varustettiin pöydällä ja sen sivustoille tehtiin pienet taskut kirjojen ja muiden tavaroiden säilyttämiseksi. Tuoleista tuli vuokrattavia, sillä ne olivat tarpeellisia ja käteviä, mutta lyhyen loman ajaksi liian suuri investointi yksittäisille lomalaisille. 1900-luvun alussa rantakorituolit olivat valloittaneet jokseenkin kaikki Saksan rannikon lomakohteet.



Rantakorituolit ovat käteviä, sillä niiden sisälle pystyy eristäytymään muista lomanviettäjistä ja sulkemaan heidät äänineen ja toimineen ulkopuolelle. Enää omaa reviiriään ei tarvinnut merkitä pyyheliinoilla, vaan ajatus "korini on linnani" pitäisi riittää. Mistäköhän muuten johtuvat etelänmatkakohteista tulevat valitukset ja jutut siitä, miten saksalaiset käyvät aamulla varaamassa kaikki aurinkotuolit itselleen? Ainakin Binzissä oli rannoille pystytetty kieltotauluja, jotka kielsivät merkkaamasta korien välejä simpukoilla. Omaa reviiriä oli siis vielä haluttu laajentaa hiekalle. Ja vaikka rantakorituolissaan istuja on yksin ja  ikään kuin näkymättömissä muilta, hän pystyy seuraamaan muita heidän huomaamatta, sillä tuoli antaa illuusion yksityisyydestä.

Nobel-kirjailija Thomas Mannin on sanottu Neringassa Nidassa olleella huvilallaan kirjoittaneen rantakorituolissa, joka oli sinne kuljetettu Lübeckistä. Rantakorituolin suomasta tuulensuojasta - tai  piilopaikasta, jos niin sen haluamme tulkita -  on meidän tavallisten lomalaisten hyvä ihailla merta ja antaa katseen viivähtää kaukaisessa horisontissa, samalla kuunnellen tuulta tai lokkien kirkunaa, yrittäen karkottaa kaikki häiritsevät äänet pois omasta pienestä lomaparatiisista.

Valmistajat toimittavat rantakorituoleja ympäri maailmaa, joten Suomeenkin, vaikkapa omalle parvekkeelle sellaisen voi tilata. Myös kankaissa ja malleissa näyttää olevan valinnan varaa.

Päivän havainto: siili puutarhassa.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Lukutaito & kirjablogisti Leena Lumen kirja-arvonta

Eilen lauantaina 8. syyskuuta vietettiin Unescon kansainvälistä lukukutaitopäivää, jonka tarkoitus on muistuttaa lukutaidon merkityksestä. Muistan itse vielä hyvin sen, minkälaiseen maailmaan lukemaan oppiminen avasi oven. Opin lukemaan kansakoulun ensimmäisellä luokalla joskus ennen joulua. Ensimmäinen lukemani kirja oli Annikki Setälän Pikkunoita, jonka oli kuvittanut Maija Karma.

En osaisi kuvitella sitä, että en osaisi lukea. Tai tietäähän sen miltä tuntuu, kun on maassa, jonka kieltä ei ymmärrä eikä edes osaa lukea sen kirjaimia. Lukutaidolla ja koulunkäynnillä on suuri merkitys erityisesti tyttöjen tulevaisuuden kannalta:
Lukutaito on ihmisoikeus, joka mahdollistaa yksilön kehityksen, kouluttautumisen ja täyden kapasiteetin hyödyntämisen. Lukutaito on avain parempaan terveyteen ja hyvinvointiin. Lukutaidolla on merkitystä myös sukupuolten välisen tasa-arvon, kestävän rauhan, kehityksen ja demokratian toteutumisen kannalta. Koulutuksella on merkitystä erityisesti tyttöjen tulevaisuuden kannalta. Kouluakäyvä tyttö todennäköisesti avioituu vanhempana, saa vähemmän lapsia sekä kykenee huolehtimaan lapsistaan koulua käymätöntä tyttöä paremmin.
Suomen YK-liiton sivulla kysytään myös, että tiesitkö että: 
  • arviolta 75 miljoonaa lasta ei koskaan pääse kouluun.
  • noin 120 miljoonaa lasta on vailla alkeisopetusta. Suurin osa heistä on tyttöjä.
  • lukutaidottomia aikuisia on noin 776 miljoonaa. Heistä kaksi kolmasosaa on naisia.
  • valtaosa köyhimpien kehitysmaiden naisista ei osaa lukea eikä kirjoittaa.
  • Malin aikuisväestöstä lukutaidottomia on 82 prosenttia naisista ja 65 prosenttia miehistä. 
 Jokainen voi tehdä tämän asian hyväksi jotain - vaikka ottaa kummilapsen kehitysmaasta.

                            ***

Leena Lumen kirjablogissa, jossa tähän mennessä on vierailtu yli puoli miljoonaa kertaa - paljon onnea tästä mielettömästä kävijämäärästä! -  on kirja-arvonta. Siihen voi osallistua sunnuntaihin 7.10. klo 12 asti. Palkintoina tietysti kirjoja ja muutama DVD!  

Päivän havainto: opettajilla on käsittämättömän hyvä muisti.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Jänkkä, Getsemane ja Pilvilinna

Nämä otsikon kolme sanaa liittyvät yhteen, vaikka sitä ei heti ensi silmäykseltä uskoisi. Pohjoisen lehtien luku jatkaa, tällä kertaa vuorossa positiivinen (vanha) uutinen kotiseudun paikallislehdestä, Kittilälehdestä. Vuonna 1987 yllättäen kuolleen kittiläläisen taiteilijan Kalervo Palsan (1947-1987) entinen kotimökki ja ateljee Kittilän Narikalla olivat vuosien mittaan joutuneet niin huonoon kuntoon, että ne olivat vaarassa tuhoutua. Näiden säilyttämistä varten - ja myös Palsan elämäntyötä  kunnioittaakseen ja tehdäkseen tunnetuksi -  perustettiin pari vuotta sitten Getsemania - Kalervo Palsan ystävät- niminen yhdistys, jonka kotipaikkana on Tornio.  Rakennukset ilmoitettiin myös Ylen Suojele minua -ohjelmaan, jonka esittelystä tämä lainaus; en tosin ole aivan kaikesta samaa mieltä:
 "Getsemane oli ja on nimeltään vuonna 1987 kuolleen kittiläläisen omaperäisen taiteilijan Kalervo Palsan pieni ateljee, joka on Palsan kotimökin pihassa. Tämä mökki säilyi kuin ihmeen kaupalla saksalaisten tulitikkuleikeiltä, ja itse asiassa Kittilässä tulelta säilyi vain kaksi rakennusta: kirkko ja Kenttälän sisarusten kioskiksi kutsuttu pieni mökki. Tähän mökkiin vuonna 1947 syntyi Hilja Kenttälän nuorimmaiseksi lapseksi Kalervo Palsa. Pihapiirillä oli huono maine, sillä sinne majoitettiin pohjoisen kulkumiehiä, juotiin ja myytiin viinaa, tapeltiin ja tehtiin niin sanotusti huorin. Vanhempana Palsa muutti pihapiirissä sijaitsevaan 15 neliömetrin kokoiseen, jäterimoista kulkumiehien majapaikaksi rakennettuun vajaan, jonka hän nimesi komeasti Getsemaneksi. Tässä vajassa Palsa eli ja työskenteli suurimman osan aikuista elämäänsä, maalasi vimmaisesti tuhansia ja tuhansia töitä, ja jonka ovelle sitten pakkaseen kuoli. Palsan kotimökki ja ateljee ovat olleet taiteilijan kuolemasta lähtien tyhjillään ja rapistuneet hoidon ja ylläpidon puutteessa pikkuhiljaa. Kunnalla ei ole ollut joko halua tai rahaa sijoittaa Getsemanen peruskunnostukseen, ja asiaa on vielä mutkistanut se että Palsan pihan rakennukset ovat yksityisessä omistuksessa. Yksittäisiä pyhiinvaeltajia Palsan mökillä silti riittää, ehkä hieman erilaisia kuin ne jotka käyvät ihastelemassa saman kunnan alueella olevaan hieman toisenlaista taiteilijakotia Särestöniemeä... Talon suojelun puolestapuuhaaja Getsemania – Kalervo Palsan ystävät -yhdistys on nyt kuitenkin saanut Kulttuurirahastolta kohtuullisen rahasumman, jolla voidaan tehdä välttämättömimmät korjaustyöt Getsemanen säilyttämiseksi."
Paljolti tämän ohjelman ansiosta jyväskyläläinen mesenaatti Kauko Sorjonen kiinnostui ja osti vuonna 2011 rakennukset Maj-Lis Pitkäseltä, Kallen ystävältä, jolle Kalle oli omaisuutensa testamentannut. Lehtitietojen mukaan Sorjosen säätiön on tarkoitus kunnostaan rakennukset ja avata ne yleisölle. Töitä tehtiin mm. kuluneena kesänä. Sorjosen säätiö on auttanut taloudellisesti myös toisen kittiläläisen tunnetun taiteilijan, Reidar Särestöniemen museosäätiötä ja keväällä Särestön museosäätiö on sulautunut Sorjosen säätiöön. 



Toivottavasti tämän lautarakenteisen Getsemanen eli Pilvilinnan seinämaalaukset on voitu vielä pelastaa. Nyt ei myöskään pyhiinvaeltajien tarvitse enää tuskailla ja eksyä etsiessään Palsan kotitaloa Narikalta, vaan sinne tulevat opasteet.

Palsan hautaa koristaa kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen tekemä muistomerkki Palava pensas. Se saatiin pystyttää haudalle vasta pitkän ja käsittämättömän proseduurin jälkeen, sillä arvoisa Kittilän seurakunnan kirkkoneuvosto piti muistomerkkiä sopimattomana, koska näki siinä fallossymbolin. (En valitettavasti löytänyt koneeltani kuvaa Palavasta pensaasta, jotta olisitte voineet tarkistaa omin silmin tämän väitetyn yhtäläisyyden.)

Täältä voit katsella muutamia talvikuvia, kuten Palsan Paluu (1983). Palsasta on tehty muutama opinnäytetyö ja monia julkaisuja ja lisää on tulossa. Läheskään kaikkea ei  ole sanottu, ja mielestäni olisi mielenkiintoista pohtia vieläkin enemmän esimerkiksi Palsan Kittilä-kuvaa lähtien juuri siitä ympäristöstä, jossa hän oli syntynyt, asui ja maalasi. Ja miksi Kittilästä on lähtöisin niin monta taiteilijaa: Einari Junttila, Reidar Särestöniemi, Kalervo Palsa ja myös Reijo Raekallio ja kaikki nämä maalasivat myös jänkkää? Kittilän kunnalla on mieletön rikkaus, kunhan se vain osaisi/pystyisi/haluaisi hyödyntää tällaista kulttuuriperintöä.

Minun Getsemane on vuonna 1974 julkaistu omakustanne, jonka mielelläni omistaisin. Jos jollakin on sellainen ylimääräinen, niin tarjotkaa minulle! Kuinka moni muuten tiesi sen, että Kalle aikoinaan tekstasi monia sarjakuva-albumeita 1970- ja 1980-luvuilla ansaitakseen rahaa? Getsemanen julkaisuvuonna kävin lukiota, samaa kuin Kalle aikaisemmin, ja silloinen kuvaamataidon opettaja Pekka Kujala esitteli meille Kallen teoksia, mutta ei suinkaan kaikkia. Lainaan tähän vuonna 1990 Turussa Wäinö Aaltosen museossa olleen Kalervo Palsan muistonäyttelyn arvostelua, jonka kirjoitti Jarkko Laine: " Palsa oli hyvin vakava, hyvin rehellinen taiteilija. Se on syytä muistaa hänen töitään katsoessaan - niitä ei ole tehty leikin vuoksi." (Turun Sanomat 14.9.1990)

Päivän havainto:  Jänkkä ei ahdista, vaan se on myös kaunista.  

P.S: Jänkkä on pohjoisen murteella suo. Ja jänkkää Kallekin maalasi.