Muutto, muistot ja museo

Viime viikot ovat kuluneet muuttotouhussa, sillä oppiaineemme muiden Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen oppiaineiden mukana joutuu jättämään Sirkkalan kasarmin vanhat ja arvokkaat rakennukset muille ja muuttamaan kemisteille alun perin tehtyyn Arcanumiin. Toki Arcanumia on remontoitu meidän tarpeisiin sopivammaksi, mutta koronan vuoksi suurin osa meistä muuttajista ei ole nähnyt valmiita tiloja eikä siis sitä omaa työhuonetta tai osaa työhuoneesta, johon muuttaa. Osa meistä saa oman huoneen, osa jakaa työhuoneen muun tai muiden kanssa. Monitilatoimistot ovat tämän päivän arkea. Miten ne muotoutuvat ylipistotyön vaatimuksiin, sitten nähdään käytössä. Suuri kysymys on myös se, mihin humanistien käyttämät kirjat tulevaisuudessa mahtuvat uusiin tiloihin. Arcanumin toinen osa remontoidaan, kun me jo olemme siellä, joten remontti kuuluu meidän arkeemme lähikuukausien aikana. 

Olimme Sirkkalassa vain kahdeksan vuotta. Sitä ennen kansatieteen oppiaine oli kevääseen 2012 asti Fennicumissa siitä lähtien kun Fennicum rakennettiin. Sirkkalassa HKT-laitoksen oppiaineet olivat – arkeologiaa lukuunottamatta – yhdessä. Kieliaineet ovat hajallaan kampuksen eri osissa, osan piti sijaita Fennicumissa, mutta valitettavasti sen remontoinnit eivät tuottaneet tulosta ja kaunis rakennus on nyt tyhjillään. 

Sirkkala oli kaunis rakennus. Ämmät äänessä -yhtye Ilmar Talve-seminaarissa.

Muuttoa ja siitä johtuvaa kuolinsiivousta tehdessäni – ja aiempien kollegojen jättämiä kansioita tyhjentäessäni – on tullut usein mieleen se, miten monet asiat ja muistot oppiaineista ja lähimenneisyydestä katoavat. Ensimmäisen professorin aikaiset tapahtumat, sen ajan kirjoitukset ja asiapaperit, kirjeenvaihto vanhojen projektien rahoittajien kanssa, kalkkeripaperien avulla kirjoitetut jäljennökset, seminaarikirjat ja monet muut – missä on niille tilaa? Vanhat opinto-oppaat olen heittänyt pois jo 2012, mutta mitä teen näille kaikille muistoja kantaville papereille? Ensimmäisen professorin lahjoittaman kirjaston arvo – kuka sitä käyttää ja kuka sitä arvoa ymmärtää tänä päivänä, kun oppiaineen täyttäessä 50 vuotta se oli suuri asia? Myöskään 1960-luvun alun kirjavaihdolla ei ole merkitystä enää tänä päivänä. 

Hävitettävistä papereista löytyy entisten kollegojen ja työtovereiden jättämiä jälkiä. Jokaisella heistä on omansa: jonkun lukuisat mapit, toisen arkistointapa ja kolmannen järjestelmällinen varastointi tai juuri eläkkeelle jääneen lehtorin esinepoiminnat. Jokaisesta heistä on jäänyt jotain, jota ei ehkä pian enää tunnisteta kuin tehdyistä opinnäytteistä tai arkiston valokuvista. Pyrimme haastattelemaan entisiä työntekijöitä viime syksyn Ilmar Talvea käsittelevään seminaariin, mutta monien jättämiä jälkiä jäi silti käsittelemättä. Toivottavasti seuraavilla on aikaa havaita myös menneisyyden asioita ja pysähtyä niiden äärelle. Huolestuttavaa tässä ajassa on se, että mitään ei oikein haluta säilyttää. Tilan puutteen vuoksi näin on myös usein pakko. Muutos tai joskus paremminkin hävitys ulottuu kaikkialle, myös historiaan ja muistoihin. Muutoksen myötä hävitetään mennyttä ja nykyisyyttä. 

Vieraita ja entistä ja nykyistä henkilökuntaa kahvilla, maaliskuu 2017.

Valintoja tehdään siinä, mitä muistetaan tai katsotaan muistamisen arvoiseksi. Kun papereita ja tavaroita heitetään tarpeettomina tai vanhoina pois, voi käydä niin, että kun tehdään historiallisia näyttelyitä tai kirjoitetaan vaikka yliopiston historiaa – kuten nyt Turun yliopiston täyttäessä 100 vuotta – joidenkin oppiaineiden käytöstä poistettu esineistö oli heitetty pois. Mitä silloin tehdään? 

Kirsi Sonck-Rautio väitteli viimeisenä kansatieteestä Sirkkalassa, seuraava jatko-opiskelija väitteleekin etnologiassa.

Kansatieteen täyttäessä 50 vuotta vanhoja kenttätyövälineitä siirrettiin vitriiniin, joka toivottavasti tulee esille myös uudessa rakennuksessa. Kenttätöistä näkee hyvin sen oppaineen yli 50 vuoden kehityksen: kynästä ja paperista sekä kelanauhureista kännykällä äänittämiseen ja ubs-tikkuihin. Lieriöihin ei meillä sentään ehditty tallentaa puhetta tai musiikkia. Kentän ja kenttätöiden merkitys on vain muuttanut muotoaan ja pikemminkin vahvistunut ja tullut tärkeämmäksi kuin aiemmin. Ne ovat osa etnografiaa, johon me profiloidumme.

Näinä päivinä olemme monesti ajatelleet sitä, miksi Turun yliopistolla ei ole omaa yliopistomuseota? Sellainen on Helsingin yliopistolla ja Jyväskylän yliopistolla. Liedon Vanhalinna ei ole sellainen, mutta voisiko siitä kehittää sellaisen? 

Fennicumista lähdön hetkellä olin kirjoittanut, että viimeinen viikko on ollut kiireinen ja käytävältä on kuulunut erilaisia ääniä ja askeleita. Ei talo hiljene edes silloin kun me tutkijat ja muut työtekijät sen jätämme, joku meitä siellä seuraa ja valvoo. Ettei vain olisi Ilmar Talve, ensimmäinen professori… Ilmar valvoi meitä Fennicumissa, jonka jälkeen hän taisi eksyä matkalla kohti Sirkkalaa, sillä siellä häntä ei koskaan kuulunut. Tuskin löytää tietään Arcanumiinkaan. Arcanumissa oppiaineen nimi on elokuusta lähtien etnologia.

Uusi vähemmistö(identiteetti)

Suomen ja Ruotsin välinen raja.

Suomesta on lähtenyt Ruotsiin etupääässä työn  hakuun toisen maailmansodan jälkeen runsaat 
550 000 ihmistä. Lapista suurin maastamuutto tapahtui 1960-luvulta 1970-luvun alkuun. Arviolta puolet Ruotsiin muuttaneista on palannut takaisin Suomeen. Osa heistä viipyi Ruotsissa lyhyen aikaa, osa pitempään, osa palasi vasta eläkeiässä. Sekä Ruotsiin muuttaneita että paluumuuttajia on tehty tutkimusta. Viime vuosina tutkimus on keskittynyt myös toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaisiin ja heidän kulttuuriin ja identiteettiin, joka on miltei alituisen neuvottelun kohteena. 

Helmikuun 10. kuoli  meidän aikamme merkittävimpiin intellektuelleihin ja kulttuuriteoreetikkoihin kuulunut Stuart Hall (1932-2014). Hall on tuttu kaikille niille tutkijoille, joita ovat askarruttaneet identiteettiä koskevat kysymykset tässä globalisoituvassa ja monikulttuurisessa maailmassa. Hän on tuonut keskusteluun mukaan mm. monikulttuurisuuden käsitteen. (Ks. lisää tästä.)  Hallin kuolinpäivänä - ikään kuin sattumalta - Sisu-radion sivuilla oli mielenkiintoinen uutinen Oulun yliopistosta, jossa keskusteltiin Suomessa asuvista ruotsinsuomalaisista ja heidän identiteetistään. Pääosassa keskustelussa oli Laulu koti-ikävästä -dokumentin pääosan esittäjä Kai Latvalehto, joka tekee väitöstutkimusta toisen polven ruotsinsuomalaisista. Hänen mukaansa ruotsinsuomalaisuutta voi toteuttaa myös Suomessa asumalla monin tavoin, kuten käymällä Ruotsissa, puhumalla ruotsia tai tapaamalla muita ruotsinsuomalaisia. Eikä ruotsinsuomalaisuuttaan voi paeta, mutta sen kanssa voi tulla sinuiksi kohtaamalla sen. Sisu-radion sivulta löytyy sekä Latvalehdon että monien muiden Oulussa asuvien ruotsinsuomalaisten kiinnostavia pohdintoja omasta identiteetistään.

Puhummeko jatkossa Suomessa asuvista ruotsinsuomalaisista emmekä enää paluumuuttajista? Tämä esimerkki kertoo omalla tavallaan identiteettien moninaisuudesta ja monimuotoisuudesta tänä päivänä ja siitä miten identiteettineuvottelu on jatkuvaa. Tämä on myös omalta osaltaan tekemässä meidän tutkijoiden työstä niin mielenkiintoista. 

Kummallisia kysymyksiä verotoimistossa

Olen hoitanut miltei päivittäin tähän ulkomailla työskentelyyn liittyviä hallinnollisia asioita. Viimeisimpiä niistä oli käynti verotoimistossa, jotta vältyn kaksinkertaiselta verotukselta. Lähin verotoimisto sijaitsee Päärautatieasemaa vastapäätä olevassa Biberhausin talossa, joka on rakennettu 1909 suunnittelijoina arkkitehdit  Johann Gottlieb Rambatz ja Wilhelm Jollasse. Samassa talossa sijaitsee myös Ohnsorg-teatteri.

Verotoimisto löytyi sisätiloiltaankin hulppean näköisen talon toisesta kerroksesta, tosin verotoimiston kyltti oli talon seinässä melko pienellä. Ilmoittautumisluukullakin sanottiin Schönen Guten Tag - tätä tervehdystä olen ihmetellyt, että jos päivä ei kerta kaikkiaan ole hyvä, niin tällainen ylipirteä ja yliystävällinen tervehdys vain ärsyttää entistä enemmän. Täytin lomakkeen ja sain numerolapun ja viiden minuutin odottamisen jälkeen pääsin sisälle tapaamaan verovirkailijaa. "Miksi ihmeessä olette tulleet Suomesta tänne Saksaan töihin? Siellä on paljon hienompaa ja paremmin asiat kuin täällä." Suoraan sanoen hämmästyin moista aloitusta. Ainut vakava kysymys, jonka virkailija esitti minulle oli se, että joko minulla on täällä henkilönumero? Numero kai löytyi, sillä hän pystyi tekemään minulle tarvitsemani paperin, allekirjoitti ja leimasi sen sekä antoi vielä puhelinnumeron, josta voin kysyä tarvittaessa neuvoja. Sitä ennen hän kysyi vielä, että onko minulla suomalaista rahaa mukana. "Siis mitä ihmettä, suomalaista rahaa?" Mietin hetken. "Kolikoitako?"  "Joo." "Hetkinen, katson. Ei valitettavasti ole, kaikki kolikot ovat saksalaisia." Sääli, ne ovat niin kauniita." Olin aina luullut, että tämä euron kolikoiden kerääminen on kaupunkitarina, mutta ei se näköjään ole. Suomalaiset hilla ja laulujoutsen näköjään päihittävät vieläkin kotkat.

Verotoimistossa käynti sujui kaiken kaikkiaan niin nopeasti ja joutuisasti, että en ole ihan varma, että onko kaikki varmasti nyt oikein. Tällä viikolla se selviää. Jos näin on, niin olen päässyt aika helpolla tästä kuuluisasta saksalaisesta byrokratiasta, vaan vielä ei kannata huokaista helpotuksesta. Sitten vasta, kun ensimmäinen palkka tulee tilille.

Toinen asia, jota ihmettelin verotoimistossa oli täkäläinen - vai onko se laajemminkin saksalainen - käytäntö. Samassa huoneessa oli kaksi virkailijaa ja siis eri asiakkaat, joten ei mitään yksityisyyttä asioiden hoidossa. Toinen virkailija ja asiakas, vanhempi mieshenkilö, hoitivat asioita niin äänekkäästi, etten aina meinannut kuulla omia ajatuksiani. He eivät kyllä kuulleet minun asiasta yhtään mitään eikä se varmaan heitä kiinnostanutkaan.

Päivän havainto: jopa alimmat astiakaapin hyllyt ovat liian korkealla.

Edit: Unohdin kertoa, että Biberhausissa on Pater noster -hissi, mutta sitä ei voinut käyttää - ei ainakaan eilen!

Viimeinen viikko Fennicumissa

Viimeinen viikko Fennicumissa on takana ja ensimmäinen teksti tätä etnologin arkea käsittelevää blogia varten tekeillä. Viimeinen viikko Fennicumissa tarkoittaa kahdella tavalla viimeistä viikkoa: lähden huhtikuun alussa neljäksi kuukaudeksi Hampurin yliopistoon DAAD-professoriksi (siitä myöhemmin enemmän), mutta elokuussa en palaakaan Fennicumiin, vaan edessä on uusi talo ja uusi työhuone. Fennicum on vuosikymmeniä ollut Suomen kielen ja kulttuurin talo, mutta nyt siitä tehdään kielten talo ja me kulttuurien tutkijat muutamme Sirkkalaan.

Viimeinen viikko on ollut kiireinen ja käytävältä on kuulunut erilaisia ääniä ja askeleita. Ei talo hiljene edes silloin kun me tutkijat ja muut työtekijät sen jätämme, joku meitä siellä seuraa ja valvoo. Ettei vain olisi Ilmar…

Ensi maanantaina matkustan Hampuriin ja tarkoitukseni on jatkossa kertoa havaintoja ja huomioida sieltä päin, vieraan ja etnologin silmin. Kuulumisiin sieltä!