Lukijat

lauantai 25. kesäkuuta 2022

Islanti, Länsivuonot, Hildur ja Snæfellsnes

 


Akateeminen matkailu tarjoaa parhaimmillaan mahdollisuuksia käydä paikoissa, joihin ei muuten tulisi niin helposti lähdettyä. Ensimmäinen ulkomaanmatka pitkään aikaan suuntautui Islannissa pidettyyn pohjoismaiseen etnologikongressiin. Olen käynyt aiemminkin Islannissa, jolloin matka suuntautui Reykjavikin lisäksi Akureyrissä pidettyyn kongressiin. Sillä matkalla osallistuin myös Mývatnin retkeen. Lisäksi silloin koko kongressin päättäjäisillallinen pidettiin Länsivuonoilla, tarkemmin sen suurimmassa kaupungissa Ísafjörðurissa. Paikka tunnetaan parista sarjasta, aiemmin nähdystä Loukussa ja nyt televisiossa (ja areenassa) näkyvästä Blackportista, jonka osat katsoin loppuun lentokoneessa. Tämä sarja perustuu 1980-luvun tositapahtumiin ja siinä ”kaveriporukka ostaa troolarin ja kalatehtaan ja luo kala-alan yrityksen, joka kasvaa kohisten, mutta myös natisee liitoksissaan. Uusi kalastuskiintiöjärjestelmä johtaa kamppailuun vallasta ja rahasta, mikä näkyy selkkauksina niin politiikassa kuin ihmissuhteissa. ” Talouspolitiikassa käänteitä riittää Islannissa tälläkin vuosituhannella, joten siitäkin mielestä sarja on mielenkiintoinen. 


Länsivuonot olivat mielessä jo ennen Islannin matkaa, sillä kuuntelin Ísafjörðurissa asuvan Satu Rämön aluevaltauksen dekkarien maailmaan eli kesäkuun alussa ilmestyneen Hildurin. Tietääkseni aika monilla suomalaisilla tutuilla kirja oli luureissa ennen tätä Islannin konffaa. Teos onkin oiva johdatus Islantiin ja sen hieman myyttiseen historiaan ja nykypäivään. Teos aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan, nordic noiria edustavan dekkarisarjan, jossa on mainoksenkin mukaan ripaus islantilaista mystiikkaa. Rikosetsivänä toimiva Hildur asuu Ísafjörðurissa, jonne hän saa tätä kirjassa esitettyä tapahtumaketjua ratkomaan suomalaisen poliisiharjoittelija Jakob Johansonin. Molemmat pakenevat oikeastaan omaa ahdistustaan ja hankalaa elämäntilannettaan, Hildur surffaamalla ja Jakob kutomalla suosittuja islantilaisvillapaitoja.



Hildur on trilogiaksi tarkoitetun sarjan ensimmäinen teos. En lue dekkareita, joissa mässäillään väkivallalla. Dekkarien lukeminen on myös oiva tapa tutustua paikkoihin ja kieleen, kuten ollessani Baselissa vaihdossa. Ne ovat oivaa ”kotiseutukirjallisuutta”. Silloin luin baselilaisen kirjailijan, Hansjörg Schnaiderin sarjaa paikallisesta konstaapeli Hunkelerista. Näin tutustuin sekä saksan kieleen että paikkakuntaan ja Elsassin rajaseutuun, johon Basel joidenkin mukaan kuului. Saksaksi lukemisen lisäksi pyrin lukemaan Pohjois-Ruotsiin sijoittuvat ruotsiksi kirjoitetut dekkarit sekä suomeksi kirjoitetut Suomen Lappia käsittelevät. Näiden lisäksi luen mielelläni tällaiset pohjoisiin alueisiin sijoittuvat dekkarit, kuten Hildurin.

Hildurissa toki kuolee ihmisiä, mutta tappamisella ei mässäillä, vaikka kirjan tapahtumat ovatkin karmeita. Lisäksi siinä on vahvasti mukana Islannin luonto ja maisema sekä jotkut islantilaiset erikoisuudet. Onko niin, että Rämö Suomessa syntyneenä ja kasvaneena pystyy kirjoittamaan asioita, jotka islantilaisille itselleen ovat liian itsestään selviä? Teoksen tapahtumasarja selittyy myös Islannin historialla ja väestöllä – näin lopussa selviää myös kirjan hieman kryptinen alkuosa. Pieninä sivujuonteina kirjassa on myös kirjailijan omasta elämästä asioita, kuten esimerkiksi kutominen ja juokseminen. Kakkososaa kannattaa odottaa!


Tämän kirjoituksen kuvat ovat kongressin viimeisenä päivänä tekemältämme Snæfellsnesin retkeltä. Monet paikat ovat tuttuja esimerkiksi Games of Thronesista tai nyt areenalla näkyvästä Fractures-sarjasta.




tiistai 21. kesäkuuta 2022

RE:22 eli pohjoismainen etnologi- ja folkloristikongressi

 

Opasteet ilmestyivät vasta kun kongressi oli jo alkanut. Ehkä parempi opastus olisi ollut tarpeen ja jo kongressin alkaessa?

Oli Islannin vuoro järjestää pohjoismainen etnologi- ja folkloristikongressi. Kahden koronavuoden jälkeen päästiin vihdoin tapaamaan kollegoja kasvotusten ja liekö tämä osasyynä, sillä kongressi houkutteli paikan päälle 450 osanottajaa, joiden lisäksi muutama oli vielä verkossa. Pohjoismaisuus oli mukana yhä harvemmassa esitelmässä ja osanottajia oli paljon muualta Euroopasta sekä USA:sta ja Kanadasta. Kongressi järjestettiin hybridinä. Teemana oli -re, josta lukuisissa työryhmissä oli esimerkkejä. Meidän turkulaisten (Maija Mäki, Tuomas Hovi ja minä) oma työryhmä oli nimeltään Re-creation, re-usage and restoring ofdifficult and dark heritage sites ja se onnistui oikein hyvin ja herätti keskustelua. Esitelmät liittyivät tavalla tai toisella synkkään kulttuuriperintöön ja aiheina oli mm. mitä Paimion parantolan valokuvat kertoivat (Terhi Kokko ja Maija Mäki), mitä inkeriläisistä paluumuuttajista oleva näyttely Kansallismuseo kertoi (Ulla Savolainen) sekä Lapin sodan merkityksistä (oma) ja hylättyjen teollisuuslaitosten piipuista (Tiina Äikäs ja Oula Seitsonen) – nämä vain suomalaisten osanottajien. Muut esitelmät kertoivat mm. Islannin asutuksen jäljistä ja Münchenin olympiakylän suunnittelusta ja merkityksistä. Terhi tekee gradua samasta aiheesta ja Ulla on julkaissut tästä aiheestaan myös artikkelin. Itse julkaisen Lapin sotaa käsittelevän artikkelin syksyllä ja Tiinan johtama projekti on vielä kesken.

Kongressi alkoi maanantai-iltana, jolloin meidät oli kutsuttu Islannin presidentin GuðniThorlacius Jóhannessonin residenssiin kahville. Presidenttiyttään ennen hän oli historian professori. Sen jälkeen oli vuorossa ”pool-party” eli osa joukosta vietiin vielä busseilla läheiseen maauimalaan, jossa meille oli tarjolla hod dogeja ja kylmää juotavaa. Ulkouimalan vesi oli sen sijaan lämmintä, mutta täpötäysissä ulkoaltaissa istuskelu ei nyt ehkä ihan ollut kaikkien mieleen, kun vettä oli joissakin kohtaa vain 10 senttiä. Mutta järjestäjät näkyivät viihtyvän. 


”Mitä tehdä, jos eksyy islantilaisessa metsässä? Pitää nousta seisomaan.” Tämä vitsi tuli konkreettisesti tutuksi kongressissa. Samanaikaisten sessioiden lisäksi halukkaille järjestettiin mahdollisuus metsänistuttamiseen, joka korvasi lentojen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä. Meidät vietiin Reykjavikin lähelle Úlfarsfelliin, jonka rinne kasvoi sinisenä alaskanlupiinia. Lisäksi sieltä löytyi myös tuntureilta tuttuja kasveja kuten lapinleinikkejä ja sielikköjä.


Suomalainen, punainen pottiputki oli käytössä.

Me istutimme koivun, pajun ja männyn taimia. Mänty lienee alun perin Alaskasta tullutta kontormäntyä. Lisäksi Islantiin on istutettu muita pohjoisia lajeja kuten siperianlehtikuusta ja sitkankuusta. Palkkioksi saimme mukavan iltapäivän ulkoilmassa kauniissa islantilaisessa maisemassa sekä kahvia ja paikallisia leivonnaisia sekä rommia. Järjestäjien mukaan metsänistutus onnistui yli odotusten, sillä halukkaita oli enemmän kuin meille oli varattu taimia ja pottiputkia, joka on Suomessa kehitetty työväline.

Lentomatkoista johtuvan hiilijalanjäljen pienentäminen metsänistutuksella osoittautui mukavaksi ajanvietteeksi keskellä kongressin kiireitä. Tavan voisi ottaa käyttöön myös erilaisissa kokouksissa ja seminaareissa, mikäli sopivia metsänistutuspaikkoja sijaitsee niiden läheisyydessä. Muitakin tapoja varmaan löytyy. Ilmastonmuutos on tosiasia.

Ennen metsänistutusta tutustuimme paikalliseen ulkoilmamuseoon. Kongressin osanottajat saattoivat käydä ilmaiseksi myös monissa muissa Reykjavikin museoissa. 

Hyvä idea oli myös järjestää Erasmus-rahoituksella kurssi eri pohjoismaista ja Virosta tulleille maisteriopiskelijoille. Meiltä kurssille ja kongressin vapaaehtoisiksi osallistui viisi etnologian ja folkloristiikan opiskelijaa: Helvi Ermala, Anastasia Hartikainen, Laura Järvenpää, Henriikka Kallio ja Terhi Kokko. Monet kiitokset heille ja muille heidän kolleegoilleen. Tämä oli hieno tilaisuus verkottua muihin!

Turkulaisdelegaatio; kuvasta puuttuu Laura.

Päättäjäiset pidettiin Reykjavíkin taidemuseossa Hafnarhúsissa. Siellä kutsuttiin osanottajat seuraavaan kongressiin, joka pidetään vuonna 2025 Turussa yhteistyössä Åbo Akademin (etnologi, folkloristik och kulturanalys) ja Turun yliopiston etnologian, folkloristiikan ja museologian kanssa.

Tervetuloa Turkuun vuonna 2025.

Kongressi oli aika tiivis, mutta kaupunkiin ehti välillä tutustua. Viimeisenä päivänä oli lounaskaraoke, josta saattoi ottaa vauhtia illan loppubileisiin. Jotkut asiat muistuttivat ehkä enemmän festareita kuin kongressia, mutta ajat ja kongressit muuttuvat...