Lukijat

perjantai 24. tammikuuta 2014

Vastauksia lukemista koskeviin kysymyksiin



Mustikkakummun Anna haastoi minut vastaamaan lukemista ja kirjoja koskeviin kysymyksiin. Annalla on kirjablogi ja olen myös lukenut Annan itsen kirjoittamia tekstejä (mutta niitä en tässä paljasta). Meillä näkyy myös olevan osittain samanlainen kirjallisuusmaku. Vastaan näihin kysymyksiin lähinnä vapaa-ajan lukemisen näkökulmasta, sillä työlukemista on paljon ja monenlaista.

1. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta yleensä luet?
Kotona ja matkoilla, iltaisin, usein ennen nukkumaan menoa luen sivun tai pari. Toki lomalla luen myös päivällä. Työlukemisia en laske tähän. Sen vuoksi romaanien lukeminen on vähentynyt viime vuosina - valitettavasti.

2. Kerro jokin lapsuuden lukumuistosi.

Tämän maininnan ansaitsee ensimmäisen kirjan lukeminen, koska se on jäänyt mieleen niin selkeästi. Ensimmäinen lukemani kirja oli Annikki Setälän Pikkunoita. Opin lukemaan  koulussa ensimmäisellä luokalla, nähtävästi joskus joulun tienoilla. Koulussa oli myös pieni kirjasto, josta sai lainata kirjoja. Lukemaan oppiminen avasi oven uuteen, mielenkiintoiseen maailmaan.

3. Luetko runoja, ja jos luet, niin kuka on suosikkirunoilijasi?

Luen joskus, en kovin usein. Suosikkirunoilijaa minulla ei oikeastaan ole, mutta tässä muutama: Aila Meriluoto, Nils-Aslak Valkeapää, Risto Rasa, Dan Andersson, Rakel Liehu.

4. Perinteinen kirja, äänikirja vai e-kirja? Miksi?

Luen mieluiten perinteisiä kirjoja, koska ne eivät vaadi mitään erityisiä laitteita. Olen "lukenut" äänikirjoina toistaikseksi vain saksankielisiä kirjoja. E-kirja on varmaan hyvä, mutta se vaatii erikseen lukulaitteen, tabletillani niitä ei oikein ole helppo lukea. Ehkä vielä hankin lukulaitteen, mutta ne ovat varsinainen viidakko! E-kirjat mahdollistavat kyllä matkalle aikamoisten kirjapinojen mukaan ottamisen, joten niillä on ehdottomasti se hyöty.

5. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun eniten? Miksi?

Pakko sanoa, että Ilmar Talven Suomen kansankulttuuri, koska se oli aikoinaan pääsykoekirjana.

6. Missä kirjallisessa matkakohteessa haluaisit käydä?

Kävin viime syksynä Pamukin Istanbulissa. Haluaisin ehdottomasti mennä Anna-kirjojen maisemiin Prinssi Edwardin saarelle! Kuka järjestäisi sinne matkan?

7. Minkä lajityypin kirjoja et missään nimessä lue?

Mitään scifiä, chick litiä, vampyyrikirjallisuutta tms. en lue.

8. Vaikuttaako kirjan ulkoasu osto- tai lainauspäätökseesi?

Ei juuri.

9. Mikä on mielestäsi kaunein tai vaikuttavin kirjan nimi?

Vaikea sanoa mikä on kaunein tai vaikuttavin, mutta esimerkiksi Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät tai Historian kauneus. Myös Ulla-Leena Lundbergin Linnun siivin Siperiaan on hieno nimi. Oikeastaan kaikilla Andreï  Makinen kirjoilla on kaunis nimi. 

10. Mitä kirjaa suosittelet minulle?

Ehdottomasti W.G. Sebaldin Austerlitz!  

Tässä täytyy haasten hengessä haastaa joku, joten haastan tähän Allun Saksanmaalta ja Clarissan. Olisi mukavaa jos vastaatte näihin kysymyksiin: 

1. Millä kielellä/kielillä luet eniten? Onko eroja?
2. Mikä kirja on tehnyt sinuun vaikutuksen?
3. Mikä kirjannimi kuvaisi sinua/elämääsi?
4. Mitä lukeminen sinulle merkitsee?
5. Mikä on tällä hetkellä lempikirjailijasi`?
6. Mihin seikkailuihin kirja on sinut vienyt?
7. Katsotko kirjoista tehdyt elokuvat? 
8. Kerro kammottavin ja paras kokemus käännöskirjasta?
9. Minkä kirjan olet viimeksi jättänyt kesken?
10. Mitä kirjaa suosittelet minulle?

perjantai 17. tammikuuta 2014

Osaisinpa vaikkapa klingonia...

(Pergamon Museum, Berlin, joulukuu 2012.)
Tällä kuluneella viikolla on melkein joka tuutista tullut valitusta tai moitteita joko meitä julkisella sektorilla työnkenteleviä kohtaan tai sitten kaikkia suomalaisia, jotka eivät tee muita kuin valittavat ja marmattavat. Pitäisi olla positiivinen, innovatiivinen vai mikä se mantra nyt olikaan. Pakko puuttua yhteen selkärankaseminaariin - että on kuvaava nimi keksitty tälle veronmaksajien ja työelämän ulkopuolelle olevien moittimispuheelle. Tai en sen kummemmin seminaariin, vaan siellä yhden puhujan saamaan ideaan ja minkälaiseen ideaan: meillä englannista pitäisi tulla virallinen kieli. Todella omaperäinen ja pitkälle ajateltu idea. Valitettavasti sitäkin on erinäisissä yhteyksissä esitetty, joten uusi se ei ole. Siis me kaikki puhuisimme ja käyttäisimme insinöörienglantia (en tarkoita tällä sitä, että  insinööreissä olisi jotain vikaa, ei tietenkään). Tämä toisi huippuosaajat ja -yritykset Suomeen. Miksei saman tien satsata johonkin muuhun maailmankieleen, jota puhutaan enemmän kuin englantia? Englannin ylivallan suosimisen sijasta kannattaisi puhua rinnakkais- tai monikielisyydestä.

Työnantajallani Turun yliopistolla on muutama vuosi sitten hyväksytty kieliohjelma, joka ei mitenkään korosta englannin ylivaltaa; toki kansainvälistymisessä kiel(i)en osaaminen on tärkeää ja meitä korostetaan monikielisyyteen. Yliopistolain mukaan meillä opetus- ja tutkintokieli on suomi, mutta muitakin voidana käyttää, mutta hallintokieli on yliopistolain mukaan suomi. Hallintopalveluita tulisi olla saatavilla sekä suomeksi että englanniksi. Ja luonnollisesti jokainen tutkija pyrkii julkaisemaan tutkimustuloksiaan - alasta hieman riippuen - myös muilla kuin kotimaisilla kielillä. Täältä löytyy professori Auli Hakulisen kannanotto yliopistojen kieliohjelmiin, jotka hänen mukaansa orjailevat ministeriön suunnitelmia.

Mutta miksi kummassa uusi julkaisujärjestelmä, jota meidän kaikkien tulee käyttää ja joka sinänsä on järkevä ja tarpeellinen työkalu, on vain englanniksi? Kun jaksoi lukea ohjelman ohjeet, niin lopuksi luki näin: "Language settings Järjestelmän kielivalinta. Suomenkielinen käännös on valmisteilla. Suomenkielinen versio sisältää toistaiseksi sekaisin suomea ja saksaa." "Vii aar sou internätsional in the Turku" kuten eräs kollegani facebookissa asiaa kommentoi. Ja tuo seminaarissa esitetty ideakin on jo moneen kertaan ammuttu alas, mutta kuin kauaksi?


keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kaamos kaatuu



Näillä leveysasteilla kaamos alkaa vähitellen olla ohi. Esimerkiksi Kittilän kirkonkylässä päivän, ts. auringonvalon kesto on jo yli kaksi tuntia. Tänään aurinko oli noussut klo 11.21 ja laski 13.32. Suurin piirtein meidän kylä kohdalla eli Pallastunturin Laukukerolla aurinko on myös ehtinyt nousta pari kolme kertaa ja tänään sitä on pilvien takana näkynyt 1,5 tuntia. Meille aurinko ei - vaikka pilviä ei olisikaan - vielä välttämättä näy, sillä edessä on korkeita vaaroja. Koko joulu on ollut pilvistä, joten valon kajoakaan ei ole näkynyt, revontulista puhumattakaan.

Ranskalaisen kirjailija-toimittaja Olivier Trucin viime vuonna suomennettun esikoisromaanin Viimeinen saamelainen alussa - kirjan tapahtumat sijoittuvat Kautokeinoon - päättyy 40 vuorokautta kestänyt kaamos, jota päivää Truc kuvaa vuoden ihmeellisimmäksi päiväksi, koska se hänen mukaansa kantoi muassaa kaikkea ihmiskunnan toivoa. (s. 13) Siinä kirjan päähenkilö, saamelainen poropoliisi Klemet miettii miksi ihmisille oli langettu tällainen kärsimys, jota hän vertasi perisyntiin. Samoin hän pohti sitä, miten hänen esivanhempansa olivat tulleet toimeen, kun heille ei paikallinen sanomalehti ilmoittanut milloin aurinko seuraavan kerran päivälleen tai minuutilleen nousisi. Olisiko heillä ollut toivoa? Aurinko toisi toivonpilkahduksen samalla kun se palauttaisi ihmisille varjon. (Onhan ihmisillä kuutamollakin varjo, sitä ei tässä kirjassa kai huomattu.)

Minkähänlaisia riittejä ihmiset ovat kaamosaikana suorittaneet, jotta aurigon säteet taas pilkistäisivät horisontista? Viitteitä näistä löytyy kirjallisuudesta. Esimerkiksi Antti Hämäläisen ottamassa kuvassa Petsamon (muistaakseni juuri Suonikylästä, kirja ei ole täällä mukana) saamelainen (nimi tarkentuu myöhemmin) tervehtii äänimerkein nousevaa aurinkoa.

Mutta minkälaisia sääriittejä pitäisi Etelä-Suomessa suorittaa, jotta siellä nyt jo viikkoja kestänyt märkä ja pimeä kausi päättyisi? Jotkut ovat jopa vihjailleet talven perumisesta.
---

Trucin kirjoittama rikosromaani tarkastelee myös kaivosbuumia ja Saamenmaan kaivosten historiaa. Ks. tarkemmin Olivier Truc: Viimeinen saamelainen. Siltala: Helsinki 2013. Suomentanut Lotta Toivanen. 500 s.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Ei Petteri Punakuono, vaan Petteri Sinisilmä - mielenkiintoista porotutkimusta

Poroja etsimässä ruokaa pellolta, marraskuu 2013.

Hiihtäessäni tänään iltapäivän hämärässä - kylässä oli sähkökatkos, joten valaistu latukin, yksi kylän harvoja kunnallisia palveluja, oli pimeänä - muistin mielenkiintoisen tutkimuksen porojen näkökyvystä. Brittiläis-norjalainen (Tromssan yliopistosta ja Lontoo University Collegesta) tutkimusryhmä on tutkinut miten poron silmät sopeutuvat kaamokseen. Porotutkijat ovat tehneet yhteistyötä norjalaisten poromiesten kanssa. Porojen silmät sopeutuvat pimeään aikaan väriä vaihtamalla; poron silmänpohja nimittäin muuttuu talven ajaksi kullankeltaisesta syvänsiniseksi. Olisipa meillä ihmisilläkin tällainen ominaisuus... Toki poroilla näön tarkkuus heikkenee pimeällä, mutta tärkeämpää niille onkin erottaa pimeässä vaaniva peto kuin nähdä kaikki täysin tarkasti. 

Valoherkkien silmien lisäksi poroilla on muitakin keinoja sopeutua talvisiin olosuhteisiin. Nähtävästi sama tutkimusryhmä on selvittänyt myös porojen kyvyn nähdä ultraviolettivaloa, jota lumessa on runsaasti. Niin runsaasti, että ihmiset ovat vaarassa sairastua lumisokeuteen, mikäli eivät keväthangilla käytä aurinkolaseja silmiensä suojana. Porojen sarveiskalvo päästää UV-säteilyn suoraan läpi ja näin poron silmä voi hyödyntää säteilyn. Lainaan tähän (entisen ympäristönsuojelun opettajani) tiedetoimittaja Kai Aulion kirjoittamaa Tiedebasaarin uutista:
Ultraviolettisäteilyn aistimisen ansiosta poron näkökyky on parempi kuin muilla eläimillä, mikä antaa lajille monia etuja ankarissa arktisissa oloissa selviytymisessä. Uv-säteilyä itseensä imeviä ovat esimerkiksi porojen tärkeimmän talviravinnon eli jäkälien solukot sekä lajin vaarallisimman saalistajan suden turkin solut. Suoraan taivaalta tulevan sekä lumesta ja jäästä heijastuvan ultraviolettisäteilyn pidättyminen sekä ravintokohteisiin että kartettaviin petoihin antaa poroille poikkeuksellisen hyvät mahdollisuuden havaita hyvät ja pahat kohteet taustastaan. Etua näkyvää valoa lyhyemmän aallonpituuden säteilyn näkemisestä on myös talvisessa maastossa liikkumiselle. Erilaiset lumi- ja jäälaadut heijastavat ultraviolettisäteilyä eri tavoin, ja näiden erojen havaitseminen osoittaa poroille parhaat reitit liikkua hangessa.

Joulupukin Petteri-poron nenä ei siis toimi minään kompassina, vaan poro suunnistaa silmiensä avulla. Ja Petteri on urosporo, vaikka joidenkin tietojen mukaan se olisi naaras (kuohitsematon urosporo pudottaa sarvensa rykimäajan jälkeen), sillä myös härillä eli kuohituilla urosporoilla on joulun aikana sarvet. Härkä jaksaa vetää rekeä paremmin kuin pienempi vaadin eli naarasporo. 

(Ks. Lapin Kansa 20.12.2013, Maija Karala: Poro osaa vaihtaa yösilmät. 
Itse tutkimuksesta ks. täältä. (Johtaja Glen Jeffery )

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Merkkivuosi



Hups, ollaan jo tammikuussa vuonna 2014 ja viimeinen viesti täällä on syksyiseltä Istanbulin matkalta. Loppuvuodesta on nähtävästi tapahtunut paljon asioita, koska en ole ehtinyt täällä käymään. 

Tämä alkanut vuosi on meille lappilaisille merkkivuosi, mutta en sillä suinkaan tarkoita sitä, että  ensimmäisen maailmansodan syttymisestä on kulunut 100 vuotta, vaan luonnollisesti Lapin sodan syttymistä. Siitä on tänä vuonna kulunut 70 vuotta ja jotensakin tuntuu siltä, että se unohtuu helposti Etelä-Suomen perspektiivistä katsottuna. Vink vink vaan sinne Mäntyniemeenkin. Nyt minun on pakko toistaa itseäni ja kertoa taas,  että syksyllä 1944 saksalaisjoukot vetäytyessään tuhosivat lähes koko Lapin infrasturktuurin ja rakennuskannan. Aineellisten tuhojen lisäksi Lappi koki myös mentaalisen ja kulttuurisen katastrofin. Evakosta - joko Ruotsista tai Pohjanmaalta - palanneet joutuivat aloittamaan elämänsä täysin alusta. Sodan jälkeen alkoi niin aineellinen kuin kulttuurinen ja mentaalinen jälleenrakentaminen, jonka massiivisuutta - eikä sen aiheuttamaa traumaa - ole etelässä aina tajuttu. Sodan sotilaisiin jättämiä henkisiä jälkiä käsittelee ansiokkaasti historioitsija Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1944, jonka sain joululahjaksi ja joka on vielä hieman kesken. Teos pohjautuu hänen väitöskirjatutkimukseen.

Kaikki Lapin asukkaat, yli 100 000 siviiliä vietiin syksyllä 1944 evakkoon Pohjamaalle ja Pohjois-Ruotsiin. Saksalaisia sotilaita oli Lapissa - tai laajemmin Pohjois-Suomessa - ollut reilusti enemmän kuin asukkaita eli  vajaat 200 000. Ihan asiallinen kysymys onkin ollut, että hylkäsikö vai luopuiko Suomi Lapista? Tätä tarkastelee mm. Maria Lähteenmäki lappilaisten sotakokemuksia käsittelevässä teoksessaan Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. (SKS 1999).  Lapin sodan Lapille aiheuttaman "kollektiivisen materiaalisen, mentaalisen ja kulttuurisen katastrofin syksyllä 1944" jättämiä jälkiä tutkitaan mm. Lapin yliopistossa Marja Tuomisen vetämässä projektissa.

Täältä minun kotikylästäni  - ja tietysti myös kotikunnasta - ihmiset pääsivät evakkoon Ruotsiin, suurin osa Dorothean kuntaan. Osa heistä jäikin sinne, sillä kulkutauteihin menehtyi erityisesti lapsia. Kyläläiset saivat palata polttamattomaan kylään, sillä syrjäisesetä sijainnista tiettömän taipaleen takana oli tässä tapauksessa etua. 

Nyt kylä on yhdistetty tie- ja tietoverkkoihin, eikä siitä suinkaan aina ole vain etua. Kun katsoo esimerkiksi tätä Ylen sivulla olevaa karttaa, huomaa miten kylää ympyröivät erilaisten ulkomaisten kaivosyhtiöiden varaukset ja valtaushakemukset. Meidän naapuriin valitettavasti tämä kaivoskiima näyttää tuovan ainakin varauksia ja valtauksia; toivottavasti ei kuitenkaan kaivoksia. Kaivoksen naapurissa ei lomia voi viettää. Toivottavasti tämä alkanut vuosi tuo järkeä näihin järjettömiin ja ylimitotettuihin kaivosunelmiin!