Lukijat

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Särestössä käymässä





Lähimatkailuna harrastaneena olemme siinä mielessä onnellisia, että lähistöllä – siis alle sadan kilometrin säteellä – on useita mielenkiintoisia kohteita. Yksi niistä on Kaukosessa sijaitseva Reidar Särestöniemen taidemuseo, jonka nykyinen näyttely ”Uhanalainen luonto” kertoo ja kuvaa Reidarin käsityksiä  lähiympäristön hävi(tt)ämisestä. Taiteilijana Reidar Särestöniemi käsitteli luonnon puolestapuhujana tärkeää teemaa, luonnonsuojelua. Hän ilmaisi ajatuksensa luonnon tuhoamisesta ja sen seurauksista värikkäästi paitsi maalauksissaan myös lukuisissa haastatteluissaan. Hän sanoi: ”Mie kerron näissä tauluissa ihmisille asioita. Ja näytän sitä, minkä mie näen.”


Reidarin eläessä lappilainen elämänmuoto koki suuria mullistuksia ja modernisaatio näkyi monin tavoin esimerkiksi Särestössä ja lähiympäristössä. Metsätyöt ja maatalous koneellistuivat, omavaraistalous ja perinteiset elinkeinot hävisivät ja ihmisiä muutti niin Ruotsiin kuin kaupunkeihin. Ounasjoki kulkuväylänä menetti merkitystään ja voimayhtiöt alkoivat miettiä joen valjastamista tuottamaan sähköä.


Särestöniemi toimi eläessään myös Ounasjoen asioissa ja valjastamista vastustavan Ounasjoki-soudun suojelijana. Ounasjoki virtaa Särestön ohi ja se on mukana myös Reidarin tauluissa, kuten Ounasjoen aallot (1975). Ounasjoki suojeltiin erityislailla 1983.


Särestössä on nähtävillä Reidarin elämänpiirin monia kerroksia, kuten synnyinkoti Vanha Särestö, galleria, ateljee ja kahvilarakennus. Myös 1977 palaneen ateljeen kivijalka on näkyvillä. Uudet rakennukset ovat Raili ja Reima Pietilän suunnittelemia.  Vanhassa Särestössä asuivat aikoinaan Reidarille tärkeät vanhemmat ja muu perhe. Reidarin veli Antton asui siellä kuolemaansa asti (1997). Hänestä muistuttavat mm. pirtin seinälle kerätyt kellot. Rakennus edustaa peräpohjalaista rakennusperinnettä ja siihen on myöhemmin lisätty suuhuone. Samassa pihapiirissä ovat myös talli ja navetta latoineen.



Vanha Särestö ja sen rakennukset on korjattu vanhaa asuunsa kuvaamaan 1940-1950-lukuja. Reidar käytti pirttiä ateljeenaan 1959-1965 ja tällöin maalaamisen tarvitseman valon vuoksi suurennetut ikkunat on palautettu entiseen kokoonsa. Kuistissa on Jäämeren muistoja, simpukankuoria ja verkon kohoja.




Vanhassa Särestössä oli Matti Saanion valokuvanäyttely Koipinahoista rehukauraa – Särestö ja sen arkitunnelmia. Reidarin kanssa ystävystynyt Saanio vieraili usein Särestössä 1960-1970-luvulla ja kuvasi tätä ajalleen tyypillistä elämäntapaa ja sen töitä. Ateljeessa oli Saanion kuvia ”Balin näkyjä – Reidar kotona ja maailmalla.”

Särestössä on nykyään myös pronssinen näköispatsas kuvaamassa Reidar Särestöniemeä. Kuvanveistäjä Sonja Vectomovin tekemä patsas paljastettiin syykuussa 2015. Patsaan on teettänyt ja museolle lahjoittanut mesenaatti, kotiseutuneuvos Kauko Sorjonen Reidarin syntymän 90-vuotisjuhlan ja Särestöniemi-museon perustamisen 30-vuotisjuhlan muistoksi. Jokainen voi muodostaa patsaasta oman näkemyksensä. Onneksi Reidarin haudalla on jaspiskivi. 

.

 

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Hillakuume - hillakiima




Ihmisiin on pitkästä pitkästä aikaa iskenyt hillakuume. Syynä siihen on tietysti jo alkukesästä asti rummutettu tieto siitä, että tänä vuonna hillaa tulee valtavasti, mutta ulkomaiset poimijat eivät koronan vuoksi pääse Suomeen ja näin sitten marjat mätänevät metsiin, kun suomalaiset eivät viitsi niitä kerätä. Tätä ovat näiden marjafirmojen edustajat itkeneet uutisissa jo useaan kertaan. Tänään tuli tieto siitä, että Thaimaan työministeriö ilmoitti hyväksyvänsä marjanpoimijoiden työmatkat Suomeen ja Ruotsiin. Hillakausi on heiltä menetetty, mutta toivottavasti he ehtivät vielä poimia mustikoita ja puolukoita ja saada riittävät ansiot. Näiden etupäässä Thaimaasta tulevien marjanpoimijoiden huonoista ansioista ja pitkistä päivistä ja epäinhimillisistä asumis- ja kulkuoloista on kirjoitettu paljon eri medioissa, joten siihen en tässä puutu.

Monena viime vuonna hilloja on ollut paljon vähemmän ja paikalliset ovat kilpailleet marjasaaliista ulkomaisten poimijoiden kanssa, niin nyt täällä vallitsee todellinen hillakuume. Hillaa riittää nyt, joissakin paikoissa enemmän, joissakin vähemmän eikä marjakarhuistakaan ole kuulunut valituksia. Aiemminhan jo kesäkuussa kerrottiin millä jänkällä oli kuultu tai nähty karhuja näin varoittaen muita poimijoita. Ennen myös perheillä ja suvuilla oli omat marjapaikkansa, joten tiedettiin, että tuolle jänkälle ei kannata mennä, koska se on naapuriperheen nautinta-aluetta. Tämä on vieläkin joillakin paikallisilla käytäntönä.

Muurainhopeatäpläperhonen.

Aiemmin – siis ennen näitä ulkomailta tuotuja poimijoita – paikallisten marjasaaliista melkein kilpailtiin, ja ostajat kiersivät kylissäkin. Hillan hinta riippuu vuotuisesta hillasadosta ja määristä. Nuoret ja vanhat keräsivät hillaa ja siitä sai hyvät tulot, sillä se oli ja on verovapaata tuloa. Itse ostin 10-vuotiaana polkupyörän hillarahoilla. Jotkut ovat käyneet ”hillalukion” eli lukio on maksettu hilloista saaduilla rahoilla. Monet hankinnat on tehty marjoista, etupäässä hilloista saaduilla ansioilla. Nykyään nuoria on vaikea saada marjametsään ja poimijat ovat kuuluneet vanhempaan ikäluokkaan. Viime vuosina täällä pohjoisessa ei ole ollut marjanostajia, sillä ulkolaiset poimijat ovat myyneet marjansa näille marjafirmoille hintaan, joka ei suomalaisille riitä. Suomalaiset ovatkin myyneet hillaa suoramyyntinä kuluttajille. 



Mutta nyt hillaa riittää ja sitä varmaan ostetaankin. Jänkälle mennään koko perheen voimin, niin nuoret kuin vanhat ovat hillakuumeen vallassa. Monet pakastimet ovat jo täysiä – ehkä se talon toinen ja kolmas pakastin ovat vielä tyhjiä ennen syyssesonkia. Huono puoli tässä hillakuumeessa on mm. se, että jänkille on eksynyt väkeä, joka luottaa liikaa omiin kykyihinsä löytää marjat ja vielä sen jälkeen kotiin. Heinäkuussa jo yli 80 on eksynyt Pohjois-Suomessa jänkille ja metsiin.

Hillat maistuvat parhailta tuoreina, tässä vastapoimittuja hilloja jäätelön kera.
Hillarahkaa tehdään Baselissa jouluaterialle (2005).


Kiitos sukulaisille kuvista! 

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Pallashotellin jälkiä luonnossa ja muistoissa



Vanha Pallaksen hotelli, 1938. Museoviraston kuvakokoelmat (HK19731119:2105), Pietinen, Vähäkallio, Hämäläinen.


Kävin pitkästä aikaa Pallastunturilla, jossa olen 1980-luvulla ollut matkailuhotellissa töissä useana vuonna keväisin ja kesäisin. Se olikin hyvä työpaikka opiskelijalle! Silloin se kuului vielä Suomen Matkailuliitolle, matkailun valtakunnalliselle keskusjärjestölle. Se perustettiin 1887 ja ajautui konkurssiin 2001. Näin koronakesänä kotimaanmatkailu on suosittua ja pysäköityjen autojen jono oli yhtä pitkä kuin keväällä hiihtoaikana. 

 
Nykyinen hotelli.
Pallaksen alueesta voi hyvin sanoa, että se edustaa hyvin kotimaisen tunturimatkailun alkuvaiheen paikkoja. Samalla siihen liittyvät vahvasti luontoon kuuluvat kansalliset erityispiirteet, jotka ovat näkyvissä myös tänään. Sijaitseehan siellä Suomen vanhin kansallispuisto, joka perustettiin jo 1938. Tähän silloiseen Pallas-Ounastunturien puistoon on 2005 yhdistetty Ylläs-Aakenustunturin suojelualue. Tämä uusi kansallispuisto sai nimekseen Pallas-Yllästunturin kansallispuisto. 




Pallastunturin matkailuhistoria kertoo Lapin matkailurakentamisen historiasta 1930-luvulta alkaen. Vuonna 1938 avattiin Pallastunturille puurajan yläpuolelle upea funkishotelli varakkaita, etupäässä hiihtoturisteja varten. Hotelli oli osaksi omavarainen, sillä vajaat 10 kilometrin matka lähimmältä maantieltä hoidettiin lumen aikaan pororaidoilla. Siellä oli mm. oma sähkölaitos ja lehmiä, kanoja ja porsaita. Kyseessä oli ensimmäinen hiihtourheilua varten rakennettu matkailurakennus eikä sen rakentamisessa ja varustamisessa markkoja säästetty. Tämä valkoiseksi rapattu funkishotelli muodosti näyttävän kontrastin puuttomassa tunturimaastossa. Hotellin suunnittelivat Väinö Vähäkallio ja Aulis Hämäläinen. Myös sisätiloihin ja sisustukseen satsattiin; mm. Artekin kalusteet, Aino Aallon kankaat ja Paavo Tynellin valaisimet. Jatkosodan aikana saksalaiset sotilaat lomailivat täällä ja Lapin sodan loppuvaiheissa hotelli räjäytettiin. Sitä todistivat mm. pari läheisen paliskunnan poromiestä, joiden tehtävänä oli vahtia poroja tunturissa. Räjäytyksen jäljet siivottiin vasta 1980-luvulla lopullisesti, toki vieläkin on näkyvissä tiilenpaloja ja vähän rautaromua.

 
Vanhan hotellin paikalta.
Sota katkaisi myös hyvin alkaneen matkailubuumin. Jälleenrakennusaika näkyy hyvin matkailurakentamisessa. Tänne alemmas puurajalle rakennettiin uusi hotelli vuonna 1948. Hotellin suunnitteli silloisen omistajansa Suomen Matkailijayhdistyksen arkkitehti Jouko Ylihannu. Hirsiseinäisenä ja uudessa paikassa se ei pistänyt samalla tavalla silmään kuin edellinen, modernilta näyttänyt funkishotelli. Tässä hirsihotellissa on nähtävänä kansallisromantiikkaa ja viittauksia saamelaiskulttuuriin, joka on näkynyt erityisesti hotellin ja ravintolan sisustuksessa sekä mm. tarjoilijoiden asuissa.
Pallaksen hotelli kuuluu nykyään Lapland Hotels -ketjuun, joka on halunnut rakentaa paikalle uuden, suuremman hotellin. Pallaksien alue liitettiin vuonna 2004 Muonion kuntaan Kittilän kunnan valituksista huolimatta. (ks. tästä)   Matkailuhotelli sijaitsee valtakunnallisesti arvokkaalla maisema-alueella "Pallastunturit", joka on luokiteltu myös kansallismaisemaksi. Hotellin on nähty sijoittuvan hyvin viiden, Pallas-, Palkas-, Pyhä-, Taivas- ja Laukukeron maisemaan. Korkein näistä on Taivaskero eli Himmelriiki. 




Hotellin – ja toki myös samassa pihassa sijaitsevan metsähallituksen luontokeskuksen – lähellä on myös ympäristötaidetta. Viiden taiteilijan töissä on käytetty etupäässä luonnonmateriaaleja, kuten kiviä, kasveja ja puuta, joten niiden pitäisi sulautua osaksi luontoa.



Täältä lähtee myös mm. suosittu vaellusreitti kohti Hettaa sekä lyhyempiä reittejä.
Pallakset ovat myös poronhoitoaluetta, ja hotellin lähellä sijaitsee mm. merkitysaitaus.