Lukijat

tiistai 2. joulukuuta 2014

Pakkosiirrettyjä Kysyriin ja muuallekin Sahaan




Edellistä, Tiksistä kertovaa tekstiä ovat kollegat faceookissa kommentoineet. Meillehän ei kerrottu mitään Tiksissä olleista kalastuskolhooseista tai muista vastaavista. Sain kuulla, että meidän arkistossa oli mm. haastattelu Tiksissä kalanpyyntiin osallistuneesta   inkerinsuomalaisesta. Tämä haastattelu täytyy nyt Tiksissä käynnin jälkeen hakea luettavaksi. 



Sahan alue oli osa vankileirin saaristoa ja tuntien alueen ekologiset olot, se on erittäin ymmärrettävää. Sinne karkotetut ihmiset eivät edes tarvinneet kaltereita tai vanginvartijoita, sillä Sahan sijainti kaukana kaikesta ja sen kylmä ja pitkä talvi sekä kesän hyttyset pitivät huolen, että paikalla pysyttiin. Meille suomalaisille matkalaisille kerrottiin usein siitä, miten suomalaisetkin olivat osa tätä vankileirien saaristoa, jonka läpi nyt laivalla matkasimme. Itse asiassa kyseessä olivat - ainakin useimmiten - inkerinsuomalaiset. Inkerinsuomalaisten lisäksi Sahaan kyydittiin myös ainakin baltteja, puolalaisia ja ukrainalaisia muilta alueilta tuotujen sahalaisten lisäksi. 

Pakkosiirretyistä meille piti luennon toimittaja Alexandr Dyakonov, joka oli itsekin erittäin kiinnostunut heistä. Osa inkerinsuomalaisista oli jäänyt asumaan Jakutsin lähelle ja Alexandr oli itse käynnyt koulua heidän lastenlasten kanssa. Heistä on voinut julkisesti puhua vain lyhyen ajan 1990-luvulla ja esimerkiksi tällä hetkellä pakkosiirretyjen julkinen tutkiminen ei ole kannatettavaa. Tieto heistä on hajallaan mm. erilaisissa arkistoissa, joista Alexand on sitä koonnnut.



Yksi käyntikohteistamme eli Kysyrin kylä Lena-joen varrella on ollut yksi pakkosiirrettyjen kohde. Se sijaitsee Napapiirin takana miltei puurajalla. Kyläläisten, joista suuri osa oli evenkkejä, pääelinkeinoja ovat olleet poronhoito ja kalastus. Stalinin aikana kylään siirrettiin mm. baltteja, inkerinsuomalaisia ja Sahan muilta alueilta evenkkejä. Kaikki pakkosiirretyt tuotiin kylään ilman, että heille olisi kerrottu tai opetettu miten uudella alueella voi tulla toimeen. He eivät tunteneet alueen kaloja tai eläimiä eivätkä osanneet kalastaa tai metsästää. Niinpä ne, jotka ensimmäisestä talvesta selvisivät, saavat kiittää siitä muita kylässä asuneita sahalaisia. Ankaraa luontoa ja kovia oloja kunnioittaakseen kosyrilaiset ovat myöhemmin pystyttäneet kuolleiden pakkosiirrettyjen kunniaksi muistomerkin. Rikollisinahan heitä ei kukaan pitänyt. Vuonna 1948 he saivat muuttaa vapaasti Sahan alueella töiden perässä, mutta passissa oli merkintä "pakkosiirretty".

Kysyriin karkotettu inkerinsuomalaispoika kertoo ensimmäisestä Kysyrin talvestaan seuraavasti Carelia 3-2008 lehdessä: 
Ensimmäisen talven olimme eläneet kiljuvassa puutteessa. Ei ollut vaatteita eikä jalkineita. Eikä myytävänäkään ollut paljon mitään. Äiti osti minulle tyttöjen päällystakin: napitus oli vasemmalle puolen ja kaulus muistutti enemmänkin kaulaliinaa. Kauluksen äiti ompeli uudelleen, joten siitä tuli mukiinmenevä. Poron säärinahasta ompelemat ja hirven nahalla pohjatut jalkineet eli torbasat olivat kalliit. Siksi turkissukat eli käntšit äiti päällysti vanhan manttelin verkakankaalla. Näiden jalkineiden päälle vedin keväällä ikäloput kalossit. Vaatetus oli lämmin, mutta ei se hääppöiseltä näyttänyt. Ensi alkuun tuo hassunkurinen ulkomuotoni hävetti, mutta sitten totuin.
Kesäisin maleksin lasten kanssa Lenan rannalla, tavallisesti kotini lähettyvillä. Jopa heinäkuussa vain harvoin saattoi uida. Melkein koko kesäkauden rantatörmällä sulivat sinne kevättulvien mukana ajautuneet valtavat jäälautat. Keväisin jääpatojen aikana vesi kohosi jopa törmän vierinkivikerrostuman yli ja valtavia jäälauttoja ajautui melkein Kysyrin talojen liepeille. Sulavaa jäätä halottiin vaaleansinisiksi pylvään muotoisiksi kristalleiksi. Se oli ihmeellisen puhdasta juomavettä. Rannoilla oli paljon polttopuita, joten nuotioita viritimme usein


Alexandrin mukaan pakkosiirretyt ja heidän lapsensa ovat myöhemmin jääneet töihin Sahan alueelle, on solmittu paljon seka-avioliittoja ja kieleksi on vaihtunut venäjä tai saha. Hänen mukaansa suuri osa heidän jälkeläisistä tuntee itsensä tänään venäläisiksi eikä osa edes tunne tai halua tietää suvun lähihistoriaa, sillä "kaikkihan täällä ovat kärsineet". Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen Lena-joella on tehty muutamia ekskursioita, kun heidän jälkeläisensä ovat halunneet tutustua paikkkoihin. Pakkosiirrettyjen selviytymisessä on auttanut toisten auttaminen, se, että ovat olleet henkisesti vahvoja sekä paikallisten tuki.

Meille Kysyr näyttäytyi paikkana, jonka taloista ei näytetty pidettävän huolta. Kylässä on pari kauppaa, kulttuuritalo, posti ja koulu asuntoloineen. Tai tällä hetkellä ei ollut koulua, vaan sitä rakennettiin talvella palaneen tilalle. Lisäksi kylään on pystytetty sen historiaa kuvaavia muistomerkkejä. Joen rannassa on useita vajoja, jotka kesällä olivat käytössä kalavarastoina, ja tietysti veneitä.

'

maanantai 24. marraskuuta 2014

Tiksi



Yksi matkan kohokohtia oli Laptevinmeren rannalla sijaitseva satamakaupunki ja entinen sotilastukikohta Tiksi (ven. Тикси, jak. Тиксии, Tiksii), jonne on Jakutskista Lenaa pitkin matkaa 1270 km.  Vuonna 1933 perustettu Tiksi on yksi Laptevinmeren tärkeimpiä satamia, joka on avoinna toistaiseksi vain kesäaikaan. Satama on jään peitossa lokakuusta kesäkuuhun. Meillekin sanottiin, että kaupunkiin pääsy on epävarma, mikäli sää on huono. (Epävarma se olikin, mutta nyt toisesta syystä: ruotsalainen matkaopas pölli meidän bussin ja jouduimme odottamaan kuljetusta tiellä.) Lahdesta, johon laiva ankkuroitui, on itse kaupunkiin matkaa noin 7 km. Lahti sijaitsi lentokentän takana sijaiten keskellä sotilasaluetta mikä iheuttikin matkanjärjestäjille hieman ylimääräistä toimintaa. Mm. mekään emme saaneet jäädä rannalle ”oleilemaan”, koska se oli keskellä sotilasaluetta. 

 

 Kaupungissa asuu tällä hetkellä noin 5 000 asukasta (2010) väkiluvun ollessa Neuvostoliiton aikana vielä yli 11 600 (1989). Kaupungin loiston päivistä on selvästi muutama vuosi aikaa. Esimerkiksi keskustassa on selkeästi muutama täysin autio kerrostalo, mutta joissakin sentään asuttiin vielä. Meille kerrottiin myös, että armeijan lähtiessä Tiksistä ja lentokentältä vuonna 2012 tietyt lentokentän strategiset välineet otettiin mukaan ja tiukoissa neuvotteluissa ne myöhemmin palautettiin. Näin lentokenttäkin on taas auki, kun noin vuoden ajan sinne pääsi vain kesäaikaan ja helikopterilla.

 
 
 
 

Rakennuksista ja ympäristöstä voi kesäaikana vain aavistaa sen, miten ihmiset asuvat täällä talvella. Kaikki on tuotava kesäaikaan tai lentoteitse. Kuulimme talvisista lumimyrskyistä, jotka sulkevat ihmiset päiväkausiksi sisään ja tuulen voimasta, joka ylittää kaiken mielikuvituksen. Rakennukset on tehty pilareille, jotta ne kestävät ikijään. Kaupungissa on pari vuotta vanha kulttuuritalo, joka on rakennettu nykyisen presidentin käskystä tämän käytyä täällä – näin meille kerrottiin – sillä täytyyhän kaikilla tämän kokoisilla kaupungeilla nyt kulttuuritalo olla! (Tästä ei ole kuvaa.)

  
Kaupungissa on yksi hotelli, joka sijaitsee tavallisessa kerrostalossa. Talossa sijaitsi myös pieni kulttuurihistoriallinen museo, mutta valitettavasti emme päässeet sinne. Olisin mielelläni katsonut miten kaupungin tarina kerrotaan. Pääsin sen sijaan käymään pienessä, rakentamisen alla olevassa kirkossa. Ennen paluuta laivalle meille oli myös järjestetty yksi viidestä folklore-esityksestä, josta tällä kertaa huolehtivat Tiksissä asuvat evenkit. Saimme myös maistaa keitettyä kalaa ja porokeittoa näissä kesällä niin mahtavissa maisemissa.

 
 

”Jäämeri 30 päivässä” -ohjelman päätähti, näyttelijä Ville Haapasalokin on käynyt Tiksissä, jonka hän sanoi sijaitsevan kaukana kaikesta: ”Sanotaan nyt niin, että maailman rumimpien kaupunkien listalla aika kärjessä on sellainen paikka kuin Tiksi. Kannattaa käydä kurkkaamassa, jos sattuu niille kulmille. Se voi hiukan yllättää, ei ole ihan niitä peruspaikkoja.”  Tiksi näyti meille tulloin heinäkuussa kauniit kasvonsa, vaikka käyntipäiväksi sattunut sää olikin kylmä, mutta kaunis. Mutta millä tiksiläiset elävät, ei oikein tullut meille selväksi tämän päivän aikana...


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Saha - megafaunan ja vähän pienempien otusten jäljillä + lisäys



Saha tai Jakutia mielettöminen lämpötilanvaihteluineen ja ikiroutineen toimii kuten pakastin. Aina silloin tällöin saamme onneksi lukea miten joku - usein evenkiporomies tai vaikkapa onnellinen tutkija - on löytänyt ikiroudasta palan mammutinluuta tai kokonaisen luurangon. Mm. saksalaisopas kertoi löytäneensä jostakin Lena-joen rannalta palan mammutinluuta, jonka on sitten vienyt omalle datshalleen. Laivalla näimme myös videolta miten Uuden Siperian saarten ekskursio löysi mammutinluuta.

Parhaat luurangot kuten mammutinpoikanen Dima on toki viety Sahasta esimerkiksi Pietarin eläinmuseon kokoelmiin ja siten myös näytteille Suomeen. Dimasta ja muista Sahan alueelta löydetyistä vanhoista mammuteista sekä muista entisistä ja nykyisistä aluen eläimistä meille kertoi risteilyllä biologi, FT Larissa Shelokhovskaya. Valitettavasti en päässyt Jakutskin mammuttimuseoon, koska se oli kiinni kesäaikaan. Sen sijaan me pääsimme tutustumaan Kanadasta Sahan tasavallalle lahjoitettuihin biisoneihin, jotka asustavat Buotaman kylässä olevalla suojelualueella. Turisteja varten oli tehty koroke, jolta pääsimme katsomaan, eikun ihailemaan eläimiä, joita taisimme nähdä tuolla kerralla kaksi tuosta noin parin-kolmenkymmenen eläimen tämänhetkisestä laumasta. Ensimmäiset eläimet tuotiin 2000-luvun alkuvuosina pitkien neuvottelujen jälkeen.



"Mihin aikaan eläinshow on nähtävä" kysyi eräs moskovalainen matkakumppani. Mitään showta meille ei näytetty, mutta sen sijaan kerrottin mm. kuinka monta ja kuinka monessa erässä (kolmesti) biisonit ovat saapuneet Kanadasta. "Palanneet kotimaahansa" kuten meidän annettiin ymmärtää eikä tämä kotiinpaluu ole ollut ihan helposti toteutettu. Kuulimme myös suuresta haaveesta kloonata vanha (siis jäätyneestä maasta löydetty) mammutti käyttäen norsun kohtua apuna ja tässä kuulemma japanilaiset ja eteläkorealaiset ovat kumppaneina. Onneksi tämä ei ainakaan vielä ole varmistunut, sillä asiassa on useita eettisiä kysymyksiä täysin ratkaisematta.


Biisonien lisäksi Buotamassa oli tuhansia ja taas tuhansia myrkyllisiä Simulidae-heimon mäkäröitä, joiden englannin- tai suomenkielistä nimeä Larissakaan ei osannut sanoa. Sen hän tietysti osasi sanoa, että tähän kuuluu noin 1800 erilaista mäkärälajia. Nämä eläimet olivat paljon hankalampia kuin lappilaiset mäkärät tai polttiaiset, sillä nehän tunkivat vaatteidenkin läpi eivätkä välittäneet suomalaisista hyttysmyrkyistä. Tuntui siltä, ett äne eivät oikein osanneet lentääkään. Mäkärien sanottiin paenneen metsäpaloja joen päälle ja niitä todella riitti matkan alkupäivinä eikä niihin tepsinyt oikein kuin paikallinen hyönteismyrkky. Tiksissä niitä ei enää ollut johtuen lämpötiloista.

Ennen matkaa olin lukenut Sahan suuriin lämpötilavaihteluihin satojen vuosien aikana sopeutuneista eläimistä, hevosista ja lehmistä, joihin ainut tapa tutustua näin kesällä olikin ensimmäisenä päivänä museossa. Lehmästä on 2009 ilmestynyt suomalaistutkijoiden Granberg & Kantanen & Soini toimittama teos  Sakha Ynaga. Cattle of the Yakukuts. Tämän maatilaislehmän merkitys sahalaisten toimeentulon perustana on kirjankin mukaan tärkeä. Itse sahalaiset ovat olleet paimentolaisia ja käyttäneet uusien alueiden ja ankarin luonnonolojen kesyttämiseksi sekä lehmiä että hevosia ja tietysti alueen tulvaniittyjä, joista monissa antropologisissa kongresseissa on kuultu esitelmiä. Tulvaniittyjä hyödyntämällä alueelle saatiin uutta pysyvää asutusta. Ulkona asustavien eläinten näkeminen olisi varmasti ollut aika kokemus! Muutenkin megafaunaan ja muihin isoihin eläimiin oli helpompi tutustua museoinäyttelyissä, sillä Jakutskin museossa oli mammuttien lisäksi mm. sapelihammastiikerin ja luolaleijonan päät.



Sahan pitkäkarvaiset ja lyhytjalkaiset hevoset etsivät ravintonsa lumen ja jään alta. Jokaisessa kylässä myös näytti olevan tällaisia kuvassa olevia puisia puita, serge ja ympyröitä, joihin hevoset on voinut ennen matkalle lähtöä sitoa.



Sahan alueella ratsastetaan myös poroilla ja poron satuloja näimme monissa museonäyttelyissä. Kerroin laivan lääkärille Artjomille että olisi hienoa mikäli matkan aikana näkisin poron, karhun ja suden. Sikäläiset kalat olivat aivan outoja ja niitä näki lähinnä paikallisten kalansaaliina. Lintubongarien taivaassa Sahassa, jossa lintulajeja oli Larissan mukaan yli 240, ei ruotsalainen lintubongarikaan oikein jokilaivalla niitä nähnyt. Itse en nähnyt poroja, koska ne olivat tuohon aikaan kaukana Lena-joesta enkä karhuja, mutta eräänä päivänä näin sentään suden jolkuttelevan pitkin joen rantaa. Ainakin sudeksi sen tunnistin kiikarillani. Eläin kulki niin kaukana, ettei siitä saanut kameralla kuvaa. Joku ruotsalainen oli myös nähnyt laivalta karhun kävelevän rantapusikoissa. Kuvan karhutaulu on Lenan pilareilta. 


Mammutinluihin en sen sijaan luonnossa törmännyt ja ainoa mammutinluu olikin Zhiganskin museossa tapaamallamme mammutinluun työstäjällä, joka kertoi työstään meille. Luun ostamiseksi tarvitaan lisenssi ja tämä lisenssi täytyy myös olla kun haluaa myydä tekemänsä työt jollekin liikkeelle tai museolle. 



Larissa lisäksi meille luennoi laivalla myös toimittaja Aleksandr Dyakonov, jonka luennot Jakutian kansoista ja historiasta olivat myös oikein mielenkiintoisia. Larissan ja Aleksandrin lisäksi meille annettiin tunteja sekä sahan kielestä, munniharpulla soittamisesta että pohjoisista tansseista ja käsitöistä. Yhden kerran saimme myös osallistua paneelikeskusteluun, jossa vastaajina toimi Jakutsissa asuvaa laivan henkilökuntaa että yliopistolla ja oopperassa työssä olevia. 


Tässä viimeisessä kuvassa laivan lääkäri Artjom on ostamassa kalaa yhdestä pysähdyspaikasta. Kala tavattiinkiin seuraavalla viikolla sahalaisessa illassa jäätyneenä eli stroganinana.


P.S.  Ystäväni linkkasi tänään päivän uutisen Hesarista: Siperiasta löytyi yli 9 000 vuotta vanha pakastunut biisoni. Hyvä juttu, mutta toimittaja olisi voinut myös laittaa kartan Jukagirin alueesta, sillä Siperia on laaja ja niin myös Sahan tasavalta....

tiistai 4. marraskuuta 2014

Revontulia


Kuluva syksy on ollut suosiollista revontulten katselulle ainakin tuolla Keski-Lapissa. Ja mikäs onkaan katsoessa, mikäli tilillä on sen veran rahaa, että voit viettää yösi vaikkapa näissä Levitunturin "igluissa", joiden lasikaton läpi revotuletkin loimuavat: 
 
Upean tunturimaiseman ympäröimänä lasikattoisissa Levin igluissa tai Revontulitalossa olet osa luonnon suurta juhlaa kaikkina vuodenaikoina.
Alati muuttuva maisema avautuu silmiesi edessä esteettä. Kattonasi on avara taivas pilvillä, tähdillä tai taianomaisilla revontulilla koristettuna.
Koet ylellisen ja uniikin, pohjoisen luonnon kruunaaman elämyksen vain 10 kilometrin päässä Levin elämyskeskuksen vilinästä. Sinut ympäröi kesyttämätön luonto ja täydellinen rauha, jota paikalliset oheispalvelut täydentävät upeasti.
 
Lasikattoisissa igluissa luontokin on vahvasti läsnä:
Tunnet joka solullasi kuinka taivas ja maa sulautuvat yhteen ympärilläsi. Nukut ylellisesti Lapin luonnon sylissä, sinisen taivaan alla. Samanaikaisesti voit nauttia tasokkaan loma-asunnon mukavuuksista ja palveluista ilman huolen häivää.



Kävin viime kesänä etelän vieraiden kanssa ajelemassa Levin ympärystietä, jolloin näimme mm. nämä kuvan iglut ja paljon muita, etupässä kelohongasta rakennettuja taloja. Levin ympäristöön ja sen rinteen teihin kyllä näyttää riittävän asfalttia päinvastoin kuin Leviltä pohjoiseen johtavalle tielle, mutta sillähän kulkeekin paljon vähemmän matkailijoita ja muita kulkijoita.  

Kuvan talo oli ainakin heinäkuussa vielä myytävänä.
Muistutukseksi vielä, että Kittilän kunnassa on reilut 6400 (?) vakituista asukasta ja Levin - siis Sirkan kylän  - keskuksessa on korkeimman sesonkin aikana varmaan noin 24 000 asukasta. Kittilän kunta on viimeisen vuoden aikana tullut tutuksi muustakin asiasta kuin Levistä, mutta siitä voitte lukea enemmän vaikkapa Long Playsta tai kunnan sivuilta. 

Seuraavalla kerralla matkataan taas Lena-joen maisemissa.




tiistai 14. lokakuuta 2014

Lapin sota - 70 vuotta Rovaniemen tuhosta tänään



Suuresta - ja ihan asialliset - mittasuhteet saaneesta Rovaniemen tuhosta on kulunut tänään 70 vuotta. Kotipaikkakuntani Kittilän tuhosta on kulunut siis muutamaa päivää vaille 70 vuotta, sillä saksaa puhuvat silloin entiset ystävät, siis saksalaiset ja itävaltalaiset, tuhosivat Lapin lähtiessään sieltä kohti Norjaa sodan päätteeksi. Suomalaisethan olivat suurin piirtein antaneet koko Lapin näiden haltuuun sota-ajaksi, vaikka siitä ei puhutakaan niin paljoa kuin aihe antaisi myöten. (Tarkoitan tällä verrattunna vaikkapa Karjalaan...). 

Entiset aseveljet, siis etupäässä saksalaiset, vetäytyivät Rovaniemeltä ja Torniosta ohti pohjoista Jäämeren- ja Kilpisjärventeitä pitkin. Vetäytyessään he polttivat jokseenkin kaikkien tienvarsikylien rakennukset. Rovaniemi tuhottiin lähes kokonaan vaikkakin sen junien ja rautatien tuhoista onkin nyt julkisuudessa puhuttu enemmän ja kerrottu, että sen tuhosivat saksalaiset hieman vahingossa. Tiestön sillat räjäytettiin ja tiet ympäristöineen miinoitettiin. Viimeiset saksalaiset poistuivat maasta 27.4.1945 Kilpisjärven kautta. Tästä päivämäärästä on saanut alkunsa myös kansallinen veteraanipäivä. Kaikn kaikkiaan on laskettu, että Suomi menetti Lapin sodassa 772 miestä, 262 katosi ja 2904 haavoittui. Saksalaisten tappiot olivat 4500 miestä.

Tänä aikana koko Lappi joutui evakkoon ja tässä evakuoinnissa suurena apuna olivat saksalaiset.  Kaikki Lapin asukkaat, yli 100 000 siviiliä vietiin syksyllä 1944 evakkoon Pohjamaalle ja Pohjois-Ruotsiin. Kittiläläiset joutuivat evakkoon Ruotsiin, etupäässä Dorothen kuntaan. Sotaa käyneet miehet jatkoivat vielä - jokseenkin kaikki - Lapin sotaa. Kotiin he ja evakossa olleista hengissä säilyneet pääsivät kotiin keväällä 1945. Osa evakoista jäikin matkalle, sillä kulkutauteihin menehtyi erityisesti lapsia. Kotikyläläiset saivat palata polttamattomaan kylään, sillä syrjäisesetä sijainnista tiettömän taipaleen takana oli tässä tapauksessa etua. Kirkonkylä ja muut isomat kylät päätien varressa oli poltettu ja Kittilästä ei koskaan enää tullut sotaa ennen ollut tärkeä kylä vankiloineen ja muine rakennuksineen. 

Täältä löytyy Lapin Maakuntamuseon järjestämä valokuvanäyttely Rovaniemen kauppalan 70 vuotta sitten kohdanneesta liekkimerestä ja tuhosta. Maakuntamuseossa avautuu myös kohta tätä monet vuosikymmenet hieman salattunakin pidetystä "ystävyydestä" näyttely.

Elokuun viimeisellä viikolla Lapin yliopiston Feeniks-projekti järjesti kolmipäiväisen seminaarin, jossa keskusteltiin Lapin sodasta ja jälleenrakentaisesta monesta näkökulmasta. Myös monet lappilaiset kunnat ovat järjestäneet omia tapahtumiaan tai tutkijat julkaisseet kirjoituksia. Itse olen kirjoittanut Lapin sodasta mm. täällä.

        

lauantai 16. elokuuta 2014

Lenan pilareilla


Toisena matkapäivänä suuntana olivat Lenan pilarit, parin sadan metrin korkeuteen kohoavat kivipilarit, jotka reunustavat Lena-jokea reilun 40 km matkalta. Valitettavasti yön aikana maisema peittyi metsäpalojen aiheuttamaan savuun ja suurimman osan matkaa näytti tältä: 

Onneksi sumu hälveni päivää kohden ja pilarien huipulta välillä näkyi jopa sinistä taivasta. Joen vastarantaa ei tosin sieltä näkynyt.

Lenan pilarit on otettu Unescon maailmanperintölistalle heinäkuussa 2012. Ne ovat . uskomattoman hienon näköinen luontokohde, joka kertoo Sahan tasavallan äärimäisistä luonnonoloista omalla kauniilla tavallaan. Pilarit ovat syntyneet ajan, tuulen, sateen, veden ja lämpötilojen muutosten vaikutuksesta tässä kovassa ja vaihtelevassa ilmastossa, jossa kylmimmän ja lämpimimmän lämpötilan ero voi vuoden sisällä olla jopa 100 astetta. Routa on hajottanut kiviainesta siten, että syvät rotkot erottavat pilareita toisistaan. Veden tunkeutuessa pinnalta jään sulamiesprosessi nopeutui ja pilarien väliset rotkot laajenivat. Pilareilta löytyy myös kambrikaudelta peräisin olevia fossiileja. Lisätietoja täältä



Paikallisten etnisten yhteisöjen jäsenet saavat tietyin rajoituksin hyödyntää Lenan pilarien luonnonsuojelualuetta lähinnä metsästykseen ja heinäntekoon. Sen alueella sijaitsee myös pyhiä paikkoja. Pilareita tai luonnonpuistoa käytetään myös matkailullisiin tarkoituksiin ja pilareiden huipun näköalapaikalle nousua varten on tehty polku, joka on varustettu portailla. Portaat ovat todella  tarpeen, sillä nousu on jyrkkä. Polun pituus on 2 km ja pilarit nousevat tässä 180-220 metriä joen pinnasta. Uskomattoman sisukas ylösnousija oli eräs kainalosauvoja käyttävä moskovalainen rouva, joka nousi  ja tuli myös alas portaita. Alastulo oli kuulemma "hieman hankala". 




Me turistit saimme myös todistuksen Lenan pilareiden valloittamisesta. Sitä ennen olimme myös osallistuneet sahalaisen "shamaanin" toimittamaan puhdistamisrituaaliin, josta kerron enemmän myöhemmin. Rannan tuntumassa oli myös pieni matkamuistomyymälä, penkkejä ja ulkovessa. Polkua ja portaita korjattiin koko ajan ja työmiehet olivat saaneet määräyksen pysyä turistien alta poissa tuona päivänä. 


Näkyvyys ylhäältä ei ollut kovin hyvä. 


Pilareille järjestetään retkiä Jakutskista ja olisi hieno päästä käymään siellä myös kevättalvella. Silloin ei ainakaan olisi niitä metsäpaloja...