Kaivossuunnitelmia ja valtauksia

 

Enpä ole pitkään aikaan ”ehtinyt” kirjoittaa blogiini, mutta nyt täytyy!

Toukokuun lopussa sähköpostiini tupsahti ilmoitus Pulju-projektin kyläillasta, joka pidetään Raattamassa Loimussa 13.6. Puljuhan on naapurikylä, joten jo otsikko herätti kiinnostusta. Kyläilta osoittautuikin kaivoslaissakin mainitun infotilaisuuden pitämiseksi, jossa kaivosyhtiö kertoo suunnitelmistaan ns. Pulju-projektista, joka sijaitsee Raattaman, Tepaston, Lompolon ja Puljun kylien ympäristössä. Siinä kuullaan ja keskustellaan malminetsinnästä ja siihen liittyvistä seikoista.

Jo useita vuosia on ollut tiedossa, että esimerkiksi Lompolon kylän ympärillä on hakemuksia ja varauksia malminetsintään ja valtauksiin. On haettu erilaisia malmeja ja timantteja eikä se Kittilän kultakaivoskaan ole kaukana. Tuosta ylläolevasta kartasta näkyy, miten laaja tämä etsintäalue on. Osan alueista Tukes on jo kuuluttanut ja niistä on maanomistaja tai muu vastaava taho voinut kertoa mielipiteensä tai valittaa, mutta kaikkea ei vielä ole edes kuulutettu, mutta ainakin osa yksityisistä maanomistajista on voinut valmistautua. 

Tämä laaja etsintäalue sijaitsee Kyrön paliskunnan alueella ja juuri siellä päin, missä siirrytään kesälaitumilta talvilaitumille. En nyt tunne niin hyvin aluetta, että tietäisin miten porojen kulkureitit sijoittuvat näihin alueisiin. Tämä on erityisesti poronhoitoa varten varattu alue, jolla valtion maiden käyttö on varattu erityisesti poronhoitoon. Hankkeet eivät saa aiheuttaa huomattavaa haittaa poronhoidolle, mutta miten ”huomattava” määritellään, on toinen juttu. Se on kuitenkin estänyt joissakin tapauksissa esimerkiksi kaavoitushankkeita. (Tuo ylläoleva kuva on saatu malmiyhtiöltä ja sitä saa jakaa.)

Puljutunturilta kohti Pallaksia.

Tässä kaksi malminetsintälupa-aluetta ja useat malminetsintälupahakemusalueet muodostavan yhtenäisen alueen, jotka rajautuvat Puljun erämaa-alueeseen ja Raakevuoman-Vuossijängän soidensuojelualueeseen. Alueen purot ja joet laskevat Ounasjokeen, joka on suojeltu ja kuuluu Naturaan. Ounasjoki suojeltiin laajan paikallisten ympäristöliikkeen ansiosta vuonna 1983, Ounasjokea kuormittaa jo nyt   Kittilän kultakaivoksen purkuputki – puhumattakaan padotusta Kemijoesta, joka lopetti lohen nousun Ounasjoesta. Ei Ounasjoki kestä enää uusia kaivoshankkeita!

Tässä linkissä on vielä Arktisen keskuksen tutkimuksista kartta, jossa vasemmalla näkyvät malminetisintäaktiviteetit Suomessa nyt (4.6.2024). Tätä karttaa voi verrata vuoteen 2019 siirtämällä slideria. Vihreille alueille on jo myönnetty malminetsintälupa ja oransseille alueille tehty malminetsintävaraus.

https://www.arcticcentre.org/FI/arktinenalue/biodiversiteetti/luontokato/malminetsinta

Olen juuri saanut valmiiksi Kittilää koskevan artikkelin, joka julkaistaan ensi syystalven aikana. Yksi tärkeä tekijä, mikä vetää paluumuuttajia – ja muitakin muuttajia – Kittilään, on nimenomaan ympäristö. Paikallisen luonnon merkitystä ihmisten hyvinvoinnissa on viime aikoina korostettu eri tutkimuksissa. Luontoyhteys merkitsee monille myös ympäristön järkevää käyttöä ja läheisyyttä niin fyysisesti kuin henkisesti. Toki myös työnpaikat ja elämäntilanne houkuttavat väkeä. Vaikka kaivoselinkeino on tärkeä nyt Kittilässä, niin jatkuva kaivosmineraalien etsintä ja kultakaivoksen toiminta nähtiin luonnon ja matkailun kannalta irvokkaaksi, sillä pelkona oli, että kaivostoiminnan haitat jäisivät paikkakunnalle voittojen mennessä kansainvälisille omistajille. Kaivosjargonilla lisätietoja englanniksi löytyy yhtiön nettisivulta. 

Kaivoskiima on tällä hetkellä kova! Toivottavasti tähän tupailtaan tulee paljon väkeä!  

Kyrön poromiehiä 1950-luvulla tuolla alueella. Etualalla isäni.

 

Kansallismaisemassa

”Tämä monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan.” Näin kirjoitti Samuli Paulaharju teoksessaan Vanhaa Lappia ja Peräpohjolaa tämän edessämme päilyvän järven merkityksestä. Paulaharju puhui toki tuossa muoniolaisista, mutta tärkeä se on ollut kaikille järven ympäristön asukkaille ja käyttäjille kuntien rajoista huolimatta. 

Olin näissä maisemissa, kansallismaisemassa puhumassa kansallismaisemasta ja kulttuuriperinnöstä. Kittilän kesämarkkinoiden avajaisiltamat pidetään aina eri kylässä ja nyt vuorossa oli kunnan länsirajalla Rauhalan kylä, joka sijaitsee Jerisjärven rannalla kansallismaisemassa.

Kuva esim. täällä.   

Monet teistä tuntevat sen, postimerkkinäkin olleen kuvan, jossa etualalla siintää järven selkä muutaman puun välistä, järven takana näkyy metsikköä ja taustalla kohoavat Pallastunturin kerot. Tätä maisemaa on sanottu yhdeksi Suomen kauneimmista maisemista; sitä voi ihailla myös maantieltä ja se on ikuistettu lukuisiin valokuviin ja kotialbumeihin. Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen 27 erityisen merkittävistä maisemakokonaisuuksista, joita nimitetään kansallismaisemiksi. Tämä valinta tehtiin lukijaäänestyksessä 25 vuotta sitten Suomen juhliessa 75-vuotista itsenäisyyttään. Nämä kansallismaisemat ovat Suomen kansallista identiteettiä kuvastavia maisemia, joihin tiivistyvät Suomen erityispiirteet. 

Mutta eivät tainneet tietää ne tämän järven rannoille asettuneet ensimmäiset asukkaat, ja myöhemmin kalastajat, verottajat, muut kulkijat ja asukkaat, paikan kauneudesta ja myöhemmästä kansallismaisemasta mitään. Emme pysty sanomaan, mitä osaa heidän päätöksissä vaikuttivat esteettiset seikat, paikan kauneus vai olivatko heidän asettumisessaan tänne kuitenkin ratkaisevia vain hyvät kalavedet ja metsästysmaat sekä kulkureitit. Tässä tapauksessa paikan kauneus tuli ikään kuin ekstrana.

Ajatus kansallismaisemasta on kuitenkin paljon vanhempi kuin 25 vuotta, sillä se syntyi jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa poliittisesti kireässä ilmapiirissä, jolloin kansallistunnetta luotiin juuri taiteen keinoin ja karelianismi kukoisti. Tässä aiheena olivat usein tietyt poikkeuksellisen vaikuttavat maisemat kuten esimerkiksi Punkaharju ja Koli sekä nimet kuten esimerkiksi Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela. Luontosuhteen katsottiin kertovan jotain oleellista siitä mitä on olla suomalainen. Nämä kansallismaisemat ovat osa meidän henkistä perintöämme. Ne edustavat paikkoja, joilla maamme omaleimainen luonto, luonnonvarat, kansanperinne, kulttuuri, historia ja kansakunnan saavutukset yhdistyvät. Kansallismaisemat esittelevät myös maakuntiemme erikoispiirteitä – eli tämä maisema juuri Lappia.

Nyt kun olemme tässä kansallismaisemassa voikin hyvin kysyä, että mitä nämä kansallismaisemat merkitsevät nykyihmiselle ja mikä meidän näkökulmamme niihin on? Näemmekö Suomen vain näiden kansallismaisemien kautta ja kaltaisena? Onko se, että ihailemme ja muistelemme täällä aikoinaan käyneitä tutkimusmatkailijoita, kuten esimerkiksi Giuseppe Acerbitä, joka ei kirjoittanut käynnistään täällä Jerisjärvellä, mutta jonka nimikirjoitus löytyi palaneesta Hurulankämpästä lisättynä myös Acerbin oppaan nimellä – tai Ilmari Mannista, joka niin kauniisti kirjoitti pihoille ja järven ympäristön puihin laitetuista uutuista, ja muita viime vuosisadoilla täällä kulkeneita tutkijoita. Puhumattakaan Pallasjärvellä asustelleesta Kotlanninäijästä eli Milliäijästä, joka oli tuttu myös täällä Rauhalan kylän myllyllä. Tarinat hänestä ovat tuttuja – jos eivät nyt suullisena perinteenä, niin monista kirjoista kuitenkin. 

Meillä Suomessa tämän eurooppalaisen kulttuuriperinnön vuoden pääteemana on osallisuus kulttuuriperintöön. Yhteisöjä, kansalaisjärjestöjä ja museoita kannustetaan kehittämään uusia toimintamalleja ja kokeilemaan erilaisia tapoja edistää vuorovaikutusta yksilöiden ja yhteisöjen kanssa. Kansallisena tavoitteena on myös lisätä kulttuuriperinnön saavutettavuutta, saatavuutta sekä kulttuuriperinnön kestävää käyttöä. Tärkeä näkökulma on kulttuuriperintö kohtaamisten paikkana ja vuoropuhelun välineenä: sosiaalisena voimavarana. Nämäkin markkinoiden avajaisiltamat talkoineen on hyvä esimerkki sellaisesta. 

Kyläläiset esittivät Aaro A. Nuutisen teokseen pohjautuvan näytelmän  Lapin lumoissa. 

”Vain monilukuiset lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien rannoilla, poroaitojen lahonnet jätteet jäkäläkankailla sekä useat seitapaikat erämaassa kertovat Lapin korpien entisistä eläjistä, samoin kuin monet sadat tarinat ja muisteluksetkin, joita vanha kansa vielä kertoo. Ja tuhatmääräiset paikannimet kertovat myös historiasta ja omaa tarinaansa näiden alueiden eri aikojen käyttäjistä ja asujista”, kuten mm. Samuli Paulaharju on aikoinaan muistiinmerkinnyt ja julkaissut vuonna 1922. Toki Samulin ja hänen vaimonsa Jenny Paulaharjun muistiin merkitsemiä tarinoita ja tapahtumia on tämän päivän tietojen ja tutkimusten perusteella tarkasteltu kriittisesti ja ne ovat saaneet alkuperäisistä poikkeaviakin tulkintoja, mutta ne ovat silti tärkeä osa tämän alueen kulttuuriperintöä. 

Kun kävin läpi sitä suhteellisen vähäistä tutkimuskirjallisuutta mitä tästä alueesta on kirjoitettu, tuli entistä tärkeämmäksi tavoitteeksi saada Kittilästä tutkimukseen perustuva historiateos. Kittilä on suuri pitäjä ja yksi sen rikkauksia on alueellinen monimuotoisuus, joka näkyy sekä sen historiassa, maisemassa, kulttuuriperinnössä kuin ihmisten arjessa. Tutkimusmatkailijoiden ja aiempien tutkijoiden teksteissä näkyy valitettavan usein juuri etelästä eroavat piirteet sekä Lapin ja etelän vastakkainasettelu. Tarvitaan uutta näkemystä myös menneisyyteen, joka on elintärkeä nykyisyyden ymmärtämiseksi.

Ajan tuomat muutokset näkyvät hyvin myös näissä Kittilän kesämarkkinoissa. Ne on pidetty perinteisesti kaksi viikkoa juhannuksesta ja joidenkin tietojen mukaan näitä kesämarkkinoita on järjestetty jo 1600-luvulta lähtien. Aiemmin niitä on kutsuttu juuri viikatemarkkinoiksi, sillä heinäntekoa varten viikatteet piti kallita sepällä eikä kaikissa kylissä ollut kyläseppiä. Kittilän markkinat olivat ennen lähes pakollinen käyntikohde seudun asukkaille. Sieltä ostettiin kaikenlaisia tarve-esineitä ja juhlittiin ennen raskasta heinäntekoa, pidettiin hauskaa ja tavattiin ihmisiä. Aivan kuten nytkin.  

(Kirjoitus on lyhennelmä markkinoiden avajaisiltamien puheesta)

Arktisia unelmia Arkkitehtuurimuseossa

Vanha Pallaksen hotelli, 1938. Museoviraston kuvakokoelmat (HK19731119:2105), Pietinen, Vähäkallio, Hämäläinen.

Kävin ensimmäisen kerran Arkkitehtuurimuseossa, ja syynä tähän oli oli Harri Hautajärven (ilm. 2014) väitöskirjaan perustuva Lapin varhaisesta matkailurakentamisesta kertova näyttely Arktisia unelmia. Väitöskirjan nimi on kuvaava: Autiotuvista lomakaupunkeihin. Lapin matkailun arkkitehtuurihistoria. Lapissa ei juuri ole oikeita kaupunkeja (Rovaniemeä, Kemijärveä, Kemi ja Torniota lukuun ottamatta) vaan kaupunkimaisia lomakeskuksia, joista yksi esimerkki on Sirkan kylässä sijaitseva Levi. Levihän on jo nyt näkyvissä opasteissa, sillä muuten matkailijat eivät kuulemma osaisi tulla Sirkassa olevalle Leville. 

Näyttelyn voi kronologisesti jakaa kahteen osaan, joista ensimmäinen kertaa viime vuosisadan alun ensiaskeleitaan ottavasta Lapin matkailusta aikana. jolloin oikeastaan liikenneyhteyksiä vasta rakennettiin eikä kaikkiin näyttelyssä esitettyihin hotelleihin ollut edes tieyhteyksiä. Toinen maailmansota katkaisi matkailun kehityksen ja se näkyy selkeästi tässä näyttelyssä. Toinen osa kertoo jälleenrakennusajasta matkailussa ja 1960-luvun jälkeen alkaneesta massaturismista eli siitä, miten matkailukeskuksista syntyi vähitellen lomakaupunkeja ja oikeastaan viihdekeskuksia hiihtoturisteille. Näyttelyssä on paljon kuvia, tekstejä, piirroksia sekä myös elävää kuvaa, joka on tehokas tässäkin näyttelyssä. Esimerkiksi filmi tuhotusta Rovaniemestä kertoo Lapin sodan tuhot paremmin kuin kuvat tai kirjoitukset. Paljon tilaa – ja todella aiheesta – sai Pallastunturin Matkailuhotelli, jonka historia kertoo matkailun historian lisäksi myös Lapin historiasta.

Näyttely alkoi kertomalla lavastetuista saamelaisista eli siitä, miten saamelaiskulttuuria on käytetty matkailun rekvisiittana hyväksi. Kuvaava esimerkki tästä piittaamattomuudesta alueen asukkaita kohtaan oli Petsamon Kolttaköngäs, jonne keskelle kolttasaamelaiskylää rakennettiin matkailuhotelli. Matkailu muutti kyläläisten elämää monella tavalla nopeasti ja monissa lähteissä on mainittu esimerkkejä siitä miten paikallinen kolttasaamelaiskulttuuri törmäsi matkailuun. Sekä täällä että muualla Lapissa saamelaiset olivat matkailun rekvisiittaa jo 1900-luvun alusta lähtien. Näyttelyssä esillä olleista korteista ja kirjoista käy hyvin ilmi, miten saamelaiskulttuuri tyydytti matkailijoiden nälkää muullakin tavalla, sillä kaiken näköisiin lapinpukuihin pukeutuneet tarjoilijat ja muut esittivät saamelaisia. Esimerkiksi 1940-luvulla uudelleen rakennetun Pallastunturin matkailuhotellin ns. Lapin tupaa esiteltiin joissakin kirjoissa saamelaisten asuntona!  

Näyttelyssä esillä sekä "vanha" Pallaksen hotelli että nykyinen hirsihotelli.

Vuonna 1938 avattiin Pallastunturille puurajan yläpuolelle upea funkishotelli varakkaita, etupäässä hiihtoturisteja varten. Hotelli oli osaksi omavarainen, sillä vajaat 10 kilometrin matka lähimmältä maantieltä hoidettiin lumen aikaan pororaidoilla. Siellä oli mm. oma sähkölaitos ja lehmiä, kanoja ja porsaita. Kyseessä oli ensimmäinen hiihtourheilua varten rakennettu matkailurakennus eikä sen rakentamisessa ja varustamisessa markkoja säästetty. Tämä valkoiseksi rapattu funkishotelli muodosti näyttävän kontrastin puuttomassa tunturimaastossa.  Hotellin suunnittelivat Väinö Vähäkallio ja Aulis Hämäläinen. Myös sisätiloihin ja sisustukseen satsattiin; mm. Artekin kalusteet, Aino Aallon kankaat ja Paavo Tynellin valaisimet. Jatkosodan aikana saksalaiset sotilaat lomailivat täällä ja Lapin sodan loppuvaiheissa hotelli räjäytettiin. Sitä todistivat mm. pari läheisen paliskunnan poromiestä, joiden tehtävänä oli vahtia poroja tunturissa.

Sota katkaisi myös hyvin alkaneen matkailubuumin. Jälleenrakennusaika näkyy hyvin matkailurakentamisessa. Pallakselle rakennettiin uusi hotelli alemmas puurajalle vuonna 1948.  Hotellin suunnitteli omistajansa Suomen Matkailijayhdistyksen arkkitehti Jouko Ylihannu. Hirsiseinäisenä ja uudessa paikassa se ei pistänyt samalla tavalla silmään kuin edellinen, modernilta näyttänyt funkishotelli. Tässä hirsihotellissa on nähtävänä kansallisromantiikkaa ja viittauksia saamelaiskulttuuriin, joka on näkynyt erityisesti hotellin ja ravintolan sisustuksessa sekä mm. tarjoilijoiden asuissa.

Kaj Franckin suunnittelema verhokangas. 

Hotellissa on nähtävillä myös valokuvia vanhasta funkishotellista ja sen sisustuksesta. Monet vieraat ovat kertoneet, että kyllä tämä nykyinen hirsihotelli on paljon sopivampi tuntureiden keskelle kansallispuistoon kuin Lapin sodassa räjäytetty.  Itse olen ollut muutamana kesänä ja keväänä töissä Pallashotellilla sen vielä kuuluessa Suomen Matkailijaliitolle.

Pallashotellin ja Kolttakönkään  lisäksi näyttelyssä esiteltiin mm.  Inarin ja Kilpisjärven matkailuhotellit sekä Pohjanhovi, mikä on tärkeä Lapin matkailun ikoni. Lappi on ollut mukana rakentamassa virallista Suomi-kuvaa ja se näkyy selkeästi myös tänään.

Näyttely sopii loistavasti kiertämään erityisesti lappilaisissa museoissa, sillä se kertoo erittäin tärkeästä ja näkyvästä asiasta. Matkailu muutti osaltaan Lappia ja se on tärkeä elinkeino tänä päivänä. Hautajärven mukaan hyvä arkkitehtuuri on kadonnut matkailurakentamisesta ja kestävän kulttuurin sijaan se suosii Lappi-kliseitä ja lavastuksia, kuten näkyy hyvin tässä näyttelyssäkin.  Kun katsoo nykyisiä matkailurakentamisen tuloksia Lapissa, on pakko kysyä, että mikseivät parhaimmat arkkitehdit ole suunnittelemassa eettisesti ja ekologisesti kestävää ja näyttävää matkailurakentamista? Ihailen mielelläni alppitaloja Alpeilla, mutta Lapissa muunlaiset rakennukset olisivat ympäristöön sopivampia.

Menkää katsomaan näyttely!