Kansallismaisemassa

”Tämä monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan.” Näin kirjoitti Samuli Paulaharju teoksessaan Vanhaa Lappia ja Peräpohjolaa tämän edessämme päilyvän järven merkityksestä. Paulaharju puhui toki tuossa muoniolaisista, mutta tärkeä se on ollut kaikille järven ympäristön asukkaille ja käyttäjille kuntien rajoista huolimatta. 

Olin näissä maisemissa, kansallismaisemassa puhumassa kansallismaisemasta ja kulttuuriperinnöstä. Kittilän kesämarkkinoiden avajaisiltamat pidetään aina eri kylässä ja nyt vuorossa oli kunnan länsirajalla Rauhalan kylä, joka sijaitsee Jerisjärven rannalla kansallismaisemassa.

Kuva esim. täällä.   

Monet teistä tuntevat sen, postimerkkinäkin olleen kuvan, jossa etualalla siintää järven selkä muutaman puun välistä, järven takana näkyy metsikköä ja taustalla kohoavat Pallastunturin kerot. Tätä maisemaa on sanottu yhdeksi Suomen kauneimmista maisemista; sitä voi ihailla myös maantieltä ja se on ikuistettu lukuisiin valokuviin ja kotialbumeihin. Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen 27 erityisen merkittävistä maisemakokonaisuuksista, joita nimitetään kansallismaisemiksi. Tämä valinta tehtiin lukijaäänestyksessä 25 vuotta sitten Suomen juhliessa 75-vuotista itsenäisyyttään. Nämä kansallismaisemat ovat Suomen kansallista identiteettiä kuvastavia maisemia, joihin tiivistyvät Suomen erityispiirteet. 

Mutta eivät tainneet tietää ne tämän järven rannoille asettuneet ensimmäiset asukkaat, ja myöhemmin kalastajat, verottajat, muut kulkijat ja asukkaat, paikan kauneudesta ja myöhemmästä kansallismaisemasta mitään. Emme pysty sanomaan, mitä osaa heidän päätöksissä vaikuttivat esteettiset seikat, paikan kauneus vai olivatko heidän asettumisessaan tänne kuitenkin ratkaisevia vain hyvät kalavedet ja metsästysmaat sekä kulkureitit. Tässä tapauksessa paikan kauneus tuli ikään kuin ekstrana.

Ajatus kansallismaisemasta on kuitenkin paljon vanhempi kuin 25 vuotta, sillä se syntyi jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa poliittisesti kireässä ilmapiirissä, jolloin kansallistunnetta luotiin juuri taiteen keinoin ja karelianismi kukoisti. Tässä aiheena olivat usein tietyt poikkeuksellisen vaikuttavat maisemat kuten esimerkiksi Punkaharju ja Koli sekä nimet kuten esimerkiksi Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela. Luontosuhteen katsottiin kertovan jotain oleellista siitä mitä on olla suomalainen. Nämä kansallismaisemat ovat osa meidän henkistä perintöämme. Ne edustavat paikkoja, joilla maamme omaleimainen luonto, luonnonvarat, kansanperinne, kulttuuri, historia ja kansakunnan saavutukset yhdistyvät. Kansallismaisemat esittelevät myös maakuntiemme erikoispiirteitä – eli tämä maisema juuri Lappia.

Nyt kun olemme tässä kansallismaisemassa voikin hyvin kysyä, että mitä nämä kansallismaisemat merkitsevät nykyihmiselle ja mikä meidän näkökulmamme niihin on? Näemmekö Suomen vain näiden kansallismaisemien kautta ja kaltaisena? Onko se, että ihailemme ja muistelemme täällä aikoinaan käyneitä tutkimusmatkailijoita, kuten esimerkiksi Giuseppe Acerbitä, joka ei kirjoittanut käynnistään täällä Jerisjärvellä, mutta jonka nimikirjoitus löytyi palaneesta Hurulankämpästä lisättynä myös Acerbin oppaan nimellä – tai Ilmari Mannista, joka niin kauniisti kirjoitti pihoille ja järven ympäristön puihin laitetuista uutuista, ja muita viime vuosisadoilla täällä kulkeneita tutkijoita. Puhumattakaan Pallasjärvellä asustelleesta Kotlanninäijästä eli Milliäijästä, joka oli tuttu myös täällä Rauhalan kylän myllyllä. Tarinat hänestä ovat tuttuja – jos eivät nyt suullisena perinteenä, niin monista kirjoista kuitenkin. 

Meillä Suomessa tämän eurooppalaisen kulttuuriperinnön vuoden pääteemana on osallisuus kulttuuriperintöön. Yhteisöjä, kansalaisjärjestöjä ja museoita kannustetaan kehittämään uusia toimintamalleja ja kokeilemaan erilaisia tapoja edistää vuorovaikutusta yksilöiden ja yhteisöjen kanssa. Kansallisena tavoitteena on myös lisätä kulttuuriperinnön saavutettavuutta, saatavuutta sekä kulttuuriperinnön kestävää käyttöä. Tärkeä näkökulma on kulttuuriperintö kohtaamisten paikkana ja vuoropuhelun välineenä: sosiaalisena voimavarana. Nämäkin markkinoiden avajaisiltamat talkoineen on hyvä esimerkki sellaisesta. 

Kyläläiset esittivät Aaro A. Nuutisen teokseen pohjautuvan näytelmän  Lapin lumoissa. 

”Vain monilukuiset lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien rannoilla, poroaitojen lahonnet jätteet jäkäläkankailla sekä useat seitapaikat erämaassa kertovat Lapin korpien entisistä eläjistä, samoin kuin monet sadat tarinat ja muisteluksetkin, joita vanha kansa vielä kertoo. Ja tuhatmääräiset paikannimet kertovat myös historiasta ja omaa tarinaansa näiden alueiden eri aikojen käyttäjistä ja asujista”, kuten mm. Samuli Paulaharju on aikoinaan muistiinmerkinnyt ja julkaissut vuonna 1922. Toki Samulin ja hänen vaimonsa Jenny Paulaharjun muistiin merkitsemiä tarinoita ja tapahtumia on tämän päivän tietojen ja tutkimusten perusteella tarkasteltu kriittisesti ja ne ovat saaneet alkuperäisistä poikkeaviakin tulkintoja, mutta ne ovat silti tärkeä osa tämän alueen kulttuuriperintöä. 

Kun kävin läpi sitä suhteellisen vähäistä tutkimuskirjallisuutta mitä tästä alueesta on kirjoitettu, tuli entistä tärkeämmäksi tavoitteeksi saada Kittilästä tutkimukseen perustuva historiateos. Kittilä on suuri pitäjä ja yksi sen rikkauksia on alueellinen monimuotoisuus, joka näkyy sekä sen historiassa, maisemassa, kulttuuriperinnössä kuin ihmisten arjessa. Tutkimusmatkailijoiden ja aiempien tutkijoiden teksteissä näkyy valitettavan usein juuri etelästä eroavat piirteet sekä Lapin ja etelän vastakkainasettelu. Tarvitaan uutta näkemystä myös menneisyyteen, joka on elintärkeä nykyisyyden ymmärtämiseksi.

Ajan tuomat muutokset näkyvät hyvin myös näissä Kittilän kesämarkkinoissa. Ne on pidetty perinteisesti kaksi viikkoa juhannuksesta ja joidenkin tietojen mukaan näitä kesämarkkinoita on järjestetty jo 1600-luvulta lähtien. Aiemmin niitä on kutsuttu juuri viikatemarkkinoiksi, sillä heinäntekoa varten viikatteet piti kallita sepällä eikä kaikissa kylissä ollut kyläseppiä. Kittilän markkinat olivat ennen lähes pakollinen käyntikohde seudun asukkaille. Sieltä ostettiin kaikenlaisia tarve-esineitä ja juhlittiin ennen raskasta heinäntekoa, pidettiin hauskaa ja tavattiin ihmisiä. Aivan kuten nytkin.  

(Kirjoitus on lyhennelmä markkinoiden avajaisiltamien puheesta)