Lukijat

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Lähteillä ja lähteissä Marinmaalla





Viimeinen kirjoitukseni elokuisesta Marinmaan matkasta käsittelee päivän kestänyttä retkeä, jolloin tutustuimme marilaisille tärkeisiin luonnonlähteisiin Edvedovon, Novo-Torjalin ja Kuzhnerin raionien alueella. Myöhemmin vierailimme vielä Vizimbirin kylässä, jossa kävimme lyhyesti kotiseutumuseossa, söimme perinneruokia ja saunoimme pienessä paikallisessa matkailuyrityksessä. Päivä oli pitkä, sillä lähdimme kello kahdeksalta Joshkar-Olasta ja palasimme sinne iltayhdeksän jälkeen. Päivän pituudesta osansa oli myös huonoilla teillä, mutta myös ohjelmalla. Paluumatkan aikana oli jo ehtinyt tulla pimeä. Ohjelman oli järjestänyt paikallinen naisjärjestö Saskavi ja mukana retkellä oli myös useita marilaisia naisia. Oppaana meillä oli paikallinen toimittaja ja marilaisaktiivi, jolla on myös oma marilaisia tavaroita myyvä kauppa Joshkar-Olan keskustassa. Kaupassa oli oikein hyvä valikoima tuliaisiksi ja muuten vain ostettavaksi sopivia tavaroita kuten mm. levyjä.

Ensimmäinen lähde sijaitsi Jezhovon naisluostarin kupeessa. Se oli – muistaakseni – erityisesti silmäsairauksien parantamiseen sopiva lähde, joten kaikki huuhtelivat siellä silmiään ja osa joi myös lähteen kylmää ja parantavaa vettä. Lähteen vieressä aidattuna oli myös pyhä puu. 

Kävimme päivän aikana niin monella lähteellä, että minulla nämä alkoivat jo mennä sekaisin.  Yksi lähde oli erityisesti jalkojen terveydelle; vesi oli kylmää, mutta mitäpä sitä ei tekisi jalkojensa parantamiseksi ja mahdollisesti kipujen hävittämiseksi. Ja kuumalla ilmalla oli ihan mukavaa pitää jalkoja kylmässä vedessä. Parilla lähteellä sai huljuttaa saatuja nauhoja lähteen vedessä, toki pestä samalla myös kasvot, ja toivoa jotain terveyteen liittyvää ja sitten sitoa nauha puuhun.





Mielenkiintoinen oli ns. Stjopa-sedän lähde tai lähteitä oli tässä paikassa pari ja hieman ylempää kurussa maja, jossa Stjopa-setä otti parina päivänä viikossa vastaan potilaita. Ennen kuin polku laskeutui – aivan älyttömän jyrkkä – lähteille ja parantajan mökille, puissa oli runsaasti asusteita, huiveja, sukkia tms., joita oli sidottu nauhaan, jotta lähteen vesi toimisi paremmin parantamisessa. Sinnekin me sidoimme saamamme nauhat, joita oli ensin huuhdeltu lähteissä.




Iltapäivän vietimme Vizimbirin kylässä, jossa ensin tutustuimme vanhaan kouluun rakennettuun kotiseutu- ja kirjallisuusmuseoon. Museon oli alkuunpannut yksi koulun opettaja kunnioituksena kylästä kotoisin olevalle kirjailijalle. Valitettavasti  kirjallisuusmuseon puoleen emme ehtineet tutustua, sillä emännillä olikin sitten yhtäkkiä hirveä kiire kylän toisella puolella olevaan talon, jonne meille oli järjestetty marilainen pitopöytä. Samat ihmiset, jotka myöhemmin osoittautuivat sukulaisiksi, olivat sekä kotiseutumuseolla meitä vastaanottamassa että ruokapaikassa vastasivat musiikista ja ohjelmasta. Olimme toki syöneet puolen päivän tienoilla kenttälounaan yhden uhrilehdon viereen rakennetussa katoksessa, mutta tämä Vizimbirin kylän tarjoilu kertoi taas marilaisesta vieraanvaraisuudesta, sillä pöydät notkuivat erilaisia herkkuja.






Ruokailun sekä marilaisten laulujen ja tanssien jälkeen kävelimme lähellä sijaitsevaan matkailuyritykseen, jossa meille oli lämmitetty sauna. Saunan vieressä oli lähteestä johdettu vesiallas, jonka kylmä vesi kuulemma nuorensi kylpijää kymmenellä vuodella. Paikalle oli rakennettu toinenkin sauna, erillisiä tiloja ruokailua varten sekä pari mökkiä hieman korkeammalle mäelle. Kylän maasto oli kumpuilevaa ja kaunista. Ennen lähtöä saimme vielä todistaa auringon laskun ja paimenesta palaavan karjan saapumisen kylään.




Mielenkiintoinen päivä, mutta ehkä pari, korkeintaan kolme lähdettä olisi riittänyt kertomaan niiden tärkeydestä mareille. Kävelyt metsässä olivat mukavia, mutta eivät joka paikassa kovin esteettömiä.



















lauantai 9. syyskuuta 2017

Utsjoen kirkkotuvat - Girkostobut




Viime viikolla pääsin vihdoin käymään ihailemassa Utsjoen kirkkomaisemaa, jonka tärkein nähtävyys ovat kirkkotuvat.  Ne sekä kirkko ja pappila sijaitsevat Mantojärven rannalla, muutama kilometri Utsjoen kirkonkylästä etelään muodostaen arvokkaan ja mielenkiintoisen kulttuurihistoriallisen kohteen. Kirkkotupa-alueella on 1930-luvulla ollut yli kaksikymmentä rakennusta, nyt niitä on runsaat tusina. Kirkkotupia on rakennettu tälle alueelle ainakin jo 1700-luvulla, ehkä jo aiemmin, sillä on todisteita, että alueella olisi ollut toimintaa jo 1600-luvulla. Kaiken kaikkiaan alueella on ollut yöpymiseen tarkoitettuja tupia tai kammeja sekä aittoja, vajoja ja kirkkotalleja. Tupia on käytetty markkinoiden, veronkannon, käräjien sekä tietysti kirkkopyhien aikana. Tupien määrä on vaihdellut, sillä niitä on rakennettu, siirretty ja uusittu. Ne ovat olleet käytössä toiseen maailmansotaan asti, mutta evakon jälkeen monet omistajat siirsivät rakennuksen muualle ja ottivat sen käyttöön siellä. Puu on ollut kallista. Tuvat ovat olleet yksityisomistuksessa lukuunottamatta käräjä- ja voudintupaa ja ainakin osaan näytti olevan ainakin käyttöoikeus. 




Museovirasto on kunnostanut aluetta 1970- ja 1980-luvuilla ja samalla joitakin rakennuksia on korjattu ja toisia on siirretty alueelle takaisin. Kesällä alueen tupia pääsee katsomaan paremmin ja silloin on myös seurakunnan kesäkahvila auki yhdessä tuvassa. Käräjätuvassa toimii lisäksi paikallisten käsitöiden myyntinäyttely.

Kahvitupa.
Pappila ulkorakennuksineen.
Utsjoen nykyinen, paikallisista kivenlohkareista rakennettu kivikirkko – aiempi puinen Pyhän Ulrikan kirkko sijaitsi pappilan läheisyydessä – on 1850-luvun alusta ja se sijaitsee hieman ylempänä rinteessa.  Sen on suunnitellut Ernst B. Lohrman. Carl Ludvig Engelin suunnitelmien perusteella rakennettiin pappila 1843, mutta sen ulkorakennukset ovat jo 1700-luvulta.  

Alueelle siirretty sauna. Löylyhuone (kuvassa) ja pirtti.
Kalakellari
Kammin piisi (eli tulisija). 




perjantai 1. syyskuuta 2017

Paluu Untshoon




Pääsin käymään taas pikavierailulla Untshossa, jossa olen ollut useana kesänä kenttätöissä ja jossa kävin viimeksi pari vuotta sitten. Ensimmäisen kerran kävin kylässä vuonna 2001, jolloin silloisen dosenttimme ja nykyisen Kalevalaisten Naisten Liiton puheenjohtaja Ildikó Lehtisen kanssa kävimme tutustumassa mahdolliseen kenttätyökohteeseen. Sen jälkeen olimme kahtena kesänä kylässä opiskelijaryhmän kanssa. Kenttätöihin perustuvan tutkimushankkeemme nimi oli “Marilainen nainen ja modernisaatio”.  Oma tutkimukseni keskittyi tähän sukupuolittuneisiin tiloihin ja paikkoihin, jonka merkeissä pääsin käymään kentällä myös 2004 ja 2005.

Nyt kyseessä oli Kalevalaisten Naisten Liito retki ja matkanjohtajana kukas muu kuin Ildikó Lehtinen, jolle tämä kylä ja koko Marinmaa on tuttu monien vuosien ajalta. Ildikó on myös tuttu koko Marinmaassa ja hän on saanut myös Marin tasavallan kunniakansalaisen arvonimen.






Aurinko oli jo ehtinyt nousta, kun meidät otti aamuvarhaisella vastaan kansanpukuun pukeutuneiden kyläläisten ryhmä laulaen ja tanssien sekä tarjoten blinejä, leipää, tuara-juustoa ja kvassia eli kotikaljaa. Kulttuuritalon johtaja soitti haitaria ja meille entuudestaan tutut kyläläiset olivat mukana. Vastaanoton jälkeen meidät jaettiin kylän taloihin; itse yövyin entuudestaan tutun Nadjan luona, joka tuli minua vastaan serkkunsa Marinan kanssa. Talossa minua odotti katettu ruokapöytä ja sauna. Samanlaisesta  sydämellisestä vieraanvaraisuudesta nauttivat myös muut ryhmän jäsenet.

Näistä kenttätyöajoista kylä on muuttunut, mutta ulkoapäin täysin tunnistettavissa. Onko se muuttunut paljon vai vähän, riippuu tietysti siitä, mihin asioihin kiinnittää huomionsa, mitä kuulee ja näkee ja mistä kyläläiset kertovat. Kännykkäverkko saavutti kylän jo vuonna 2004, pari vuotta sitte kylässä toimi internet – toki lähinnä puhelinverkon avulla – ja kestävän matkailun merkkejä näkyi siellä täällä kylässä. Kotiseutumuseo oli rakennettu kylän keskelle sivukujalle. Rakennukset ovat uudet, mutta sinne lahjoitetut ja siirretyt esineet ovat vanhoja ja käytössä olleita. Kotiseutumuseon aktiivit esittelivät toimintaansa työnäytöksin kertoen samalla kyseessä olevan elävä museo. Se tarkoitti mm sitä, että esineitä ja vaatteita saattoi käyttää näissä esityksissä. Kaksikerroksisen päärakennuksen lisäksi museopihan ympärillä oli erilaisia ulkorakennuksia, joihin oli koottu maataloutta, kalastusta ja karjanpitoa esittelevää esineistöä.








Tutustuimme myös kylän kirjontapajaan, jonka johdossa on Ljuba. Saimme nauttia lisää paikallisesta kulttuuritarjonnasta sekä kirjaston edustalla että myöhemmin Kulttuuritalossa. Kylän kirjastoon meille oli järjestetty paikallisia herkkuja, jonka jälkeen menimme syömään lounasta Schlaaniin, joka sijaitsee parin kilometrin päässä Untshon keskustasta. Siellä meille oli valmistettu mm. marien tärkeä kansallisruoka balsh, jonka rituaalisesti leikkasi kylän hallintopäällikkö Ivan, joka on myös yksi paikallisista uhripapeista. Schlaanissa oli esillä punottuja esineitä ja kirjottuja tekstiilejä, joita saattoi ostaa mukaan. Ennen Kulttuuritalolla järjestettyjä esityksiä kävimme vielä Utshon koulun marin luokassa, jossa marinkielen opettaja kertoi koululaisten saavutuksista ja suomalaisen avun tärkeydestä – kyseessä on myös  M.A. Castrenin seuran kummikoulu. Kulttuuritalossa, entisessä kirkossa, kyläläiset, sekä koululaiset että vanhemmat olivat järjestäneet monipuolista lausuntaa, laulua, ja soittoa käsittävän ohjelman. Matkalaiset myös esittäytyivät kyläläisille, jotka olivat runsaslukuisesti tulleet seuraamaan ohjelmaa – ja tutustumaan vieraisiin.


Ildikó Lehtinen ja Ivan Ivannov.





Toisena päivänä tutustuimme kahteen myllyyn, joita esitellään matkailijoille. Peredovikille, jota edellee kutsutaan kolhoosiksi, kuuluva ja käytössä oleva mylly sijaitsee kylän keskustassa. Sama mylläri tule esittelemään meille myös muutaman kilometrin päässä olevaa tuulimyllyä, jonka viereen on pystytetty paja. Näiden tarkoitusta on toimia kestävän matkailun palveluksessa. Paikalla on tehty aiemmin arkeologisia kaivauksia ja tehty rautakautisia löytöjä.



Kentälle paluu ja sieltä taas lähteminen on tuttua meille etnologeille. Aina se on yhtä raskasta, ainakin silloin kun tuntee jättävänsä taakseen ystäviä eikä tiedä tapaako heitä enää koskaan. Enää en tavannut Elisavetaa...  Aika Untshossa oli taas aivan liian lyhyt tavatakseni kaikkia vanhoja tuttuja ja nauttiakseni kylän rauhasta. Yhteiset muistot eivät kuitenkaan unohdu ja niitä voi aina verestää katsomalla yhteisiä valokuvia.  


Nadjan minulle tekemä - neljä tuntia paistettu - balsh ja blinit.