Würzburg ja hyvät selitykset

Olen marraskuun Würzburgin yliopistossa vierailevana tutkijana Eurooppalaisen etnologian oppiaineessa Suomen Akatemian ystävällisellä rahoituksella. Kaupunki on kukkuloita täynnä, yliopisto sijaitsee yhdellä kukkulalla, majapaikkani toisella. Majoitus on toki yliopiston lähellä, noin 1,5 km päässä. Majapaikassakin kaikki on hyvin, paitsi kaapit ja keittiön hyllyn sijaitsevat saksalaisille tarkoitetulla korkeudella, mikä tarkoittaa minulle aivan liian korkealla!

Würzburg on monella tavalla ”mielenkiintoinen” kaupunki. Kadut ovat aika kapeita, ei ole bussi- eikä taksikaistoja, vaan bussit seisovat samassa staussa kuin muutkin. Yliopiston parkkipaikat ovat täynnä ja pyöriä näkyy tosi vähän – ja sen kyllä ymmärrän, kun katsoo näitä kukkuloita ja katuja, joissa ei ole polkupyöräteitä.

Näkymä työhuoneen ikkunasta. Alueelle rakennetaan myöhemmin uudelleen 70-luvun vanhat (ja huonot) yliopiston rakennukset.

Yliopisto on perustettu 1582 ja se on yhä tänäänkin kuuluisa ainakin  lääketieteellisestä tiedekunnasta, joka on yksi sen 10 tiedekunnasta. Yliopiston alku voidaan jäljittää jo vuoteen 1402, jolloin tämä Julius-Mazimilians-Universität oli yksi kuudesta korkeampaa koulutusta antamaan perustetuista laitoksista saksankielisessä Euroopassa – Prahan, Wienin, Heidelbergin, Kölnin ja Erfurtin jälkeen.  Yliopisto voi myös kehua 14 Nobel-palkitulla sekä esimerkiksi  Wilhelm Conrad Röntgenillä, joka 1895 löysi röntgen-säteet juuri täällä Würzburgissa. Kaiken kaikkiaan yliopiston muutamalla kampuksella on noin 28 800 opiskelijaa ja henkilökuntaa 4 116, joista akateemisiksi työntekijöiksi lasketaan 2 371, joista puolestaan 425 on professoria. Ylipisto on muuten yksi kaupungin suurimpia työllistäjiä.

Näyte Juliusspitaalin keskustan viinitarhasta.

Yksi syy kaupungin ahtaudelle – liikennekaaoksen lisäksi täällä on hirvittävä asuntopula ja monet kollegoista asuvat kaupungin ulkopuolella eri kylissä – voisi   luulla olevan kaupungissa joka puolella näkyvissä viinitarhoissa. Sanotaankin, että Würzburg on ainoa kaupunki Euroopassa, jossa viinitarhoja sijaitsee kaupungin keskustassa. Mutta alueen viinit ovat hyviä ja niihin minut on tutustettu jo heti ensimmäisenä päivänä.

Suomalaisen on hieman vaikea tottua siihen, että käteistä on oltava kaiken varalta mukana, sillä kortti ei läheskään aina kelpaa maksuvälineenä kaupoissa eikä ravintoloissa. Useita selityksiä olen jo nyt kuullut, mutta tänään Marienbergin linnoituksen ravintolassa kuulin tähän mennessä parhaan: kortti ei käy, koska pihalla remontoidaan. 

Marienbergin linnoituksen ravintola.

Työtä ja joulumarkkinoita Hampurissa

Vaikka näiden harvojen päivitysten perusteella tuntuu siltä, että matkustan vain Saksassa, se ei suinkaan pidä paikkaansa, vaikka olinkin työ- ja joulutorimatkalla lyhytaikaisessa "kotikaupungissani" Hampurissa noin viikko sitten. Olin kaupungissa ensimmäistä kertaa sikäläisen ystäväni kuoleman jälkeen, mutta tapasin yhteisiä ystäviä. Viikonloppu Hampurissa merkitsi sopivaa katkoa töihin, vaikka olinkin liikenteessä koko sen ajan. Heti torstai-iltana kävin syömässä entisen kollegan Paulan kanssa hampurilaista keittiötä mainostavassa ravintolassa Rotherbaumschauseellä, lähellä majapaikkaa ja yliopistoa. Kiristyneet olot näkyivät joka puolella, sillä juutalaisen koulun edustalla, aivan yliopiston lähellä, vartiota piti nyt ainakin kaksi poliisia käsissään konekiväärit. Edellisellä kerran näytti riittävän tavallinen poliisivarustus.  

Perjantaiaamuna pidin sitten vierailuluennon, jonka aiheena oli transnationalismi ja monipaikkaisuus Tornion-Haaparannan kaksoiskaupungissa. Jotenkin kornia aloittaa luento rauhallisesta rajasta ja kertoa miten se on kehittynyt ja jatkaa lyhyesti tämän päivän tilanteeseen yhteisine toreineen, matkakeskuksineen ja syksyn mielenosoituksineen. Samalla piti kertoa lukuja, joiden mukaan on tänä vuonna Suomeen tullut runsaat 30 000 pakolaista, kun taas Saksa on vastaanottanut heitä yli miljoonan. Luennon jälkeen kuulijat kyselivät ja olipa muutama käynyt heissä paikkakunnallakin. Vaan yhtä kysyjää tai kysymystä en oikein ymmärtänyt, mutta myöhemmin kuulin, että kysyjä oli venäläläinen. Hän halusi tietää, että onko tilastoja siitä, kuinka monet ihmiset joutuvat muuttamaan pois Tornionlaaksosta yltiönationalismin vuoksi.  Ehkä meillä on erilainen käsitys nationalismista ja se mielestäni tuli esitelmässäkin esille...

Kuva Hampurin joulumarkkinoiden sivulta. 

Hampurin joulumarkkinoille ehdin jo perjantaina, sillä ensimmäiset markkinakojut sijaitsivat yliopiston lähellä Grindelillä, josta sai ostaa syötävää ja juotavaa. Alsterin rannalla keskustassa oli iso keskittymä joulukojuja, joista sai hehkuviinin ja erilaisten herkkujen lisäksi ostaa vaikka lompakoita, myssyjä, lapasia ja lasiesineitä. Pääartikkeli näytti kuitenkin olevan mukeissa. Vapaasti ostettavan hehkuviinin lisäksi näkyvä ero suomalaisiin joulumarkkinoihin olivat useat karusellit ja vastaavat laitteet. Vähän matkan päästä Alsterista Raatihuoneen torilla sijaitsikin toinen (yli)mainostettu joulutori, jota markkinoitiin nimenomaan historiallisena joulutorina ja taivaalla poroineen lentävällä joulupukilla, joka ilmestyi sinne kolmesti päivässä. Kello 16 hän sitten “lensi” reessään, sillä kojujen ylle oli vedetty vaijeri, jota pitkin pukki porovaljakkoineen liikkui. Poroja oli kolme ja niistä viimeinen oli, yllättäen, Petteri Punakuono. Kahden ensimmäisen nimeä en valitettavasti muista, mutta pukki kertoi kyllä nekin. Hän tarinoi pitkästä jokavuotisesta matkastaan, mutta teki mielestäni kamalan virheen, sillä hän väitti tulevansa poroineen pohjoisnavalta. Eihän pohjoisnavalla ole poroille mitään syötävää! Ei siis puhettakaan Lapista tai Korvatunturista, joten kyllä Lapin matkailulla on vielä paljon tehtävää. Lentävät porot olisin vielä antanut anteeksi, mutta en tuota pohjoisnapaa.

Lauantaina kävin ensin katsomassa pakkotyöstä tehdyn erityisnäyttelyn Museum der Arbeidissa, joka on osa Hampurin museolaitosta. Näyttely pakkotyöstä, Zwangsarbeit. Die Deutschen, die Zwangsarbeiter und der Krieg, perustui melko pitkälle teksteihin ja valokuviin sekä muutamiin harvoihin esineisiin. Tämä on ensimmäinen näyttely pakkotyön historiasta Saksassa – ainakin tässä laajuudessa. Saksa käytti pakkotyöläisiä, sekä vankeja, keskitysleireille siirrettyjä juutalaisia, romaneja ja muita sekä miehittämiensä alueiden asukkaita melkein kaikessa rakentamisessa ja työssä, kuten esimerkiksi tehtaissa ja pelloilla. Osa tämän päivän teollisuuslaitosten varallisuudesta perustuu tuolle ajalle. Pakkotyöläisiä oli mukana myös mm. Lapissa ja he rakensivat esimerkiksi Järämän Sturmbock-Stellung -linnoitusta. Pakkotyö oli alusta alkaen merkittävä osa natsien hallinnon rasistista toimintaa. Näyttelyn mukaan yli 20 miljoonaan miestä, naista ja lasta oli pakkotyössä tai “vierastyöläisinä”, “Fremdenarbeiter”. Yksi osa näyttelyä kertoikin kylmää ja kovaa tarinaa Pohjois-Norjassa olleista pakkotyöläisistä. Näyttelyssä oli mukana myös pakkotyöläisten kertomuksia. Kuvat olivat osaksi aivan karmaisevia, ja alkuperäistekstien kopiot lisäsivät vielä tätä kuvaa. Näyttely on yksi tapa saksalaisten menneisyyden hallintaa, sillä pakkotyöläisiin ei suhtautuminen sodan jälkeekään ollut kovin hyvää.

Kaikki kuvat ovat kännykällä, joten niiden laatu on huono. 

Launtai-iltana meninkin yöksi ystäväni Katariinan perheen luo. Koska oli Joulupukin kaverin, Pyhän Nikolauksen aatto, niin lapset puhdistivat kenkänsä, jotta Nikolaus lahjoja tuodessaan näkisi tehdyn työn ja pitäisi lapsia kiltteinä. Aamulla Nikolaus oli tuonut minunkin puhdistamattomiin kenkiin lahjoja, mm. suklaata ja marsipaania. Koska olin kertonut miten hankalaa Hampurin raatihuoneen joulutorilla liikkuminen oli ihmispaljoudessa, niin Katariina keksi loistavan idean lähteä Lüneburgin hansakaupunkiin joulumarkkinoille. Lüneburg sijaitsee noin puolen tunnin junamatkan päässä päärautatieasemalta. Menomatkalla saattoi vielä ihailla Hampurin satama-aluetta ja peltoja, mutta syystalven auringonpaisteessa kylpevä Lüneburg vasta teki vaikutuksen.

Lüneburg on kuuluisa mm. sijainnistaan pohjoiseurooppalaisella kanervanummella. Tähän aikaan ei kanervia päässyt ihailemaan, mutta itse kaupungissa oli paljon katsottavaa. Tämä yli 1000 vuotta vanha hansakaupunki selvisi tuhoitta toisesta maailmansodasta, ja se näkyy kauniista keskiaikaisesta kaupunkikuvasta. Lüneburgin keskusta oli aivan ihana; täynnä tiiligotiikka- ja kehysrakennetaloja. Siellä on kuulemma eniten ravintoloita ja kahviloita asukasmäärää kohden, ja tämä ravintoloiden määrä kyllä näkyi.

Lüneburgin varakkuus on peräisin suolanvalmistuksesta ja siitä tuli yksi Hansaliiton rikkaimmista kaupungeista mm. Lübeckin ja Visbyn rinnalle. Kaupungissa sijaitsee mm. suolamuseo, mutta meillä ei ollut aikaa vierailla siinä. Mennessämme Pyhän Johanneksen kirkolle, jonka edessä oli myös joulumarkkinat, näimme vanhassa satamassa mm. Alte Kranin, historiallisen satamanosturin, joka aikoineen palveli satamassa suolakauppaa. Tänään se on yksi kaupungin tunnusmerkkejä. Keskustassa oli myös “satumaili” eli Grimmin veljesten satujen kuvitusta pienissä mökeissä. Ehdimme nähdä mm. Punahilkan susineen.  

Tiilibarokkisissa ja kehysrakennetaloissa sijainneet liikkeet olivat puolestaan kiinni, koska oli sunnuntai. Kaiken kaikkiaan joulumarkkinat olivat kivat ja siellä pääsi sentään hieman liikkumaan päinvastoin kuin Hampurissa. Ehdimme kierrellä keskustassa ja sen kahdella markkinapaikalla, syödä ja juoda tyypilliset joulumarkkinajutut, kuten lehtikaalta, Schmalzgebäckiä, eräänlaisia pieniä munkkeja, joita syötiin tikkujen avulla sekä poltettuja manteleita ja tietysti hehkuviiniä. Tärkeä joulumarkkinoilla onkin tavata tuttuja, syödä ja juoda, nauttia tuoksuista ja herkuista ja pistää lapset vaikka karuselliin tai pienoisjunaan. 

Junat olivat täysiä molempiin suuntiin, mutta matkustaminen on helppoa, koska niihin ei vaadita istumapaikkoja eikä niitä kukaan juuri hanki – päinvastoin kuin Suomessa. Halpaakin matkustaminen oli, sillä Katariinalla on sellainen lippu, jonka avulla viikonloppuna voi matkustaa hänen lisäkseen ilmaiseksi yksi aikuinen ja kolme lasta tietyllä alueella. VR voisi ottaa tuostakin opiksi sen sijaan että harventaa muutenkin älyttömän kalliita junavuoroja. Arki tuli sitten vastaan Hampurin asemalla, sillä täpötäyttä junaa oli vastassa vapaaehtoisia pakolaisten vastaanottajia, joilla oli mukanaan mm. pehmoeläimiä. Junassa oli tulossa pakolaislapsia. Päärautatieasemalla on koko syksyn ollut eräänlainen pakolaisten vastaanottokeskus, jossa on tarjolla mm. vaatteita, vettä ja ruokaa. Tämä telttakylä sijaitsee paikalla, jossa taksit ovat ennen odottaneet kyytiä. 

Wien, Wien nur Du allein

lauletaan laulussa kehuen kaupunkia kovasti. Olen parin viikon työmatkalla Wienissä ja onhan tämä hieno kaupunki, jossa hyvin saa ajan kulumaan. Vähän liiankin hyvin... Tekemistä, juomista ja syömistä kyllä löytyy, mutta mistä siihen löytyy tarvittava aika? 

Lauantaina olin opastetulla kierroksella kuvassa olevassa yliopiston päärakennuksessa. Kuulimme tämän 650 vuotta juhlineen alma materin historiasta, joka on erittäin miehinen. Yhdeksästä Nobelin-palkinnon saaneesta ei ole yhtään naista - mitä nyt kirjallisuuden Nobelin saanut Elfriede Jelinek, opiskeli täällä yhden lukukauden eikä saanut kuvaansa tuohon galleriaan. Myös kaikki muut yliopiston "Hall of Famissa" paikan saaneet patsaat, rintakuvat tai plakaatit kuuluvat miehille. Ai niin, yksi poikkeus on eli Muusan patsas kuvaa naista. Siis kaikki miespuoliset voivat ihailla häntä muusana ja kohota vallan toisiin sfääreihin vai miten se menikään... Miespysteistä nousi aikoinaan aikamoinen meteli  ja aiheesta. Myös mielenosoituksia ja erilaisia näyttelyitä on tämän asian vuoksi pidetty. Nykyisin opiskelijoista tuon opastuksen mukaan suurin osa on naisia, mutta tohtoritutkintoa suorittaa yhä edelleen suurempi osa miehiä ja professoreista heidän joukkonsa on edelleen suuri. Täältä voi lukea lisää virallista tietoa. Yksi juhlavuoden painopisteistä on ollut sukupuolten välinen tasa-arvo ja sen tiimoilta taiteilija Marianne Maderna kuratoi näyttelyn "Radical Busts", jonka tarkoitus oli kiinnittää huomiota tähän epätasa-arvoon ja siihen, miten naiset ovat voineet opiskella ja opettaa 650 vuotta vanhassa opinahjossa vain pienen aikaa.

Täältä löytyy parempi kuva kutsukortissa. Ylläoleva kuva on yliopioston eteisaulassa. Yliopiston sisäpihan arkadian 154 (nähtävästi?) miespuolisten Wienin yliopistoon tavalla tai toisella kuuluneiden tieteentekijöiden pystien vastapäätä taiteilija sijoitti 33 kultaista eri tavoin tärkeiden naisen päitä. Näin Maria Callas tuijotti Sigmund Freudia, Josephine Baker puolestaan oli Rudolf Wegscheideria vastapäätä jne. 

Tunnissa ehti nähdä paljon, useita "Harri Pottermaisia" käytäviä, hienoja tiloja, jopa 700 ihmiselle tehtyjä luentosaleja, juhlatiloja, pääkirjaston lukusalin; kaikki paikat olivat varattuja ja kirjoja luettiin, sillä tenttikausi oli tulossa, näyttelyjä ja mm. paikan jossa eräs Wien piirin filosofi ja fyysikko, professori Moritz Schlick ammuttiin. Ja kahviloita, joissa oli pöytiin tarjoilu. 

Fiakerin vaunut paraatin alussa. 

 

  
Yliopisto liputti sateenkaarilipulla, sateenkaariliput koristivat myös Ringiä, erityisesti Raatihuoneen lähellä niitä oli paljon ja muutama raitiovaunukin liputti niillä. Opastuksen jälkeen yliopiston kohdalla alkoikin kokoontua Wienin Pride-kulkue, joka kulki sittemmin pitkin Ringiä. Pride-kylä oli ollut auki jo muutaman päivän ennen varsinaista kulkuetta. Yleisöä kokoontui katsomaan kulkuetta, mutta en löytänyt mistään paraatin tai sen seuraajien lukumäärää? Itse livistin ehdittyä hieman dokumentoida kulkuetta, sillä minulla oli treffit Willendorfin Venuksen kanssa. Ja hänet löytää tällä hetkellä Wienin luonnonhistoriallisesta museosta Ringiltä. Monet eri eläimiä ja kiviä kuvaavat salit saikin tässä museossa kävellä läpi, mutta esimerkiksi jääkautta, evoluutiota ja ihmisen historiaa lajina kuvaavat näyttelyt olivat ihan hienoja. Ja kyllä niitä dinosauruksia ja monia muitakin juttuja katseli mielellään. Meteoriitit, kivet, kalat, linnut ja muut eläimet jätin suosiolla "toiseen kertaan" eikä sitä toista kertaa välttämättä tarvitse tulla. Lapsia ne varmaan kiinnostavat. Vähemmästäkin uskoo, että tämä museo on lajissaan yksi maailman suurimpia ja vanhimpia, nykyinen rakennus on vuodelta 1889 ja sen kokoelmissa on yli 30 miljoona artefaktia ja lajia. Tärkein niistä kuitenkin on tämä kalkkikivestä muotoiltu Willendorfin Venus, joka on peräti 25 000 vuotta vanha, mutta kaunis ja ainutlaatuinen. 

(Kuvan lähde: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/f/f7/Willendorf-Venus-1468.jpg)

Wienin yliopisto pihoineen

Olen nyt pari viikkoa opettamassa täällä Wienin yliopiston suomalais-ugrilaisella laitoksella, en yliopiston, vaan Suomen opetusministeriön kustantamana - hip hurraa vaan Grahn-Lapsonen. Yliopisto on "aika" vanha, sillä sen 650-vuotisjuhlaa juhlittiin viime viikonloppuna. Oppiaineilla oli esitelmiä sun muita ja kaikenlaista hulinaa tapahtui vielä viime sunnuntain helteissä. Nyt alkuviikon on yliopiston sisäpihoilla olleita telttoja ja muita rakennelmia purettu. Yliopisto siis perustettiin vuonna 1365 ja sen perustaja oli Rudolf IV. Joten aika vanha tämä Alma Mater Rudolphina Vinoboensis on. Yliopiston sivujen mukaan sen 15 tiedekunnassa ja neljässä keskuksessa on noin 92 000 opiskelijaa, jotka voivat valita 180 erilaista ohjelmaa. Yliopistossa työskentelee noin 9 800 työntekijää ja heistä 6 900 on akateemista. 

En puhu tässä Ringillä sijaitsevasta pömpöösistä päärakennuksesta, vaan niistä entisessä sairalaassa "sijaitsevista laitoksista sisäpihoineen, joilla tämän pari viikkoa kulutan. Sisäpihat aivan kivenheiton päässä Ringistä ja muista nähtävyykistä ovat kuin puistoja - ja puistoja ne kai ovatkin - joilla riittää väkeä myös iltaisin. Sisäpihalla on kauppoja, myös ruokakauppa, ravintola ulkoterasseineen, lastentarha jne. Lukuisilla penkeillä voi kuluttaa aikaa tai lukea tenttiin tai tavata toisia. Lisäksi fenno-ugristiikan sisäpihalla - kai siellä on muitakin oppiaineita - on tällaisia keltaisia ja muovisia "petejä", jotka ovat nimetty opiskelijoiden tilaksi, Student space. Ne näkyvät olevan päivittäin ahkerassa käytössä ainakin näillä helteillä. Vastaavanlaisia sinertäviä "taidejuttuja" näkyi olevan Museokorttelin pihalla, ainakin Arkkitehtuurimuseon edustalla.

Mutta kuvitelkaa, jos meilläkin olisi Sirkkalan kasarmilta häädetty ne sadat peltilehmät jonnekin ja piha olisi vain ihmisiä (ja ehkä polkupyöriä) varten, ihan heidän käyttöönsä! Näin keväisin ulkona voisi pitää kokouksia tai opiskella. Näköjään autojen parkkipaikat ovat Suomessa niin tärkeitä, että yliopiston pihatkin on tehty niitä varten.

Jakutskissa

Vietimme Jakutskissa lyhyen aikaa sekä ennen risteilyä että sen jälkeen. Ensimmäisenä päivänä ohjelmassa oli kaupunkikierros, johon sisältyi tutustuminen mm. Timanttimuseoon, joka ei ollut varsinainen museo, vaan erittäin tarkkojen turvatoimien takana oleva näyttely, joka esitteli Sahan maaperästä löydettyjä rikkauksia kuten timantteja, kultaa ja hopeaa sekä niistä tehtyjä silmiä häikäiseviä koruja ja muita kalleuksia. 

Jakutsk (sahaksi Дьокуускай, Djokuuskaj) on siis Sahan tasavallan (eli Jakutian) pääkaupunki, jossa asukkaita on noin 275 000. Itse Sahan tasavalta on Venäjän ja samalla myös maailman suurin itsehallintoalue, joka on runsaat 3 miljoonaa km2 eli hieman alle kolmanneksen Euroopan pinta-alasta. Sahoja eli jakuutteja heistä on noin 141 000, venäläisiä hieman vähemmän eli noin 113 000. Kaupunkikuva on monietninen, sillä näiden kahden pääväestöryhmän lisäksi siellä asuu mm. evenkejä, eveenejä, jukagiireja, burjatteja, tsuktseja ja ukrainalaisia. Hotellissa puolestaan näkyi yöpyvän japanilaisia ja korealaisia ja nähtävästi myös kiinalaisia - ainakin heidän sanottiin olevan tiukasti bisneksessä mukana. Hotellin olivat taas rakentaneet sveitsiläiset. 

 

Jakutsk on yksi Siperian vanhimmista kaupungeista, jonka kasakkapäällikkö Peter Beketov perusti Lenan länsirannalle kasakkalinnoitukseksi vuonna 1632. Kaupunki siitä tuli vuonna 1643 ja se oli pitkään Venäjän tärkein etuvartio koillisessa. Lenan tulvien vuoksi kaupungin paikkaa on vaihdettu useaan kertaan. Pitkään Jakutsk oli pieni ”kyläpahanen”, ja vasta 1800-luvun lopun kullan ja muiden arvokkaiden mineraalilöytöjen jälkeen se alkoi kasvaa. Nopea teollistuminen alkoi 1920-luvulla. Tällä hetkellä tärkeimpiä aloja ovat kaivosteollisuus (erityisesti timantit ja mineraalit) sekä puu- ja elintarviketeollisuus. Timanteista koruteollisuus käyttää ”vain” 40 % ja 60 % menee teollisuustimanteiksi. (Varsinainen timanttiteollisuuden pääkaupunki on Mirni.) Pääkaupunkina Jakutsk on tärkeä taloudellinen, liikenteellinen, kulttuurinen ja väestöllinen keskus. 

Kaupunkikuvalle on leimallista sen sijainti ikiroudalla, joka asettaa omat vaatimuksensa kaupunkisuunnittelulle ja rakennuksille - ja myös ihmisten pukeutumiselle. Jakutsk on muuten Venäjän suurin ikiroudalla sijaitseva kaupunki. Ensimmäisiä asioita, joita satunnainen matkailija Jakutskissa näkee, on maan päällä risteilevien vesiputkien verkosto, sillä niitä ei voi kaivaa ikiroutaan, joka rikkoisi putkistot. Talot myös rakennetaan pilareiden päälle, kuten noista kuvista näkee. Kaikkiin taloihin ei vesijohtoja ole, sillä esimerkiksi puutaloalueella ihmiset näkyivät hakevan kaivosta vettä. Ja kohta niistä ainakin suurin osa puretaan; tosin alla oleva puutalo kuulemma korjataan ja onhan sen seinässäkin muistomerkistä kertova taulu. Monin paikoin kaupunkia kohosi nostokurkia merkkinä rakennusbuumista.

 

Jakutskissa kuten muuallakin Sahassa vallitsee ankara mannerilmasto. Tammikuun keskilämpötila on -43 °C ja heinäkuun +19 °C. Kaupungissa talvikuukausina lämpötila voi laskea jopa -55° C. Kesällä puolestaan asteita voi olla jopa +40° C, joskin meidän lyhyen oleskelun aikana se jäi alle +25°C. Risteilyn jälkeen tapaamani sahalainen tutkijatuttava Lena S. kertoi, että hänen lapsena ollessaan pakkaset olivat kovempia kuin viime vuosina, joskin pakkassumukelit rasittavat nykyään. Talvet ovat kuitenkin niukkasateisia, joten talvi Jakutskissa ei ole niin kova kuin muualla Sahassa. Kylmimmän asutetun paikan ennätystä puolestaan pitää hallussaan 980 km Jatkutskistsa sijaitseva Oimjakon, missä on mitattu peräti -71,2 ° C. Oimjakonista meille näytettiin pari filmiä risteilyn aikana. Niiden perusteella turistien yksi yleinen huvi näytti olevan saippuakuplien puhaltaminen. Hauskaa siinä oli tietysti niiden jäätyminen.  

Yliopiston hallintorakennus.

Jakutskissa sijaitsee Koillis-Siperian suurin yliopisto, jonka vaikutus sekä Sahan tasavallalle että Jakutskin kaupunkikuvalle ja kulttuurille on suuri. Yliopiston nimi on tällä hetkellä suomeksi kutakuinkin M.K. Ammosovalle omistettu Koillinen Federaatioyliopiosto. Yliopiston kotisivut näkyvät olevan venäjän, sahan ja englannin lisäksi myös koreaksi ja kiinaksi (tai ainakin kielisymbolit löytyvät) ja yhteistyötä sinnepäin kuuluu muutenkin yliopistioll aolevan. Minulla oli tarkoitus tavata lyhyesti Kanadassa kongressissa tapaamani sahalainen tutkija Lena S., mutta hänen lisäkseen tapasinkin viimeisenä Jakutskin päivänä myös yhden yliopiston vararehtoreista, Mikhail Prisyazhnyin, joka on myös Northern Studies- osaston johtaja. Onneksi minulla oli vielä yksi puhdas pusero ja lisäksi vaihdoin vielä vaellussandaalit vähän siistimpiin kenkiin. Vararehtorilla oli erinomaisia kokemuksia yhteistyöstä suomalaisten tutkijoiden kanssa ja olipa hänen laitoksellaan (maantiede) ollut äskettäin turkulainen vaihto-opiskelija, jota hän kehui vuolaasti. Häntä kiinnosti erityisesti perinteinen ympäristötieto ja sen soveltaminen vaikkapa ikiroutatutkimukseen sekä maaseutututkimus. Hänen johtamansa laitos vaikutti kansainväliseltä ja aktiiviselta, sillä se osallistuu mm. kansainvälisiin kesäkouluihin, joita on myös siellä järjestetty. Itse hän oli ollut vaihdossa Prince Georgen yliopistossa, jossa ICASS:n kongressi järjestettiin. Oli todella mielenkiintoista käydä yliopistolla ja tutustua siellä tehtävään tutkimukseen. Kiitos siitä Lenalle! Myös risteilyllä oli mukana pari tutkijaa, joiden tehtävänä oli luennoida meille mm. Sahan luonnosta ja sahan kielestä. Sain muuten lahjaksi upean - ja neljä kiloa painavan - Lenasta kertova valokuvateoksen, jonka yliopisto on tuottanut. Niitä kuvia löytyy mm. täältä. Lenan aviomies on ollut kirjan toimituskunnassa. 

Rakennuksen nimi on Lenan pilarit, jotka ovat kuvattuna talon seinässä.

Yliopiston lisäksi pääkaupungissa sijaitsee useita museoita, teattereita, kaksi klassista musiikkia esittävää laitosta (filharmonia ja toinen) ja kuriositeettina voi mainita Venäjän pohjoisimman sirkuksen. Pikavierailulla kuva kaupungista jää aika sekavaksi. Kaupunkia ja erityisesti sen keskustaa rakennetaan kovaa vauhtia uusiksi, joten historiallinen ilme puutaloinen on jäänyt modernien ja korkeiden liikerakennusten varjoon. Viimeinen, aiemmilta tuhoilta säästynyt osa vanhaa Jakutskin linnoitusta sattui palamaan muutama vuosi sitten. Viimeisenä päivänä en ottanut kuin muutaman valokuvan, joten modernit rakennukset jäivät pääosin kuvaamatta. Matkan ensimmäisenä päivänä sen sijaan esimerkiksi Lenan rannalla sijaitsevaa Voiton aukiota olin jaksanut kuvata kymmeniä ruutuja…  

Tämä kuulemma kalliiksi tullut - ja idästä vaikutteita saanut - tyhjä rakennus sijaitsi hotellia vastapäätä.

Uutta ja vanhaa.

Voiton aukio.

Lena käytti minua myös sahalaisessa temppelissä vai miksi tätä paikallisetn uskonnonharjoittajien kulttuurikeskusta nimittäisi? Itse hän käytti sanaa temppeli. Siellä voi käydä puhdistautumassa – sitä varten voi varata tilan – tai varata ajan parantajilta. Siellä myös esiintyvät sahalaiset laulajat, joiden kuvien joukossa oli myös kaksi naista.  Lisäksi hän näytti minulle sahalaisen palaganin, joka on aiemmin toiminut ravintolana. Nyt siellä kaikeksi yllätykseksi toimi ennustaja, jolle jonotti neljä asiakasta. Me emme jääneet jonottamaan.

 

 

Tänne, mikäli tulevaisuus kiinnostaa!

Kaupunki näyttäisi varmaan aivan erilaiselta vaikkapa tammi-helmikuun pakkasissa kuin nyt kesällä. En ole kyllä varma, että haluaisinko vierailla Jakutskissa talvella...  Tällaiselta siellä kuitenkin näyttää tai tuntuu talvella: