Onnekkaita ja muunlaisia sattumuksia ja havaintoja etnologiasta ja sen lähipiiristä. Etnologi on aina töissä, matkallaankin. Ensin matka suuntautui Hampuriin muutamaksi kuukaudeksi, mutta nyt olen palannut kotiin - missä se sitten kulloinkin onkaan.
Tuuliselta Islannin saarelta siirrytään nyt
pikaisesti lämpimän Volgan rannalle, Kazaniin, jossa vietetään kesäkuussa
tataarien kesäjuhlaa, Sabantuita ja jonne kuvan tataarityttö toivottaa tervetulleeksi. Kevättyöt ja -kylvöt on saatu tehtyä, joten
on aikaa juhlia ja tavata tuttuja. Monet muutkin Volgan varret kansat, kuten
vaikkapa marit, pitävät tähän aikaan omia juhliaan. Mareilla juhlan nimi on
nykyän Peledesh Pajrem, kukkajuhla, joka alunperin oli nimeltään mariksi aurajuhla.
Aurajuhla on myös Sabantuin alkuperäinen nimi, tataarien turkinsukulaisella kielellä
Saban bäyräme (Сабан бәйрәме). Olimme Kazanissa SIEF:n Ritual Year -kongressissa, jonka retki suuntautui
tällä kertaa ensin historiallisesti merkittävään ja Venäjän ortodokseille
tärkeään paikkaan, Svijaskin saarelle, ja sitten seuraamaan Sabantuin viettoa
eräässä pienessä kylässä lähellä Kazania. Svijaskissa oli useita kirkkoja,
luostari ja myös muutama vuosi sitten pystytetty muistomerkki “vankileirien
saaristossa” kärsineille ja kadonneille, sillä saari toimi samalla tavalla kuin
Solovetsk Vienenmerellä. Kirkkoja korjattiin ja niissä oli käyntihetkelläkin
palveluksia, joten emme päässeet niihin sisälle. Kazanista olen kirjoittanut täällä.
Muistomerkki vangituille ja kuolleille.
Svijaski.
Sabantyita on kongressissa saamiemme tietojen mukaan
vietetty jo 600-luvulla, jolloin se oli maanviljelijöiden juhla, joka levisi
myöhemmin vietetäväksi myös kaupungeissa. Alussa Sabantui juhlisti juuri kesän
alkua ja sitä on vietetty ennen kuin islam levisi tuonne – aivan vastaavasti
Peledesh pajremin alku oli marien omassa uskonnossa. Neuvostovallan aikana
Sabantuista tuli tataarien maallinen juhla.
Sabantuin vieton seuraamiseksi kongressin järjestäjät olivat sopineet,
että voimme seurata eräässä kylässä vietettävää juhlaa ja tämän vuoksi meitä
oli vastaanottamassa sekä kyläpäällikkö että opas, joka kertoi Sabantuin
vietosta. Lyhyen opastuksen jälkeen kiertelimme mäkisellä niityllä olevalla
juhlapaikalla jonkun aikaa ja seurasimme avajaismenoja, musiikkiesityksiä ja
kilpailuja.
Yksi päätapahtuma oli perinteinen painikilpailu, köräs, jossa meidän aikana kilpaili
nuoria poikia, joten tämä oli vasta kilpailun alkua. Kilpailijoiden ikä nousi
kilpailun jatkuessa. Lisäksi juhla-areenalla oli mm. kiipeilypuu, jossa monet
koettivat onneaan. Yleisö istuskeli paikallaan, näytti tapaavan tuttuja tai
kävi paikalle pystytetyissä “ravintoloissa” tai ostamassa markkinatavaraa,
kiinalaista rihkamaa, kuten tuuliviirejä, ilmapalloja tai leluja. Uskonto näkyi
lähinnä perinteiden noudattamisessa, ei niinkään arjessa, tai ei se ainakaan
meidän silmiimme juuri Kazanissa tai täällä osunut. Meno näytti aika tavalla samanlaiselta
kuin marien kukkajuhlassa, Peledesh Pajremissa.Musiikkiesityksiä emme ehtineet kauaa seurata sillä lähdimme reilun
tunnin kuluttua lounaspaikkaan ja sieltä takaisin Kazaniin.
Tutustuminen
Islannin “tyypillisiin” piirteisiin alkoi jo Icelandairin koneessa, sillä
katsoja sai valita kolmen tunnin matkan ajaksi viihdettä, joko musiikkia tai
filmejä. Valittavana oli myös Cannesissa 2015 ja myöhemminkin muualla palkittu
islantilaisen Grímur Hákonarsonin ohjaama tragikomedia Pässit(Rams, Hrútar). Se kertoo syrjäisessä laaksossa
elävistä ja naapureina asuvista lampaankasvattajaveljeksistä, jotka eivät ole
puhuneet toisilleen 40 vuoteen; koira välitti tarvittavat viestit. Skrapie-epidemia uhkasi laaksoa ja tätä tärkeintä elinkeinoa ja siihen
liittyvää elämäntapaa. Filmi on vähäpuheinen ja melankolissävyinen kertomus ankarissa
oloissa elävistä ihmisistä, luonnosta, elämäntavasta ja siitä mikä heille on
tärkeää ja miten sitä uhan alla ruvetaan puolustamaan. Se oli hyvä opastus
Islannin kulttuuriin; lammaslaumoja näkyi myöhemmin saaren joka puolella – ja
valmista lankaa ja siitä tehtyjä tikkureita, anteeksi villatakkeja ja -puseroita, lapasia
ja myssyjä myynnissä joka paikassa.
Reykjavikissa sikäläinen yliopistokollegani Terry G. kierrätti
minua autollaan kaupungilla ja sain varmaan aivan erilaisen - ja erinomaisen - opaskierroksen kuin
mitä matkailijat saisivat. Retki alkoi yläkuvassa olevalta ja hänen appiukon, Jon Gunnar
Arnasonin tekemältä modernia viikinkilaivaa kuvaavalta teokselta nimeltä Sun
Voyager. Teos sijaitsee rannalla ja sen takana kohoavat mm. Akrafjall- and Esjan-tunturit. Esjanissa muuten asuu 13
islantilaista joulutonttua, heidän äitinsä Gryla ja lapsia syövä kissa.
Rantaa
rakennetaan taas ja sillä sijaitsevat useiden pankkien rakennukset ja korkeita
kerrostaloja, joiden perusteella luulisi olevansa Pohjois-Amerikassa eikä Reykjavikissa,
joka oli vuoden 2008 laman näyttämönä. Talouskriisiä ennen aloitetut
rakennukset olivat kauan aikaa pelkkiä luurankoja ja muistuttivat tästä ajasta
pitkään, mutta nyt nosturit kohoavat jälleen horisontissa. Turisteille Reykjavik
näyttäytyy eri näköisenä kuin työteliäille – vain kahden prosentin työttömyys –
paikallisille.
Asuinalueet ovat suloisessa sekamelskassa vaihdellen
erikokoisista kerrostaloista omakotitaloihin, jotka ovat värikkäitä ja tehty pellistä; sisus on puuta. Joissakin taloissa on upeita graffiteja tai muraleja,
joiden tarkoitus oli aluksi peittää huonosti "sutatut sotkut” talojen seinistä.
Seinämaalauksia näkee erityisesti keskustassa.
Luotto- tai pankkikorttia joka
paikassa käyttävän turistin on hieman vaikea ymmärtää sitä, että islantilaiset
eivät voi noin vain vaihtaa ulkomaanvaluuttaa, vaan heidän pitää todistaa
matkalipuilla matka saarelta ulos. Ei siis mitenkään ihme, että islantilaiset
raivostuivat Panama-paperien tultua ilmi, sillä silloisen pääministerin
Sigmundur Davidin lisäksi myös talousministerillä ja sisäministerillä on ollut
kytköksiä veroparatiisiyhtiöihin. Eroa ei auttanut pääministerin uloskävely
suorasta lähetyksestä.Tästä seurasi taas mielenosoituksia ja parlamenttitalon
edustalle kokoontuikin noin 22 000 ihmistä ja pääministeri sai sitten lähteä. Täältä löytyy suomeksi paikalla olleen kertomuksia Panama-papereista ja Islannin taloudesta. (Ja tuosta blogista löytyy paljon vinkkejä Islantiin.) Tällä paikalla osoitettiin lukuisia kertoja mieltä, kun Islannin (talous)kupla
puhkesi 2008 ja tavalliset ihmiset joutuivat talouskriisin maksumiehiksi; mm.
tietyillä aloilla palkat puolitettiin ja ulkomaanvaluutoissa olleet talolainat maksoivat tämän jälkeen uskomattomia summia
tavallisille islantilaisille.
Parlamenttitaloa
vastapäätä puistossa on Santiago Sierran vuonna 2012 tekemä veistos, mustasta
kivestä tehty Svarta keilan, Black Cone, joka osoittaa, että kivikin halkeaa. Teos kunnoittaa kansalaistottelemattomuutta
muistuttaen miten islantilaiset osoittivat mieltään hallitukselle Islannin
talouden kaatumisen jälkeen ja pakottivat hallituksen muuttamaan suuntaansa, jonka ansiosta maa kai nousi taas jaloilleen.
Terry
esitteli minulle niin Reykjavikin yliopiston – joka muuten sijaitsee Aallon
suunnitteleman Pohjolan talon vieressä – sekä vesitornin kuin Harpin, ainoan
wau-arkkitehtuuri edustavan rakennuksen Reykjavikissa. Harp on uusi ja upea,
rannassa sijaitseva musiikkitalo. Jos ei halua tai ehdi mennä konserttiin, Harpissa
voi vetelehtiä aulatiloissa, käydä ostoksilla tai vain nauttia näkymästä
lahdelle. Muualla vanhassa kaupungissa on vaarana, että ranta rakennetaan
umpeen, sillä uusia ja korkeita hotelleja tulee peittämään näkymiä. Tosin vanhassa
satamassa ja sen vihertävissä varastorakennuksissa on vielä vanhoja,
hipstereita ja turisteja houkuttelevia kahviloita ja ravintoloita – sekä
tietysti tiloja ja laivoja valassafareille.
Mutta pitikö ne Harpin seinälaatat tuoda Kiinasta asti?
Matkailu
on voimissaan Islannissa ja myöhemmin kongressin esitelmissä saimme kuulla
arvioita, että matkailusta tulee nähtävästi tänä vuonna tärkein elinkeino.
Islanti on onnistunut brändäämään itsensä ainakin stop-over-liikenteessä ja
kyllähän tämä eksoottinen saari (ja luonto) houkuttelevat turisteja muualtakin.
Hinnat ovat huipussaan ainakin sesonkiaikana ja nytkin hotellihinnat olivat
aivan uskomattomia euroina – ja verrattuna muihin samantasoisiin hotelleihin
Euroopassa. Muuten turisti pystyy olemaan ilman islannin kruunuja koko matkan
ajan, sillä joka paikassa – jopa matkailukohteiden yleisövessoissa – käy
luottokortti ja kortilla voi maksaa pienetkin ostokset.
Parissa
päivässä ei kaupungista ehtinyt nähdä juuri muuta kuin sen, että se on
mielenkiintoinen sekoitus pientä kalastajakylää ja suurta maailmaa ja että se
näyttää haluavan olla molempia yhtäaikaa.
Vanhaa satamaa ja yhdessä sen kuppiloista hummerikeittoa välipalaksi.
Islanti tunnetaan myös saagoista ja ainakin matkaoppaat kertoivat ahkerasti kuhunkin paikkaan liittyviä saagoja ja niiden tapahtumia. Ne kertovat mm. asuttamisen historiasta ja ihmisten kohtaloista, elämästä ja siihen liittyvistä asioista, niin elämästä, kuolemasta kuin rakkaudesta ja murhista. Islantilaisten jumalten kuvilla koristellaan myös vaikkapa matkailussa käytetyt autot; tämän jumalan sotureita ei onneksi täällä näkynyt, mutta nekin suomalaiset olivat tiedossa lehtijuttujen perusteella:
Olin pikaisella kongressimatkalla Islannissa,
mutta ehdin sen aikana käydä sentään kolmessa museossa. Pääkaupungissa
Reykjavikissa olevien museoiden lista oli pitkä, mutta ehdin käydä siellä vain
yhdessä, viikinkiajan asutuksesta kertovassa museossa. Se sijaitsee
kaupungin keskustassa ja on löytynyt remontoitaessa erästä hotellia 2000-luvun
alussa. Tällöin löytyi vanhasta asutuksesta kertova paikka. Museon nimi 871+/-2 tulee
siitä, että tuhkakerroksia tutkimalla saatiin selville, että asuinrakennus oli
rakennettu ennen vuoden 871 Torfajókull-tulivuoren purkausta. Virhemarginaali
oli 1-2 vuotta. Näyttely on interarktiivinen ja siinäesineiden ja kivistä rakennetun
islantilaistalon lisäksi voi hyödyntää kuvaa, ääntä ja erilaisia kosketusnäyttöjä.
Se oikeastaan muistuttaa enemmän tiedekeskusta kuin museota. Näyttelyssä oli
otettu myös lapset huomioon ja esimerkiksi heille oli erilaisia pelejä
erillisessä tilassa. Näyttelystä sai nopeasti hyvän kuvan tuon ajan rakennuksista,
kotieläimistä, asutuksesta ja myös hieman sen ajan arkielämään liittyvistä
asioista. Parasta oli paikalta löytynyt rakennus, joka oli salin keskellä ja
näyttely siis kiersi sen ympäri ovaalin salin ulkoseinillä. Tietyllä tavalla Aboa vetus
-museo muistuttaa tätä museota (tai tämä museo muistuttaa Aboa vetusta – ihan
miten päin vain). Museoon sai myös audioguiden. Luonnollisesti siellä oli myös
museokauppa, jossa oli samanlaista tavaraa kuin monissa Islannin
matkamuistomyymälöissä.
Kongressipaikassa, saaren pohjoisosassa
sijaitsevassa Akureyrissä ehdin käydä pikaisesti tulopäivänä paikallisessa museossa, joka sijaitsi kuuluisan
lastensarjan kirjoittajan, Jón Nonni Sveinssonin lapsuudenkodin vieressä. Hänen
kirjoittamansa Nonni-kirjat perustuvat kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin ja
niistä on tehty televisiosarja, joka on kuulemma ollut myös Suomen
televisiossa. Museossa oli kolme näyttelyä, joista yksi kertoi Akureyrin
historiaa, etupäässä kaupungin kehityksestä, sen elinkeinoista, joista kalastus
ja siihen liittyvät asiat esiteltiin tarkoin, ja rakennushistoriasta.
Kalastuksen lisäksi mm. kaupankäynti sai tässä hyvin tilaa, vaikka näyttely
olikin ahdettu pieneen ja kapeaan kellaritilaan. Näyttelyssä oli paljon
esineitä sekä valokuvia, mutta tekstiä oli – onneksi – vähemmän. Tilapäisnäyttely oli entisen ja
maailman ensimmäisen naispresidentin Vigdís Finnbogadóttirin vaatteita, pukineita
ja koruja esittelevä näyttely. Museon kolmatta, vanhoja karttoja esittelevää
näyttelyä en ajan puutteen vuoksi ehtinyt katsoa ollenkaan.
(Valitan museonäyttelyiden valoja kuvissa.)
Sekä museo että Nonnatalo sijaitsivat kaupungin
vanhassa osassa, jossa 1800-1900-lukujen vaihteen talot olivat kauniisti
korjattuja. Mielenkiintoinen lisä oli joidenkin talojen edustalla oleva
säänkestävä taulu, jossa kerrottiin joko ko. rakennuksesta tai kadusta. Myös
otteita lastenkirjoista esiteltiin peltitauluin pitkin tätä Hafnarstradi-katua.
Reissun kolmas museo oli sitten Siglufjörðurissasijaitseva sillimuseo. Paikka on ennen ollut
Islannin tärkein sillikaupunki, mutta 1950-luvulla sillikanta romahti ja sillin
merkitys on siitä vähentynyt ja hävinnyt. Ovatkohan täältä lähteneet myös Suomeen joulusilliä tuoneet
laivat? Paikassa on asunut sillin kukoistuskaudella noin 3000 asukasta, joista osa
on nyt muuttanut muualle. Äskettäin kylään tunturin läpi tunneli toki lyhentää nyt välimatkaa Akureyriin ja muualle. Nykyään Siglufjörður tunnetaan
kehutusta sarjasta Loukussa (Trapped, islanniksi Ofærd), joka
näkyi Suomen televisiossa viime talvena. Jokseenkin kaikissa yhteyksisä meiltä
kysyttiin, että oliko joku nähnyt tätä sarjaa ja siitä oltiin ylpeitä. Meidän
kongressipäivällinenkin oli kylän hotelliravintolassa, joka näytteli osaa myös
tuossa sarjassa.
Tervetulojuoma; tosin kukaan ei toivottanut meitä tervetulleiksi eikä esitellyt museota
Itse sillimuseossa meille ei ollut opastusta
eikä siellä oikein pystynyt kauheasti kulkemaan, koska kongressiväki miehitti
näyttelyn lukuisat veneet ja osastot. Näyttelystä näki kuitenkin sen, miten
tärkeä silli ja sillinpyynti on alueelle ollut. Näytteillä oli erilaisia ja
erikokoisia veneitä ja laivoja, verkkoja, tynnyreitä ja kaikkia muita
sillinpyynnissä ja säilönnässä käytettyjä välineitä. Valitettavasti museosta
oli hankala saada yleiskuvaa suuren väkimäärän vuoksi. Tämä ilta matkoineen olikin jokseenkin ainut tilaisuus verkottua muiden kongressiin osallistujien kanssa.
Sillimuseo sai vuonna 2000 Islannin
museopalkinnon ja se sai vuonna 2004 Euroopan museopalkinnon parhaimpana uutena
teollisuutta ja teknologiaa esitelleenä museona.