Lukijat

perjantai 18. joulukuuta 2020

Emeritus professori Matti Räsänen (1934–2020)

 


Saimme vastaanottaa tällä viikolla suru-uutisen, sillä oppiaineen emeritus professori Matti Räsänen oli kuollut maanantain ja tiistain välisenä yönä (15.12.2020). Hän oli Turun yliopiston kansatieteen professorina vuosina 1987–1995. Sitä ennen hän toimi oppiaineen dosenttina. 

Innostuksen kansatieteeseen Matti Räsänen sai aikoinaan opettajana toimineelta isältään, joka keräsi kotiseudultaan Tuusniemeltä loma-aikoina muistitietoa ja museoesineistöä. Isä kulki mopedilla ja Matti hänen perässään polkupyörällä. Työnjako oli suhteellisen selkeä, sillä isä haastatteli ja poika otti valokuvia. Lukion jälkeen Matti Räsänen lähti opiskelemaan sekä suomen että yleistä historiaa ja suomen kieltä. Pro gradunsa hän teki yleiseen historiaan, jonka jälkeen hän jatkoi ajalle tyypilliseen tapaan suomen kielestä kautta innostuksen saaneita kansatieteen opintojaan. Matti Räsänen ehti työskennellä sekä Helsingin että Jyväskylän yliopistoissa mm. assistenttina ja yliassistenttina (1974–1986). Hän väitteli Helsingin yliopistossa 1975 oluenpanosta Vom Halm zum Fass. Siihen aikaan monet kansatieteen väitöskirjoista julkaistiin alan silloisella tärkeällä ulkomaisella kielellä saksaksi. Tämä oli vielä historiallis-maantieteellistä menetelmää käyttävä tutkimus. Räsänen siirtyi välillä Kuopion museon hoitajaksi ja johtajaksi, jossa hän jo tutustui kansatieteelliseen kaupunkitutkimukseen, jonka uranuurtajia hän oli, ja jota hän jatkoi myöhemmällä urallaan yliassistenttina, Suomen Akatemian tutkimuksissa sekä professorina.  

Esimiehenä ja kollegana Matti Räsästä kunnioitettiin laajasti. Hänen aloitteestaan alun saaneet tutkimushankkeet, seminaarit, keskustelutilaisuudet, kansainväliset yhteydet ja erilaiset matkat olivat tärkeä osa erityisesti jatko-opintoja. Hän toimi mm. alan tieteellisissä seuroissa kuten Ethnos ry:ssä, jonka nykyistä julkaisua, Ethnologia Fennicaa, hän oli toimittamassa vieraskieliseksi julkaisuksi kollegojensa kanssa. Professorina ollessaan hän toimi Suomen Akatemiassa ja sai johdettavakseen mm. kansainvälisen suomalais–virolais–venäläisen Loviisa–Vôru -hankkeen. Sitä ennen hänen johtamansa kaksikielistä Kaskista koskeva tutkimus on vieläkin alan perustutkimuksia. Hänen aloitteestaan oppiaineessa alkoi myös 1990-luvulla inkeriläisiä koskeva tutkimushanke. Tätä koskeva aineisto on oppiaineen arkistossa tutkimuskäytössä. Molemmista hankkeista on ilmestynyt sekä kirjoja että opinnäytteitä. Matti Räsästä saan myös kiittää siitä, että sain tehdä väitöskirjani kansainvälisessä Kuola-projektissa. Sitä ennen hän kehotti minua vakavasti harkitsemaan jatko-opintoja, sillä minulla oli siinä vaiheessa virka yliopiston ulkopuolella.  

Kaupunkitutkimuksen lisäksi Räsänen tunnetaan mm. työn tutkimuksesta sekä koti- ja mökkipitäjäänsä Savossa koskevista tutkimuksista, joita hän teki vielä eläkkeellä ollessaan. Kaupunkitutkimuksen ja monien kansainvälisten yhteyksiensä lisäksi hän kirjoitti yhdessä emerita professori Outi Tuomi-Nikulan kanssa Saksanmaalla-teoksen 1990-luvulla, jolloin hän asui mm. Outi Tuomi-Nikulan luona Altes Landissa. Tämä tutkimus avaa hienosti laajan Saksan arkielämää ja kansankulttuuria.  

Tärkeä tehtävä Räsäsellä oli myös Seurasaarisäätiön tiedetoimikunnassa, jota hän johti asiantuntemuksellaan ja avarakatseisuudellaan. Hänen aikanaan myös professori Niilo Valosen alullepanemat suuret tutkimushankkeet saatiin loppusuoralle. Suurimmasta osasta niitä onkin tehty julkaisuja.  

Yksi tärkeimmistä henkilökohtaisista muistoista, joka kohdistuu professori Räsäseen, on hänen ja hänen puolisonsa Riitan automatka eräänä kesänä pitkin Suomea kotimökilleni Lappiin, jossa he yöpyivät. Matti halusi tuolloin jo eläkkeellä ollessaan käydä vielä kerran aiemmissa kylätutkimuskohteissa, kuten Tornion Kukkolankoskella. Meiltä matka jatkui seuraavana päivänä Taatsin Seidalle ja sieltä kohti Utsjokea.  

Professori Räsänen siunataan 2.1.2021 (koronarajoitusten mukaan vain kymmenen hengen läsnäollessa). 

 

Perhepiirin, puolison, lapsen ja lastenlasten lisäksi professori Matti Räsästä jää kaipaamaan ja muistelemaan suuri ystävien, kollegojen ja entisten oppilaiden joukko. He kaikki muistelevat häntä suurella lämmöllä ja kunnioituksella.  


'

Matti Räsänen johti suomalaisryhmää IV Ethnoksen suomalais-unkarilaisessa symposiumissa Vezpremenissä. Oikella myllymyseon johtaja. Kuva TYKL-arkisto, Timo J. Virtanen. Yläkuvassa professori Räsänen puhuu edeltäjänsä professori Ilmar Talven syntymäpäivillä. Kuva myös TYKL-arkistosta.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös oppiaineiden yhteisessä blogissa. 


 

 

maanantai 30. marraskuuta 2020

Ensimmäinen etäväitös on onnellisesti (?) ohi

 


Pandemian vaikutukset ovat jo viime maaliskuusta lähtien olleet läsnä yliopistojen arjessa, mutta vasta viime lauantaina meidän oppiaineessa eli etnologiassa oli ensimmäinen etäväitös. Maija Mäki väitteli aiheesta  Polkuja esihistoriasta tulevaisuuksiin: matkailun tulevaisuuksia ja toimijoita arkeologisilla maastokohteilla ja yhden respondentin vastineeksi olikin kaksi vastaväittäjää, Pauliina Latvala-Harvilahti ja Sanna Lillbroända-Annala. Pauliina oli helsinkiläisenä etänä ja itsekin oli vielä erillisessä tilassa kustoksena, Sannan ja muun väitökseen osallistujien (alle 50 henkilöä turvavälein) ollessa Educariumin tilassa. Tilaisuus striimattiin ja sitä kuunteli parhaimmillaan yli 90 henkilöä. Itse tutkimus löytyy myös verkosta. Tätä etäväitöstä voi myös verrata keväisiin pääsykokeisiin, jotka pidettiin myös netissä, sillä kyseessä on meille sukupolvikokemus. Olemme tätä ennen tottuneet aivan erilaisiin väitöstilaisuuksiin.

Tohtori in spe.

Kyseessä oli ensimmäinen etnologian väitös Turun ylipistossa, sillä oppiaine vaihtoi erinäisistä syistä nimeään elokuussa kansatieteestä etnologiaksi. Kyseessä oli monitieteinen tutkimus, jotta etnologian lisäksi oli vahvasti mukana museologia, tulevaisuudentutkimus, arkeologia, matkailututkimus ja kriittinen kulttuuriperinnöntutkimus muutaman mainitakseni. Käsitteistöä oli lisäksi paljon ja siitä virisi hienoa keskustelua väitöstilaisuudessa.   

Vahinko vain, että tekniikka petti paikoitellen ja keskustelun äänet hävisivät välillä Educariumin ja Arcanumin välillä, kunnes ne palasivat kun varatietokone saatiin päälle. Myös lopussa, jolloin kustoksen piti sanoa, että pyydettyjä puheenvuoroja ei ole, väitöstilaisuus on päättynyt, piti käyttää puhelinta. Respondentin eli Maijan mukaan minun kustoksen zoomini on noiduttu, sillä erilaiset zoom-tapahtumat eivät aina suju kuten pitäisi – aivan kuten ei tässä väitöksessäkään. 


Mutta väitös saatiin onnellisesti ohi ja juhlien aika on sitten kun koronasta on selvitty eli ensi vuoden puolella – toivottavasti. Nyt tapahtumaa juhlistettiin vain juomalla yhdessä lasilliset kuohuvaa Educariumin pihalla.


 

 

 

tiistai 27. lokakuuta 2020

Muisti katkeaa? Jälleenrakennusajan pappilaa uhkaa purku!



1940-luvun lopulla valmistunut pappilarakennus, kuva Miika Sirkiä (Kittilä-lehti).

Lapin sodan loppuvaiheissa hävitettiin melkein koko Lapin rakennuskanta ja esimerkiksi Kittilän kirkonkylässä tuholta säästyi kirkon lisäksi vain muutama rakennus. Evakon jälkeen koko Lapin valtasi kiihkeä jälleenrakennusbuumi, vaikka sekä rakennusmateriaalista, niin sementistä, nauloista kuin lasista sekä työvälineistä oli huutava pula. Tätä pulaa paikkasi Ruotsin rajan läheisyys, sillä Ruotsista saatettiin jopata monia puuttuvia tavaroita. Toki palaneista raunioista käytettiin hyväksi kaikki se mitä pystyttiin. Esimerkiksi palaneet ja vääntyneet naulat suoristettiin uuskäyttöä varten. 

Nyt viimeisiä jälleenrakennusajan rakennuksia Kittilän kirkonkylässä uhkaa purkaminen, sillä kirkkovaltuusto päätti purkaa 1940-luvun lopussa rakennetun pappilan viime viikon kokouksessa vastaehdotuksesta huolimatta. Tämä pappilarakennus – kuten myös purettavaksi ehdotettu seurakuntakoti – sijaitsevat kirkonkylän asemakaava-alueella. Silti rakennuksia ei ole inventoitu Kittilän kunnan kulttuuriympäristöohjelmissa tai kaavoituksen yhteydessä. Rakennuksia ei jostain syytä – vaikka pappila on harvinainen ja kirkon lisäksi ainoa kirkollinen tuon vanhemman ajan rakennus – ole osoitettu yleis- tai asemakaavassa suojelluksi. Tämä kirkkoa vastapäätä oleva alue, jolla pappila ja seurakuntatalo sijaitseva on osoitettu asemakaavassa kirkollisten ja muiden seurakunnallisten rakennusten korttelialueeksi. 

Alueellinen vastuumuseo, joka huolehtii esimerkiksi Kittilän kunnan rakennus- ja kulttuuriperinnöstä, on Rovaniemen Maakuntamuseo. Maankäyttöä ja rakennuslakia suojelevat tietyt lait ja niiden mukaan rakennusta tai sen osaa ei saa asemakaava-alueella purkaa ilman purkamislupaa, jonka ratkaisee kunnan rakennusvalvontaviranomainen hakemuksesta – tässä tapauksessa rakennuksista lausunnon antaa Maakuntamuseo, mutta jo suojelluista rakennuksista kuten 1950 rakennetusta kivikoulusta lausunnon antoi Museovirasto, joka kielsi sen purkamisen.  ELY-keskuksen lausuntoa minulla ei ole nyt käytössäni.

 

“Maankäyttö- ja rakennuslaissa todetaan, että purkamisluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei purkaminen saa merkitä rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne-, kauneus- tai muiden arvojen hävittämistä. Lisäksi rakentamisessa, rakennuksen korjaus- ja muutostyössä ja muita toimenpiteitä suoritettaessa samoin kuin rakennuksen tai sen osan purkamisessa on huolehdittava siitä, ettei historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa turmella.” Näinhän tapahtuisi, mikäli esimerkiksi pappilarakennus kaikesta huolimatta purettaisiin. 

Rakennusperintölain tavoitteena on turvata rakennetun kulttuuriympäristön ajallinen ja alueellinen monimuotoisuus, vaalia sen ominaisluonnetta ja erityispiirteitä sekä edistää sen kulttuurisesti kestävää hoitoa ja käyttöä. Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain (498/2010) nojalla voidaan suojella rakennusten lisäksi rakennelmia, rakennusryhmiä tai rakennettuja alueita. Niillä tulee olla merkitystä rakennushistorian, rakennustaiteen, rakennustekniikan, erityisten ympäristöarvojen tai rakennuksen käytön tai siihen liittyvien tapahtumien kannalta. Suojelu voi koskea myös rakennuksen osaa, rakennuksen kiinteää sisustusta taikka muuta rakentamalla tai istuttamalla muodostettua aluetta. Suojeluesityksen voi tehdä ELY-keskukselle. Rakennuksen suojeluesityksen saa tehdä omistaja, valtion viranomainen, kunta, maakunnan liitto ja rekisteröity yhteisö, jonka toimialaan kuuluu kulttuuriperinnön vaaliminen. 


Kaiken lisäksi Kittilän pappilasta – eikä myöskään paljon nuoremmasta seurakuntatalosta – ole nähtävästi laadittu rakennusten kulttuurihistorialliset, rakennustaiteelliset sekä maisemalliset arvot tunnistavaa selvitystä (rakennushistoriallinen selvitys). Miksei, on täysin käsittämätöntä, mutta purkaa halutaan? Tällainen selvitys tulisi laatia ennenkuin edes ajattelee rakennuksen purkamista tai kunnostamista. Jälleenrakennusaika alkoi heti Lapin sodan jälkeen ja vielä kerran: pappila valmistui 1940-luvun lopulla. Nyt elämme vuotta 2020. Rakennushistoriallisen selvityksen laatiminen on tehtävä kiireellisesti. Se tunnistaa niin kulttuurihistorialliset, rakennustaiteelliset kuin maisemalliset arvot, joita kiistatta on olemassa.  

Jälleenrakennusaika oli monin tavoin raskasta ja ankaraa aikaa, niinpä pappilan rakentamisessa auttoi Amerikan luterilaisten seurakuntien avustus, josta on muistona kuparikyltti pappilan seinällä. Tästä oli kuva Kittilä-lehdessä kesällä.  


Kuva Meri Tirroniemi, Kittilä-lehti.  

Kollektiivinen unohtaminen ja kollektiivinen muistinmenetys näkyy jo siinä, miten monissa lappilaisissa kunnissa on suhtauduttu ja suhtaudutaan jälleenrakennusajan vielä harvoihin pystyssä oleviin rakennuksiin. Muisti on valikoivaa ja nyt ovat käsillä viimeiset ajat muistaa tämä tärkeä Lapin sodan jälkeinen jälleenrakennusaika ja muistaa se ja mitä se on merkinnyt. Tuntuu vain siltä, että tämä 2000-luvun eräänlainen taloudellinen nousukausi – jonka nyt korona on katkaissut ainakin hetkeksi – on päättänyt unohtaa ajan, jolloin Lappi nousi tuhkasta jaloilleen ja rakensi kaiken uudestaan. Ei samalla tavalla kuin ennen sotia, mutta aineellisesta ja puutteesta ja sota-ajan ihmisten kärsimyksistä huolimatta.  

Valtuustossa on tehty ehdotus, että kunta ostaisi seurakunnalta pappilan. Miten tämä ehdotus etenee, tiedetään jatkossa. Myös pappilan suojeluehdotus olisi mielestäni – ja rakennusperintöä hoitavien eteläläisten kollegojeni mielestä sopivaa. Jälleenrakennusajan on oltava läsnä Kittilän kirkonkylän maisemassa tämän jälkeenkin. Niitä rakennuksia ei ole enää kovin monta ja niiden soisi säilyvän. Kaikkea ei voi tuhoa, sillä tuhoaminen ja purkaminen kertoo muistin katkeamisesta ja menetyksestä. Tekeekö matkailupitäjä niin? Nyt uhkana on katkaistu lämpö vuoden vaihteessa pappilasta. 

Katso tarkemmin:
Maankäyttö- ja rakennuslaki (1999/132) 118 §, 127 §, 130 §, 139 §.  Kiitos kuvien lainasta tässä.

 

perjantai 2. lokakuuta 2020

Kansatieteestä etnologiaksi


Lisään tähän Humanistisen tiedekunnan Hiiskuttua-lehdessä julkaistun jutun siitä, miten Turun yliopistossa on elokuun alusta lähtien ollut oppiaine nimeltään etnologia entisen kansatieteen sijaan.  Nimenmuutoksella on perusteet sekä alan kansainvälisessä kehityksessä että oppiaineen perustamisesta lähtien tapahtuneessa profiloitumisessa Suomessa. Oppiaineen entinen nimi kansatiede on korrekti, mutta se ei tänä päivänä kerro sitä, mitä oppiaineessa tehdään, opetetaan ja tutkitaan. Myös kansainvälisesti kansatiede on vaihtunut jokseenkin kaikissa saksankielisissä yliopistoissa etnologiaksi. Samoin Ruotsissa folklivsforskning on nykyään etnologi.

Etnologia on yksi kulttuurien tutkimuksen oppiaineista folkloristiikan ja uskontieteen lisäksi ja siinä tutkitaan, tulkitaan ja ymmärretään yhteiskunnan monimuotoisia ilmiöitä ja niiden muutosta. Kiinnostuksen kohteena ovat arjen ilmiöt eli ihminen osana jotakin ilmiötä, toimintaa tai vuorovaikutussuhdetta. Tutkimuskohteita ovat esimerkiksi kulttuuriperinnön muodot, monikulttuurisuuteen ja vähemmistöihin liittyvät kysymykset sekä ilmaston- ja ympäristönmuutos paikallisväestön kokemana sekä ammattiryhmä- ja kaupunkitutkimus. 

Kiinnostuksen kohteena paikalliset kulttuurit ja arjen ilmiöt

Tutkimus kohdistuu paikallisiin kulttuureihin ja arjen ilmiöihin, mutta huomioi ja osoittaa myös ajassa tapahtuvia muutoksia ja murroksia. Monet tutkimushankkeet hyödyntävät monitieteisiä näkökulmia ja ovat vahvasti sidoksissa yhteiskunnalliseen keskusteluun.

 

Hiiskuttua-lehdessäkin olleessa kuvassa opiskelija Jelena Postari on dokumentoimassa Myssyfarmin elintarviketuotantoa, jota esittelee tilan isäntä Janne Rauhansuu. Kuvasta kiitokset Suomen Maatalousmuseo Sarka, jonka kanssa viime keväänä toteutettiin maaseudun elintarviketuotannon nykydokumentointihanke. Yliopisto-opettaja Tiina Suopajärvi tekee etnografista tutkimusta yliopistotutkijoiden työn affekteista sekä niiden vaikutuksesta yliopistojen valtasuhteisiin ja itse olen seurannut seurannut koronan vaikutuksia Suomen ja Ruotsin välisellä länsirajalla. Henkilökunnan määrä on pieni, mutta oppiaineella on paljon mm. pro gradun ja väitöskirjan tekijöitä.

 

Nimenmuutos etnologiaksi sitoo oppiaineen alan yleiseen eurooppalaiseen kehitykseen. Jo alkuvuosina Turussa kansatiede nähtiin yhteiskunnallisesti, ja virkaanastujaisesitelmässään kansatieteen ensimmäinen professori Ilmar Talve mainitsi nimen etnologia, jota hänen mukaansa piti tarpeen vaatiessa voida käyttää. Etnologia toimii tiiviissä yhteistyössä kulttuurien tutkimuksen ryhmän, joihin kuuluvat vielä folkloristiikka ja uskontotiede, kanssa ja tästä näyttönä on nyt mm. oppiaineiden yhteinen metodiopettaja. Perusopetus on kokonaan yhteistä ja aineopinnoista osa. 


Etnologia vastaa paremmin oppiaineen opetus- ja tutkimusprofiilia nykyisen yhteiskunnan muutos- ja murrosprosesseissa. Nimenmuutoksella pystytään tekemään entistä laaja-alaisempaa monitieteistä ja monisektorista yhteistyötä, koska etnologiassa katse on entistä vahvemmin tulevaisuuteen päin suuntaava. Myös opiskelijat pystyvät paremmin kertomaan osaamisestaan etnologina, sillä nimi tunnetaan nykyään paremmin.

 

 

perjantai 14. elokuuta 2020

Georgij Alekseevich (1942-2020)


 

 

Me etnologit tapaamme kentällä monenlaisia ihmisiä. Kun teemme tutkimusta ”elävien ja samaa ilmaa hengittävien” ihmisten parissa, joudumme panemaan itsemme alttiiksi sekä kentällä, että myös kenttätyön päättymisen jälkeen tutkimuksen ollessa valmiina ja julkaistuna.

Ystävyyssuhteet kentällä ovat aina olleet tärkeä osa etnologien työssä riippumatta siitä, missä heidän tutkimuskenttänsä sijaitsevat. Viime vuosina on yhä enenevässä määrin korostettu tiedon palauttamista tutkimuskentälle, kanssatutkijoiden roolia ja vuorovaikutusta tutkijan ja kentän välillä. Sosiaalinen media on tässäkin tärkeässä roolissa. Sosiaalinen media asettaa tärkeitä eettisiä kysymyksiä, sillä sen roolia ei voi vähätellä nykypäivänä. Myös pienet, perifeerisilta tuntuvat maaseutukylät, kuten Untsho, ovat mukana tiedon valtateillä.  Sosiaalinen media ja muu uudenlainen kommunikaatioteknologia ovat tulleet tärkeäksi osaksi tutkimuskenttää ja osaltaan hämärtäneet entisestään kentän rajoja, vaikka tapa käsittää kenttä on muutenkin – esimerkiksi aineiston käsittelyn ja kirjoittamisen vuoksi – muuttunut. Näin kentän rajat himmenevät ja kenttätyö jatkuu kotona ja työhuoneissa.

 

Pojan poika Arslan kesällä 2019. 

Kun haastateltavat muuttuvat ajan kuluessa tutkittavista ystäviksi, kentältä lähtö on tällöin paljon vaikeampaa. Kenttä sijaitsee kaukana, eikä sieltä lähtiessä tiedä, tapaako heitä enää koskaan tai milloin pääse uudestaan käymään kylässä. Yhteydenpitoa helpottavat nykyiset viestintäteknologian ja sosiaalisen median laitteet. Sekä haastateltavat että kenttätyöntekijät ikääntyvät. Se on luonnollista, mutta myös surullista. Samalla kun sosiaalinen media tuo kentän ihmiset meidän lähelle, samalla se tuo joskus myös surullisia uutisia.  

 

Sain äskettäin suru-uutisen Untshosta: asuinpaikan isäntä Georgij Alekseevich on 6.8.2020 siirtynyt tuonilmaisiin. Muistan hänet aina hänet iloisena, ahkerana ja puheliaana, kyläkoulun entisenä maantiedon opettajana, joka oli kiinnostunut maailman asioista. Iltaisin hän katsoi sotaelokuvia ja halusi keskustella niistä ja historiasta. Mitä tapahtui Suomessa, mitä suomalaiset ajattelivat maailman menosta, entä eläkeläisten vointi? Miten Suomessa maaseudulla elettiin jne. kiinnostivat häntä. Usein iltaisin keskustelimme hänen ja Nadjan kanssa maailmanmenosta ja kylän elämästä. Toissa kesänä hän osallistui moniin kylän ei-uskonnollisiin tapahtumiin, kuten nuorten iltaan kulttuurikerholla,  oli katsomassa lausuntakilpailuja, kansanmusiikkikonserttia ja Sketanin teatteria kotiseutumuseolla. Näitä tapahtumia saatoimme kerrata illalla teetä juodessa.

Olin kirjoittanut hänestä kenttätyöpäiväkirjaani mm. seuraavasti: Kun heräsin seitsemän jälkeen, niin talo oli taas tyhjä, sillä sekä Nadja että isäntä olivat ulkotöissä ennen kuin Nadja menee työpaikalla. Isäntä tekee koko ajan jotain työtä. Niittää äpäristöä tai pihaa, vie eläimille ruokaa, hoitaa jotain karjakeittiössä, puuhailee puutarhassa, korjaa satoa, käy kalassa (vähän huonolla onnella). Eilen hän kävi hakemassa vattuja (ei löytynyt metsästä, mutta tuolta alhaalla puron varresta vähän), kävi sienessä, mutta sanoi sienisaalista pieneksi, sillä on ollut kuivaa. Aina tekee jotain. Baron-koira on mukana kauempana, koska Nadja sanoi pelkäävänsä, että hänelle sattuu jotain. Kiitos siitä, että sain tuntea hänet! 

 

Унчо гыч ойган увер: ӱмаште кеҥежым илыме суртнан озаже Георгий Алексеевич тиде тӱня дене чеверласен. Тудым эре весела, пашалан кожмак, кутыраш кумылан да тӱнямбалне мо ышталтмым палаш тыршыше ялысе школын ончычсо географий туныктышо семын шарнем. Поҥгым, эҥыжым погаш, колым кучаш йӧрата ыле. Пеш кугу тау!  (Kiitos Larissalle marinnoksesta.)