Reidar-100

 

Tämä vuosi on julistettu Reidar-100 vuodeksi eli tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta professori Reidar Särestöniemen syntymästä Kittilän Kaukosessa. Sen kunniaksi tänä vuonna on viidessä eri museossa yhteensä kuusi Särestöniemen näyttelyä. Kävin niistä nyt Särestöniemen taidemuseon ensimmäisessä näyttelyssä, joka koostuu yksityiskokoelmissa olleista tauluista. Näyttely vaihtuu kesäkuussa, jolloin tulee taas uusi kattaus tauluja. Muita tällä hetkellä avoimia näyttelyjä on Rovaniemen Korundissa ja Helsingissä Didrichsenin taidemuseossa, jossa Reidar piti myös usein yksityisnäyttelyitään. Tämä olikin suhteellisen ainoa ”eteläisen” Suomen museo tai galleria, jossa Reidar piti näyttelyjä, sillä Suomen taidepiirit eivät oikein pitäneet hänen tauluistaan – syitä oli monia, kuten kateus, taulujen kovat hinnat, muyyttisyys joka myi ja ”naistenlehtikuuluisuus”. Esimerkiksi äskettäin Helsingin Sanomissa kaksi taidekriitikkoa ihmettelivät, että ” mikä ihmisiä vetää yhä edelleen Särestöniemen hehkuvien pohjoisten näkyjen äärelle?” Ainakaan toinen näistä ei nostaisi Särestöniemeä mestarien joukkoon. Ehkä hän oli nähnyt niitä väärennöksiä, joita tehtailtiin myös Särestöniemen töistä. Mutta jonot Didrichsenin näyttelyyn jatkuvat, sillä Särestöniemen taulut kiinnostavat ihmisiä.

Reidar oli ammattitaiteilija, joka opiskeli 1947–1952 ensin Suomen taideakatemiassa Helsingissä ja myöhemmin 1956−1959 Ilja Repin -instituutissa silloisessa Leningradissa. Opintoja varten hän keräsi rahaa mm. tekemällä metsätöitä. Käsittääkseni hän oli ensimmäinen, jos ei ensimmäisiä suomalaisia taideopiskelijoita sodan jälkeen Leningradissa. Täällä hän pystyi tutustumaan kaupungin mahtaviin taidekokoelmiin ja taiteeseen tutustumista hän jatkoi myöhemmin monilla matkoillaan. 

Reidar oli luonnonsuojelija niin omassa elämässään kuin taiteessaan. Tämä luontoyhteys on esillä myös näissä hänen juhlavuoden näyttelyissä, sillä töissä näkyy hänen vahva samaistuminensa ympäröivään luontoon. Usein tauluista välittyy selvästi hätähuuto luonnon puolesta. Se tulee esille myös taulujen nimistä, kuten ”On aika herätä”.

                                 

Näyttelyissä on nähtävänä niin herkkää luonnonkuvausta kuin mystiikkaa, symboleja ja hehkuvia värejä. Hänen värikkäät teoksensa koskettavat kävijöitä yhä uudelleen, sillä niissä näkyy Reidarin motto: ”Kaiken tahdon sanoa värinä”. Se todella näkyy erityisesti hänen suosikkivuodenaikaa kevättä kuvaavissa tauluissa, kuten ”Kevät hehkuu” tai ”Särestön kevät”. Niissä näkyvät kevään tulon värit tai myöhemmin kesän kukat kuten suopursut ja hillankukat tai syksyn ruskan värit. 

Taiteilijana Särestöniemi löysi värit luonnosta tutkimalla jäkälää ja sammalta, katselemalla kiviä ja puita. Näin taulujen värien sävyt löytyvät samanlaisina luonnosta. Tauluissa on kuvattuna myös monia eläimiä, kuten riekko, ilves, susi ja karhu, jotka symboloivat Reidarille tärkeitä asioita. Eläinten avulla hän on kertonut oman elämänsä ja ympäröivän maailman iloja ja suruja. Riekko kuvaa taiteilijan haurautta ja herkkiä puolia. Susi ja ilves olivat vainottuja eläimiä, joista maksettiin tapporahaa. Meillä pohjoisessa pässiä kutsutaan jaaraksi, joten taivaanjaara eli yhdistelmä pässistä ja taivaanvuohesta esiintyy myös Reidarin tauluissa. Taivaanjaara kertoo rakastumisesta, josta myös viiksekkäät karhut tai hylkeet kertoivat. Taulussa ”Kielto ja kaipaus” syleilevät karhut kertovat taiteilijan rakkaudesta runoilija Yrjö Kaijärveen, joka kuoli 1971.

Miksi pidän niin Särestöniemen maalauksista johtuu siitä, että niissä näkyy niin hyvin hänen maailmansa, jossa joki, tunturit, metsä ja jänkä olivat hänelle koteja. Ne ovat koteja myös monille meille, jotka tulemme samoilta seuduilta. Reidarin tauluissa näkyy hänen pohjoiset juurensa ja asuinympäristönsä. Niiden katsomiseen ei kyllästy.

Särestön ohi virtaa Ounasjoki, joka suojeltiin valjastamiselta 1983 Ounasjokilailla, mutta sitä Reidar ei valitettavasti ehtinyt nähdä. Hän oli lupautunut Ounasjokisoudun suojelijaksi 1981, mutta menehtyi yllättäen sitä ennen. Itse olin juuri silloin interraililla, jolloin kotiin tultuani kuulin suru-uutisen. Uhka Ounasjoen valjastamisesta pelotti Särestöniemeä. Lapin jokien valjastamisesta kertoo jo hänen taulunsa ”Lapinkylä jää tekojärven alle”. Toivottavasti Ounasjoki jatkaa edelleen virtaamistaan ja säästyy sitä uhkaavilta kaivoshankkeilta. 

 

Kuva täältä: https://suomijazz.com/levyarviot/2019/02/andersson-ake-honkanen-antero-reidarin-sahkoiset-kuvat/attachment/reidar/

Reidarin juhlavuonna on paljon muitakin tapahtumia. Hänestä on julkaistu ainakin kaksi kirjaa. Korundin ja Särestöniemi-museon näyttelyjen yhteydessä on ilmestynyt hänen teoksia ja hänen maailmaansa esittelevä julkaisu Kaiken tahdon sanoa värinä. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi, jossa keskitytään Reidarin elämänkerran lisäksi erityisesti hänen saamaansa vastaanottoon ja seksuaaliseen suuntautumiseen. Pohditaan myös miksei Reidar ole tullut sateenkaariliikkeessä homoikonia. Myös Kittilän kunta järjestää tapahtumia Särestöniemi-museossa.

 

 

 

Kulttuuria netissä Kittilässä

Kittilän Kulttuuritoimi on tehnyt tällä viikolla todellisen digiloikan eli järjestänyt kulttuuriviikon nettiin. Kulttuuriviikolla on monenlaista ohjelmaa, käsitöistä soittoon, tanssista taiteen ja taitelijoiden esittelemiseen, runonlausuntaa, harrastajateatteria jne. Nyt järjestettävä kulttuuriviikko on järjestykseltään kahdeksas. Ennen tätä kulttuuriviikkoa kulttuuritoimisto järjesti jo striimauksen muuten peruuntuneeseen Jukka Lammisen keikkaan, joka siis piti olla Kittilän kirjastolla, mutta soitettiinkin Torniossa.  

Paikallinen yhteistyö toimii tiiviisti ja mukana ovat olleet Kittilän kunnan kulttuuritoimen lisäksi ainakin Särestöniemi-museo, Revontuli-Opisto, Taideseura Staalo, Kittilän seurakunta sekä monet paikalliset kulttuurin- ja taiteentekijät kuten muusikot, lausujat ja harrastajanäyttelijät. Viikon ohjelmassa on tarjolla melkein jokaiselle jotakin, kuten ohjelmalehtisestä näkyy.

Kittilä on ollut paljon tapetilla, mutta viime aikoina usein negatiivisessa valossa. Tällainen joukkoponnistus pienessä 6500 asukkaan kunnassa on mahtava voimainnäytös ja vielä koronakeväänä. Kulttuuriviikon annista pääsevät näin kotisohvilta nauttimaan myös muualla asuvat entiset kittiläläiset tai siellä vierailleet kävijät.

Nostan tässä esille vain kuvataiteen osuuksia, joihin kuuluu niin taulunmaalaamisen prosessia (Raisa Raekallio & Misha del Val), visiitti Pöntsössä Reijo Raekallion galleriassa sekä kierrokset Särestöniemen taidemuseossa. Lisäksi voi tutustua myös sekä Einari Junttilan että hänen tyttärensä, kotimuseota pitävän Terttu Junttilan taiteeseen. Täältä löytyy esittelyn Junttilan tauluista. 

Vanhan Särestön suuhuoneessa eli kamarissa sukulaisten kuvia (2019).

Viikon aikana voi kuulla myös museonjohtaja Anne Koskamon mielenkiintoiset esitelmät Reidar Särestöniemestä ”Niin herää karhukoiras kevääseen” ja ”On aika herätä”. Ensimmäisen luennon aiheena on kielto ja kaipaus – rakkaus Reidar Särestöniemen taiteessa ja siinä perehdytään taiteilijan elämään ja teoksiin, jotka kertovat kaipuusta, rakkaudesta ja sen menetyksestä, yksinäisyydestä, elämän iloista ja suruista. Tämä puoli on usein jäänyt tuntemattomaksi monille. Särestöniemen sanoin: ”Maalauksissani on vain minä itse. Niissä on minun onneni ja tuskani, minun täyttymätön kaipuuni, koko minun elämäni.” Luennon esittelyn sanoin ”Särestöniemi pyrki taiteessaan kohti omaakuvaa, sillä vaikka hänen tutkimuksen kohteenaan oli luonto, hän katsoi syvälle itseensä. Hän purki tuntojaan maalauksissaan, joissa viiksekkäät karhut ja ilvekset syleilevät toisiaan ja rakastuneet hylkeet lepäävät yhdessä Jäämeren rannalla. Hän vertasi itseään kotoisaan koiraskarhuun, jolla oli palvova katse ja sydämessä lämmin pesä rakkaalleen.” Eläimet kuten taivaanjaara olivat Reidarille omakuva, riekko taas sielulintu. Luennossa käsiteltiin kirjeiden avulla aikoinaan salassa pysynyttä rakkaussuhdetta runoilija Yrjä Kaijärveen.

Näkymä galleriaan (syksy 2019).

"Taivaanjaara soittaa huilu", 1977.

"Rakastuneet hylkeet", 1972,

Torstain luennossa On aika herätä – Reidar Särestöniemi luonnon puolestapuhujana käsitellään taiteilijalle tärkeää teemaa, luonnonsuojelua. Reidar ilmaisi ajatuksensa luonnon tuhoamista ja sen seurauksista värikkäästi paitsi maalauksissaan myös lukuisissa haastatteluissaan. Hän sanoi: ”Mie kerron näissä tauluissa ihmisille asioita. Ja näytän sitä, minkä mie näen.” Särestöniemi toimi eläessään myös Ounasjoen suojelijana. 

"Meriraukka käy kotikylässään", 1969.

”Voitetaan korona ja pysytään kotona” kuten kulttuurisihteeri Marika Salminen sanoi avatessaan tämän kulttuuriviikon netissä. Tämä kuten niin monet muut ohjelmanumerot löytyvät kulttuuritoimen facebook-sivulta: www.facebook.com/kittilankulttuuritoimi. Kaikki esitykset jäävät Facebook-sivulle myös myöhemmin katsottavaksi. 

PS. kaikki Särestöstä otetut kuvat ovat ottamiani viime syksyn kokousmatkalta. Kansi- ja ohjelmakuva on pöllitty Kittilän kulttuuritoimen sivuilta. 

Paikalliskulttuurin päivä Särestössä

Ennen kuluvan kesän helteitä - ne helteet olivat jossain muualla kuin Suomen rajojen sisällä - tein lyhyen työmatkan Kittilään, sillä minut pyydettiin puhumaan museoviikon tapahtumaan Reidar Särestöniemen taidemuseoon. Kevättulva oli juuri taittunut, joten Ounasjoki ei tulvinut aivan museoon asti, vaikka sen keväisen korkea vesi virtasi vauhdilla. Lisää vettä toi myös keväinen sade.  

Museoviikon teemaksi oli valittu kestävä kehitys, jolla tarkoitetaan sellaista kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan. Sen peruselementiksi ovat muotoutuneet ekologinen, taloudellinen sekä sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys. Kestävän kehityksen tavoitteet tähtäävät siihen, että ihmiset oppivat elämään sopusoinnussa luonnon ja toistensa kanssa ja ihmistoiminnan sopeutetaan ympäristön kanto- ja uusiutumiskykyyn. Näitä käsitteitä avasikin museonjohtaja Anne Koskamo tilaisuuden aluksi. Annen ja minun puheen jälkeen – esitelmän nimeksi olin valinnut Paikallisuus ja paikalliset museot asukkaiden voimavarana – ääneen pääsivät Rauni Yrttiahon johdattelemina kittiläläiset kuorot ja Mandoliinimiesten yhtye esittäen paikallista ohjelmaa. Lisäksi osa kävijöistä ehti muistella sekä itse taiteilijaa että omia käyntejään Särestössä. Toki jo ennen tätä museon kahviossa esiteltiin uudet kahvion poppanat, jotka hienosti heijastivat ikkunasta näkyvät joen värejä. 

Tänä vuonna vietetään Särestössä kaksinkertaista juhlavuotta, sillä Reidarin syntymästä tuli 14.5. kuluneeksi 90 vuotta ja Särestöniemi-museon avaamisesta kesällä 30 vuotta. Itse olin säätiön toiminnassa mukana 1980-luvun lopulla ollessani entisessä elämässäni töissä Kittilässä. Särestö oli silloin – heti Reidarin kuoleman jälkeen – kittiläläisille tärkeä paikka, niin tärkeä, että saatiin aikaa museo ja museosäätiö.  Mikä siis on Särestön merkitys paikallisten ihmisten identiteetille? Entä minkälainen rooli on sillä, että Kittilästä on syntynyt niin monta erinomaista kuvataiteilijaa, joiden museoissa ja gallerioissa voi käydä. Onko sen taustalla esimerkin voima; Einari Junttila ja Reidar Särestöniemi etunenässä?

Mielestäni Vanhan Särestön – taiteilijan synnyinkodin – puolella on nähtävissä monia esimerkkejä näistä kestävän kehityksen lajeista. Reidar itsekin toimissaan ja taiteessaan kantoi huolta tästä ja se näkee siinä, mistä ja miten hänen taulunsa kertovat. Reidar tunsi huolta luonnon puolesta, vaikka hänen hiilijalanjälki – nykyajan käsittein mitattuna olikin suuri vapaa-ajan lennoissa, sillä hän tykkäsi matkustaa erityisesti arktisilla alueilla. Reidarin innoittajana toimivat Lapin luonto, mytologia, tarinat ja uskomukset. Luonto oli erittäin tärkeä Reidarille ja hän otti taiteessaan myös kantaa sen puolesta. Hän maalasi niin ahdistusta ja surua luonnon puolesta kuin myös omasta elämästään.

Särestöniemen taidemuseo on taidemuseona myös paikallinen museo, joka on toki tärkeä myös paikan ulkopuolisille henkilöille, sillä Reidar Särestöniemi tunnetaaan Kittilän, Lapin ja Suomen ulkopuolella hyvin. Itse törmäsin häneen viime helmikuussa pitäessäni esitelmää Norrbottenin läänin maaherra Ragnar Lassinantti-päivillä. Lassinantti oli Reidarin hyvä ystävä, hän kävi usein Särestössä, joka ei silloin vielä ollut museo, ja hänen onnittelupuhe Reidarin taiteilijaprofessuurista löytyy mm. museon arkistosta. Särestö on kittiläläisille erilainen paikkana, kuin mitä se oli vaikkapa UKK:lle, sillä presidentti halusi esitellä Särestön vierailleen eksoottisena ja pohjoisena.  

Paikallisena museona Särestölle on tärkeää juuri paikallisuus ja paikallishistoria. Sen taustalla on rakkaus kotiseutuun ja paikkaan. Miksi Reidar palasi tänne Helsingistä ja silloisesta Leningradista sekä matkoilta?  Tämä kotiseuturakkaus on ollut tärkeässä osassa meillä Suomessa aina 1800-luvun lopulta ja sitä täällä Kittilässä eri tavalla tosin edustaa mm. taideseura Staalo ja kuorot.  

Paikallismuseoille kuuluvat samat museolaissa säädetyt perustehtävät kuin muillekin: kulttuuri- ja luonnonperinnön tallentaminen, säilyttäminen ja tutkiminen, opetus, näyttely- ja julkaisutoiminta, tiedottaminen, tuotteistaminen jne. Myös kahvila ja museokauppa on oltava. Museoiden toimintatavat ovat monipuolisia ja erikoistuminen mahdollista, vaikka museon tärkeimpiä ja näkyvämpiä toimintamuotoina ovat tietysti näyttelyt.   

Tärkeä osa paikallismuseoita on tietysti paikallisen historian levittäminen ja tuotteistaminen myös museota laajemmalle, sillä vain pieni vähemmistö käy museossa. Toiseksi myös museon tunnettavuus kasvaa ja sen imago muuttuu positiivisemmaksi. Virtuaalinen saavutettavuus on siis tullut yhä tärkeämmäksi osaksi museon toimintaa. Kuitenkin museoita ajatellessa tulee ensin mieleen museon fyysinen olemus ja näyttelyt; ei netti, vaikka nettinäyttelyt lisääntyvät.  

Ihmiset hakevat ja saavat merkityksiä paikallisuudesta ja paikallishistoriasta. Paikallishistoria on kiinteä osa paikallismuseoiden ja eri yhdistysten työtä ja toiminnan tapoja. Tämän suhteen on hyvä kääntää toisinpäin, sillä paikallishistoria antaa paikallismuseoille ja yhdistyksille merkityksiä ja oikeutuksen olemassaoloon. Miksi paikallismuseo on perustettu? Paikallismuseot ovat itse osa paikallishistoriaa. Tärkeää on se miten ja miksi historiaa käsitellään niin kuin sitä käsitellään ja mitä museot ja yhdistykset saavat siitä itselleen. Museot palvelevat ihmisiä, mutta mitä kävijät, erityisesti eri tavoin olevat paikalliset saavat tästä? Vahvistavatko museot heidän identiteettiä?

Mutta mitä muuta museot ovat? Ne eivät ole vain tiedonvälityskanava, vaan tärkeitä siinä miten ne auttavat ihmisiä kohtaamaan menneen ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Kun käy Särestöniemessä, se herättää tunteita ja auttaa ymmärtämään ympäröivää maailmaa. Parhaimmillaan museot ovat kansallinen voimavara ja kollektiivinen muisti. Ne tuovat esille yhteiskunnan arvoja ja rakenteita. Museoihin kerätty ja dokumentoitu perinne on arvokasta ja tämä tieto on nähty niin arvokkaaksi, että se säilytetään. Näin paikallismuseot herättävät vieraissaan paikallisylpeyttä.  (Heinonen & Lahti 2001, 272.) Vieraiden museokäynnit ovat merkityksellisiä kokemuksia, sillä museot tuovat esiin omaa ja paikkakunnan historiaa. Näin kävijöiden identiteetti ja paikkaan kuuluminen saavat vahvistusta entisestään.

Paikallishistorian merkitys museoille voi muodostua pienistäkin asioista. Kyse voi olla rakennuksesta, jossa museo sijaitsee tai vaikka aiheesta, jota museo käsittelee. Museon perustajat ovat kokeneet sen tärkeäksi tavaksi tuoda esimerkiksi kotiseututietoisuutta tai paikallisuutta. Jolleivät he kokisi sitä merkittäväksi, eivät he myöskään tekisi tätä työtä. Miksi tämä museo on niin tärkeä? Kertooko se jostain muustakin kuin Reidar Särestöniemen taiteesta? Mistä?

Museologian professori ja Kotiseutuliiton puheenjohtaja Janne Vilkuna määrittelee paikallismuseon tehtäviksi kerätä ja esitellä niin kaukomenneisyyttä, lähimenneisyyttä kuin nykyaikaakin. Museoiden tehtävänä on myös saada ihmiset ymmärtämään, että ennen heitä ja heidän jälkeensä tulee ihmisiä eikä kukaan elä tyhjiössä. Museon merkityksenä on juuri yhteyden luomisen ihmisten ja nykyajan välille. Museon tulisi antaa juuret paikallisille ihmisille ja saada heidät tuntemaan itsensä osaksi tätä jatkumoa menneestä nykyhetken kautta tulevaan. Tämän Vilkuna kokee onnistuvan, jos museolla on suuri näkyvyys paikallisille. Yhteistyöllä museon ja paikallisten asukkaiden kanssa on merkitystä ja sen on museonjohtaja Anne Koskamo aloittanut uudelleen vahvistaen museon roolia monin tavoin paikallisille asukkaille, avannut ovia monella tavalla. Yhteistoiminta on tässä avainasemassa. (Vilkuna 1995, 10, 14.)

Ilman asiakkaita ei ole toimivia museoita. Nopeutuva globalisaatio, maassamuutto ym. prosessit lisäävät paikallisuuden merkitystä niin yksilöille kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Museoilla on merkitystä niin yksilöille kuin yhteiskunnalle. Ne kertovat menneisyydestä, tästä päivästä kuin tulevaisuudestakin monin tavoin. Niiden vaikutusta paikalliselle identiteetille ei saa väheksyä.

Vas. museojohtaja Anne Koskamol, kultturisihteeri Marika Salminen ja taiteilija Reijo Raekallio sekä Lasse Lompolo.

Kittilän tyttäret laulavat.

Tämä tilaisuus pidettiin vaaran päällä sijaitsevassa ateljeessa. Tilaisuuden jälkeen ehdin vielä käydä galleriassa, jossa oli aiemmin tänä vuonna ripustettu 90-vuotisjuhlanäyttely Olen karhu, olen kevään lempeä tuuli, olen pan – Reidar Särestöniemen arktisen maailman ilmestykset. Näyttely loi kuvaa Reidarista taiteilijana, hänen sisimmästään ja vahvasta suhteestaan ympäröivään maailmaan. 

Särestöniemen taidemuseo koostuu sekä traditionaalista peräpohjalaista rakennustyyliä edustavasta vanhasta Särestön tilasta että Raili ja Reima Pietilän eri aikoina suunnittelemista uusista rakennuksista: galleria, ateljee ja kahvio. Ne muodostavat hienon kokonaisuuden yhdessä, sillä niissä sekoittuvat hienosti vanha ja uusi. Kittiläläisten kannattaisi käydä Särestössä useammin ja tuoda sinne vieraitaan. Harvasta kunnasta löytyy tällainen vierailukohde kuin Särestöniemen taidemuseo! Ja sinne pääsee myös museokortilla.

(Ylläoleva on Särestössä pitämäni esitelmän alkuosa. Esitelmässäni hyödynsin tässä myös meidän graduntekijä Anna Vesannon graduesitelmää.)