Paluumuuttoja ja monipaikkaisuutta

 

Kirjoitin Monikerroksinen maaseutu. Arki, muistot ja mielikuvat -kirjaan artikkelin paluusta Kittilään, jossa käsittelin sekä paluumuuttajia että monipaikkaisia henkilöitä. Kirjan toimittivat Jyväskylän yliopisto tutkijat Ville Pöysä, Helena Ristaniemi, Lauri Julkunen ja Kaisa Vehkalahti. Sen on julkaissut Gaudeamus. Täältä pääsee kirjan sisällysluetteloon, josta näette sen sisältävän useita mielenkiintoisia ja maaseutua monelta kantilta käsitteleviä artikkeleja. Ne käsittelevät mm. maaseudun monikerroksellista arkea, suhteissa syntyvää arkea ja lähdön ja paluun paikkoja.   

Artikkelini Paluu Kittilään. Monipaikkaisuuden ja paluumuuton mahdollisuudet pohjautuu tätä varten tekemiini haastatteluihin sekä aikaisempaan kyselyyni monipaikkaisuudesta. Kittilä kuuluu Suomessa menestyneisiin kuntiin. Vaikka 2010-luvun Kittilän värikkäästä ja vauhdikkaasta kuntapolitiikasta voi olla montaa mieltä, taloudellinen menestys tekee kunnasta houkuttelevan niin uusille asukkaille kuin paluumuuttajillekin.

Tässä lyhennelmä artikkelin loppuluvusta:

Sekä paluumuuttajat että Kittilässä usein lomailevat hyödyntävät monien itselle tärkeiden paikkojen verkostoa, joka voi elämäntilanteiden mukaan muuttua. Monipaikkaisuus sekä paikkojen ja liikkuvuuden muodostama jatkuvuus ja verkostot voivat synnyttää uudenlaista samaistumista paikkoihin eli paikkaidentiteettiä. Ne voivat synnyttää myös yhteisöllisiä rooleja, jotka voivat tässä muutosvaiheessa luoda uusia perinteisiin tapoihin käsitteellistää ihmisten suhdetta paikkoihin.  Tämä tulee hyvin esille monista vastauksista, joissa pidettiin tärkeinä sekä Kittilää että nykyistä asuinpaikkaa. Useilla, kuten artikkelissa mainitulla Elinalla, myös paluumuutto oli ollut myös mielessä. Paluumuuttoa esti hänenkin perheessään etelässä oleva omakotitalo ja siellä asuvat lapset ja lapsenlapset. Siksi he halusivat jatkaa asumista vakituisesti etelässä mutta lomailla Sirkassa:

Me haluamme ehdottomasti olla siellä [kotona etelässä]. Sitten oma koti, puutarha ja piha, jossa ollaan. Hirveän paljon ollaan pihalla, huvimaja, ollaan, touhutaan ja eletään pihalla. Etelässä on lintuja, syys- ja kevätmuutto. Kittilässä luonto on erilainen. Etelässä ystävät, täällä [Sirkassa] sukulaiset. 

Eräs Sirkassa osan vuotta asuva luonnehti itseään monipaikkaiseksi ja näki jo omasta historiastaan matkailun merkityksen tärkeänä. Hän on rakentanut toisen kodin Sirkkaan, joka on hänelle äärimmäisen rakas muistojen paikka monella tavalla:   

Toisaalta lapsesta asti turistia kotimajoituksessa passanneena arvostan paljon myös sitä, että Sirkassa kukoistaa matkailuelinkeino. Oli aika tiukkaa aikaa silloin 50- ja 60-luvuilla kun ”rahallista rahhaa” tuli vain kerran vuodessa ja se tuli siitä turistien kotimajoitukseta. 

Joidenkin monipaikkaisten vastaajien haaveena oli eräänlainen osa-aikakuntalaisuus, sillä he haluaisivat vaikuttaa kunnan päätöksiin. Haaveen taustalla vaikutti Kittilän värikäs ja monitahoinen kuntapolitiikka, jota on käsitelty eri medioissa jo kymmenen vuoden ajan. Esimerkiksi Elinan mukaan osa-aikakuntalaisuus olisi hyvä ratkaisu. Jo pandemia mahdollisti etätyöt ja silloin ihmisiä asui kuukausikaupalla Sirkassa. Osa-aikakuntalaisuus tekisi mahdolliseksi käyttää kunnan terveyspalveluja ja nauttia kuntalaisten eduista, kuten halvemmista hiihtohissilipuista.  

Kittilä onkin hyvä esimerkki kunnasta, jossa vakituisten asukkaiden lisäksi matkailu ja kaivos työllistävät runsaasti kausityöntekijöitä, jotka maksavat veronsa muualle. Sesonkityöntekijät tulevat lapsineen ja perheineen, joten lapset menevät kesken syyslukukautta päivähoitoon ja kouluun, mutta kunnalle nämä koulupaikat eivät tuo valtion tukea. Matkailusesonki ja monipaikkaiset työntekijät aiheuttavat koulutoimen ja sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi paineita myös palo- ja pelastustoimelle. Sesonkiaika työtekijöineen ja matkailijoineen ei näy mitenkään siinä, miten tärkeä vapaa-ajanviettoalue Lappi on ja miten paljon loma-aikana on väkeä – viikon jokaisena päivänä monen kuukauden ajan. He eivät myöskään voi vaikuttaa kunnallispolitiikkaan. Ehkä jatkossa voitaisiin tehdä jotain niiden kuntien hyväksi, joissa monipaikkaisuus on suurta. Se voisi lisätä myös paluumuuttoa ja kohentaa kuntataloutta.

Paluumuuton syyt ovat moninaisia ja voivat riippua vastaajan omasta elämäntilanteesta. Tässä luvussa olen esitellyt syitä, jotka ovat nousseet erityisesti muuttajan tai muuttoa haaveilevan elämäntilanteesta. Paluumuutossa erityisen merkityksellistä on se, mihin muuttaja asemoi itsensä. 

Kittilä on 2000-luvulla kuulunut taloudellisiin menestyjiin – ja tässä nykyinen Kittilä eroa paljon siitä paikkakunnasta, jollainen se oli ollut paluumuuttajien sieltä lähtiessä. Kunnalla menee hyvin tarkasteltaessa sen elinvoimaa ja vetovoimaisuutta, kuten työpaikkoja ja harrastusmahdollisuuksia. Aineistoni perusteella myös yhteisölliset syyt – kuuluminen kotiseudulle ja identiteettiä määrittävät tekijät – nousivat esille vetovoimatekijöinä. Tässä luvussa monet ääneen päässeet olivat eläkeläisiä, mutta kuntatilastoissa Kittilä kuuluu niihin, joiden työpaikkaomavaraisuus on korkea. Näitä asioita voitaisiin monella harvaanasutulla seudulla huomioida tutkittaessa oman alueen monipaikkaisuuden vetovoimatekijöitä. Vetovoimaan vaikuttaa myös kunnan maine. Menestyneeseen kuntaan on helpompi saada monipaikkaisia asukkaita kuin palveluja karsivaan kuntaan.

Kiitos kaikille haastateltavilleni ja aikoinaan kyselyyn vastaajille. Toivottavasti kaikki uudet kunnanvaltuuston jäsenet tutustuvat kirjaan ja artikkeliin, sillä se kertoo heille tärkeistä asioista. 

Reidar-100

 

Tämä vuosi on julistettu Reidar-100 vuodeksi eli tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta professori Reidar Särestöniemen syntymästä Kittilän Kaukosessa. Sen kunniaksi tänä vuonna on viidessä eri museossa yhteensä kuusi Särestöniemen näyttelyä. Kävin niistä nyt Särestöniemen taidemuseon ensimmäisessä näyttelyssä, joka koostuu yksityiskokoelmissa olleista tauluista. Näyttely vaihtuu kesäkuussa, jolloin tulee taas uusi kattaus tauluja. Muita tällä hetkellä avoimia näyttelyjä on Rovaniemen Korundissa ja Helsingissä Didrichsenin taidemuseossa, jossa Reidar piti myös usein yksityisnäyttelyitään. Tämä olikin suhteellisen ainoa ”eteläisen” Suomen museo tai galleria, jossa Reidar piti näyttelyjä, sillä Suomen taidepiirit eivät oikein pitäneet hänen tauluistaan – syitä oli monia, kuten kateus, taulujen kovat hinnat, muyyttisyys joka myi ja ”naistenlehtikuuluisuus”. Esimerkiksi äskettäin Helsingin Sanomissa kaksi taidekriitikkoa ihmettelivät, että ” mikä ihmisiä vetää yhä edelleen Särestöniemen hehkuvien pohjoisten näkyjen äärelle?” Ainakaan toinen näistä ei nostaisi Särestöniemeä mestarien joukkoon. Ehkä hän oli nähnyt niitä väärennöksiä, joita tehtailtiin myös Särestöniemen töistä. Mutta jonot Didrichsenin näyttelyyn jatkuvat, sillä Särestöniemen taulut kiinnostavat ihmisiä.

Reidar oli ammattitaiteilija, joka opiskeli 1947–1952 ensin Suomen taideakatemiassa Helsingissä ja myöhemmin 1956−1959 Ilja Repin -instituutissa silloisessa Leningradissa. Opintoja varten hän keräsi rahaa mm. tekemällä metsätöitä. Käsittääkseni hän oli ensimmäinen, jos ei ensimmäisiä suomalaisia taideopiskelijoita sodan jälkeen Leningradissa. Täällä hän pystyi tutustumaan kaupungin mahtaviin taidekokoelmiin ja taiteeseen tutustumista hän jatkoi myöhemmin monilla matkoillaan. 

Reidar oli luonnonsuojelija niin omassa elämässään kuin taiteessaan. Tämä luontoyhteys on esillä myös näissä hänen juhlavuoden näyttelyissä, sillä töissä näkyy hänen vahva samaistuminensa ympäröivään luontoon. Usein tauluista välittyy selvästi hätähuuto luonnon puolesta. Se tulee esille myös taulujen nimistä, kuten ”On aika herätä”.

                                 

Näyttelyissä on nähtävänä niin herkkää luonnonkuvausta kuin mystiikkaa, symboleja ja hehkuvia värejä. Hänen värikkäät teoksensa koskettavat kävijöitä yhä uudelleen, sillä niissä näkyy Reidarin motto: ”Kaiken tahdon sanoa värinä”. Se todella näkyy erityisesti hänen suosikkivuodenaikaa kevättä kuvaavissa tauluissa, kuten ”Kevät hehkuu” tai ”Särestön kevät”. Niissä näkyvät kevään tulon värit tai myöhemmin kesän kukat kuten suopursut ja hillankukat tai syksyn ruskan värit. 

Taiteilijana Särestöniemi löysi värit luonnosta tutkimalla jäkälää ja sammalta, katselemalla kiviä ja puita. Näin taulujen värien sävyt löytyvät samanlaisina luonnosta. Tauluissa on kuvattuna myös monia eläimiä, kuten riekko, ilves, susi ja karhu, jotka symboloivat Reidarille tärkeitä asioita. Eläinten avulla hän on kertonut oman elämänsä ja ympäröivän maailman iloja ja suruja. Riekko kuvaa taiteilijan haurautta ja herkkiä puolia. Susi ja ilves olivat vainottuja eläimiä, joista maksettiin tapporahaa. Meillä pohjoisessa pässiä kutsutaan jaaraksi, joten taivaanjaara eli yhdistelmä pässistä ja taivaanvuohesta esiintyy myös Reidarin tauluissa. Taivaanjaara kertoo rakastumisesta, josta myös viiksekkäät karhut tai hylkeet kertoivat. Taulussa ”Kielto ja kaipaus” syleilevät karhut kertovat taiteilijan rakkaudesta runoilija Yrjö Kaijärveen, joka kuoli 1971.

Miksi pidän niin Särestöniemen maalauksista johtuu siitä, että niissä näkyy niin hyvin hänen maailmansa, jossa joki, tunturit, metsä ja jänkä olivat hänelle koteja. Ne ovat koteja myös monille meille, jotka tulemme samoilta seuduilta. Reidarin tauluissa näkyy hänen pohjoiset juurensa ja asuinympäristönsä. Niiden katsomiseen ei kyllästy.

Särestön ohi virtaa Ounasjoki, joka suojeltiin valjastamiselta 1983 Ounasjokilailla, mutta sitä Reidar ei valitettavasti ehtinyt nähdä. Hän oli lupautunut Ounasjokisoudun suojelijaksi 1981, mutta menehtyi yllättäen sitä ennen. Itse olin juuri silloin interraililla, jolloin kotiin tultuani kuulin suru-uutisen. Uhka Ounasjoen valjastamisesta pelotti Särestöniemeä. Lapin jokien valjastamisesta kertoo jo hänen taulunsa ”Lapinkylä jää tekojärven alle”. Toivottavasti Ounasjoki jatkaa edelleen virtaamistaan ja säästyy sitä uhkaavilta kaivoshankkeilta. 

 

Kuva täältä: https://suomijazz.com/levyarviot/2019/02/andersson-ake-honkanen-antero-reidarin-sahkoiset-kuvat/attachment/reidar/

Reidarin juhlavuonna on paljon muitakin tapahtumia. Hänestä on julkaistu ainakin kaksi kirjaa. Korundin ja Särestöniemi-museon näyttelyjen yhteydessä on ilmestynyt hänen teoksia ja hänen maailmaansa esittelevä julkaisu Kaiken tahdon sanoa värinä. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi, jossa keskitytään Reidarin elämänkerran lisäksi erityisesti hänen saamaansa vastaanottoon ja seksuaaliseen suuntautumiseen. Pohditaan myös miksei Reidar ole tullut sateenkaariliikkeessä homoikonia. Myös Kittilän kunta järjestää tapahtumia Särestöniemi-museossa.

 

 

 

Lukion asuntola muistoissani

 

Nykyään nuorisotila Käkenä tunnettu kunnan omistama puurakennus on tullut tiensä päähän ja se puretaan. Itse tunnen sen lukion asuntolana. Rakennus on valmistunut 1947 ja on ehtinyt palvella monessa eri tarkoituksessa. Lapin sodan jälkeen melkein kaikki rakennukset – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta – olivat tuhkana ja ensimmäiset vuodet yhteiskoulu sijaitsi vuokralla parakeissa ja eri rakennuksissa. Jälleenrakennusaikana valmistui kuitenkin kaksikerroksinen lautavuokrattu rakennus, joka oli tarkoitettu myös asuntolaksi. Asuntopula oli suuri ja siitä kärsivät erityisesti kunnan ulkopuolelta tulleet oppilaat. Näin sekä koulutilat ja ruokala että asuntola sijaitsivat samassa rakennuksessa.

Lapin läänin entinen maaherra Asko Oinas tuli syksyllä 1947 Kittilään yhteiskouluun ja sen asuntolaan. Hänen mukaansa asuntolatilat olivat suuret, vaikka yhteisasuminen oli pakollista ja ehkä rauhatontakin. Lukurauhan puutteen vuoksi Oinas muutti myöhemmin Junttilan taloon ja myöhemmin Tornioon, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi. (Oinas 1999, 32–35.)   

Koulurakennuksessa vallitsi ahtaus ja se hellitti hieman, kun 1958 valmistui uusi koulurakennus samalle tontille. Tässä vanhemman talon alakerrassa sijaitsivat ruokala ja muutama luokkia. Yläkerrassa oli myös tilan puutteen vuoksi pari luokkaa ja siellä oli asuntola- ja asuinhuoneita. Mm. rehtorit perheineen saattoivat asua siellä. Esimerkiksi W.R. Rinne asui siellä aikanaan ja myös häntä myöhemmät rehtorit. Kun koululuokat voitiin muuttaa varsinaiseen uuteen rakennukseen, yläkerta siirtyi sitten asuntolaksi. Erään tiedon mukaan talon yläkerrassa asui vuodesta 1961 aina vuoteen 1969 saakka kaksi perhettä.

Itse olen asunut täällä asuntolassa koko lukioajan 1973-1976. Asuntolan järjestyssäännöt kertoivat siitä, minkälaista väkeä – tai minkä ikäisiä lukiolaisia – siellä asui aikaisemmin. Säännöissä nimittäin sallittiin tupakanpoltto huoneissa, mutta kuitenkaan ei saanut esiintyä huomattavasti alkoholin vaikutuksen alaisena. En muista sanamuotoa, mutta sitä se tarkoitti. Jo meitä ennen suurin osa asujista oli ollut täysi-ikäisiä, joten säännötkin olivat erilaisia kuin alaikäisille. Meidän aikana asuntolanhoitajana oli Onerva Tikkanen, josta varmaan kaikilla on hyvät muistot. Onerva asui tyttönsä kanssa asuntolan päädyssä olevissa huoneissa ja meni viikonlopuiksi kotiinsa Kaukoseen. Asuntolaan sai jäädä poikkeusluvalla, sillä silloin ei ollut ruokatarjoilua. Meillä oli mukavaa asuntolassa ja sieltä on ihmisiä, joiden kanssa olen yhä edelleen tekemisissä – nykyään usein facebookin kautta. Muistan monet yhteiset illanvietot, kortinpeluun, kahvinkeitot ja kävelyretket. Illalla Onerva kävi toivottamassa hyvää yötä, mutta senkin jälkeen illanvietot  saivat jatkua.

Asuntolaelämä alkoi hienosti, sillä heti ensimmäisenä syksynä asuntolassa saimme valita huoneen huomioseinän värin, sillä sitä oli juuri joku maalari maalaamassa. Valitsimme sinisen. Eräs toinen asuntolassa ollut kertoi, että kouluun ehti, vaikka nukkui puoliyhdeksään, sillä koulu sijaitsi samassa pihassa.

Täällä asuntolassa asui myös kesäisin kunnassa sen eri pisteissä olevia kesätyöntekijöitä; esimerkiksi sairaalassa työskenteleviä tai geologeja. En tiedä milloin asuntolatoiminta talossa lakkasi. Se on toiminut viime vuosien aikana nuorisotila Käkenä. Siellä on ollut harraste- ja kerhotiloja sekä nähtävästi myös iltapäiväkerho. Nyt nuorisolle on saatu tilat Kittilä Hotellin kiinteistöön.

Täytyy muistuttaa vielä siitä, että Kittilä on ollut edistyksellinen kouluasioissa jo varhain viime vuosisadalta. Kittilän yhteiskoulun perustamissanat kirjattiin kunnanvaltuuston 16.4.1928  pidetyn kokouksen pöytäkirjan 176. §:ssä: ”Valtuustolle esitettiin, että paikkakunnalla oli herätetty kysymys yhteiskoulun perustamisesta Kittilään Lapin nousevan nuorison saattamiseksi edes keskikoulusivistysmäärästä osalliseksi …”Kiittilän yhteiskoulu aloitti yksityisenä kouluna muuttuen valtion yhteislyseoksi 1951.  Jos haluaa lukea enemmän tästä, niin Martti Rannan postuumina julkaistu väitöstutkimus Sivistystä takametsiin. Oppikoulun aatteet ja arki periferiassa: Kittilän oppikoulut 1928–1972 löytyy netistä.

Kirjoituksisa on hyödynnetty myös Kittilä kotikuntamme -facebookryhmää. Kiitos Miikalle kuvasta. 

 

 

Muistinmenetys Kittilässä

Nyt ne ovat sen tehneet! Nimittäin yksi harvoista Kittilän jälleenrakennusajan julkisista rakennuksista eli 1949 valmistunut puupappila on purettu valituksista huolimatta. Kiitos vain Pohjois-Suomen hallinto-oikeus ja tämän typerän päätöksen tehneet! Heitä oli ainakin entinen kirkkoherra ja ne kirkkovaltuutetut, jotka ”siunasivat” tämän purkupäätöksen. Ja tietysti lautakunta, joka hyväksyi tämän päätöksen.

Tämä kirkonkylän asemakaava-alueella sijainnut pappila on nyt sitten entinen. Entinen, vaikka “maankäyttö- ja rakennuslaissa todetaan, että purkamisluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei purkaminen saa merkitä rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne-, kauneus- tai muiden arvojen hävittämistä. Lisäksi rakentamisessa, rakennuksen korjaus- ja muutostyössä ja muita toimenpiteitä suoritettaessa samoin kuin rakennuksen tai sen osan purkamisessa on huolehdittava siitä, ettei historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa turmella.”

Näin tämä kirkkokankaaksi nimitetyn alueen maisema turmeltiin. Mutta nähtävästi nämä päätöksen tehneet eivät nähneet tässä mitään arvoa, mutta kysyn taas jälleen kerran, että missä on tästä rakennuksesta tehty rakennushistoriallinen selvitys? Se tulee tehdä ennen kuin rakennus puretaan (tai kunnostetaan), mutta tässähän rakennus todella purettiin. Siinä ei auta, että hirret on myyty jonnekin – nähtävästi Könkäälle.

Tällaiseen maisemaan pappila rakennettiin.

Tämä pappila valmistui poltettuun Kittilään juuri 1940-luvun lopulla. Kirkonkylähän oli suurimmaksi osaksi poltettu (lukuunottamatta kirkkoa ja joitakin yksityisiä rakennuksia). Aika oli kaikin puolin ankaraa, joten pappilan rakentamisessa auttoi Amerikan luterilaisten seurakuntien avustus, josta kertoo kuparikyltti.  

Muisti on mielenkiintoinen ja tärkeä asia. Se on sekä henkilökohtainen että kollektiivinen, johon voi sanoa esimerkiksi sota-ajan, evakon ja jälleenrakennusajan kuuluvan. Kollektiivisen muistamisen vastapainona voidaan puhua myös kollektiivisesta unohtamisesta ja muistinmenetyksestä. Kollektiivinen unohtaminen ja kollektiivinen muistimenetys taas näkyvät siinä, miten nyt Kittilän seurakunnassa on suhtauduttu tähän jälleenrakennusajan pappilaan. Kuten monet ovat monissa yhteyksissä todenneet, että nyt olisivat käsillä viimeiset ajat muistaa, minkälainen ja miten tärkeä Lapin sodan jälkeinen jälleenrakennusaika oli ja mitä ponnistuksia se on merkinnyt. Tuntuu yhä enemmän siltä, että ainakin Kittilässä ihmiset on taas villinnyt taloudellisen nousukauden huuma, jolloin on helppoa unohtaa Lapin sodan jälkeinen aika, jolloin Kittilä ja muu Lappi nousivat tuhkasta jaloilleen ja kaikki rakennettiin uudelleen.   

Kittilän jälleenrakennusajalta peräisin oleva pappila (1949) oli harvinainen ja kirkon lisäksi ainoa kirkollinen tuon vanhemman ajan rakennus. Se on ollut niin monen kittiläläisen muistinpaikka ja se on ollut sitä usean sukupolven ja aikakauden ajan. Pappilassa on haettu kuulutuksia, käyty vihillä tai kasteella, rippikoulussa tai kirkollisvaltuuston istunnoissa tai erilaisissa kokouksissa. Se on ollut aikoinaan monen kirkkoherraperheen asuntona, mutta se on ollut merkittävä paikka myös monille seurakuntalaisille, jotka eri tehtävien vuoksi ovat siellä käyneet.

Jälleenrakennusajan pappilan purkaminen on suuri mainehaitta ja pitkä varjo seurakunnalle. Olisi mielenkiintoista tietää, että miksi seurakunnan johtavat viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat tulleet tähän ratkaisuun. Pappilan purkaminen on tuhonnut tietyn aikakauden tällä alueella. Purkaminen merkitsee muistin katkeamista ja unohtamista. Onko Kittilän seurakunnalle ja laajemmin Kittilällä siihen varaa?

PS. Kiitos kuvista sinne Kittilään!

 

Luonnostaan eläväinen eli Kittilän historia on nyt julkaistu

 

Tämä syksy on kulunut aivan kuin hujauksessa, vaikka aina ei ole siltä tuntunut, sillä tekemistä on riittänyt vähän liikaakin. Mutta yksi iso ja muutaman vuoden työllistänyt asia saatiin vihdoin julkistettua tässä viikko sitten eli Kittilän kunnan rahoittama Kittilän historia. Olen ollut toimituskunnassa mukana ja olen myös kirjoittanut siihen kaksi artikkelia sekä kaksi laatikkotekstiä.

Kirja kertoo Kittilän kunnasta alkaen geologiasta ja luonnonoloista, jatkuu esihistorian ja historian eri käänteistä aina 2000-luvun alkuun. Mukana on niin asutushistoriaa kuin sota- ja evakkoaikaa sekä viimeisimpänä kulttuurielämän vaikuttajia ja käänteitä. Kunnan kehitystä on seurattu Kemin Lapin kylästä, uudisasutuksen ja itsenäisen kunnan kautta aina nykyiseksi kaivos- ja matkailupitäjäksi. Kehitystä on seurattu aina vuoteen 2009 asti. Jokainen voi tutustua kirjaan ja lukea, miten kittiläläistä mielenmaisemaa on kartoitettu tämän kirjan sivuilla. Kirjoittajia on ollut useita ja kaiken on toimittanut yhteen Anna Niemelä. Oheisesta sisällysluettelokuvasta näette kirjoittajat ja lukujen nimet.

Kirjan julkaisemisen yhteydessä pidettiin paneelikeskustelu Kittilän Ylärissä. Sitä veti kirjastotoimenjohtaja Noora Mustajoki ja keskustelijoina oli osa kirjan toimituskunnan osanottajia ja kirjoittajia eli Timo Jokela, Anne Koskamo, Anna Niemelä ja minä. Kirjan kustansi Kittilän kunta ja toimituskunnan puheenjohtaja oli kunnan puolesta kulttuurisihteeri Marika Salminen.

Vas. Marika Salminen ja Noora Mustajoki

Kittilältä on tähän asti puuttunut oma historiakirja. Varsinaisen sysäyksen kirjan teettämiselle antoi Kittilän 150-vuotisjuhla maaliskuussa 2018. Onneksi kunta oli kaukonäköinen ja näki, että oman historian kirjoittaminen on yksi kunnan perustehtävistä. Oman kunnan historian kirjoittaminen on hyödyllistä, arvokasta ja ainutkertaista ja se kannattaa tehdä kunnianhimoisesti käyttäen ammattitutkijoita.  

Tuossa juhlapuheessa maaliskuussa 2018 sanoin lopuksi, että ”Kittilä on monelle koti, paikka, josta on kotoisin ja jonne on aina hyvä palata olemaan tai käymään, silloinkin, kun on käynyt jossain muualla myös pitemmän aikaa, kuten paluumuuttajat. Juuret ovat voimavara ja niistä kannattaa olla ylpeä. Ihminen voi asua missä tahansa, kun kotiseudulta mukaan tarttuneet mielenmaisema, kieli ja tapa toimia tuovat turvaa ja vahvuutta.” 

Toivottavasti kirja löytää lukijansa! 

Kesällä Aidalla

 

Kesäloma ja melkein kesäkin meni, mutta mihin, voi nyt elokuussa jo kysyä? Pohjoisessa ilmat olivat kesä-heinäkuun vaihteen helteiden jälkeen aika sateiset ja koleat. Tein sentään pari ”maakuntamatkaa”, joista ensimmäinen suuntautui Enontekiölle ja Muonioon ja toinen Rovaniemelle Arktikumiin katsomaan Aidalla -valokuvanäyttelyä, joka koostui kittiläläisen Katri Alatalon valokuvista, Tuija-Noora Autton nahkavaatteista ja Miro Mantereen ääniteoksesta. Näyttelyn kuvat on otettu Kyrön paliskunnan merkitysaidoilta parin vuosikymmenen ajalta. Toki samalla kerralla vilkaisimme myös muita museon puolen näyttelyitä, vaikka olin nähnyt ne aikaisemminkin. Viimeksi muun muassa Kotiseutuliiton valtuuston kokouksen yhteydessä, sillä seuraavat Kotiseutupäivät ovat Rovaniemellä vajaan kuukauden kuluttua. Yksi päivien retkistä suuntautuu myös Kittilään, jossa kohteina ovat ainakin Särestöniemen taidemuseo ja Palsa-museo.

Aidalla -näyttelyn kuvat ja ääniteos porojen roukumisineen toivat elävästi mieleen oman jo 20 vuotta vanhan väitöskirjani Muuttuvat palkiset, joka kertoi Kittilälle tärkeän elinkeinon poronhoidon muuttumisesta luontaiselinkeinosta EU:n ja muiden elinkeinojen ehdoilla harjoitettavaksi rahaa tuottavaksi talousmuodoksi. Poronhoito on suurista muutoksista huolimatta yhä edelleen tärkeä elinkeino täällä Lapissa. Sen merkitys esimerkiksi toiselle Kittilässä tärkeälle elinkeinolle eli matkailulle on monella tavalla merkittävä.  

Näyttelyssä näkyy myös vastaus jo väitöskirja-aikana haastateltavianikin huolestuttaviin asioihin eli onko poronhoidon jälkikasvu turvattu, sillä jo näyttelyn kansikuvaksi oli valittu nuori poromies. Tulevaisuus näyttää Kyrössä elinvoimaiselta, sillä useissa muissakin kuvissa oli nuoria poikia ja miehiä. Toivottavasti myös tyttöjä tulee täälläkin mukaan poronhoitoon.

Suurin osa kuvista on Puksuvaaran kaarteelta, mutta mukana on myös Kapperapalon ja Pallaksen aidoilta otettuja lumisia kuvia, joissa porot kuljetettiin muualle. Äänimaisema oli tallennettu Kyrön aidoilla ja äänet sopivatkin hienosti näyttelyyn. Myös Tuija-Nooran valmistamat työvaatteet kertoivat osaltaan elinkeinon merkityksestä. Niistä vaatteista en saanut kuvaa, sillä lasi heijasti niin paljon!

Kuvissa näkyy arvostus niin ammattia kuin sen harjoittajia kohtaan. Muutamat kuvissa esiintyvistä poromiehistä eivät enää ole joukossamme, mutta elävät esimerkiksi näissä valokuvissa tai muistoissa. Onneksi ehdin haastatella väitöskirjaani jopa 1960-luvun poromiehiä. Valitettavasti monet heistä eivät ehtineet nähdä työtäni valmiina.

Näyttely on kunnianosoitus poronhoidolle ja sen harjoittajille. Hienoa, että Katri Alatalo on seurannut poronhoitoa ja dokumentoi sitä edelleen. Ehkä nyt olisi aika myös uudelle tutkimukselle, sillä poronhoito on 20 vuodessa muuttunut paljon. Tulevaisuuden kannalta on tärkeää seurata tämän vanhan, perinteisen ja kulttuuriperintöä säilyttävän elinkeinon elinvoimaisuutta nykypäivän muutospaineissa. Poronhoito herättää esimerkiksi tänään niin paljon ja monenlaisia tunteita, joita olisi myös hyvä tutkia.

Näyttely on auki enää 14.8. asti, mutta toki muut Arktikumin näyttelyt ovat auki. Ja on Rovaniemellä paljon muutakin nähtävää.

PS. Kirjoitin tästä näyttelystä myös Kittilälehden kolumnissa elokuun alussa, mutta se on maksumuurin takana. Kaikki tämän postauksen kuvat ovat näyttelyssä ottamiani kuvia, joista toivottavasti välittyy kuvien tunnelma, vaikka niissä on heijastuksia ym. Tämä allaoleva kuva oli suosikkini näyttelyn kuvista!

 

 

Palsa olisi täyttänyt 75 vuotta

Taiteilija Kalervo ”Kalle” Palsan syntymästä tuli 12.3.2022  75 vuotta. Valitettavasti hän kuoli nuorena, syksyllä vuonna 1987. Hän ei ehtinyt nähdä tai nauttia taiteensa arvostuksesta elinaikanaan – ihan loppuaikaa lukuun ottamatta. Kuoleman jälkeen arvostusta on tullut, hänestä on julkaistu monia kirjoja ja järjestetty näyttelyjä. Hänen teoksensa ovat Kiasman omistuksessa, mistä kiitos Majlis Pitkäselle, jolle Palsa ne testamenttasi. Onneksi myös hänen kotitalonsa ja varasto eli Getsemane, joka toimi hänen ateljeenaan, on museoitu Kauko Sorjosen säätiön kustannuksella. Säätiö huolehtii myös museon toiminnasta.  (Olen kirjoittanut aiemmin museosta, ks. täällä.)

Tämä 75-vuotisjuhlavuosi on huomioitu Kittilässä, Palsamuseo ja Kittilän kulttuuritoimi tuottavat yhteistyössä kuuden nykytaiteilijan kanssa teossarja tämä vuoden aikana. Jo varsinaisena syntymäpäivänä mediataiteilija Juha Allan Ekholm käveli mediateoksessaan pitkin Kittilän raittia ja rakennuksia kädessään Hymypoika-patsas, joka on valittu näihin teoksiin. Teosten tulee osoittaa suhdetta Palsaan. Video on nähtävästi Palsa-museon sivuilla facebookissa ja instagrammissa. Muut taiteilijat ovat kuvanveistäjä Essi Korva, kuva- ja mediataiteilija Tuomo Kangasmaa, taiteilija Veera Kaamos Pitkänen, taidemaalari Reijo Raekallio sekä Palsasta useita teoksia kirjoittanut kuvataiteilija, FT Jyrki Siukonen. 

Yksi rakennuksista, joissa Ekholm kävi, oli kirjasto. Kirjasto ja lukeminen olivatkin Palsalle tärkeitä. Lukeminen ja lukeneisuus tulevat esille myös hänen julkaistuista päiväkirjoistaan. Toinen asia, mikä oli hänelle tärkeä, olivat elokuvat.

Museo avautuu taas kesällä. Kannattaa käydä, mikäli kuljette Kittilän ohi.

Kuvassa on Patteri, Kalervo Palsa, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma, Rovaniemen taidemuseo. Kallen taulut olivat usein sellaisia, että ne eivät sopineet seinälle niiden tunturimaisemien ja muiden mukaan. Esimerkiksi tällaisia ovat Kittilän yöelämää kuvaavat teokset, joita löytyy kyllä netistä etsimällä.

Lisäys: Tämä hymypoikapatsas ainakin minut yllätti, sillä minun oli - ja on vieläkin - vaikea tajuta mikä sen yhteys oli. Lehdissä onkin tästä seuraavasti kerrottu: "Näin voimme tuoda Palsan taiteellisuuden takaisin Kittilään hymypojan eli yhteisesti äänestetyn, positiivisen ja reilun ihmisen roolissa." -- Sanoi taiteilija Ekholm. Ymmärrän toki sen, että taustalla on Palsan taide laajemmin ja hänen tarinansa ihmisille. Nämä tarinat ja merkitykset ovat erilaisia - ja ovat aina olleet niin. Palsa on tärkeä osa Kittilän kulttuuriperintöä ja se on jättänyt jälkensä niin Kittilään, kittiläläisiin kuin nykytaiteeseen. Se Kittilä, mitä Palsa kuvasi taiteessaan,  ei ole se sama, joka meille entisille, nykyisille tai kävijöille on Kittilä. 

 

 

Jälleenrakennusajan pappilaa uhkaa purkaminen

  

Olen lukenut taas Lapin sodasta – siis siitä ajasta, jolloin 100 000 lappilaista joutui jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon joko Ruotsiin tai Pohjanmaalle, ja jolloin suurimmaksi osaksi koko Lappi paloi tuhkaksi tai tuhottiin. Tämä tapahtui 1944-1945, jatkosodan jälkeen ja tuhoamisesta huolehtivat entiset taistelutoverit. Tämä johdanto siksi, että pari vuotta sitten luennoidessani ihan jostain muusta ja mainitsin Lapin sodan, niin osa opiskelijoista ei tuntenut koko asiaa.

Muun muassa Ville Kivimäki on kirjoittanut ansiokkaasti sodanjälkeisistä hiljaisuuksista Lappi palaa sodasta. Mielen hiljainen jälleenrakennus -teoksessa (toimittaneet Marja Tuominen & Mervi Löfgren, 2018). Tämä teos on yksi niitä, jotka nostavat esille juuri Lapin sodan ja sen vaikutukset lappilaisille, ei vain sodan itse kokeneille, vaan myös seuraaville sukupolville. Lapin sota on ylisukupolvinen ja monella tavalla traumaattinen kokemus ja tapahtuma, joka ei unohdu, vaikka sen kokeneet sukupolvet ovat poistuneet keskuudestamme. Kivimäki kirjoittaa hiljaisuuden luonteesta, tunteiden historiasta, johon se liittyy sekä hiljaisuuden kategorioista.

Kulttuurinen trauma syntyy, kun tietty tapahtuma tai kokemus on merkitykseltään sellainen murros, että se vaikuttaa kollektiiviseen identiteettiin. Lapin sota ja evakko ovat näitä, jos mitkä. Olen ”kerännyt” (kerännyt on väärä sana, mutta en nyt keksiä tähän parempaakaan) evakkokokemuksia, haastatteluja ja julkaistuja kertomuksia. Tavoitteeni on vielä tehdä kesällä muutama haastattelu ja tutustua Oulussa arkistossa oleviin lähteisiin tarkoituksenani kirjoittaa kittiläläisten evakkoajasta. Evakkoon on suhtauduttu kahdella tavalla, sillä ihmisillä ovat joko positiiviset tai negatiiviset muistot evakkoajasta. Käsittelen tässä nyt vain sitä, miten rahanhimon ja täydellisen tietämättömyyden takia muisti uhkaa katketa. Kysymyksessä on Kittilän jälleenrakennusajalta peräisin olevan pappilan purkusuunnitelmat, joille on lautakunnassa annettu jo purkulupa, mutta josta on valitettu.

Lapin sodassa hävitettiin melkein koko Lapin rakennuskanta ja esimerkiksi Kittilän kirkonkylässä tuholta säästyi kirkon lisäksi vain muutama rakennus. Evakon jälkeen koko Lapin valtasi kiihkeä jälleenrakennusbuumi, vaikka sekä rakennusmateriaalista, niin sementistä, nauloista kuin lasista sekä työvälineistä oli huutava pula.  Jälleenrakennusaika, joka toi pohjoiseen rakennettuun ympäristöön näkyvän kerroksensa, oli Lapissa todellinen voimainkoetus. Miksi se halutaan unohtaa purkamalla loputkin siltä ajalta peräisi olevat rakennukset?

Nyt yhtä viimeisistä jälleenrakennusajan rakennuksista kirkonkylässä uhkaa purku, sillä kirkkovaltuusto sai hakemalleen jälleenrakennusajan pappilan purkamiselle luvan Kittilän rakennus- ja ympäristölautakunnan 25.2.2021 pidetyssä kokouksessa. Pappilarakennus on valmistunut 1949. Se on niin monen kittiläläisen muistinpaikka ja se on ollut sitä usean sukupolven ja aikakauden ajan. Pappilassa on haettu kuulutuksia, käyty vihillä tai kasteella, rippikoulussa tai kirkollisvaltuuston istunnoissa tai erilaisissa kokouksissa. Se on ollut aikoinaan monen kirkkoherraperheen asuntona, mutta se on ollut merkittävä paikka myös monille seurakuntalaisille, jotka eri tehtävien vuoksi ovat siellä käyneet. Pappila rakennettiin Amerikan luterilaisten seurakuntien avustuksella, josta on muistona kuparikyltti pappilan seinällä

Käsittely kertoo, että päätöksissä on tehty useita virheitä. Päätös on tehty ilman RHS-selvitystä, jota Lapin maakuntamuseo viranomaisena ja Lapin rakennusperintö-

yhdistys ry asiantuntijana ovat lausunnoissaan edellyttäneet (RakYmplk 25.2.2021 & 30). Päätös perustuu puutteellisiin ja vanhoihin selvityksiin ja rakennusinventointiin, joihin ei sisälly sodan jälkeisen rakennuskannan kulttuurihistoriallista määrittelyä. Kittilän pappilarakennus on vuodelta 1949 eli jälleenrakennusajalta, jolta Kittilän kirkonkylässä on vain puoli tusinaa rakennusta jäljellä. Vuosien 1999 ja 2008 jälkeen jälleenrakennusajan rakennuskannan arvottamiseen on kiinnitetty asian vaatimaa huomiota, ja se on todettu uhanalaiseksi. Annettu pappilanpurkulupa sotii myös tätä jälleenrakennusajan arvostusta vastaan, eikä ota huomioon inventointien puutteellisuutta.

Kittilän kirkonkylän osayleiskaavaa varten tehdystä rakennuskulttuuriselvityksestä puuttuu kokonaan tämä jälleenrakennusajan pappila. Selvityksen sanotaan perustuvan aiempiin inventointeihin ja maastokäynteihin ja selvitykset on sen mukaan tehty 1984 ilmestyneessä Lapin rakennusperintö -kirjassa, vuonna 1999 ilmestyneessä Kittilän kulttuuriympäristöohjelmassa sekä Lapin ympäristökeskuksen hallinnoimassa vuonna 2008 valmistuneessa Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi -hankkeessa, joka kohdistui laajasti Lapin alueelle, mutta ei erityisesti Kittiään. Jälleenrakennusajan pappilaa ei mainita tässä osayleiskaavaa varten tehdyssä selvityksessä, joten pappila myös puuttuu osayleiskaavasta. Asemakaava on valmistunut jo vuonna 1992 ja sitä voidaan ikänsä mukaan pitää vanhentuneena. Asemakaavan päivityksen yhteydessä ja tarkastellessa kirkon ympäristön rakentamista kokonaisuutena pappilan kulttuurihistoriallinen arvo tulisi selvittää ja laatia tuota varten RHS. Purkulupa on siis myönnetty virheellisesti ennen RHS-työn käynnistämistä ja kohteen arvottamista (Maankäyttö- ja rakennuslaki 9 §).

Pappilan arvo liittyy myös sen sijaintiin kirkollisiin rakennuksiin suunnitellulla alueella sekä sen arvoon jälleenrakennusajan puupappilana, joiden määrä on erittäin pieni Lapissa; muualla Suomessa niitä ei ole kyllä yhtään. Purkuluvassa on annettu vuonna 2009 tehdylle inventoinnille virheellinen painoarvo, sillä siinä ei ole ollut kyseessä uusi inventointi, vaan vanhojen jo tehtyjen inventointien kohteiden karsimisesta.

Lautakunnan päätös sivuuttaa asiantuntija- ja viranomaistahon RHS-selvityspyynnön, joka yksistään on riittävä syy tehdä valitus. RHS-selvitystä ei ole laadittu, vaan päätöksessä viitattu inventointi on tehty ilman uusia maastokäyntejä ja puutteellisesti, sillä jälleenrakennusajalta peräisin oleva arvokas pappila puuttuu siitä. RHS-selvityksestä tulisi ilmi kulttuuriset, rakennushistorialliset, esteettiset, maisemalliset, yleiset historialliset ja paikallishistorialliset sekä kulttuuriperintöön ja paikalliseen identiteettiin liittyvät arvot, joiden huomioon ottaminen puuttuu nyt kokonaan. RHS-selvityksen tulee antaa riittävän yksityiskohtaiset tiedot päätöksenteon tueksi niille tahoille, jotka vastaavat rakennuksen suojelutarpeen arvioinnista sekä suojelun turvaamisesta ja toteuttamisesta. Nyt tämä asiantuntijoiden tai viranomaisten tekemä selvitys puuttuu täysin.  

Toivottavasti Pohjois-Suomen Hallinto-oikeus kumoaa lautakunnan päätöksen antaa purkamislupa ja palauttaa sen selvitettäväksi, sillä tehty päätös perustuu puutteellisiin ja vanhentuneisiin selvityksiin eikä laissa mainittua RHS-selvitystä ole tehty. Pappila tulisi suojella ja sen uuskäyttö miettiä. Onko rahanhimo sokeuttanut suurimman osan kirkkovaltuuston jäsenistä ja viranhaltijoista? 

Jälleenrakennusajan on oltava läsnä Kittilän kirkonkylän maisemassa. Siltä ajalta olevia rakennuksia ei ole kovin monta enää jäljellä. Kaikkea ei voi tuhoa, sillä tuhoaminen ja purkaminen kertoo muistin katkeamisesta ja menetyksestä.  Katso edellinen kirjoitus täältä.

Pahoittelen, että tästä kirjoituksesta tuli aika pitkä, mutta asia on tärkeä!

Kulttuuria netissä Kittilässä

Kittilän Kulttuuritoimi on tehnyt tällä viikolla todellisen digiloikan eli järjestänyt kulttuuriviikon nettiin. Kulttuuriviikolla on monenlaista ohjelmaa, käsitöistä soittoon, tanssista taiteen ja taitelijoiden esittelemiseen, runonlausuntaa, harrastajateatteria jne. Nyt järjestettävä kulttuuriviikko on järjestykseltään kahdeksas. Ennen tätä kulttuuriviikkoa kulttuuritoimisto järjesti jo striimauksen muuten peruuntuneeseen Jukka Lammisen keikkaan, joka siis piti olla Kittilän kirjastolla, mutta soitettiinkin Torniossa.  

Paikallinen yhteistyö toimii tiiviisti ja mukana ovat olleet Kittilän kunnan kulttuuritoimen lisäksi ainakin Särestöniemi-museo, Revontuli-Opisto, Taideseura Staalo, Kittilän seurakunta sekä monet paikalliset kulttuurin- ja taiteentekijät kuten muusikot, lausujat ja harrastajanäyttelijät. Viikon ohjelmassa on tarjolla melkein jokaiselle jotakin, kuten ohjelmalehtisestä näkyy.

Kittilä on ollut paljon tapetilla, mutta viime aikoina usein negatiivisessa valossa. Tällainen joukkoponnistus pienessä 6500 asukkaan kunnassa on mahtava voimainnäytös ja vielä koronakeväänä. Kulttuuriviikon annista pääsevät näin kotisohvilta nauttimaan myös muualla asuvat entiset kittiläläiset tai siellä vierailleet kävijät.

Nostan tässä esille vain kuvataiteen osuuksia, joihin kuuluu niin taulunmaalaamisen prosessia (Raisa Raekallio & Misha del Val), visiitti Pöntsössä Reijo Raekallion galleriassa sekä kierrokset Särestöniemen taidemuseossa. Lisäksi voi tutustua myös sekä Einari Junttilan että hänen tyttärensä, kotimuseota pitävän Terttu Junttilan taiteeseen. Täältä löytyy esittelyn Junttilan tauluista. 

Vanhan Särestön suuhuoneessa eli kamarissa sukulaisten kuvia (2019).

Viikon aikana voi kuulla myös museonjohtaja Anne Koskamon mielenkiintoiset esitelmät Reidar Särestöniemestä ”Niin herää karhukoiras kevääseen” ja ”On aika herätä”. Ensimmäisen luennon aiheena on kielto ja kaipaus – rakkaus Reidar Särestöniemen taiteessa ja siinä perehdytään taiteilijan elämään ja teoksiin, jotka kertovat kaipuusta, rakkaudesta ja sen menetyksestä, yksinäisyydestä, elämän iloista ja suruista. Tämä puoli on usein jäänyt tuntemattomaksi monille. Särestöniemen sanoin: ”Maalauksissani on vain minä itse. Niissä on minun onneni ja tuskani, minun täyttymätön kaipuuni, koko minun elämäni.” Luennon esittelyn sanoin ”Särestöniemi pyrki taiteessaan kohti omaakuvaa, sillä vaikka hänen tutkimuksen kohteenaan oli luonto, hän katsoi syvälle itseensä. Hän purki tuntojaan maalauksissaan, joissa viiksekkäät karhut ja ilvekset syleilevät toisiaan ja rakastuneet hylkeet lepäävät yhdessä Jäämeren rannalla. Hän vertasi itseään kotoisaan koiraskarhuun, jolla oli palvova katse ja sydämessä lämmin pesä rakkaalleen.” Eläimet kuten taivaanjaara olivat Reidarille omakuva, riekko taas sielulintu. Luennossa käsiteltiin kirjeiden avulla aikoinaan salassa pysynyttä rakkaussuhdetta runoilija Yrjä Kaijärveen.

Näkymä galleriaan (syksy 2019).

"Taivaanjaara soittaa huilu", 1977.

"Rakastuneet hylkeet", 1972,

Torstain luennossa On aika herätä – Reidar Särestöniemi luonnon puolestapuhujana käsitellään taiteilijalle tärkeää teemaa, luonnonsuojelua. Reidar ilmaisi ajatuksensa luonnon tuhoamista ja sen seurauksista värikkäästi paitsi maalauksissaan myös lukuisissa haastatteluissaan. Hän sanoi: ”Mie kerron näissä tauluissa ihmisille asioita. Ja näytän sitä, minkä mie näen.” Särestöniemi toimi eläessään myös Ounasjoen suojelijana. 

"Meriraukka käy kotikylässään", 1969.

”Voitetaan korona ja pysytään kotona” kuten kulttuurisihteeri Marika Salminen sanoi avatessaan tämän kulttuuriviikon netissä. Tämä kuten niin monet muut ohjelmanumerot löytyvät kulttuuritoimen facebook-sivulta: www.facebook.com/kittilankulttuuritoimi. Kaikki esitykset jäävät Facebook-sivulle myös myöhemmin katsottavaksi. 

PS. kaikki Särestöstä otetut kuvat ovat ottamiani viime syksyn kokousmatkalta. Kansi- ja ohjelmakuva on pöllitty Kittilän kulttuuritoimen sivuilta.