Muistinmenetys Kittilässä

Nyt ne ovat sen tehneet! Nimittäin yksi harvoista Kittilän jälleenrakennusajan julkisista rakennuksista eli 1949 valmistunut puupappila on purettu valituksista huolimatta. Kiitos vain Pohjois-Suomen hallinto-oikeus ja tämän typerän päätöksen tehneet! Heitä oli ainakin entinen kirkkoherra ja ne kirkkovaltuutetut, jotka ”siunasivat” tämän purkupäätöksen. Ja tietysti lautakunta, joka hyväksyi tämän päätöksen.

Tämä kirkonkylän asemakaava-alueella sijainnut pappila on nyt sitten entinen. Entinen, vaikka “maankäyttö- ja rakennuslaissa todetaan, että purkamisluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei purkaminen saa merkitä rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne-, kauneus- tai muiden arvojen hävittämistä. Lisäksi rakentamisessa, rakennuksen korjaus- ja muutostyössä ja muita toimenpiteitä suoritettaessa samoin kuin rakennuksen tai sen osan purkamisessa on huolehdittava siitä, ettei historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa turmella.”

Näin tämä kirkkokankaaksi nimitetyn alueen maisema turmeltiin. Mutta nähtävästi nämä päätöksen tehneet eivät nähneet tässä mitään arvoa, mutta kysyn taas jälleen kerran, että missä on tästä rakennuksesta tehty rakennushistoriallinen selvitys? Se tulee tehdä ennen kuin rakennus puretaan (tai kunnostetaan), mutta tässähän rakennus todella purettiin. Siinä ei auta, että hirret on myyty jonnekin – nähtävästi Könkäälle.

Tällaiseen maisemaan pappila rakennettiin.

Tämä pappila valmistui poltettuun Kittilään juuri 1940-luvun lopulla. Kirkonkylähän oli suurimmaksi osaksi poltettu (lukuunottamatta kirkkoa ja joitakin yksityisiä rakennuksia). Aika oli kaikin puolin ankaraa, joten pappilan rakentamisessa auttoi Amerikan luterilaisten seurakuntien avustus, josta kertoo kuparikyltti.  

Muisti on mielenkiintoinen ja tärkeä asia. Se on sekä henkilökohtainen että kollektiivinen, johon voi sanoa esimerkiksi sota-ajan, evakon ja jälleenrakennusajan kuuluvan. Kollektiivisen muistamisen vastapainona voidaan puhua myös kollektiivisesta unohtamisesta ja muistinmenetyksestä. Kollektiivinen unohtaminen ja kollektiivinen muistimenetys taas näkyvät siinä, miten nyt Kittilän seurakunnassa on suhtauduttu tähän jälleenrakennusajan pappilaan. Kuten monet ovat monissa yhteyksissä todenneet, että nyt olisivat käsillä viimeiset ajat muistaa, minkälainen ja miten tärkeä Lapin sodan jälkeinen jälleenrakennusaika oli ja mitä ponnistuksia se on merkinnyt. Tuntuu yhä enemmän siltä, että ainakin Kittilässä ihmiset on taas villinnyt taloudellisen nousukauden huuma, jolloin on helppoa unohtaa Lapin sodan jälkeinen aika, jolloin Kittilä ja muu Lappi nousivat tuhkasta jaloilleen ja kaikki rakennettiin uudelleen.   

Kittilän jälleenrakennusajalta peräisin oleva pappila (1949) oli harvinainen ja kirkon lisäksi ainoa kirkollinen tuon vanhemman ajan rakennus. Se on ollut niin monen kittiläläisen muistinpaikka ja se on ollut sitä usean sukupolven ja aikakauden ajan. Pappilassa on haettu kuulutuksia, käyty vihillä tai kasteella, rippikoulussa tai kirkollisvaltuuston istunnoissa tai erilaisissa kokouksissa. Se on ollut aikoinaan monen kirkkoherraperheen asuntona, mutta se on ollut merkittävä paikka myös monille seurakuntalaisille, jotka eri tehtävien vuoksi ovat siellä käyneet.

Jälleenrakennusajan pappilan purkaminen on suuri mainehaitta ja pitkä varjo seurakunnalle. Olisi mielenkiintoista tietää, että miksi seurakunnan johtavat viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat tulleet tähän ratkaisuun. Pappilan purkaminen on tuhonnut tietyn aikakauden tällä alueella. Purkaminen merkitsee muistin katkeamista ja unohtamista. Onko Kittilän seurakunnalle ja laajemmin Kittilällä siihen varaa?

PS. Kiitos kuvista sinne Kittilään!