Kuuntelenko vai luen - luenko vai kuuntelen?

 

Eräs ohjattavani tekee gradua siitä, onko ja miten korona-aika on muuttanut kirjojen lukemista ja yleensäkin lukutottumuksia. Lukutottumuksien muutoksesta voin sanoa nyt vain sen, että kirjojen kuuntelemisesta on tullut todella suosittua viime kuukausien aikana. Yksi syy kirjojen kuuntelemisen helppouteen on niiden saatavuus, sillä on useita mobiilisovelluksia, joiden kautta kirjat saa suoratoistopalveluna. Nämä ovat kuukausimaksullisina, mutta äänikirjoja löytää myös muilta tarjoajilta ja ilmaiseksi. Itse olen yhden näistä suurista firmoista asiakas ja voin kuunnella pienellä kuukausimaksulla rajattomasti kirjoja, jopa ihan uusia sekä monilla kielillä.

Tällä äänikirjojen suosiolla on kuitenkin puolensa, sillä kirjailijat eivät saa kuuntelemisesta samankokoista korvausta kuin printtikirjoista. Toisaalta suosituimpia uutuuskirjoja jonotetaan kirjastoissa viikko- tai jopa kuukausikaupalla ja nyt monet uutuudet tulevat suhteellisen nopeasti sähköisinä tai äänikirjoina jakoon.

Kuitenkin mielestäni äänikirjan kuunteleminen ei ole sama kuin fyysisen kirjan lukeminen – sähköisiä kirjoja en lue, sillä en kestä ruudulta lukemista. Kirjaan voi palata, sen voi lukea nopeasti tai hitaasti. On myös puhuttu kirjasta esineenä, sen tuoksusta ja siltä, miltä se tuntuu kädessä. Toiset kirjat voi harppoa, toiset lukea viipyillen. Kaikki kirjat eivät sovi kuunneltavaksi ja tämän reilun puolen vuoden aikana, jolloin olen äänikirjoja käyttänyt, tiedän mitä voin kuunnella ja mitä en. Toki kuuntelemisessa hienoa on se, että kirja kulkee luureissa mukana minne vain ja mihin vain. Olen nyt oppinut, että kuuntelen vain tietokirjoja ja dekkareita, en juurikaan romaaneja. Dekkarit ovat hyvää unenodottamiskirjallisuutta, sillä kuuntelen niitä ennen nukahtamista ja käyttämässäni palvelussa on unikytkin. Jos uni ei tule, niin kuunteluaikaa voi lisätä.

Olen kuunnellut vain muutaman romaanin, sillä niiden kuunteleminen ei toimi. Yksi poikkeus on Rosa Liksomin Väylä, jonka luin ensin fyysisenä kirjana, ja kun siitä tuli äänikirja, niin olen kuunnellut sen. Yritin myös serkkuni kehotuksesta kuunnella yhtä pohjoisen uutuuskirjaa, kolarilaisen Ville Jaakon Länsikairan koltiaiset (2021) mutta se ei toiminut minulle äänikirjana. Kirja on toki hauskan tuntuinen, mutta sen voisi lukea harppoen. Mainoksen mukaan kyseessä on ”hykerryttävän hauska” kuvaus syrjäkylien miehistä, joilla onni on harvemmin myötä niin nais- kuin muissakaan asioissa. Ja siltä se tuntuu, mutta ehkä olen myös väärää kohderyhmää tälle, vaikka mielelläni luenkin pohjoista koskevat romaaniuutuudet.

En osaa sanoa, ketkä lukijoista olisivat suosikkejani, mutta yksi asia näissä äänikirjoissa ottaa korviin, sillä niin usein ihmisten- ja paikkojen nimet – erityisesti jos ne ovat esimerkiksi venäläisiä tai muita vieraskielisiä – äännetään väärin tai ne äännetään englannintyyppisesti. Eikö nimiä voisi hieman harjoitella etukäteen tai ainakin miettiä, miten ne äännetään.

Äänikirjat eivät mielestäni korvaa kirjoja, mutta ne täydentävät valikoimaa Mutta seuraavaksi yritän kuunnella Sinun, Margot, jonka on kirjoittanut Mari Valkama.

Evakossa väylän toisella puolella ulkomailla ja Väylä

 

Evakkoja menossa Tornion puolelta Ruotsiin Haaparannalle, SA-kuva.

Lappilaisten evakko on ollut viime aikoina julkisuudessa Rosa Liksomin Väylä-romaanin ansiosta. Sen ajoitus oli loistava, sillä olin itse juuri elokuussa saanut valmiiksi artikkelin kittiläläisten evakkotaipaleesta, joka myös meni Väylän yli eli ulkomaille Ruotsiin. Tämä erityisesti tiedoksi niille, jotka yhä edelleen ovat siinä luulossa, että Suomesta ei lähdetty ulkomaille evakkoon. Toki yli 400 000 karjalaisen asuttaminen oli suuri ponnistus, mutta Lapin sodan vuoksi Lapista lähti evakkoon syksyllä 1944 noin 100 000 ihmistä, joista osa Pohjanmaalle ja noin reilut 60 000 Ruotsiin.

Lapin sota alkoi 28.9.1944 ja konkreettisesti se tarkoitti sitä, että Lapissa tutuiksi tulleista saksalaisista ja itävaltalaisista sotilaista tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois. Sitä varten Lappi oli tyhjennettävä siviileistä. Kittilässä oli tuolloin 6100 asukasta, joista toki osa oli vielä rintamalla. Suomen hallitus pyysi 5.9.1944 sodassa neutraalina pysytelleeltä Ruotsilta apua evakkojen sijoittamisessa ja Ruotsi vastasi pyyntöön myöntävästi ja aloitti valmistelut evakkojen vastaanottoon.  

Kittiläläisten evakkopaikkakuntia olivat Ruotsissa muun muassa Vilhelmina, Åsele, Dorotea, Avaträsk, Skellefteå, Sorsele, Bjurholm, Gargnäs ja Lycksele. Esimerkiksi karjaa hoitajineen saattoi olla majoittuneina muillakin paikkakunnilla, kuten Lövångerissa, Arvidsjaurissa, Akkavaarassa ja Jällivaarassa.

Karjanhoito oli tuolloin tärkeä osa kylien monitoimitaloutta, joten evakkoon lähtiessä piti myös ratkaista, mitä tehdään karjalle, ja miten mahdollinen karjan kuljettaminen Ruotsiin tapahtuu. Vain hevoset ja lehmät voitiin ottaa mukaan, joten siat, lampaat ja kanat joko teurastettiin tai jätettiin oman onnensa nojaan. Kuljetettavia lehmiä Kittilässä oli arviolta 2000. Karjankuljettajiksi valikoitui kylistä nuoria ja vahvoja naisia. Usein lähtöön vaikutti myös sosiaalinen pakko. Monet lähtivät vapaaehtoisesti, vaikka tiesivät, että matka on raskas ja vaikea. Karja kuljetettiin kylästä riippuen joko Kolarin tai Muonion kautta rajajoen yli Ruotsiin. Matkan varrella lehmät karkailivat ja niitä jouduttiin hakemaan ja käännyttämään toisen eläinten joukkoon. Rajalla lehmät luovutettiin ruotsalaisten haltuun. Kun Ruotsin raja oli ylitetty, lehmät kuljetettiin ensin autoilla ja sitten junalla eteenpäin eri paikkakunnille, joihin lehmät jaettiin kylissä oleviin tyhjiin navettoihin ja samalla karjanhoitajat eri taloihin.

Sain artikkeliani varten haastattelun myös henkilöltä, joka kuljetti lehmiä Ruotsiin ja hoiti niitä seuraavan talven siellä sisarensa ja muiden kyläläisten kanssa. Lehmien ja hevosten kuljettamisesta kertoivat myös muutkin haastateltavat. Kuljetus oli ollut todella raskasta, mutta lehmien hoito ja asuminen pienellä paikkakunnilla Ruotsissa oli haastattelujenkin mukaan helpompaa kuin asuminen suurissa evakkopaikoissa, kuten Vilhelminassa tai Lyckselessä tai evakkokylissä, kuten Kusforsissa. Evakossa kuoli ainakin 148 kittiläläistä ja monissa paikoissa kiersitvä kurkkumätä-, hinkuystä- tuhkarokko -ja polioepidemiat.

Kittilän hautausmaalla muistokivi evakossa kuolleille.

Vaikka evakkoaika kesti vain vajaan vuoden, niin sen merkitys on paljon suurempi verrattuna sen kestoon. Kun toiset palaavat muistoissaan menetettyyn Karjalaan, Lapin sodan ja evakon kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat tätä evakkomatkaa. Evakon merkitys on ylisukupolvinen ja se yltää niin tällä hetkellä eläviin kittiläläisiin kuin tuleviin sukupolviin.

Mutta evakkoajasta enemmän ja tarkemmin, kun artikkeli ilmestyy Kittilän historia- teoksessa noin vuoden kuluttua. Jo haastattelut kertoivat siitä, miten tärkeäksi evakkoaika on koettu ja yhä edelleen koetaan. Haastattelin sitä varten 13 evakossa ollutta kittiläläistä, suurinta osaa koronan vuoksi puhelimitse. Sen lisäksi olen saanut viiden evakossa olleen kokemukset joko omina tai jonkun perheenjäsenen tekeminä muistiinpanoina. Lisäksi minulle on lähetetty lehtileikkeitä ja muuta tietoa evakosta, kuten kirjeitä ja Ruotsin sukulaisten lähettämiä kirjoja ja valokuvia. Kiitos heille kaikille jo nyt (nimiä tässä mainitsematta).  

Kittilän kirkonkylä on kirkkoa ja muutamaa taloa lukuunottamatta tuhottu. SA-kuva.

Ainakin minulle yksi syksyn kohokohtia on ollut Rosa Liksomin Väylä, joka on kertomus väylän yli evakkoon menosta nuoren karjanhoitajatytön näkökulmasta. Oli upeaa lukea oman evakkoartikkelin kirjoittamisen jälkeen kertomusta evakkoon lähdöstä kotikylästä karjan kanssa, pitkästä vaelluksesta kuninkaanmaassa (Ruotsi-nimeä ei kirjassa mainita) kohti pakolaisleirejä, nälästä ja pitkän vaelluksen ja talven aikana tapahtuneesta päähenkilön kasvutarinasta. Siitä miten hän etsi äitiään ja mitä sota teki hänen perheelle. Väylä eli rajajoki oli tässä elämän ja kuoleman raja, jonka takaa katsottiin, miten Väylän itäpuolella kodit joutuivat liekkien valtaan. Kirjassa toinen päähenkilö oikeastaan oli luonto, miltä se näytti ja miten se vaikutti. 

Lopussa kotiin palattuaan päähenkilö teki ratkaisun, jossa hän ajatteli sitten vain itseään, ei äitiään eikä kotiaan: ”Minua melkein nauratti ko hevonen karhautti Väylän ranthaan. Hyppäsin kiesistä ja kävelin lossile. Se irtautu rannasta ja kulki kohti länttä.” Kirja on kirjoitettu Torniolaakson murteella – tai meänkielellä – mikä tuo yhden lisän tähän tärkeään teokseen. Ja vaikka kirja kertoo konkreettisesti Lapin sodasta ja evakosta, niin kirjan sanoma on mitä ajankohtaisin tänään, sillä samat asiat voivat tapahtua ja tapahtuvat tänään monissa paikoissa.

Rosa Liksom ja Everstinna

Turun Kirjamessut ovat taas tältä vuodelta ohi. Tungos oli kova ainakin perjantaina ja kävijöitä riitti hyvin sunnuntainakin, jolloin julkistettiin Lempiäisten sukuseuran ja meidän oppiaineen kolmivuotisen projektin tulos eli kirja Sukupolvien äänet. Lempiäisten sukuseuran jäsenten lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Ne kirjailijat, joita olisin erityisesti halunnut kuunnella, olivat paikalla lauantaina, jolloin en käynyt messuilla. Näitä olivat mm. Rosa Liksom ja Finnjävlar -kirjan toimittaja Kristian Borg. Mutta muuta kiinnostavaa riitti sekä perjantaina että sunnuntaina sekä messuja ennen. 

Naisten pankki järjesti Turussa ”Lue Naiselle Ammatti” -kiertueen tapahtuman tanssiteatteri Erissä ja sen houkuttimena oli Rosa Liksom, joka on julkaissut tänä syksynä upean, mutta raskaasta aiheesta kertovan romaanin Everstinna. Tämän kiertueen avulla kerättiin lahjoituksia, joiden avulla tuetaan kehitysmaiden naisten koulutusta, toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Tämä kiertue oli valtakunnallinen ja Naisten Pankki järjestää muitakin kiertueita ja toimintaa, mm. lukupiirejä. Tässä tapahtumassa oli tavoitteena, että kukin kävijä lahjoittaa yhden ammatin (30 euroa) verran rahaa. 

Rosa Liksomia haastatteli tapahtumassa päätoimittaja Riitta Monto, joka oli lukenut Everstinnan ja osasi senkin vuoksi keskustella Liksomin kanssa. Ennen kuin Rosa luki kaksi otetta kirjasta, hän vuolaasti vastaili Monton kysymyksiin kertoen mm. omasta ”historiastaan” kirjoittajana ja kielenkäyttäjänä. Meänkieli, jota sanaa Rosa käyttää myös Väylän itäpuolella puhuttavasta murteesta – Ruotsissahan meänkieli on yksi kansallisista vähemmistökielistä ja hallintokieli tietyissä kunnissa pohjoisessa – on hänelle äidinkieli ja kirjoittaminen tällä murteella – kutsun sitä murteeksi – on hänelle helppoa. Sitähän on jo hänen aiemmissa novellikokoelmissa sekä Reitarissa, joka kertoo Reidar Särestöniemestä, joka oli muuten Annikki Kariniemelle läheistä sukua. 

Everstinnan takana oli valtava taustatyö, joka Liksomin mielestä on onnistunut, mikäli se ei näy kirjasta. Hän luki paljon sekä natsiaikaa, Lapin sotaa ja suomalaisten ja saksalaisten välisiä suhteita käsittelevää kirjallisuutta – niin romaaneja, muistelmateoksia, tietokirjoja kuin erilaisia lehtiä. Vaikka teoksen tapahtumat sijoittuvat toiseen maailman sotaan ja sen jälkeiseen aikaan, niin kirjan kertomalla ajalla ja nykyajalla on paljon yhteneväisyyksiä. Teoksen pääosassa on kirjailija Annikki Kariniemi, joka oli sodan aikana naimisissa (jääkäri)eversti Oiva Walleniuksen kanssa. Yhden yön aikana kaikenlaista kokenut vanheneva nainen käy läpi elämäänsä ja kokemaansa; mukana muisteluissa on niin lapsuus ja sotaa kohti ajautuva Suomi, nouseva natsiaate ja sitä kannattavat Suomen kulttuurin edustajat. Lisäksi mukana on Kariniemen muistakin teoksista esille tuleva perhehelvetti. Kuitenkin kirja ja sen tapahtumat ovat fiktiota, jota Liksom tähdensi myös tuolla – kuten useissa haastatteluissa. Murteen käyttö pehmentää kirjan kauheilta tuntuvia tapahtumia. Yksi kiittävä arvostelu - niitä on paljon - kirjasta löytyy mm. täältä. 

Lopuksi Rosa luki kaksi otetta kirjasta. Niissäkin tärkeässä osassa oli Lapin luonto, joka on yksi teoksen raameista. "Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan." Tämä yhden yön monologi kannattaa ehdottomasti lukea ja myös miettiä, mitä sen tapahtumat kertovat tästä päivästä. 

(edit.) "Pääsiäisperinteitä"

Pääsiäinen pohjoisessa kului "perinteisesti". Valoa riitti, sillä päivä piteni pohjoisessa vauhdilla ja iltaisin saattoi nauttia revontulista. Näihin pääsiäisen "perinteisiin" kuuluu ulkoilua, erityisesti hiihtoa, aurinkoa, vieraita ja hyvää ruokaa ja juomaa sekä mahdollisesti jokin kulttuuritapahtuma, joita pääsiäisenä pohjoisessa on runsaasti. Se, että ruokakaupat sijaitsevat 40-60 kilometrin päässä vaatii tietysti tarkempaa ruokalistan suunnittelua kuin vaikkapa täällä Turussa. Poikkeuksellisesti myös etelämpänä asuva virpoja kävi pääsiäissunnuntaina; normaalistihan pohjoisessa on tavattu pääsiäisämmiä pääsiäislauantaina eikä virpojia (lukuunottamatta ortodokseja) ole ainakaan ennen nähty. Onneksi virpojan tulo tiedettiin etukäteen, jotta osasimme varautua asiaankuuluvasti.

Pääsiäisen aikaan ja yleensäkin koko kevätsesongin ajan Levillä esiintyy Suomen artistien kärkeä. Tänä vuonna tarjolla olisi ollut myös Viktoria Mullovan konsertti, mutta ehdin lähteä jo sitä ennen kohti maalikyliä - ja Mullovaa olen ennenkin kuullut Levillä. Kulttuuritarjonnasta ehdin kuitenkin nauttia, sillä kävimme katsomassa entisen opinahjoni Kittilän lukion salissa Topi Mikkola Reitari-monologin. Se perustuu Rosa Liksomin tornionlaakson murteella kirjoittamaan fiktiiviseen romaaniin. Se oli nytkin ajankohtainen kevään valon tulviessa mieliin :

”Ennen mie pölkäsin talvea ja pimmeyttä. En pölkää ennää. Molen  vallottanu  talven kankhaalle. Kävimä kauhea, miehen elämänmittaisen painin ja mie voitin. On se talventulo vieläki sama ko ristillemeno, mutta silti soon mulle  rakas. Mie halvaanki mennä ristille ja syntyä kevätauringossa uuesthaan. Joka vuosi."  (klik)

Olen nähnyt Mikkolalta aiemminkin Liksomin teksteihin perustuvan esityksen (Mie hellustin sitä akkaa). Seuraavaksi Mikkolan tarkoitus on - edelleen Liksomin tekstiin pohjautuen - esittää kirjailija Annikki Kariniemen monisärmäisestä elämästä kertovan monologin.

Annikki Kariniemi on yhdistävä tekijä loman loppupuolen tapahtumille, sillä hän on yksi Lapin sodan ja jälleenrakennusajan lappilaisista naisista kirjoittanut kirjailija, jota sivuttiin viime viikon lopulla pidetyssä seminarissa Hävitty ja hävitetty, kielletty, unohdettu muistettu. Sen ohjelma löytyy täältä. Seminaarin järjesti Feeniks - Taide ja kulttuuri osana Lapin sodan jälkeistä henkistä ja materiaalista jälleenrakennusta -projekti, jota johtaa Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuominen. Tästä kuitenkin seuraavalla kerralla enemmän.