Kuuntelenko vai luen - luenko vai kuuntelen?

 

Eräs ohjattavani tekee gradua siitä, onko ja miten korona-aika on muuttanut kirjojen lukemista ja yleensäkin lukutottumuksia. Lukutottumuksien muutoksesta voin sanoa nyt vain sen, että kirjojen kuuntelemisesta on tullut todella suosittua viime kuukausien aikana. Yksi syy kirjojen kuuntelemisen helppouteen on niiden saatavuus, sillä on useita mobiilisovelluksia, joiden kautta kirjat saa suoratoistopalveluna. Nämä ovat kuukausimaksullisina, mutta äänikirjoja löytää myös muilta tarjoajilta ja ilmaiseksi. Itse olen yhden näistä suurista firmoista asiakas ja voin kuunnella pienellä kuukausimaksulla rajattomasti kirjoja, jopa ihan uusia sekä monilla kielillä.

Tällä äänikirjojen suosiolla on kuitenkin puolensa, sillä kirjailijat eivät saa kuuntelemisesta samankokoista korvausta kuin printtikirjoista. Toisaalta suosituimpia uutuuskirjoja jonotetaan kirjastoissa viikko- tai jopa kuukausikaupalla ja nyt monet uutuudet tulevat suhteellisen nopeasti sähköisinä tai äänikirjoina jakoon.

Kuitenkin mielestäni äänikirjan kuunteleminen ei ole sama kuin fyysisen kirjan lukeminen – sähköisiä kirjoja en lue, sillä en kestä ruudulta lukemista. Kirjaan voi palata, sen voi lukea nopeasti tai hitaasti. On myös puhuttu kirjasta esineenä, sen tuoksusta ja siltä, miltä se tuntuu kädessä. Toiset kirjat voi harppoa, toiset lukea viipyillen. Kaikki kirjat eivät sovi kuunneltavaksi ja tämän reilun puolen vuoden aikana, jolloin olen äänikirjoja käyttänyt, tiedän mitä voin kuunnella ja mitä en. Toki kuuntelemisessa hienoa on se, että kirja kulkee luureissa mukana minne vain ja mihin vain. Olen nyt oppinut, että kuuntelen vain tietokirjoja ja dekkareita, en juurikaan romaaneja. Dekkarit ovat hyvää unenodottamiskirjallisuutta, sillä kuuntelen niitä ennen nukahtamista ja käyttämässäni palvelussa on unikytkin. Jos uni ei tule, niin kuunteluaikaa voi lisätä.

Olen kuunnellut vain muutaman romaanin, sillä niiden kuunteleminen ei toimi. Yksi poikkeus on Rosa Liksomin Väylä, jonka luin ensin fyysisenä kirjana, ja kun siitä tuli äänikirja, niin olen kuunnellut sen. Yritin myös serkkuni kehotuksesta kuunnella yhtä pohjoisen uutuuskirjaa, kolarilaisen Ville Jaakon Länsikairan koltiaiset (2021) mutta se ei toiminut minulle äänikirjana. Kirja on toki hauskan tuntuinen, mutta sen voisi lukea harppoen. Mainoksen mukaan kyseessä on ”hykerryttävän hauska” kuvaus syrjäkylien miehistä, joilla onni on harvemmin myötä niin nais- kuin muissakaan asioissa. Ja siltä se tuntuu, mutta ehkä olen myös väärää kohderyhmää tälle, vaikka mielelläni luenkin pohjoista koskevat romaaniuutuudet.

En osaa sanoa, ketkä lukijoista olisivat suosikkejani, mutta yksi asia näissä äänikirjoissa ottaa korviin, sillä niin usein ihmisten- ja paikkojen nimet – erityisesti jos ne ovat esimerkiksi venäläisiä tai muita vieraskielisiä – äännetään väärin tai ne äännetään englannintyyppisesti. Eikö nimiä voisi hieman harjoitella etukäteen tai ainakin miettiä, miten ne äännetään.

Äänikirjat eivät mielestäni korvaa kirjoja, mutta ne täydentävät valikoimaa Mutta seuraavaksi yritän kuunnella Sinun, Margot, jonka on kirjoittanut Mari Valkama.