Työtä ja joulumarkkinoita Hampurissa

Vaikka näiden harvojen päivitysten perusteella tuntuu siltä, että matkustan vain Saksassa, se ei suinkaan pidä paikkaansa, vaikka olinkin työ- ja joulutorimatkalla lyhytaikaisessa "kotikaupungissani" Hampurissa noin viikko sitten. Olin kaupungissa ensimmäistä kertaa sikäläisen ystäväni kuoleman jälkeen, mutta tapasin yhteisiä ystäviä. Viikonloppu Hampurissa merkitsi sopivaa katkoa töihin, vaikka olinkin liikenteessä koko sen ajan. Heti torstai-iltana kävin syömässä entisen kollegan Paulan kanssa hampurilaista keittiötä mainostavassa ravintolassa Rotherbaumschauseellä, lähellä majapaikkaa ja yliopistoa. Kiristyneet olot näkyivät joka puolella, sillä juutalaisen koulun edustalla, aivan yliopiston lähellä, vartiota piti nyt ainakin kaksi poliisia käsissään konekiväärit. Edellisellä kerran näytti riittävän tavallinen poliisivarustus.  

Perjantaiaamuna pidin sitten vierailuluennon, jonka aiheena oli transnationalismi ja monipaikkaisuus Tornion-Haaparannan kaksoiskaupungissa. Jotenkin kornia aloittaa luento rauhallisesta rajasta ja kertoa miten se on kehittynyt ja jatkaa lyhyesti tämän päivän tilanteeseen yhteisine toreineen, matkakeskuksineen ja syksyn mielenosoituksineen. Samalla piti kertoa lukuja, joiden mukaan on tänä vuonna Suomeen tullut runsaat 30 000 pakolaista, kun taas Saksa on vastaanottanut heitä yli miljoonan. Luennon jälkeen kuulijat kyselivät ja olipa muutama käynyt heissä paikkakunnallakin. Vaan yhtä kysyjää tai kysymystä en oikein ymmärtänyt, mutta myöhemmin kuulin, että kysyjä oli venäläläinen. Hän halusi tietää, että onko tilastoja siitä, kuinka monet ihmiset joutuvat muuttamaan pois Tornionlaaksosta yltiönationalismin vuoksi.  Ehkä meillä on erilainen käsitys nationalismista ja se mielestäni tuli esitelmässäkin esille...

Kuva Hampurin joulumarkkinoiden sivulta. 

Hampurin joulumarkkinoille ehdin jo perjantaina, sillä ensimmäiset markkinakojut sijaitsivat yliopiston lähellä Grindelillä, josta sai ostaa syötävää ja juotavaa. Alsterin rannalla keskustassa oli iso keskittymä joulukojuja, joista sai hehkuviinin ja erilaisten herkkujen lisäksi ostaa vaikka lompakoita, myssyjä, lapasia ja lasiesineitä. Pääartikkeli näytti kuitenkin olevan mukeissa. Vapaasti ostettavan hehkuviinin lisäksi näkyvä ero suomalaisiin joulumarkkinoihin olivat useat karusellit ja vastaavat laitteet. Vähän matkan päästä Alsterista Raatihuoneen torilla sijaitsikin toinen (yli)mainostettu joulutori, jota markkinoitiin nimenomaan historiallisena joulutorina ja taivaalla poroineen lentävällä joulupukilla, joka ilmestyi sinne kolmesti päivässä. Kello 16 hän sitten “lensi” reessään, sillä kojujen ylle oli vedetty vaijeri, jota pitkin pukki porovaljakkoineen liikkui. Poroja oli kolme ja niistä viimeinen oli, yllättäen, Petteri Punakuono. Kahden ensimmäisen nimeä en valitettavasti muista, mutta pukki kertoi kyllä nekin. Hän tarinoi pitkästä jokavuotisesta matkastaan, mutta teki mielestäni kamalan virheen, sillä hän väitti tulevansa poroineen pohjoisnavalta. Eihän pohjoisnavalla ole poroille mitään syötävää! Ei siis puhettakaan Lapista tai Korvatunturista, joten kyllä Lapin matkailulla on vielä paljon tehtävää. Lentävät porot olisin vielä antanut anteeksi, mutta en tuota pohjoisnapaa.

Lauantaina kävin ensin katsomassa pakkotyöstä tehdyn erityisnäyttelyn Museum der Arbeidissa, joka on osa Hampurin museolaitosta. Näyttely pakkotyöstä, Zwangsarbeit. Die Deutschen, die Zwangsarbeiter und der Krieg, perustui melko pitkälle teksteihin ja valokuviin sekä muutamiin harvoihin esineisiin. Tämä on ensimmäinen näyttely pakkotyön historiasta Saksassa – ainakin tässä laajuudessa. Saksa käytti pakkotyöläisiä, sekä vankeja, keskitysleireille siirrettyjä juutalaisia, romaneja ja muita sekä miehittämiensä alueiden asukkaita melkein kaikessa rakentamisessa ja työssä, kuten esimerkiksi tehtaissa ja pelloilla. Osa tämän päivän teollisuuslaitosten varallisuudesta perustuu tuolle ajalle. Pakkotyöläisiä oli mukana myös mm. Lapissa ja he rakensivat esimerkiksi Järämän Sturmbock-Stellung -linnoitusta. Pakkotyö oli alusta alkaen merkittävä osa natsien hallinnon rasistista toimintaa. Näyttelyn mukaan yli 20 miljoonaan miestä, naista ja lasta oli pakkotyössä tai “vierastyöläisinä”, “Fremdenarbeiter”. Yksi osa näyttelyä kertoikin kylmää ja kovaa tarinaa Pohjois-Norjassa olleista pakkotyöläisistä. Näyttelyssä oli mukana myös pakkotyöläisten kertomuksia. Kuvat olivat osaksi aivan karmaisevia, ja alkuperäistekstien kopiot lisäsivät vielä tätä kuvaa. Näyttely on yksi tapa saksalaisten menneisyyden hallintaa, sillä pakkotyöläisiin ei suhtautuminen sodan jälkeekään ollut kovin hyvää.

Kaikki kuvat ovat kännykällä, joten niiden laatu on huono. 

Launtai-iltana meninkin yöksi ystäväni Katariinan perheen luo. Koska oli Joulupukin kaverin, Pyhän Nikolauksen aatto, niin lapset puhdistivat kenkänsä, jotta Nikolaus lahjoja tuodessaan näkisi tehdyn työn ja pitäisi lapsia kiltteinä. Aamulla Nikolaus oli tuonut minunkin puhdistamattomiin kenkiin lahjoja, mm. suklaata ja marsipaania. Koska olin kertonut miten hankalaa Hampurin raatihuoneen joulutorilla liikkuminen oli ihmispaljoudessa, niin Katariina keksi loistavan idean lähteä Lüneburgin hansakaupunkiin joulumarkkinoille. Lüneburg sijaitsee noin puolen tunnin junamatkan päässä päärautatieasemalta. Menomatkalla saattoi vielä ihailla Hampurin satama-aluetta ja peltoja, mutta syystalven auringonpaisteessa kylpevä Lüneburg vasta teki vaikutuksen.

Lüneburg on kuuluisa mm. sijainnistaan pohjoiseurooppalaisella kanervanummella. Tähän aikaan ei kanervia päässyt ihailemaan, mutta itse kaupungissa oli paljon katsottavaa. Tämä yli 1000 vuotta vanha hansakaupunki selvisi tuhoitta toisesta maailmansodasta, ja se näkyy kauniista keskiaikaisesta kaupunkikuvasta. Lüneburgin keskusta oli aivan ihana; täynnä tiiligotiikka- ja kehysrakennetaloja. Siellä on kuulemma eniten ravintoloita ja kahviloita asukasmäärää kohden, ja tämä ravintoloiden määrä kyllä näkyi.

Lüneburgin varakkuus on peräisin suolanvalmistuksesta ja siitä tuli yksi Hansaliiton rikkaimmista kaupungeista mm. Lübeckin ja Visbyn rinnalle. Kaupungissa sijaitsee mm. suolamuseo, mutta meillä ei ollut aikaa vierailla siinä. Mennessämme Pyhän Johanneksen kirkolle, jonka edessä oli myös joulumarkkinat, näimme vanhassa satamassa mm. Alte Kranin, historiallisen satamanosturin, joka aikoineen palveli satamassa suolakauppaa. Tänään se on yksi kaupungin tunnusmerkkejä. Keskustassa oli myös “satumaili” eli Grimmin veljesten satujen kuvitusta pienissä mökeissä. Ehdimme nähdä mm. Punahilkan susineen.  

Tiilibarokkisissa ja kehysrakennetaloissa sijainneet liikkeet olivat puolestaan kiinni, koska oli sunnuntai. Kaiken kaikkiaan joulumarkkinat olivat kivat ja siellä pääsi sentään hieman liikkumaan päinvastoin kuin Hampurissa. Ehdimme kierrellä keskustassa ja sen kahdella markkinapaikalla, syödä ja juoda tyypilliset joulumarkkinajutut, kuten lehtikaalta, Schmalzgebäckiä, eräänlaisia pieniä munkkeja, joita syötiin tikkujen avulla sekä poltettuja manteleita ja tietysti hehkuviiniä. Tärkeä joulumarkkinoilla onkin tavata tuttuja, syödä ja juoda, nauttia tuoksuista ja herkuista ja pistää lapset vaikka karuselliin tai pienoisjunaan. 

Junat olivat täysiä molempiin suuntiin, mutta matkustaminen on helppoa, koska niihin ei vaadita istumapaikkoja eikä niitä kukaan juuri hanki – päinvastoin kuin Suomessa. Halpaakin matkustaminen oli, sillä Katariinalla on sellainen lippu, jonka avulla viikonloppuna voi matkustaa hänen lisäkseen ilmaiseksi yksi aikuinen ja kolme lasta tietyllä alueella. VR voisi ottaa tuostakin opiksi sen sijaan että harventaa muutenkin älyttömän kalliita junavuoroja. Arki tuli sitten vastaan Hampurin asemalla, sillä täpötäyttä junaa oli vastassa vapaaehtoisia pakolaisten vastaanottajia, joilla oli mukanaan mm. pehmoeläimiä. Junassa oli tulossa pakolaislapsia. Päärautatieasemalla on koko syksyn ollut eräänlainen pakolaisten vastaanottokeskus, jossa on tarjolla mm. vaatteita, vettä ja ruokaa. Tämä telttakylä sijaitsee paikalla, jossa taksit ovat ennen odottaneet kyytiä. 

Näyttely sodanjälkeisen Saksan tapahtumista - Haus der Geschichte Bonnissa

Kuva Creative Commons, näkymä näyttelyn sodan jälkeiseen osaan. 

Tänään 9.11. juhlitaan Berliinin muurin kaatumista, joten on oivallinen päivä kertoa Saksan historian näyttelystä Bonnissa.  Kuva näyttelyn muurin rakentamista koskevasta osiosta (http://www.hdg.de/bonn/presse/pressefotos-hdg/):

Olin pienellä syyslomalla Saksassa Reininmaalla, tarkemmin Kölnissä.  Syksy oli lämmin ja joka päiväksi oli jotain ohjelmaa - jos ei muuta, niin tutustumista paikalliseen olutkulttuuriin. Teimme Kölnistä myös päivän retken entiseen pääkaupunkiin Bonniin ja sen "museomailille", jossa pääkohteena oli Saksan Haus der Geschichte, mutta ehdimme käydä lyhyesti lähellä sijaitsevan taidehallin erikoisnäyttelyssä, joka kertoi impressionismista japanilaiskokoelmissa. Matka Kölnin ja Bonnin välillä oli noin 30 km, mikä ei Lapissa ole matka eikä mitään, mutta Saksassa ei ajetakaan kilometrejä vaan minutteja tai tunteja, sillä miljoonien ihmisten mailla tuollainen matka voi ruuhkassa kestää yli tunnin - kuten kestikin.

Näyttelyyn on ilmainen pääsy ja se kertoo nimensä mukaisesti Saksan historiasta alkaen vuodesta 1945 ja juuri päättyneestä toisesta maailmansodasta sekä siitä miten ja missä oloissa ihmiset elivät tällöin. Osansa saavat eri sektorit ja myöhemmin mm. Berliinin ilmasilta. Alussa näyttelyssä Länsi- ja Itä-Saksa on esitelty erikseen, mutta myöhemmin Saksojen yhdistyessä ne yhdistyvät myös näyttelyssä. Molempia Saksoja on käsitelty mielestäni suhteellisen tasavertaisesti, ainakin määrissä. Idässä asuneet tai siellä käyneet voivat bongailla näyttelystä mm. tuttuja esineitä, kuten tässä kuvassa lehtiä. Esimerkiksi kuvassa on mm. Mosaik-lehti, jonka piirtäjä oli joutunut aikoinaan Ulbrichtin epäsuosioon, koska ankka esiintyi ilman pioneerihuivia.

Presidentti Kennedyn Berliinin vierailu 26.6.1963 oli tietysti suuressa roolissa myös näyttelyssä. Tässä vitriinissä oli myös Kennedyn lunttilappu, jossa lukee Ich bin ein Berliner amerikan kielellä: Ish bin ein Bearleener. Puheen saattoi myös kuunnella ja tämä tärkeä pätkä puhetta löytyy myös you tubista.

Näyttely oli laaja. Useissa kohdin saattoi lukea tai kuunnella ja katsoa nauhalta lisätietoja kuten uutispätkiä tai aikalaishaastatteluja. Niistä monet olivat pätkiä televisiohaasatatteluista. Erityisesti aikalaishaastatteluissa oli yritetty ottaa sekä idän että lännen ihmisiä mukaan. Tekstejä oli onneksi melko vähän tai niitä ei tarvinnut lukea pystyäkseen seuraamaan näyttelyä. Näyttelyyn kuului myös audioguide. Historian talo on suosittu matkailukohde, sillä nytkin siellä oli useita koululais- ja eläkeläisryhmiä.

Monet viimevuosikymmenten tapahtumista olivat tietysti tuttuja, samoin monet tuotteet ja niiden pakkaukset ainakin saksalaisille. Jopa kahvila aikansa kuvastajana oli kalustettu näyttelyyn, mutta katseluhetkellä sen täytti yksi koululuokka niin tarkoin, että oli parempi ohittaa se. Mm. hippiaate ja vihreä kukkaisvolkkari näyttivät herättävän kävijöiden muistoja. Vihreiden ilmestyminen politiikkaan oli näyttelyssä suuri asia, mutta olisin toivonut, että naisten asema saksalaisessa yhteiskunnassa olisi saanut myös enemmän tilaa.

Poliittisilla tapahtumilla kuten kylmällä sodalla, Euroopan integraatiolla, EU:lla ja globalisaatiolla oli tärkeä sija koko näyttelyssä, mutta se kertoi myös ihmisten arjesta molemmissa Saksoissa ja myös yhdentymisen jälkeen sekä vanhoissa että uusissa osavaltioissa. Myös siirtotyöläiset olivat näyttelyssä mukana; osa myös omalla äänellään. Etnologina kaipasin vielä enemmän näkemystä Saksan eri alojen asukkaiden arkeen, mutta ymmärrän, että tässä näyttelyssä se ei ollut fokuksessa. Kuitenkin erot Saksan eri osien välillä ovat niin suuret eikä idän ja lännen eroja ole vieläkään saatu häivitettyä. Osa niistä johtuu käsittääkseni ihan historiallisista syistä.

Koulunaloitustuutteja ei valitettavasti ole käytetty Suomessa....
Kuvat ovat Ullan, kiitos hänelle. 

Näyttely oli oikeastaan aika perinteinen:  paljon esineitä, vitriinejä, suuria ja pieniä esineitä, filmin pätkiä ja uutisia sekä tekstejä. Toisaalta se pelasi hyvin tutuilla tapahtuilla ja tutuilla esineillä, joita saattoi bongata näyttelystä. Ilmiöt  oli järjestetty sekä kronologisesti että teemojen mukaan. Molemmille - sekä ajalle että teemalle - oli löydetty yhteiset tekijät. Mitään suurempia näyttelyteknisiä jippoja ei oltu käytetty, osaan pääsi kävelemää ja aistimaan historiaa ja tapahtumia sekä tuttuja esineitä - kuten vaikkapa Berliinin ilmasillan aikaisiin "rusinapommeihin", jotka auttoivat Länsi-Berliinin ihmisiä selviytymään tuolloin.

Vaikka Bonn ei välttämättä ole niitä tärkeimpiä Saksan lomakaupunkeja, niin sen museomaililla kannattaa käydä. Haus der Geschichten lisäksi sekä taidehalli että taidemuseo ovat hyviä vierailukohteita.  Yhdellä kertaa noin isoa näyttelyä on hankala hotkaista, mutta onneksi lähistöllä on myös hyviä ravintoloita ja pöytiin tarjoilu - päinvastoin kuin Suomessa lounasaikaan.

Wir waren Freunde - Olimme ystäviä -näyttely Lapin maakuntamuseossa

Toisesta maailmansodasta on kulunut jo reilut 70 vuotta, mutta mitä silloin Lapissa tapahtui, on aika monella etelän ihmiselle jäänyt hämäräksi. Lapin maakuntamuseon keväällä – veteraanipäivänä, jolloin Lapin sota päättyi – avatussa erikoisnäyttelyssä on otettu tarkastelun kohteeksi suomalaisten (etupäässä siviilien kuten naisten ja lasten) ja saksalaisten kohtaamisia Lapissa vuosina 1940–1944. Näyttelyssä paikkana on etupäässä Rovaniemi ja jonkin verran mm. Petsamo. Näyttelyn nimi Wir waren Freunde - olimme ystäviä, on monimerkityksellinen, sillä sen voi ymmärtää kertovan ensinnäkin ystävyyssuhteista, jotka vallitsivat suomalaisten ja saksalaisten välillä, mutta myös suomalaisten katkeruudesta Lapin polttamisesta ja saksalaisten katkeruudesta suomalaisten aseveljien äkkiä päättyneestä ystävyydestä, suorastaan petturuudesta.

Sekä näyttelyn teema että aika ovat tarkasti rajattuja, sillä näyttely kertoo nimensä mukaisesti saksalaisten ja suomalaisten välisistä kohtaamisista II maailman sodan aikaan, joten Lapin sota on rajattu tästä pois. Tosin Lapin sodan Saksan armeijan tekemistä tuhoista kertova dramaattinen kuvakavalkadi on katsottavissa Arktikumin alakerrassa. Tämän erikoisnäyttelyn kuvat ja esineet koostuvat suurelta osin Lapin maakuntamuseolle tulleista lahjoituksista. Osa esineistä on lainattu näyttelyä varten. Suurin osa kuvista on aiemmin julkaisemattomia ja peräisin monenlaisista kotialbumeista; osa niistä on saksalaisten sotilaiden ottamia. 

 

Kuva LMM, Jukka Suvilehto

Tuskin monikaan Lapin maakuntamuseon näyttelyistä on saanut niin paljon julkisuutta osakseen kuin tämä – sekä hyvässä että pahassa ja nimenomaan ennen koko näyttelyn avajaisia. Näyttelyssä oli tarkoitus jakaa, hieman provosoivana lahjana, kävijöille tulitikkuaski, jossa oli nimi Wir waren Freunde, mutta se kiellettiin "tulenarkana". Näyttely ei ole jättänyt kävijöitä koskettamatta, sillä erilaisia mielipiteitä on julkaistu esimerkiksi lehdissä. Miten tällaiseen ristiriitaiseen ja lappilaisia vieläkin paljon koskettaneeseen asiaan voi oikein suhtautua? Tärkeintä on kuitenkin se, että tästä erilaisia mielipiteitä vieläkin kokoavasta asiasta on tehty näyttely, joka on saanut laajasti huomiota. Toisen maailmansodan aikaisista asioista tulee voida puhua, vaikka Suomessa ei olekaan käyty läpi samanlaista menneisyydenhallintaprosessia kuten esimerkiksi Saksassa – toki hieman muista syistä. Karjala on Suomessa saanut tai ottanut liian suuren roolin toisen maailman sodan tappioista puhuttaessa ja näin Lappi on ollut helpompi unohtaa.

Suomi jätti tai oikeastaan antoi Lapin saksalaisten sotilaiden haltuun jatkosodassa. On niin helppoa puhua tässä kohtaa ”yhteistyöstä”. Silloin Lapissa oli noin 220 000 Saksan armeijan jäsentä ja Rovaniemellä noin 6 000 eli saman verran kuin paikallisia asukkaita. Täsmällistä määrää on vaikea sanoa, mutta Saksan sotavoimien lisäksi mukana oli myös työjärjestö Organisation Todtin väkeä, työvelvollisia, ns. Hilfswilliegereitä eli työjoukkoja etupäässä Saksan miehittämiltä alueilta ja vankeja. Kaikki sotilaatkaan eivät olleet saksalaisia, sillä Lapin rintamalla oli mm. sudeettisaksalaisia sekä Itävallasta ja nyt Italialle kuuluvasta Etelä-Tirolista miehiä. Kannattaa muistaa, että Lapissa oli tuohon aikaan noin 132 000 ihmistä, siis miltei puolet vähemmän kuin saksalaisia. Määrästä johtuenkin ihmisten muistissa ja kuvissa on valtavia määriä marssivia saksalaisia ”paraatisotilaita” tai autokolonnia. 

Näyttelyn johdanto ja muut tekstit ovat kolmella kielellä.

Minulla oli todellinen asiantuntijaopas näyttelyssä, Hanna Kyläniemi, joka oli yksi näyttelyn tekijöistä. Hän myös kertoi enemmän näyttelyn ja sen esineiden taustoista kuin näyttelytekstit ja julkaisu kertovat. Näyttelyssä oli tekstejä ja kuvia miltei saman verran kuin esineitä, mutta asia nähtävästi vaati sen. Kuvien avulla asiat tulivat selkeämmiksi. Näyttely jakautui muutamaan osioon ja esimerkiksi ns. propagandahuone oli erillään. Siellä saattoi tutustua mm. henkilöpalvontaan, vapaa-ajanviettoon, Suomen päämajan alaiseen yhteysesikunta Roihin, saksalaisille toimitettuun lehteen Lappland-Kurier ja myös muuhun toimintaan, jonka tarkoitus oli saada väestö myötämieliseksi saksalaisille – jos ei jo ollut. Osa näyttelystä kertoikin erilaisista saksalaisupseereista, kuten vuoristoarmeijan komentajasta Eduart Dietlistä, jonka tehtävänä oli myös näyttäytyä ystävällisenä hahmona siviiliväestölle. Hänet saattoikin bongata useista kuvista; miehen, jota narvikilaiset tai norjalaiset eivät muistele hyvällä, mutta näyttelyssä hänet esitellään hyväntekijänä ja ”Narvikin sankarina”, jota hän toki olikin toiselle puolelle sotaa.

Varisten myyminen kanalintuina loppui kun saksalaiset tutustuivat paremmin lintuihin.

Koska kyse on kohtaamisista, niin näyttelyssä tulee esille myös se saksalaisten sotilaiden humaanimpi puoli, joka on jäänyt sodan ja tuhotun Lapin alle. Koska saksalaisia oli Lapissa ja Rovaniemellä niin runsaasti, heidän monipuolinen vapaa-ajanviettonsa on myös iso osa näyttelyä. Saamme tutustua rovaniemeläispoikien ja saksalaisten kaupankäyntiin, erilaisiin kutsuihin, maalausharrastuksiin sekä rakkaustarinoihin, jotka eivät aina päättyneet onnellisesti sekä avustustoimintaan. Näyttelyssä oli paljon näistä kertovia kuvia. Jotenkin pysäyttävä oli se osa, missä kerrottiin saksalaisten olevan Rovaniemellä ”lomalla kuolemasta, Urlaub vom Tode”, sillä rintamalle saapunut urheileva sotilas komennettiin osallistumaan Ounasvaaran kisoihin ja tämä tuntui lomalta kuolemasta. Mieleenpainuva yhä tänään oli kertomus erään Petsamossa tavanneen pariskunnan, Liisan ja Siegfriedin rakkaustarinasta, jossa avioituminen tyssäsi kansallissosialistisen Saksan määräyksiin alempiarvoisesta rodusta, ts. kansallissosialististen byrokraattien mukaan tyttö omasi vahvoja itäisiä piirteitä ja oli ”ruma”, joten hän ei ollut sallittava naimakauppa. Rakastanut Siegfried oli kirjoittanut noin 100 kirjettä Liisalle ja ne olivat yhdessä piirongissa näytteillä. 

Suomalaisille tällainen vierasmaalaisten joukko merkitsi monia asioita: kaupankäyntiä, avustuksia, erilaisia ystävyyssuhteita ja vieraita. He työllistivät paikallisia ja maksoivat parempaa palkkaa kuin muut ja asuivat myös paikallisten taloissa vuokralla. Näyttelyssä tulee esille se, miten monilla sotilailla oli lapsia kotona ja tätä ikävää poistaakseen he olivat ystävällisiä paikallisille lapsille. Myös saunasta ja sen tuomasta yhteisymmärryksestä kerrottiin sanoin ja kuvin. Näyttelyssä oli mukana myös sanaluetteloja ja pieni vihkoja, joihin paikalliset olivat keränneet "tarpeellisia" sanoja saksaksi ja suomeksi.

Rovaniemi koki myös mielettömän rakennusbuumin sodan aikana, sillä näyttelyssä olevaan karttaan oli merkitty saksalaisten hallinnoimat ja rakennuttamat alueet ja rakennukset. Saksankielisiä paikannimikylttejä ja rakennuksia nousi joka puolelle ja osa nimistöstä tunnetaan vielä tänäänkin. 

Yksi pieni osa näyttelyä kertoo saksalaisten sotavankileireistä, joita Lapissa on arveltu olleen noin 100. Sallassa sijainneen pääleirin, Stalag 109 lisäksi oli eri tarkoitukseen haara-, työ- ja rangaistusleirejä, joiden vankimäärät ja työkohteet vaihtelivat. Sotavankien hankalasti arvioitu määrä, nähtävästi 30 000, joista 9 000 vangittu Suomen rintamalla ja kova kohtalo puhuttavat edelleen. Näyttelyssä oli mm. museolle lahjoitetut vangin olkikengät, jotka olivat käytössä Tervolan Koivun kylän Lintupirtin leirillä. Olkikenkiä pidettiin omien kenkien päällä lisäsuojana. 

Vankileiristä kertova osuus.

Osa propagandahuoneesta ja kenraalinmajasta säästyneet ovet.

Näyttelyssä tuli esille myös saksalaisaikaa koskevat pelot ja viha, jotka kohdistuivat mm. Kenraalinmajan kohtaloon (rakennus päästettiin huonoon kuntoon ja purettiin, mutta siitä on näytteillä pari ovea) ja suhtautumisena Norvajärven saksalaissotilashautausmaan avaamiseen. 

Jotkut näyttelyesineet, kuten vaikkapa metallinen Edelweiss eli alppitähti, joka oli Itävallan alppijääkäreiden tunnus jo aiemmin, ovat löytyneet näyttelyyn ehkä hieman salaa. Kukasta tuli Saksan vuoristojääkäreiden tunnus ja sitä käyttivät lakissaan Wehrmachtin vuoristojääkäridivisioonien sotilaat. Jotkut antoivat näitä muistoksi tyttöystävilleen. Näyttelyssä oleva merkki on löytynyt sodanaikaisia saksankielisiä kirjeitä sisältäneestä puulaatikosta.     

Useissa kuvissa sota näyttää olevan kaukana – kuvaahan näyttely juuri rintamantakaista elämää ja siellä tapahtuvaa kanssakäymistä. Museoiden tehtävä on näyttelypolitiikassaan ottaa esille myös ristiriitaisia, vaikeita asioita ja erityisesti myös sellaisia, joilla on tärkeä merkitys huolimatta siitä, että niihin suhtaudutaan edelleen ristiriitaisesti. Joko ystävistä vihollisiksi muuttuneita saksalaissotilaita saa esittää inhimillisinä edes vuonna 2015? Hehän olivat inhimillisiä ja ystäviä Lapissa ja Rovaniemellä ennen Lapin sotaa. Toki on ymmärrettävää, että heidän kanssaan tekemisissä olleet ja heidän jälkeläiset eivät aina edelleenkään tiedä miten suhtautua asiaan. Muistan itsekin sen hämmennyksen tai oikeastaan vihansekaisen hämmennyksen, kun interraililla vuonna 1980 tapasin tirolilaisten ystävieni sukulaismiehen, joka tervehti minua suomeksi. Hän oli ollut aikoinaan Lapissa rintamalla.

Kaiken kaikkiaan näyttely on erittäin tarpeellinen, sillä se kuvaa Lapille monin tavoin tärkeää ja ristiriitaista ajanjaksoa, josta kaikki eivät oikein vieläkään ole valmiita keskustelemaan. Tästä kertoo esimerkiksi Virpi Suutarin elokuva saksalaissotilaiden naisista tai Lapin sotaa käsittelevä uusi kirjallisuus, jossa yritetään Lapin sodan ja evakon tapahtumia ”pestä”, esimerkiksi tämä teos. Tästäkin, samoin kuin saksalaisajasta Lapissa on monenlaisia näkemyksiä, mutta historia on tunnettava ja tunnustettava. Ehkä myös tietynlainen menneisyydenhallinta olisi hyväksi. Sitä voidaan odottaa nyt käynnissä olevilta tutkimushankkeilta, joissa esimerkiksi Lapin sotaan voidaan suhtautua kiihkottomammin kuin ennen. Vaikenemisen aika on ohi.

Näyttelyssä Lapland’s dark heritage -projekti keräsi tietoa kävijöistä. Lisäksi näyttelyssä oli kolme valokuvaa, jotka saattoi herättää henkiin lataamalla ilmaisen kuvasovellutuksen netistä. Valitettavasti en saanut tätä mobiilisovellusta vielä toimimaan, joten en tiedä miten kuvat muuttuisivat eläviksi. Kuitenkin idea historiallisten valokuvien henkiin herättämisestä on kokeilun arvoinen. Museo on järjestänyt nyös näyttelyn teemoihin liittyviä työpajoja.

Näyttely on auki 10.1.2016 asti ja siitä on julkaistu näyttelyluettelo (Lapin maakuntamuseon julkaisuja 17). Kannattaa käydä katsomassa. Toivottavasti ehdin sinne vielä toisenkin kerran. #Museokortti# toimii myös Arktikumissa.