Onnekkaita ja muunlaisia sattumuksia ja havaintoja etnologiasta ja sen lähipiiristä. Etnologi on aina töissä, matkallaankin. Ensin matka suuntautui Hampuriin muutamaksi kuukaudeksi, mutta nyt olen palannut kotiin - missä se sitten kulloinkin onkaan.
Eilisen revyyn perusteella nuorisolla täällä Haaparannassa on tylsää, kun ei tapahtu mitään. Nuorisotyöttömyys on täällä hälyttävän korkea ja vähän mahdollisuuksia jatko-opintoihin. Kun täältä Haaparannan lintukodosta seuraa viime päivien tapahtumia Tukholman lähiöissä ei uskoisi, että se tapahtuu samassa maassa. Toisaalta täälläkin näkyy selkeästi miten kansakotia puretaan: työttömyys, hoitojonot ja vaikkapa koulun taso. Tukholman tapahtumista lainaan Aftonbladetin kolumnistia:
Hur svårt kan det vara att förstå att problemen inte handlar om några
bilvrak, utan om genuin social vanmakt hos människor i ett skövlat
folkhem där statsministern går på hockeymatch och schlagerfestival i
stället för att göra något åt de problem hans politik gett upphov till?
En stad där politikerna lägger miljoner på att designa en ny logga
samtidigt som man svältföder skola, sjukvård och kultur.
Ei riitä, että keskustellaan ja keskustellaan sekä tilastoidaan poltettuja autoja ja niiden paikat merkitään nuppineuloilla googlemapsiin, vaan nykypolitiikkojen on lakattava repimästä (taloudellista ja sosiaalista) kuilua eri ihmisten välille. Olisi mielenkiintoista, jos joku tekisi tutkimuksen pääministeri Reinfeldtin retoriikasta.Tai ehkäpä sellainen on jo tekeillä?
Haastattelin pari vuotta sitten Etelä-Ruotsista tänne Haaparannalle muuttanutta naista, joka valitti omien lasten kuuluvan täällä "menetettyyn sukupolveen", koska he ummikkoruotsinkielisinä eivät saa työtä kotipaikkakunnalta. Lasten isä oli kodista, jossa oli puhuttu tornionlaakson suomea tai meänkieltä - miten sitä itse kukin kutsuu - mutta omille lapsilleen hän ei ollut sitä enää puhunut. Lapset olivat koulussa yrittäneet opiskella suomea, mutta koska se oli niin vaikeaa - äidin kertoman mukaan - olivat lopettaneet sen. Näin jo kesätyöpaikat menevät muille.
Toivottavasti täällä lintukodossakin ollaan jatkossa viisaampia ja nuorille - sekä tietysti myös muille asukkaille - turvataan tulevaisuus, oli sitten kysymys monipuolisesta kielitaidosta ja tasavertaisista koulutus-, harrastus- ja työmahdolllisuuksista.
Stationissa, entisellä rautatieasemalla on tiloja ja toimintaa nuorille.
Ylimääräisiä tuoleja piti kantaa Haaparannan Folkets Husiin ennen paikallisen teatteriyhdistyksen esittämän revyyn alkua. Tämän vuoden revyyn nimi "Arena problema" viittasi luonnollisesti Tornion-Haaparannan rajalle suunniteltuun areenaan tai monitoimihalliin, jota on kaavailtu ja suunniteltu.
Yksi revyyn päähenkilöistä oli Haaparannan eli Happiksen kunnanneuvos Gunnel Simu, jonka edesottamuksia käsiteltiin useassa kohdassa: hän joutui mm. jonottamaan hoitoon pääsyä ja kärsimään muiden kuntalaisten kanssa. Sijansa saivat myös muut ajankohtaiset väännöt eri hallintokuntien välillä: kulttuurille lisää asemaa ja valtaa. Erityisesti terveydenhuollon ja vanhustenhoidon kipukohtia käsiteltiin: Vanhukset joutivat kärsimään (märissä vaipoissaan) kun kaupungin työntekijöille oli tekniikan huumassa hankittu hienot älypuhelimet. Myös Viktoria-torin ylläpitokustannukset olivat odotetusti revyläisten käsittelyssä.
Nuoret viettivät telefoonifestiä (en tiedä miten se meänkielellä kirjoitetaan) ja heidän mielestään Happiksella ainut hyvä oli IKEA; muuten siellä oli tylsää. Hauska oli myös dataproblemia ja kieliongelmia käsittelevä sketsi. Revyy esitettiin kolmella kielellä, joista meänkielen osuus oli pienin. Revyyn käsikirjoitus ja ohjaus olivat Anne Angerian käsialaa. Katsojat viihtyivät ja nauroivat ja sehän tämän tarkoitus olikin; sovelias ja sopiva tapa arvostella, pilkata ja nauraa poliitikkojen ja virkamiesten toimia ja päätöksiä. Kunnanneuvos Simu toimi myös kuten hänen piti; oli yleisön joukossa ja jakoi vielä kiitoskukkaset ja IKEA-kassit esiintyjille.
Jääkiekon maailmanmestaruusjuhlia ei tullut tänä vuonna Haaparannalle, sillä Suomi hävisi finaaliottelupaikan Ruotsille. Kyllä, luitte aivan oikein. Niin täällä rajakaupungissa on ollut tapana juhlia Suomen voittoa niinä parina kertana, jolloin Suomi on voittanut MM-kisat ja nimenomaan Ruotsin.
Viimeksi näin tehtiin 2011, jolloin Ruotsi kaatui finaalissa 1-6. Loppusummerin soitua lähtivät tornionlaaksolaiset jääkiekkofanit - ja varmaan muutama muukin - juhlimaan voittoa. Sadat
autot, pyörät ja ihmiset ”vyöryivät” yli rajan Ruotsin puolelle heiluttaen erikokoisia
Suomen lippuja. Autontorvien soidessa ja ihmisten huutaessa ja
laulaessa kannustuslaulujaan ei Haaparannan keskustassa asuville jäänyt
epäselväksi, kuka oli jääkiekon maailmanmestari. Voiton kunniaksi pystytettiin keskelle Haaparannan toria Suomen
lippu ja yhden Ruotsin puolella sijaitsevan huoltoaseman salkoon vedettiin
Suomen lippu. Useita Suomen lippuja jäi Ruotsin puolelle, sillä myös ylempänä
Tornionjokivarressa Pajalan poliisitalon pihalla olevaan lipputankoon
nostettiin yön aikana Suomen lippu. Näistä ja muusta juhlinnasta kertovat
seuraavina päivänä Youtubeen ladatut videot.
Myös media osasi
seurata tornionlaaksolaisten rajan ylittävää juhlintaa, sillä näin oli tehty aiemminkin Suomen voitettua ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna
1995 lyömällä tällöinkin ruotsalaiset ja vieläpä Tukholmassa pelatussa
loppuottelussa. Urheilukilpailut ovat
rajalla mielenkiintoisia, sillä rakas naapuri halutaan voittaa ja voiton
kunniaksi omat kansalliset symbolit otetaan käyttöön. Mitä erityisiä latauksia Suomen
ja Ruotsin välisissä kamppailuissa on, tuli hyvin esille ruotsalaisen
iltapäivälehti Aftonbladetin kysyessä
lukijoiltaan ikävintä tapaa hävitä urheilussa. Internet-äänestyksen mukaan
Suomelle häviäminen jääkiekossa olisi pahinta, sillä vastanneista 62 prosenttia
oli sitä mieltä (Aftonbladet17.5.2011). Tätä ovat korostaneet myös jotkut haastateltavistani. Toisaalta jotkut ihmettelevät sitä, mikseivät suomalaiset voi kannustaa Ruotsia siinä vaiheessa kun suomalaisia ei ole enää mukana.
Kaikki eivät pidä tätä rajan
ylittävää juhlintaa suositeltavana, sillä heti seuraavana päivänä eri
tiedotusvälineet kertoivat, miten haaparantalaispoliisi olisi halunnut sulkea
rajan, koska juhlinta ei hänen mukaansa sujunut rauhallisesti. ”Riitaa,
pahoinpitelyjä, yliajettu henkilö ja Ruotsin lipun julkinen polttaminen”,
luetteli haaparantalainen poliisi muun muassa Yleisradion uutisissa juhlinnan
saldoa. (Yle Peräpohjola 16.5.2011).Erityisesti ruotsalaisissa iltapäivälehdissä ja paikallistason Internet-keskustelussa
keskusteltiin juhlinnan ristiriitaisista kuvauksista ja siitä, missä juhlinnan
rajat tulevat vastan. Toisen valtion lipun polttamista ei hyväksytty, mutta muisteltiin,
miten hauskaa oli vastata ruotsalaisten aiempiin juhlimisiin heidän omalla
maaperällään ja paikassa, jossa asuu paljon Suomen kannattajia, onhan
Haaparanta Ruotsin ”suomalaisin” kunta. Toisaalta missään ei eksplisiittisesti
tullut esille, että missä ja milloin Ruotsin lippu olisi poltettu, kun taas
Suomen lipun nostamiset Ruotsin alueella oli dokumentoitu monissa kuvissa ja
videoissa. Tutkimuksen kannalta tärkeää ei kuitenkaan ole, että onko lippuja
poltettu, vaan se, että polttamisesta keskustellaan.
Näin siis kaksi vuotta sitten, jolloin seurasin jälkijuhlien keskustelua mediassa. Vaan juhlitaanko jääkiekon maailmanmestaruutta tänä iltana Torniossa vai missä, selviää vasta illalla. Pitänee valmistautua kenttätöihin. Onkohan Haaparannan puolen ravintoloissa skriinejä, joilta loppuottelun voi seurata?
Tornionlaakson maakuntamuseon uusi graafinen betoniseinä kuvaa Tornion ja Haaparannan välillä 1916-1919 toiminutta ilmarataa, jota käytettiin postipakettien kuljettamiseen. Ilmarata oli myös Suomen ja Ruotsin "yhteisprojekti".
Tämän upean graafisen betoniseinän takaa löytyy peruskorjattu ja laajennettu Tornion(laakson) maakuntamuseo, joka täyttää ensi vuonna peräti 100 vuotta. Tähän ikään asti museo on ehtinyt toimia useassa eri rakennuksessa, joista yksi oli nykyinen Tornion ortodoksikirkko. Suuremmat juhlat museo säästää pian alkavaan juhlavuoteen, mutta viime lauantaina peruskorjattu rakennus avattiin yleisölle ja siellä pidettiin kahden (tilapäis)näyttelyn avajaiset. "Soihtu saapuu" ja "Les Feux Arctiques - Arktiset tulet" näyttelyt ovat avoinna toukokuun loppuun asti. Samalla voi tutustua museon uusiin yleisötiloihin.
"Soihtu saapuu!" -näyttely kertoo Helsingissä 1952 pidetyistä olympialaisista sekä soihtuviestistä. Olympiatuli sytytettiin Kreikan Olympiassa, josta se kuljetettiin ensin lentokoneella Tanskaan ja sieltä Ruotsin kautta juosten ja osaksi meloen, soutaen ja ratsastaen Haaparannalle ja Tornioon. Täällä tuleen
yhdistettiin Pallastunturin Taivaskerolla - ei ihan kokonaan keskiyön auringosta - sytytetty ja Lapin alueen
läpi kulkenut "keskiyön auringon tuli". Vajaat kaksi viikkoa kestäneellä matkalla tulen kunniaksi järjestettyjä soihtujuhlia pidettiin 50 paikkakunnalla, joista osa nimenomaan tätä varten rakennetuilla stadionilla kuten Torniossa uudellaPohjan stadionilla.
Näyttelyssä oli kuvataulujen lisäksi esillä myös esineitä, kuten olympiasoihtuja ja juoksuasuja sekä olympiavuoteen liittyviä matkamuistoja ja julisteita.
Toinen näyttely, "Les Feux Arctiques"esittelee kolmen eri asteisen oppilaitoksen (Lapin yliopiston, Kemi-Tornion
ammattikorkeakoulun ja Ammattiopisto Lappian) opiskelijoiden yhteistyössä
toteuttamia pohjoisia elokuva- ja mediaproduktioita. Näyttelyjen avulla tuli esille se, että Torniossa on jo vuoden toiminut Pohjoisen kulttuuri-instituutti, joka on "kulttuurituotantoa ja -perintöä
kehittävä kolmen koulutusasteen ja kulttuuritoimijoiden verkosto, joka
rakentaa Lapin elinvoimaisuutta ja hyvinvointia koulutuksen, tutkimuksen
ja taiteellisen toiminnan yhteistyöllä." Onpa siellä ehtinyt professoroida myös uskontotieteen emeritus professori Pentikäinen Helsingin yliopistosta, mm. filmissä "Arctic Fires - Les Feux Arctiques", joka kertoo Orleans'in herttuan, myöhemmin kuningas Ludvig Philip I matkasta Hammerfestistä ja Pohjois-Norjasta Muonion kautta alaspäin. Matkan aikana hänen oppaana toimi mm. Lars Levi Laestadius. Matkasta on jäänyt jäljelle mm. paljon muistitietoa ja mahdollisia jälkeläisiä Muonioon sekä Versaillesi'n palatsiin kaksi hovimaalari François Biardin maalaamaa teosta, jotka esittävät Ludvig Filipiä
saamelaiskodassa ja laskemassa koskea. Maalauksia ei suunnitelmista huolimatta ole taidettu saada Suomeen näytteille, sillä jo niiden vakuutusmaksut nousevat erittäin korkealle. Ludvig Philipin mahdollisesta jälkeläisestä kerättyä muistitietoa löytyy ainakin täältä. Filmiin voi tutustua näyttelyssä ja minulta se on vielä katsomatta.
Museonjohtaja Henri Nordberg esitteli museon tilapäisnäyttelyjä ja tiloja Tornion kulttuurisihteeri Helena Junekselle ja minulle.
Väylä, siian lippoaminen ja lipot sekä merrat olivat näkyvästi esillä näyttelyssä. Näyttelyssä oli esillä myös Tornionlaaksosta ja ylempää Kilpisjärveltä asti kerättyjä vanhoja valokuvia.
Tekniset tilat vievät suuren osan rakennuksesta, mutta sinne mahtuvat myös asianmukaiset varasto-, työskentely-, arkisto- ja näyttelytilat. Museoon rakennetaan parhaillaan uutta perusnäyttelyä Kohtaamisia rajalla, joka on tarkoitus avata vuonna 2014. Suunnitelmissa on myös palkata museoon Haaparannan - siis ruotsalaisen sisarkaupungin - rahoituksella museopedagogi. Tämä ainutlaatuinen rekrytointi vahvistaa entuudestaan ylirajaista kulttuuri- ja opetustyötä Torniossa ja Haaparannalla. Toivottavasti tämä suunnitelma toteutuu eikä kaikki kruunut ole sulaneet Viktoriantorin talviseen sulanapitoon. Missä muualla tällainen ylirajainen museotyöntekijä jo on? Tornionlaakson maakuntamuseolla on mittaamattoman arvokkaat kokoelmat, jotka saavat nyt arvoisensa puitteet uudessa rakennuksessa ja tulevissa näyttelyissä. Sen kokoelmiin kuuluu lähes 20 000 esinettä. Esinekokoelman vanhin osa koostuu vanhoista Peräpohjolaan ja Lappiin liittyvistä
esineistä, mutta sen erityispiirteenä ovat Tornion kaupungin
vanhimpien vaiheiden kaupunkikulttuuri ja käsityöläisten työvälineet
sekä lapinhopea. Viime vuosikymmeninä kokoelman kartuttamisessa on keskitytty rajaseutuun tai väylänvarteen liittyviin esineisiin molemmin puolin rajaa. Myös paikallinen teollisuushistoria ja kauppa ovat hyvin edustettuina museokokoelmissa.
Kuva Tornionlaakson maakuntamuseon sivulta. Mm. Gevalia-kahvia jopattiin ahkerasti Ruotsista Suomeen.
Maakuntamuseo sekä samassa pihassa sijaitsevassa Rajakartanossa olevat Aineen taidemuseo ja kaupunginkirjasto sekä kulttuuritoimisto sekä hieman kauempana oleva puutalotalokortteli Åströmin kartanoineen muodostavat nyt todellisen kulttuurikohteiden keskittymän, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Toivottavasti myöskaupungin kaupunkien päättäjät ymmärtävät tämän arvon ja sen tarjoamat mahdollisuudet.
Suomessa käynnissä oleva kuntauudistus, joka käytännössä tarkoittaa kuntien karsimista rajulla kädellä, on vähentänyt kuntien määrää 2000-luvulla yli sadalla kunnalla. Näitä kuntamuutoksia tai -liitoksia on perusteltu pääasiassa hallintokulujen karsimisella sekä riittävän laajan
maksajapohjan saamisella esimerkiksi terveydenhoitoon. Muuttunut kuntakartta yhdistettyine kuntineen on monin tavoin muuttanut myös kuntien ja kylien nimiä katujen ja teitten nimien muutoksista puhumattakaan. Esimerkiksi viidesta saaristokunnasta vuonna 2009 muodostettu nykyinen Paraisten kaupunki Turun naapurista on ehtinyt muuttaa nimeään jo pari kertaa. Ensin uuden kaupungin nimeksi tuli Länsi-Turunmaan kaupunki, mutta se vaihtoi nimeään uudestaan vuonna 2011 Paraisiksi, joka oli myös tämän uuden kunnan suurin kaupunki. Äänestyksessä Parainen - Pargas voitti vastaehdotuksen Länsi-Turunmaan äänin 25-17.
Toisenlaista nimisekoilua on harrastettu tutkimusalueellani Tornion–Haaparannan kaksoiskaupungissa. Haaparanta on epäilemättä Ruotsin suomenkielisin kunta, sillä miltei 75 % kunnan asukasmäärästä on suomalaistaustaisia ja suomenkielen tai meänkielentaitoisia noin 60 %, joista suurin osa vanhemmissa ikäluokissa. Suomen
kansalaisia on viimeisten arvioiden mukaan Haaparannan asukkaista peräti
kolmannes. (Ks. Haparanda stad, Minuriteettiohjelma.) Muutama viikko sitten Haaparannan kaupungin kotisivut julkaistiin myös suomeksi, mikä on erinomainen ja tärkeä asia, sillä kuuluuhan kaupunki myös suomenkielen hallintoalueeseen. Kummallista sen sijaan on, että myös suomenkielisillä kotisivuilla kaupungin nimenä on sen ruotsinkielinen versio Haparanda. Ks. esimerkiksi täältä HaparandaTornion matkailutoimisto ja Haparanda kaupunki. Samoin yhteystiedot ovat:
"Yhteystidot
Haparanda kaupunki
953 85 Haparanda"
Kysessä ei ole virhe, vaan erään tiedonannon mukaan kaupunkien täysin harkittu päätös käyttää kaksoiskaupunkien markkinointiin käyttöönotetun kaksoisnimen mukaisesti Haaparannasta aina ruotsinkielistä ja Torniosta aina suomenkielistä nimeä siitä huolimatta, että molemmilla on tunnettu nimi myös toisella kielellä. Tämän johdosta jopa Haaparannan kaupungin suomenkielisellä sivustolla käytetään Haparandaa Haaparannan sijasta. Tämä käytäntö syrjii ja loukkaa Haaparannan kunnan suomen- ja meänkielisiä asukkaita, kuten asian esille ottanut haaparantalainen perustelee. Mainoskieli voittaa taas oikeat paikannimet! Ei ole suinkaan samantekevää mitä tai minkäkielistä nimeä paikasta käytetään. Paikannimet kertovat paikan historiasta, sen asujista ja heidän menneisyydestään. Paikannimien avulla hahmotetaa ympäristöä ja otetaan se haltuun. Niillä on tärkeä kulttuurinen merkitys ja ne ovat myös olennainen osa paikallista identiteettiä.
Yhtä käsittämätöntä kuin tämä nimisekoilu on myös se, että Ruotsin syrjintäasiamies (DO) ei tiennyt suomen kielellä olevan virallista vähemmistöasemaa Pohjois-Ruotsissa. Ks. uutinen täältä.
"Kulttuuri tekee hyvää" oli yksi Turun kulttuuripääkaupunkivuoden sloganeita. Senhän kulttuuria eri tavoin harrastavat ovat jo kauan tienneet. Useaan kertaan eri yhteyksissä kulttuurin terveydellisistä vaikutuksista puhunut lääkäri Markku T. Hyyppä väitti lauantain Hesarissa seuraavasti ja perusteli myös väitteensä:
Väitän, että kulttuuririennoissa
käyminen edistää terveyttä ja lisää elinvuosia. Tai oikeastaan kyse ei
ole väitteestä, vaan tieteellisestä faktasta.
Olen tutkinut asiaa vuosikymmeniä. Tärkeimpien kansainvälisten
tutkimusten mukaan kulttuurin harrastaja elää kahdesta kolmeen vuotta
pidempään kuin kulttuuria vieroksuva. Monelle on varmasti yllätys, että
elinikä pitenee kulttuurin ansiosta selvästi enemmän kuin
terveysliikunnan tai laihduttamisen avulla.Tupakoimattomuus tuo keskimäärin viisi elinvuotta lisää, joten
kulttuuri on tutkimusten mukaan melkein yhtä terveellistä kuin tupakasta
kieltäytyminen
Pakkohan häntä on uskoa, joten sunnuntai-illan ohjelmassa on upea Max Raabe & Palast Orchester. Raabe opiskeli Berliinissä ja sai opiskelutovereineen idean alkaa esittää 20- ja 30-lukujen musiikkia sekä hauskanpidon että ansioiden toivossa. Harjoittelu tehtiin vanhojen äänitteiden ja elokuvien avulla. Hänen konsertteja aiemmin nähneet tai kuulleet tietävät, että hänen esiintymiselle on tyypillistä vähäeleisyys, niukkailmesyys, sukkeluus ja ironia. Hän ei myöskään itse tanssi. Näin konsertin mainnossivulta:
Orkesterin todellinen läpimurto saavutettiin vuonna 1992
Raaben säveltämän nokkelan ”Kein Schwein ruft mich an" (Not A Pig Gives
Me A Call) -kappaleen myötä. Siitä lähtien konserttien määrä ja salien
koot ovat vain kasvaneet, ja kokoonpano on matkannut Euroopan maiden
lisäksi Kiinaan, Israeliin, Japaniin ja Amerikkaan asti. Raaben
tulkitsemat modernit popklassikot, kuten Britney Spearsin ”Oops, I Did
It Again” ja Tom Jonesin ”Sexbomb” ovat nousseet Itä-Euroopan listojen
kärkeen.
Yli 20 vuotta yhdessä soittanut yhtye osaa jo olla
huolettomalla tavalla täydellinen. Lukemattomat esitykset ovat
synnyttäneet Max Raaben ainutlaatuisen taituruuden tarinankertojana.
Sukkelat iskulauseet, yllättävät käänteet ja täydellinen ajoitus
kuuluvat myös orkesterin tavaramerkkeihin.
Myös visuaalisesti Max
Raabe & Palast Orchester -konsertti on viihdyttävä kokonaisuus.
Vuoden 2013 ohjelmistoon kuuluvan, Jerome Kernin ”I Won’t Dance”
-kappaleen mukaisesti Raabe ei tanssi. Hän on luonut itselleen mukavan,
mahdollisimman vähäeleisen esiintymistavan, joka jättää ilmaisullista
tilaa loistaville kappaleille. Max Raabe & Palast Orchester tuntuu
keräävän vahvuutensa huolellisen tasapainoittelun avulla: Raabe itse on
hauska, mutta hymyilee harvoin. Musiikki ja sanoitukset ovat 90 vuotta
vanhoja, mutta silti virkistävän moderneja.
Täältä löytyy musiikkia ja videoita. Ja tässä tämänhetkinen suosikkini:
Spiikkaakohan Raabe täälläkin kaiken saksaksi? Toivottavasti.
Katsoin pari viikkoa sitten tämän Mika Ronkaisen ohjaaman dokumentin,
joka kertoi entisen Aknestikin muusikon Kai Latvalehdon ja hänen isänsä matkasta
Oulusta Göteborgiin, jonne perhe muutti Kain ollessa lapsi. Pojan ollessa
teini-iässä perhe palasi takasin Suomeen ja tämä paluu jätti jäljet Kaihin; isä
ei pojan kapinointia edes muistanut. ”Road-moviemainen” dokumentti
lähti liikkeelle Kain tuntemasta tyhjyydestä tai ulkopuolisuudesta, joka häntä
kiusasi yhä enemmän perheen perustamisen ja lapsen syntymän jälkeen. Hän koki olevansa juureton ja
eikä oikein tiennyt kuka hän on; vastaavanlaisia identiteettiongelmia kokevat
monet toisen polven maahan- tai paluumuuttajat. (Toisen polven maahanmuuttajien identiteettikamppailusta meillä teki gradun jo silloin Ruotsissa asunut Anu Tolonen vuonna 2003.)Göteborgissa Latvalehto koki olevansa ulkopuolinen, mutta ulkopuolisuus jatkui myös "kotiinpaluun" jälkeen.
Filmissä saattoi nähdä kaikkien road movie-genren perinteisten tekijöiden
olevan läsnä: lähtö, kapina ja ajatus vapaudesta suhteessa sisäiseen lähtemisen
pakkoon. Kain ja hänen isän ajomatkan voi nähdä olevan samalla matka Kain
lapsuuden Göteborgiin, sen muistoihin ja myös eräällä tavalla
ruotsinsuomalaisten maahanmuuttajien elämään Ruotsissa. Minulle itse elokuvasta jäi hieman hämmentynyt olo, ehkä siksi, että kyseessä oli niin selkeästi
sukupuolittunut tarina, jossa sinällään ei ollut mitään vikaa. Minua ei
myöskään häirinnyt ystävieni huomauttama musiikin ja tarinan irrallisuus, sillä
filmin nostalginen musiikkiosuus peilasi 60- ja 80-lukujen ensimmäisen
ruotsinsuomalaispolven (katkeria) kokemuksia eikä oikein sopinut toisen polven
juurettomuuden ja identiteetin etsinnän - tai hapuilun - kuvaukseen. Mutta yllätys minulle oli, että siitä puuttui jokseenkin
kokonaan luokka-aspekti, josta olemme lukeneet erityisesti ruotsinsuomalaisten
nuoremman polven kirjailijoiden teoksista. Koulukokemuksissa luokkaerot tai sen
kokeminen tulivat filmissä esille, mutta ehkä enemmän rivien välissä. Filmissä
oli monia mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten se, miten päähenkilön ruotsin
puhuminen lisääntyi matkan edetessä; ensin vain tack och hej ja sitten pitempiä ja pitempiä lauseita ja dialogia.
Ehkä näin vähitellen myös ruotsin ja göteborginmurteen löydyttyä löytyi myös se
pääosanesittäjän etsimä Kai.
Tämä
luokkaretki (klassresa) on aihe, josta toiset suomalaiset/ruotsinsuomalaiset
ovat kyllästymiseen asti lukeneet. ”Helena, juuri se että siitä puuttui lähes
kokonaan (olisi voinut puuttua kokonan) se luokka-ajattelu, oli yksi filmin
suurista ansioista. Olen oksennukseen asti kyllästynyt Alakosken etcetera
luokkahöpötykseen ja luokkareissuun. Sinne meni Ruotsiin lääkäreitä,
maistereita ynnä muita hamppareita. Ja moni sinne mennyt on lähtenyt
opiskelemaan, kun ei Suomen tiukat yliopistot kaikkia huolineet.” Näin napakasti
minulle vastasi eräs tuttavani ja oli myös oikeassa siinä, että valitettavan
usein Ruotsissa ruotsinsuomalaisista on annettu yksipuolinen, häviäjien ja
ressukoiden kuva, vaikka sinne lähti nimenomaan myös rohkeita, jotka uskalsivat
kokea uutta ja lähtivät sitä etsimään. Tosin tuossa filmissäkin käytiin vielä
Slussenin siltojen alla.
Ei
välttämättä juurettomuus ja irrallisuus, vaan eräänlainen kahden maan välillä
oleminen on useille ulkomaansuomalaisille tuttu tila. Monille heistä on selvää
missä koti ja juuret ovat, joko Suomessa tai uudessa kotimaassa - tai koti voi olla molemmissa - mutta usein
kaipuu kohdistuu sinne, missä ei juuri sillä hetkellä olla. Ehkä parhaiten "kotona" ollaankin matkalla näiden kahden paikan välillä?Tämä ilmiö on tuttu
kirjallisuuden, musiikin ja esimerkiksi tämän elokuvan lisäksi myös useista
ulkosuomalaisten kirjoittamista blogeista. Esimerkiksi ruotsinsuomalaisista paluumuuttajista tehdyn tutkielman
(Marjukka Saarivuori 2006) perusteella Haaparannalle Suomen rajan läheisyyteen
Etelä-Ruotsista muuttaneiden eläkeläisten tärkeinä motiiveine taloudellisten
seikkojen kuten eläkkeen verotuksen lisäksi oli kaipuu kotiseudulle tai sen
läheisyyteen. Nostalgia on vahva tekijä...
Elokuva ja ennen kaikkea sen kaihoisa, Suomi-nostalgiaa tihkuva musiikki, tuli
mieleeni ollessani äsken käymässä Tukholmassa asuvan kummitätini luona. Hän on
muuttanut Ruotsiin jo vuonna 1957, opiskellut siellä ammatin, edennyt urallaan ja tehnyt
elämätyön kahdessa suuressa tukholmalaissairaalassa. Kaksikymppisenä ulkomaille
töihin ja opiskelemaan lähtö on ollut rohkea teko, mutta hän oli jo tätä ennen
ollut töissä vuoden Pariisissa diplomaattiperheessä juoksutyttönä. Erilaisia ruotsinsuomalaisten
tai maahanmuuttajien tarinoita on jo paljon kirjoitettu ja julkaistu sekä fiktiivisiä, muisteluja että tutkimuksia; niin yllä olevassa Hannelen kommentissa hänen kritisoimia
surkeudella mässäileviä luokkaretkikertomuksia kuin myös toisenlaisia
tarinoita. Kummitätini kantaa yhä Suomen passia, kaipaa kesäisin mökille entiseen kotikylään, mutta Suomeen hän ei palaa, sillä koti ja elämä ovat Ruotsissa.
Kesämökillä ollessa liputetaan sekä Suomen että Ruotsin pienoislipuilla.
Erityiskiitos Hannelelle ja Mikolle ajatustenvaihdosta elokuvan jälkeen!
Lisäys: Ruotsin Studio Sisun ohjelma 40 vuotta laulua koti-ikävästä löytyy täältä.