Lukijat

maanantai 26. elokuuta 2019

Olipa kerran rekisteröityminen





Tämä esimerkki Untshosta vain muistutukseksi siitä, että vaikka täällä Suomessa pitää niin paljon säätää eri asioita, niin asiat menevät täällä aivan eri tavalla kuin usein itänaapurissa jossa aikaa pitää varata.

Venäjällä kävijä tietää, että rajalta saatu kaavake – siis pieni paperilipare – pitää ehdottomasti säilyttää, sillä se otetaan lähtiessä pois. Sitä tarvitaan rekisteröitymiseen, joka pitää tehdä tietyn ajan kuluessa. Normaalitapauksissa sen hoitavat hotellit, mutta kun yöpyy yksityisesti jossakin, niin rekisteröinti on hieman hankalampaa. En tiedä minkälainen se on ilman viisumia matkustaville, sillä me suomalaisethan tarvitsemme viisumin – siitä huolimatta, että joidenkin mielestä viisumivapaa itäraja olisi hieno asia sen sijaan, että kuulumme Schengeniin. Mielestäni viisumin hankkiminen on tosi helppoa, tosin se maksaa. Vuoden ja pitempiä viisumeita saa myös helposti. Ja kohtahan Pietarin ja Leningradin oblastin alueelle voi hankkia sähköisen – ja ilmaisen – viisumin. Lehtitietojen mukaan se ei koskisi Alegrolla matkustavia. 

Larisa ja Nadja puivat tätä minun rekisteröintiasiaa jo aiemmin ja miettivät, pitääkö minun mennä rekisteröitymään Morkiin, noin tunnin matkan päähän, kuten ennenkin kenttätöiden aikana, vai voiko sen hoitaa täällä kylässä hieman aiemmin avatussa ”dokumentointi-pisteessä”. Vielä saapumispäivänä he olivat sitä mieltä, että Morkissa, mutta viikonloppuna Nadja sanoi, että sen pitäisi onnistua paikan päällä Untshossa. Maanantaiaamuna sitten lähdimme me kolme heti kahdeksan jälkeen dokumentointi-pisteeseen. Siis minä, talon omistaja ja Larisa. 

Nadja oli sanonut tälle dokumentointipisteen hoitajalle, että tämän pitää tarkistaa, että voinko rekisteröityä täällä. Menimme kirjastoon, jossa oli uusi kirjoituspöytä ja siellä tietokone ja printterikin näkyi olevan. Nainen alkoi töihin. Teki 1,5 tuntia töitä eli kirjoitti käsin yhtä paperia, johon tulivat tiedot minun passista ja viisumista sekä Jegorista eli isännästä jotain tietoja. Välillä hän moitti, että on huono valaistus, tässä ei näe kirjoittaa. Sitten hän huomasi, että ei hän voikaan rekisteröidä minua, koska minulla on viisumi. Se rekisteröinti koskee vain viisumittomia rekisteröitäviä. Eli vaikka Nadja oli sanonut tämän, että pitää tarkistaa, niin eipä ollut tehnyt. Hän kyseli vielä, että miten minun nimi kirjoitetaan kyyrillisillä, vaikka se luki sekä viisumissa että siinä rajan antamassa paperilapussa kyyrillisillä kirjaimilla kirjoitettuna tietokoneella.   

Eli meidän piti sittenkin lähteä Morkiin, jossa tällainen piste poliisilaitoksen sivussa on auki vain tiistaisin eli seuraavana päivänä. Saimme tuon paperin mukaamme, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä, kuten huomasimme seuraavana päivänä. 

Tiistaiaamuna lähdimme Morkiin kaikki kolme taas kaikkien papereiden kanssa. Tarvitaan siis myös talon isäntä ja häneltä dokumentit talosta tms. En tiedä olisiko rekisteröinti onnistunut, jos meillä olisi ollut paperit mukana ilman talon isäntää. Mutta varma on varmaa tässä maassa. Centralnajalta lähti bussi klo 7.30 ja kun Larisan kanssa ehdimme bussille, isäntä oli jo varannut meille paikat ja maksanut matkat. Bussi tulikin vähitellen täyteen ja matkan varrella jäi seisomaan väkeä. Tähän pikkubussiin mahtui jotain 20 ihmistä. Morkissa menimme heti sinne poliisilaitoksen sivuun ”siirtolaistoimistoon”, joka aukesi klo 9. 


Dokumenttiasioiden hoitopaikka Morkissa.


Olimme puolta tuntia ennen sen avautumista ja jäimme odottamaan, mikäli tulee jonoa. Vähitellen tulikin muutamia muita jonoon. Toimistossa oli joku nainen, mutta hän ei ollut se, joka osaa hoitaa rekisteröinnin. Hän kyllä piti minun passia ja sitä paperiliparetta kädessään ja yritti soittaa pomolle, joka vain osaa hoitaa nämä rekisteröinnit. Larisalle annettiin samanlainen paperi kuin eilen täytettäväksi ja hän rupesikin sitä täyttämään. Samalla huomasi, että eilen sen naisen täyttämässä paperissa oli virheitä. Sitten tuli pomo, joka ilmoitti, että ei hän ehdi tehdä sitä rekisteröintiä, hänen pitää lähteä jonnekin, missä menee tunti tms. Mutta kertoi, että missä toki sen voisi myös tehdä, jos ei nyt halua odottaa sitä paria tuntia – vähintään, sillä täkäläinen aikakäsitys on outo ja samoin tuo pomon poistuminen. Me kun olemme tottuneet siihen, että jos joku aukeaa klo 9, niin sen pitäisi silloin olla auki. Hän kertoi miten sinne toiseen paikkaan voi mennä bussilla – me kun olimme maalaisia Untshosta. Menimme ns. torin kohdalle, lyhyen kävelymatkan päähän ja paikallisbussikin tuli kohta. Matkaa oli ehkä pari kilometriä. 




Tämä oli mielenkiintoinen paikka, ulkoapäin suhteellisen rähjäinen, kaksikerroksinen tilitalo kuten niin monet täällä, hoitamaton piha ja rikkonaiset rappuset. Siellä hoidetaan monet rekisteröintiä koskevat asiat, kuten esimerkiksi asuntojen osto, passiasiat jne. Sisällä ensin pimeä käytävä ja sitten huone, jossa oli kaksi laitetta, joista sai varattua ajan. Larissa alkoi juuri näppäillä tätä ajanvarauslaitetta varatakseen meille ajan, kun nurkasta tuli juoksujalkaa nuori nainen, joka kysyi, että mitä te nyt teette ja näytti, miten se ajanvaruslappu saadaan; siinä piti vain olla jonkun nimi. Sen jälkeen tuli katon rajassa olevaan tv-ruutuun sen lapun numero ja tiedot paikasta, missä asia hoidetaan. Ei kestänyt kauaa, kun tuli meidän vuoromme. Ensin vain minä sain olla asioimassa, virkailija kopioi minun passin alkusivut ja näytti kopioivan vanhan viisumin ja vielä Kiinan viisuminkin. Loput passin sivut olivat tyhjiä, joten niitä ei sitten kopioitu. Sitten hän sanoi, että on valmis, ei tehnyt siihen paperilipareeseen mitään merkintöjä. Sitten oli talon isännän vuoro. Siinä meni vähän kauemmin aikaa ja hän haki Larisan apuun. Virkailija ei kertonut mitään kunnolla, sillä kun kaikki oli valmista, hän oli antanut Larisalle leikatun paperin alaosan, jossa oli minun nimi jne. Larisa sanoi, että tämä on kai muistoksi. Mutta sitä ei virkailija tietysti ollut kertonut hänelle, joten me menimme vielä kysymään siltä naiselta, että onko kaikki ok minun osaltani, kun siinä toisessa paperissa ei ole mitään merkintöjä – aiemmin siihen on tehty rekisteröintimerkinnät. On on, hän on tehnyt rekisteröinnin, mutta ei katsonut sitten olevan tärkeää kertoa eroista entiseen. Tästä dokumenttipaikastakaan meille ei kerrottu aiemmin ja se on auki joka päivä, kun taas poliisilaioksen yhteydessä oleva on auki vain tiistaisin. 



Täällä ei sentään oteta sormenjälkiä, kuten esimerkiksi eräässä suurehkossa länsimaassa on otettu jo vuosia ja Kiinassa. 

Ja koska nyt olen Suomessa, niin rekisteröinti hoitui hyvin. Ja sen leikatun paperin alaosan sain sitten pitää muistona, mutta saamani paperilipare jäi rajalle kuten ennenkin.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Uhrilehdossa



”En halua edes kuvitella, että täällä ei olisi otoa, uhrilehtoa”. Näin tokaisi pari päivää keskikesän Sürem-uhrijuhlan jälkeen eräs haastateltavani Untshossa. Ainakin täälläpäin Marinmaata ollaan sitä mieltä, että jokaiseen kylään kuuluu uhrilehto. Jos niin onnettomasti on, että lehtoa ei ole, niin sitten käydään naapurikylän uhrilehdossa. Lehto on voinut unohtua tai se on tuhoutunut syystä tai toisesta. 




Súremiä edeltävällä viikolla kylän ilmoitustaululla luki, että mikäli haluat tuoda uhrattavaksi lampaan, hanhen tms. niin soita A:lle numeroon xxx. Samassa paperissa luki myös, että lehtoa aletaan siivota juhlakuntoon aamulla klo 8, joten siellä tarvitaan väkeä. Nämä Untshon Süremin valmistelut olivatkin alkaneet jo ennen kuin väkeä alkoi tulla lehtoon, sillä lehdon sisällä heinä piti niittää, nuotiopuut pilkkoa, suuret padat piti kuljettaa sinne, samoin uhrattavat eläimet sekä vesi ja jauhot puuron keittämistä varten. Vettä tarvittiin monessa työvaiheessa ja käsiä pestiin ahkerasti. 

 


Myös viidelle eri jumalalle nimitetyt alttarit tehtiin valmiiksi ennen kuin väki alkoi saapua lehtoon. Alttareille jätettiin kartien eli pappien siunattavaksi ruoka sekä heiltä pyydettiin siunausta. Samalla voitiin tuoda lahjaksi pyyheliina, joka on lahja Jumalalle ja se ripustetaan uhrimenojen jälkeen puuhun. Uhrieläinten (mm. kolhoosilta saatu nuori eläin sekä ankkoja ja hanhia) liha keitettiin valtavissa, nuotioiden ylle ripustetuissa padoissa. Uhrieläimen tuojien täytyy täyttää tietyt säännöt, kuten esimerkiksi he eivät ole saaneet riidellä kolmeen päivään tai ei juoda alkoholia kolmeen päivään. 


Kun uhriruoka on valmista, niin kaikki kartit ja yleisö kerääntyivät yhteiseen rukoukseen Petron alttarin luo. Sen jälkeen rukoileminen ja uhriruuan jakaminen jatkui eri alttareilla. Esimeriksi me olimme Maailman suojelijan eli Tünjambal Serlagysh alttarilla, sillä se on erityisesti matkustavien suojelija. Uhrijuhlassa tulee esille yhteisöllisyys, jota ilman näissä kylissä ei pärjäisi. Kartin siunaamat blinit ja muu ruoka kuten leivät tai tuara, jotka oli jätetty alttarille, tarjottiin toisillekin maistettavaksi ja itse myös maistatettiin toisten tuomia ruokia. Kartit – tai oikeastaan lihaa ja puuroa keittäneet miehet – jakavat tätä ruokaa osanottajille myös kotiin vietäväksi, sillä kaikki eivät jostain syystä voi tulla lehtoon. Mikäli ruokaa tuodaan lehdosta kotiin, niin ensin on sytytettävä pyhässä nurkassa oleva tuohus ja vasta sen jälkeen voi syödä. 


Vielä 1970-luvulla lehdossa käytiin salaa ja muutamat haastateltavat kertoivatkin tarinoita kattiloita potkineista politikoista, joille sitten kävi huonosti. Jo 1980-luvulla lehdossa saattoi käydä joukolla ja 1990-luvulla siitä tuli marien identiteettisymboli ja juhlien etnopoliittinen merkitys tuli esille. Marien kansanusko, tšimarilaisuus, on toisaalta vähenemässä, toisten mielestä sen osuus on ennallaan. Synkretismin vaikutukset ovat huomattavissa monissa tapahtumissa ja esimerkiksi uhrijuhlan osissa. Lehdossa oli nyt vähemmän väkeä kuin vuonna 2005, jolloin olin edellisen kerran samassa paikassa uhrijuhlissa. Nyt uhrijuhla oli tavallisena arkipäivänä, ei viikonloppuna kuten silloin. Tätäkin kyläläiset sanoivat syyksi osanottajien vähäisyyteen. 


Aiemmin kartin rooli periytyi isoisältä ja isältä pojalle, mutta nykyään kartiksi voi kurssittautua Joshkar-Olassa. Uhrijuhlassa käytettävät rukoukset on myös julkaistu; ennen nekin opittiin toisilta.