Uhrilehdossa

”En halua edes kuvitella, että täällä ei olisi otoa, uhrilehtoa”. Näin tokaisi pari päivää keskikesän Sürem-uhrijuhlan jälkeen eräs haastateltavani Untshossa. Ainakin täälläpäin Marinmaata ollaan sitä mieltä, että jokaiseen kylään kuuluu uhrilehto. Jos niin onnettomasti on, että lehtoa ei ole, niin sitten käydään naapurikylän uhrilehdossa. Lehto on voinut unohtua tai se on tuhoutunut syystä tai toisesta. 

Súremiä edeltävällä viikolla kylän ilmoitustaululla luki, että mikäli haluat tuoda uhrattavaksi lampaan, hanhen tms. niin soita A:lle numeroon xxx. Samassa paperissa luki myös, että lehtoa aletaan siivota juhlakuntoon aamulla klo 8, joten siellä tarvitaan väkeä. Nämä Untshon Süremin valmistelut olivatkin alkaneet jo ennen kuin väkeä alkoi tulla lehtoon, sillä lehdon sisällä heinä piti niittää, nuotiopuut pilkkoa, suuret padat piti kuljettaa sinne, samoin uhrattavat eläimet sekä vesi ja jauhot puuron keittämistä varten. Vettä tarvittiin monessa työvaiheessa ja käsiä pestiin ahkerasti. 

 

Myös viidelle eri jumalalle nimitetyt alttarit tehtiin valmiiksi ennen kuin väki alkoi saapua lehtoon. Alttareille jätettiin kartien eli pappien siunattavaksi ruoka sekä heiltä pyydettiin siunausta. Samalla voitiin tuoda lahjaksi pyyheliina, joka on lahja Jumalalle ja se ripustetaan uhrimenojen jälkeen puuhun. Uhrieläinten (mm. kolhoosilta saatu nuori eläin sekä ankkoja ja hanhia) liha keitettiin valtavissa, nuotioiden ylle ripustetuissa padoissa. Uhrieläimen tuojien täytyy täyttää tietyt säännöt, kuten esimerkiksi he eivät ole saaneet riidellä kolmeen päivään tai ei juoda alkoholia kolmeen päivään. 

Kun uhriruoka on valmista, niin kaikki kartit ja yleisö kerääntyivät yhteiseen rukoukseen Petron alttarin luo. Sen jälkeen rukoileminen ja uhriruuan jakaminen jatkui eri alttareilla. Esimeriksi me olimme Maailman suojelijan eli Tünjambal Serlagysh alttarilla, sillä se on erityisesti matkustavien suojelija. Uhrijuhlassa tulee esille yhteisöllisyys, jota ilman näissä kylissä ei pärjäisi. Kartin siunaamat blinit ja muu ruoka kuten leivät tai tuara, jotka oli jätetty alttarille, tarjottiin toisillekin maistettavaksi ja itse myös maistatettiin toisten tuomia ruokia. Kartit – tai oikeastaan lihaa ja puuroa keittäneet miehet – jakavat tätä ruokaa osanottajille myös kotiin vietäväksi, sillä kaikki eivät jostain syystä voi tulla lehtoon. Mikäli ruokaa tuodaan lehdosta kotiin, niin ensin on sytytettävä pyhässä nurkassa oleva tuohus ja vasta sen jälkeen voi syödä. 

Vielä 1970-luvulla lehdossa käytiin salaa ja muutamat haastateltavat kertoivatkin tarinoita kattiloita potkineista politikoista, joille sitten kävi huonosti. Jo 1980-luvulla lehdossa saattoi käydä joukolla ja 1990-luvulla siitä tuli marien identiteettisymboli ja juhlien etnopoliittinen merkitys tuli esille. Marien kansanusko, tšimarilaisuus, on toisaalta vähenemässä, toisten mielestä sen osuus on ennallaan. Synkretismin vaikutukset ovat huomattavissa monissa tapahtumissa ja esimerkiksi uhrijuhlan osissa. Lehdossa oli nyt vähemmän väkeä kuin vuonna 2005, jolloin olin edellisen kerran samassa paikassa uhrijuhlissa. Nyt uhrijuhla oli tavallisena arkipäivänä, ei viikonloppuna kuten silloin. Tätäkin kyläläiset sanoivat syyksi osanottajien vähäisyyteen. 

Aiemmin kartin rooli periytyi isoisältä ja isältä pojalle, mutta nykyään kartiksi voi kurssittautua Joshkar-Olassa. Uhrijuhlassa käytettävät rukoukset on myös julkaistu; ennen nekin opittiin toisilta.