Lukijat

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Tsernobylin muistopäivä




30 vuotta sitten oli kaunis keväinen päivä, olimme opiskelukaverien kanssa tutustumassa erääseen kansanopistoon. Emme tienneet mitä silloin tapahtui Ukrainassa Tsernobylissa, joka tuli maailman tietoiseen muutaman päivän viiveellä. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta on taas puhuttu ja kirjoitettu paljon, järjestetty seminaareja ja muisteltu uhreja ja onnettomuutta sekä nähty Pripjatin autiutta, josta on tullut suosittu hylättyjä tuhon paikkoja edustava matkakohde.

Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus merkitsi katastrofia monin paikoin. Yksi tällainen oli poronhoito ja erityisesti ne paikat, joille pahin ydinlaskeuma satoi. Tällöin myös becquerelit ja cesiumit tulivat poronhoitajaperheiden aktiiviseen sanavarastoon. Becquerellillä tarkoitetaan säteilyn aktiivisuuden yksikköä, joka kuvaa hajonneiden atomien lukumäärää sekunnin aikana. Cesiumin radioaktiivinen isotooppi cesium 137 puolestaa vapautuu ydinvoimalaonnettomuuksissa ja rikastuu esimerkiksi ilmasta ravinteet ottaviin jäkäläään ja luppoon, jotka puolestaan ovat porojen lempiravintoa tiettyyn aikaan vuodesta.  

Säteilyturvakeskuksen tietojen mukaan laskeumaa tuli Etelä-Suomeen enemmän kuin poronhoitoalueelle. Lappi ja erityisesti poronliha olivat saanut jo aiemmin radioaktiivisia aineita, jotka olivat peräisin 1950- ja 1960-lukujen ydinkokeista Novaja Zemljalla. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuden aiheuttama laskeuma    
Suomessa oli tietyissä paliskunnissa korkeampi kuin toisissa, mutta näissä määrät eivät ylittäneet myyntikieltomääriä, kuten valitettavasti Ruotsissa. Siellä ostettiin “puhtaammilta” alueilta ruokaa poroille tai siirrettiin poroja eri laitumille, jossa maasta saatava ravinto oli puhtaampaa. Ihmisten parissa kiersi folklorena eräänlaisia “becquerel-keittokirjoja”, joiden opettamien keinojen avulla pyrittiin becquerellien määrä poronlihassa (tai muissa luonnontuotteissa) saamaan mahdollisimman alas. Tsernobylin ydinvoimalaonnettouuden jäljet näkyvät yhä edelleen luonnossa ja luonnontuotteissa kuten sienissä, marjoissa, kaloissa ja poronlihassa.  

Vaikka Tsernobylin aiheuttamaa laskeumaa tuli Lappiin vähemmän kuin Suomen eteläosiin, niin poronlihaa käyttävät perheet ovat tehokkaasti kuroneet tätä eroa umpeen – ja aikaisemminhan ydinkokeiden vaikutus näkyi heissä, poronlihaa syöneissä. Poronlihan korkea cesiumpitoisuus johtuu ravintoketjusta, jossa cesium rikastuu. Poro käyttää luonnonlaitumilta ravinnokseen erityisesti maajäkälää, luppoa ja sieniä. 

Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus näkyi aikoinaan poronlihan myynnissä ja suosiossa, mutta se ei tilastojen mukaan vähentänyt poronhoitajaperheiden poronlihan syöntiä. Pitoisuuksia tutkivan STUK:n mukaan poronlihan cesium on peräisin ilmakehän ydinkokeista, ja Tsernobylin vaikutus jäi Suomen poronhoitoalueella ainakin pienemmäksi kuin naapurimaissa. Jäljet se on jättänyt ja ne ovat vielä kauan olemassa, mutta valitettavasti ne jäljet eivät näy. 


sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Lapin sota - jälleen kerran





Ruotsalaiset sotilaat auttamassa evakkoja auttamassa Haaparannalla. Kuva: Sverigesradio, http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=5994736

Olen täällä kirjoittanut jo lukemattomia kertoja Lapin sodasta, jota kesti vajaan vuoden, syksystä 1944 huhtikuuhun 1945. Sinä aikana Lappi tyhjennettiin eli sen siviiliväestö joutui jättämään kotinsa ja tavaransa ja lähtemään muualle evakkoon. Osa, noin 60 000 ihmistä lähti evakkoon Pohjois-Ruotsiin, loput Pohjanmaalle. En mitenkään halua väheksyä Karjalan evakoiden asemaa, tilannetta ja historiaa, sillä he joutuivat jättämään kotinsa ikiajoiksi toisen maailman sodan jälkeen, mutta onkohan tämä jatkuvalta tuntuva puhe vain Karjalan evakoista aiheuttanut sen, että muista evakoista ei puhuta olleenkaan eikä heitä muisteta Suomessa edes olleen? Viime syksynä asia oli hieman esille, kun pakolaisia tuli Suomeen Haaparannan ja Tornion kautta. Sain Lapin sodan näkymättömyydestä taas oivan muistutuksen viime viikolla, kun luennolla ihan sivulauseessa mainitsin Lapin sodan ja evakot. Eräs opiskelija kysyi sitten, että mikä se Lapin sota oli ja kuuluiko se näihin I tai II maailmansotiin? 

Lapin sodasta on viime aikoina jonkin verran kirjoitettu, sitä tutkitaan myös nykyään ja siitä on pidetty seminaareja. Ehkä se kiinnostaa etupäässä vain Lapista lähtöisin olevia, niitä, joiden suvun historiaan ja kulttuuriperintöön kuuluu evakkoaika tai Lapin sodassa taisteleminen? Lapin sodasta on kirjoitettu perinteisiä sotatutkimuksia, esimerkiksi Mika Kuljun Lapin sota (2013) ja Tornion maihinnousu (2009), mutta kotiin jääneet eli lapset, puolisot ja perheet huomioon ottama tutkimus alkoi oikeastaan jo – tai vasta – 1999 Maria Lähteenmäen teoksella Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939–45. Sen jälkeen on ilmestynyt teoksia tai artikkeleja, joissa Lapin sotaa on käsitelty myös muista kuin perinteisen historian tai sotatutkimuksen näkökulmasta. Evakkoajasta on ilmestynyt myös eri kunnissa muistelmakokoelmia. Viime vuonna ilmestynyneessä Ville Kivimäen ja Kirsi-Maria Hytösen toimittamassa Rauhaton raja. Suomalaiset ja sodan päättyminen 19441950  -teoksessa on yksi suoraan Lapin jälleenrakentamisaikaa käsittelevä artikkeli eli Marja Tuomisen Lapin ajanlasku. Menneisyys, tulevaisuus ja jälleenrakennus historian reunalla.   

Mutta aina jaksaa ihmetellä myös sitä, miten suuret kustantajat nähtävästi kunnian- ja rahanhimossaan teettävät – erityisesti – sota-aikaa käsitteleviä teoksia kirjoittajilla, joiden kynänjälki on – ainakin tutkimuksia lukeneen mukaan – suhteellisen sujuvaa, mutta jättää vastaamatta kysymykseen, mikä siinä teoksessa olikaan sitä uutta ja mainostettua käänteentekevyyttä? Miten lukea teosta, joka mainoksen mukaan on rohkea tai uusi tulkinta ja asettaa käsitykset Lapin sodasta uuteen valoon, mutta itse kirjasta ei sitten käy ilmi, mihin lähteisiin ne uudet näkökulmat ja yksityiskohdat sitten pohjautuvat? Ei muistitieto, ihmisten ääni tai haastattelut ole olleet vuosikymmeniin mikään uusi asia tutkimuksissa tai -kirjallisuudessa. 

Muistitietotutkimusta, arkistojen kyselyvastauksia ja haastatteluja on paljon käytetty myös historiassa ja jopa Lapin sodasta kertovissa artikkeleissa ja teoksissa. Miten voidaan Lapin sodasta julkaista vuonna 2015 teos, Jätetyt kodit tuhotut sillat, Lapin sodan monta historiaa (Otavan julkaisema ja kirjoittajina tietokirjailijat Veikko Erkkiä & Pekka Iivari), jonka lähdeluettelosta puuttuvat viime vuosina tehdyt Lapin sotaa käsittelevät tutkimukset?  Teoksessa käsitellään mm. asioita, josta on viime vuosina tehty jopa väitöskirja (Marianne Junila 2000: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkaiselo Pohjois-Suomessa 1941-1944). Toki tästä suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välisiä suhteita käsitellyt kirjallisuus (romaanikirjallisuus) on otettu kirjaan mukaan: "Heidän kuvaukset ovat hyvin uskottavia ja dokumentaatioarvoakin sisältäviä" (sivu 172). Myös saamelaisten evakkotaipaleesta on Veli-Pekka Lehtola kirjoittanut teoksen Saamelaisen evakko. Rauhan kansa sodan jaloissa, 1994. Fiktion käytöstä tutkimuksessa aineistona, taustana tai muuten on hyväksytty ja siitä on keskusteltu tieteessä paljon, joten en puutu siihen tässä. Ihmettelen vain tietyn tutkimuksen täydellistä pois jättämistä tässä yhteydessä.   Ai niin, tämähän ei ollutkaan tieteellinen teos, mutta lukija huomaa kirjaan sisältyvän sanoman: lappilaiset pakenivat Ruotsiin ja Pohjanmaalle peläten Venäjää ja koko Lapin sota käytiin Neuvostoliiton vaatimuksesta ja, että kirjassa saksalaiset esitettiin inhimillisinä ja heidän tekojaan ja toimiaan ja niihin johtaneita syitä korostettiin. Ehkä menneisyydenhallintaan (Vergangenheitsbewältigung) olisi kannattanut ottaa mallia Saksasta ja muistaa, mitä sillä tarkoitetaan.  Se tarkoittaa sitä, että avoimesti pystytään käsittelemään menneisyyden eri vaiheita, myös niitä, joista mieluusti vaiettaisiin ja käsitettäisiin ne parhain päin.  



Tämä kirjoitus ei ole mikään arvostelu ko. teoksesta, vaan Lapin sodasta ja Lapin jälleenrakennusajasta kiinnostuneen tutkijan ihmettelyä kirjasta, josta on toki ilmestynyt kiittävä arvostelu Helsingin Sanomissa  2.10.2015

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Lappi-krimiä


          
Sain Haaparantaan suuntautuneelta työmatkalta lainaksi ystävältäni kaksi Saksassa erittäin suosittua dekkaria tai krimiä, kuten siellä niitä nimitetään ja näiden kirjojen kannessakin luki, että “ein Lappland-Krimi”. Pohjoismaalaisten kirjoittamat Skandinavia-krimit ovat olleet suosittuja Saksassa jo monta vuotta. Myöskin Saksan eri alueille tai paikkakunnille sijoittuvat dekkarit ovat suosittuja. Paikkakuntien kirja- tai turistikaupoista löytyy aina isot pinot alueelle sijoittuvia krimejä. Niitä löytyy niin Hampurista, Kölnistä, Rügenin saarelta tai vaikkapa alpeilta. Ne ovat myös hyvä tapa opiskella kieltä tai paikkakunnan kulttuuria. Itse opiskelin aikoinaan saksaa ja uuden väliaikaisen asuinalueen Baselin ja Elsassin tapahtumia lukemalla Hansjörg Schneiderin luoman komisario Hunkelerin arjesta. Myöhemmissä krimeissa Hunkeler viihtyi yhä enemmän Elsassissa sijaitsevassa talossaan ja nautti paikallisia herkkuja, kun ensimmäisissä kirjoissa hänen vapaa-ajan vietto ja seurustelu Baselin alamaailman kanssa oli hieman “liikkuvampaa”.   
Pääsiäisenä lukemani kaksi dekkaria sijoittuvat Jokkmokin alueelle Pohjois-Ruotsiin. Niiden kirjoittajaksi merkitty Klara Nordin on Jokkmokiin 2008 muuttanut saksalainen Hiltrud Baier.  Pseudonyymi Klara Nordin on tarkoituksella valittu. Ensinnäkin ruotsalaiselta kalskahtava nimi kertoo pohjoismaisen rikoskirjallisuuden nauttimasta suosiosta Saksassa ja toiseksi se vie lukijan ajatukset uskottavasti Ruotsin Lapista kirjoittavaan kirjailijaan. Klara on myös kirjailijan toinen nimi ja sukunimi Nordin viittaa puolestaan pohjoiseen. Näin kirjoittaja kertoi Hannele Kentän Pohjolan Sanomissa aiemmin talvella kirjoittamassa artikkelissa, jossa esiteltiin nämä molemmat kirjat, esikoisteos Kuolemantulet eli Totenleuchten sekä viime syksynä ilmestynyt Septemberschuld, Syyskuun velka. Kirjoja ei ole ainakaan vielä käännetty edes ruotsiksi saati suomeksi. Niistä näkee selkeästi, että ne on tarkoitettu Skandinavian ulkopuolisille lukijoille, sillä niin tarkasti on selostettu meille niin tutut asiat. Tarkkuus ja lukemattomat yksityiskohdat ovat näissä teoksissa tae kirjoittajan pitkäaikaisesta (Ruotsin) Lapin ja saamelais-kulttuurin tuntemuksesta ja rakkaudesta niihin. “Saamelaisen elämäntavan valikoituminen tapahtuma-alustaksi oli yksi menestystekijöistä. Se kiinnostaa niin kirjoittajaa kuin lukijoitakin”, sanoo kirjailija Hannele Kentän haastattelussa 16.1.2016.
Nordinin esikoisdekkari Kuolemantulet alkaa Jokkmokin Talvatis-järven sulaan moottorikelkalla ajaneen nuorukaisen kuolemasta. Myöhemmin Jokkmokin kuuluisien talvimarkkinoiden aikana tapahtuu paljon muuta paikkakunnalle tulleen göteborgilaisen toimittajan yrittäessä tutustua saamelaiseen kansanparannukseen tehtävänään kirjoittaa tästä artikkeli. Asuessaan erään kirjan keskushahmon luona – hänet tavataan myös myöhemmässä teoksessa – hän tutustuu moniin kyläläisiin, saamelaisten historiaan ja paikkakunnan salaisuuksiin. Monet yksityiskohdat ovat totta myös todellisessa elämässä, kuten Talvatis-järven sula kohta, johon poika hukkuu alussa.
Saamelaiset, ympäristökonfliktit, luonnon puolesta taistelu ja poronhoito ovat tärkeässä osassa Nordinin viime syksynä julkaistussa Syyskuun velka, Septemberschuld -krimissä. Murhan ja  paikallishistorian lisäksi lukija saa tietää paljon myös saamelaisalueen ympäristökonflikteista, kuten Ruotsin Lapin kaivosten ikävästä historiasta, uusista kaivoshankkeista ja ennen kaikkea vesakkomyrkytyksistä, jotka sitten ovatkin tärkeässä osassa murhajutun paljastumisessa. Tässäkin kirjan alkusivuilla tapahtunut porojen tappamiseen käytetyllä pulttipistoolilla tehty murha liittyy vuosikymmeniä sitten tehtyyn ja salaisuudeksi jääneeseen surmaan.
Kirjoista tulevat esille myös nykypäivän mutkikkaat ja hankalat perhesuhteet, työssäkäyvän naisen hankaluudet yhdistää lapsen hoito ja tärkeän työn epänormaalit työajat. Molemmista kirjoista huokuu myös tekijän tietämys saaamelaiskulttuuria ja Ruotsin Lapin tapahtumia kohtaan. Nähtävästi ne ovat myös kuluneet hyvin saksalaisten käsissä, sillä ainakin esikoiskirjaa on myyty paljon.
Koskahan vastaavia Lappi-dekkareita ruvetaan kirjoittamaan ja julkaisemaan meille suomalaisille? Muutamia on toki ilmestynytkin, viimeksi Milla Ollikaisen Kolariin sijoittuvat dekkaritrilogia Veripailakat, Vesiraukka ja Pirunkuru. Ne vain ovat niin “toimittajamaisesti” tehtyjä, nopealukuisia dekkareita. Vaikka niissä käytetäänkin paikallista perinnettä ja historiaa hyväksi, niin tietty “lehtijuttumaisuus” tekstissä ei vie niitä vaikkapa saksalaisdekkareiden tai Åsa Larssonin tasolle. Onneksi Åsa Larssonin dekkareiden filmatisointeja voi nyt  odotella 

Kirjailijan kuva hänen sivulta: http://www.klaranordin.de

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Hankikanto



 "On hanget korkeat nietokset..." liitetään jouluun, mutta meillä Lapissa on myöhään keväällä hanget tai hankikeli. Hangeksi sanotaan kovaa lunta, jonka pinta kestää hyvin vaikka kävelemisen. Meillä siis puhutaan yleisesti hangista, mutta muualla päin voidaan puhua hankikannosta tai hankiaisista, kun tarkoitetaan tätä kestävää lumikantta.  Yleensä keväthangille pääsee kävelemään vasta lähempänä toukokuuta, joten harvoin pääsiäisloman onnistumisesta voi kiittää  hankikelejä. Nyt voi, vaikka pääsiäinen on ollut todella aikaisin, jo maaliskuussa.  


Kantava hanki vaatii ensin auringonpaistetta, joka lämmittää lumen pinnan tai suojasäätä ja sen jälkeisiä yöpakkasia. Nyt olimme nauttineet parina  päivänä suojasäistä, jolloin lumen pinta oli upottava. Sen jälkeen tulivat yöpakkaset ja aurinkoiset päivät, jolloin ei - harvinaista kyllä - päivisinkään lämpötila noussut plussan puolelle. Lumi kesti hiihtäjän ja kävelijän mennä missä vain. Koiran mielestä oli varmaan hauskaa, kun ensin lumi oli niin upottavaa, että se kesti koiran painon vain tiellä, ei edes moottorikelkkauralla, mutta parin päivän kuluttua lumi kantoi aivan missä vain. 

Lumen merkitystä ei voi vähätellä - ei ainakaan, kun ajattelee hiihtoloman onnistumista. Toki ajoituksella on siinä myös oma merkityksensä. Hiihtäjän tai kävelijän kestävistä hangista voi harvoin nauttia pääsiäislomalla. Mutta kun täällä Lapissa hiihdetään tai lasketellaan miltei yötä päivää metrisillä hangilla ja kevään tuoman hienon valon aikaan, niin etelässä puhdistetaan veneitä, haravoidaan puutarhoja tai ihaillaan aikaista kevättä. Naapurimaissa onkin jo alkanut parsasesonki ja toivottavasti etelässä katupölyt on siivottu pois. 

PS. Kiitos kuvasta Päiville. Aurinko on jo laskenut Pallas-Ounastunturien taakse ja kuvassa oikealla näkyy järven jäälle noussut vesi, joka sittemmin on taas jäätynyt.