Matkalla Norjassa

 

Norjasta on tullut yhä suositumpi kesämatkailumaa myös suomalaisille. Pohjoisessa ainakin Senjan saari ja Lofootit ovat täyttyneet ainakin koronan jälkeen matkailijoista. Heinäkuussa tuntuu kuvien perusteella siltä, että sinne ei mahdu enää yhtään matkailuautoa, vaikka luonto upeine maisemineen on se, miksi kaikki tuntuvat haluavan sinne. Ei ihme, että Norja aikoo ottaa ensi vuonna käyttöön turistiveron. Siitä saavat kunnat päättää itse eikä veroa peritä leirintäalueiden teltta- ja matkailuauto-majoittumisesta. Veron edellytyksenä on, että matkailu aiheuttaa paljon haittaa alueella. Ihmetyttää silti, että miksi matkailuautoilijoilta ei veroa peritä? Mikä on niiden tuotos paikkakunnille? Täältä löytyy uutisia matkailun kestämättömyydestä ja kestävyydestä.

Minäkin matkustin taas viime kesänä Norjaan, mutta matka suuntautui Itä-Ruijaan, Vuoreijaan. Siellä ei ollut tungoksesta tietoakaan, mutta vuoretkaan eivät siellä ole niin korkeita kuin Tromssan läänissä. Yövyimme Vesisaaressa hotellissa. Hieman ihmetytti kaupungin huono (ruoka)ravintolatarjonta. Kirjakauppa löytyi ja Ingeborg Arvolan kirjat

Ruijan rannalla 1 ja 2 eli Jäämeren laulu (Kniven i elden) ja Villien tuulten ranta (Vestersand). Trilogian kolmas osa ilmestyy syksyllä; kuulin kirjakaupan myyjältä. Pääkohde meillä oli taas Vuoreijan kaupungissa sijaitseva Steilnesetin noitamuistomerkki, jossa olen käynyt aiemmin ja josta olen kirjoittanut täällä. Ehdin käydä pikaisesti kaupungissa myös Pomori-museossa, jonka näyttely oli aika perinteinen.

Joku oli tuonut kukkakimpun palavan tulen eteen. 

Pomori-museon näyttelyä

Pomori-museosta

Vuoreija oli periaatteessa pääkohteemme, mutta kävimme myös Hamninbergin entisessä kalastajakylässä, jonne on reilun tunnin ajomatka Vuoreijasta. Tie oli kapea ja mutkainen ja jopa norjalaiset ajoivat hitaasti tätä tietä, jossa vastaan tullutta liikennettä varten toisen auton piti pysähtyä. Onneksi ohituspaikkoja löytyi runsaasti. Maisemat olivat upeita ja puuttomia. Välillä näkyi lammaslaumoja ja sinne tänne pystytettyjä kesämökkejä. Tuntui todella siltä kuin matkustaa Euroopan äärilaidalla. Minkähänlainen paikka olisi ollut talvimyrskyjen aikana?  

Hamningbergin kylä on aikoinaan ollut vilkas, mutta se autioitui lopullisesti 1970-luvulla. Kylässä on ollut koulu, kappeli ja kalastusasema, joka nyt toimi kesäravintolana. Venäläisten pomorien kanssa harjoitettu pomorikauppa on ollut yksi tärkeistä kaupan muodoista ja se jatkui ainakin 1920-luvulle asti. Kauppatavaroina oli kala ja toisella puolella vilja ja puutavara. Kesäravintolan listalla oli tietysti lohikeittoa ja myös kuningasrapua.

Suosittelen käyntiä niin noitamuistomerkillä kuin Hamningbergissä. Se tie ei ehkä sumussa ja sateessa ole ollenkaan niin houkutteleva kuin nyt auringon porottaessa vuorokauden ympäri. Norjalaisten merenkäynnin uskomattomasta historiasta kertoo myös kylän alkupäässä oleva muistomerkki Norjan ensimmäiselle meripelastusalus RS 1:lle, Colin Archerille sekä kippari Nikolai Anthissille ja hänen miehistölleen, josta tarkka tarina löytyy täältä ja täältä.

Vuoreijan lisäksi paluumatkalla kävimme myös Pykeijassa ja Neidenissa ja Näätämössä. Ehdin käydä lyhyesti myös Neidenin uudehkossa saamelaismuseossa, jonka näyttely oli kaunis ja ”taiteellinen” enemmän kuin informatiivinen. Lisäksi siellä olisi ollut pitkä videoesitys katsottavaksi, mutta se jäi seuraavaan kertaan.

PS. Kiitos kuskeille!

Matkailun monet kasvot

 

Matkailu on tärkeä elinkeino Lapissa ja yhä tärkeämmäksi se tulee ainakin näin talven sesonkiaikoina. Hiihtokeskukset ja esimerkiksi Rovaniemen kaupunki takovat uusia kävijäennätyksiä. Norja tosin voittaa tällä hetkellä Suomen Lapin sulan maan ajan matkailussa, sillä Norjan maisemissa korkeat vuoret ja Jäämeri vetävät turisteja. Toisia houkuttaa kaamos ja revontulet, kesällä taas yötön yö.

Lappi tai Joulupukki houkuttelevat myös kaiken maailman julkkiksia sinne; tänä jouluna jalkapalloilija Ronaldo sai kai koko Suomen sekaisin majoittumalla muutamaksi päiväksi Leville perheineen. He tapasivat mm joulupukin Sammuntuvalla, ajoivat moottorikelkalla, osa hiihti ja Ronaldo kävi myös avannossa Immelkartanossa. Kuvien perusteella he asuivat yhdessä Utsuvaaran huvilassa. Ihmiset kyselivät, että missä avanto ja halusivat kai mennä käymään samassa avannossa ja vedessä itsekin. Vai miksi nämä kyselyt? Paljon kalabaliikkia aiheutti erityisesti kuva hiihtävästä perheestä, sillä siinä itse Ronaldo käveli ladulla ja sitähän ei missään tapauksessa saa tehdä, ei edes miljardööri.

Kuten monissa lehdissä kirjoitettiin, tämä Lapin – ja Levin – saama huomio ei ole ihan mikään pikkujuttu, kun katsoo tämän perheen Instagramin seuraajamääriä: Ronaldolla on Instagramissa noin 646 miljoonaa seuraajaa, ja puolisolla Georgina Rodríquezillakin on 64,7 miljoonaa. (Käytin tässä paikallisen eli Kittilälehden juttua ja sen käyttämiä kuvia)

Mutta paljonko matkailijoita mahtuu Lappiin? Missä tulee raja? Entä riittääkö kaikille yrityksille työntekijöitä talvisesongin aikana? Miltä tuntuu se, että revontuliretken vaatteet puetaan kiinalaisomisteisessa paikassa, itse retkellä on oppaana jostain Etelä-Euroopan maasta oleva opas, jonka tietämys revontulista ja paikallisuudesta on tällä retkellä olleen ulkomaalaisen mielestä aivan onneton? Tällaista kertoo erään EU-hankkeen osallistuja, joka asui Suomessa, mutta oli ulkomaalainen.

Matkailun positiiviset vaikutukset ovat huomattavia, mutta ei saa unohtaa sen haittojakaan. Nyt on esimerkiksi kirjoitettu paljon autoilijoista, joiden taito ajaa talvikelillä on surkea. Esimerkiksi ennen joulua ajaessamme Kittilästä Sirkan eli Levin kautta kohti pohjoista, edessämme kahden auton päässä oli auto, joka ajoi 50 km/tunti, vaikka oli erittäin hyvä talvikeli ja talvinopeusrajoitus ko. tiellä on 80 km/tunti. Kukaan ei tästä pitkästä letkasta lähtenyt ohittamaan, sillä kaikki varmaan muistivat juuri edellisenä päivänä Rovaniemen lähellä tapahtuneen nokkakolarin, jossa menetti kaksi ihmistä henkensä.

Yksi ratkaisu matkailussa on paikalliset, usein pienet yritykset, joilla tietotaito on paikallista ja uskaltavat luvata autenttisia retkeiä. Niitä on varmaan joka puolella Lappia, mutta miten toimivat ne isot, kansainväliset yritykset? Yksi esimerkki paikallisesta on tämä Soma.adventure -yritys, joka järjestää revontuli-, lumikenkäily- ja pilkkimisretkiä turisteille pieneen erämaakylään, pois Levin humusta. Varmaan muita vastaavia yrityksiä on olemassa.

On hienoa, että matkailu työllistää paljon väkeä ja tuo tuloja kuntiin ja yrityksille. Mutta kannattaa myös muistaa äsken Ylellä nähty Kanariansaarten matkailusta kertonut Ulkolinjaja toimia, ettei Lapin matkailun kohtalo olisi koskaan samanlainen. 

(oma kuva)

Hallstatt - maailmanperintökohde ja kiinalaisten kopio

 

                         

Wienin CIFU XIII:n eli fenno-ugristikongressin aikana kävin myös Hallstattissa, mikä on yksi Itävallan suuria matkailukohteita ainakin, jos tarkastelee kesäpäivittäisten turistien määrää. Hallstatt ei ole kiinnostanut minua aikaisemmin, vaikka olen jo 1980-luvulla interreilannut sen lähistöllä monena kesänä ja kesällä 2006 olin vieraana itävaltalaisen kollegani kesämökillä Wolfgangseen järvellä.

Hallstatt kiinnosti minua nyt, koska tästä maailmanperintökohteen statuksen saaneesta paikasta on Kiinassa tehty kopio. Se on vaikuttanut myös matkailijavirtaan, sillä sen jälkeen kiinalaisturistien määrä on noussut huimasti. Nyt vielä Kiina estää koronan vuoksi sikäläisten turistien saapumisen Eurooppaan, mikä kuluvana kesänä onneksi vaikutti siten, että kaupunkiin mahtui hyvin. Toki Hallstattin suosio matkailukohteena tuli esille monella tavalla. Nämä opasteet olivat – ryhmämme oppaan mukaan – ilmestyneet juuri kiinalaisturistien vuoksi. (Ks. kopioita esim. täällä)

Itse Hallstatt on tuttu jo arkeologian opinnoista, sillä Hallstattin kulttuuri on jäänyt mieleen. Se, keltit ja suola oli esitelty paikallisessa museossa, jossa ehdin onneksi käydä pikaisesti. Myös tämän pikkuruisen kaupungin kulttuuria oli esitelty. Muuten tämän turistimatkan aikataulu oli tosi tiukka, sillä matkoihin meni yhteensä reilut kahdeksan tuntia. Paikan päällä olimme vain viitisen tuntia ja siihen sisältyi vielä laivamatka järvellä.

Hallstatt sijaitsee Hallstatt-järven ja jyrkän Dachsteinin vuoriston välissä kapealla kaistaleella. Kun kaupunkia katsoo järveltä päin, niin näyttää ikään kuin talot olisi rakennettu toinen toistensa päälle. Matkaesitteiden mukaan tämä maisema onkin yksi Itävallan kuvatuimpia. Kaunis se kyllä onkin.   

Noin puoli tuntia kestäneen risteilyn jälkeen kiipesimme kapeita portaita ylös kohti yhtä pyhiinvaelluskirkkoa, jonka pihalta – yli hautausmaan – aukesi upea näköala järvelle. Kirkon yksi aarre oli myöhäisgoottilainen puuleikkauksin tehty hieno alttaritaulu.  

 

Kirkon vieressä on myös Beinhaus eli luutalo, johon en valitettavasti ehtinyt tutustua. Tilanpuutteen vuoksi vanhat haudat on kaivettu auki ja vainajien kallot (kiillotettuina ja koristeltuina) on asetettu luutaloon. Oppaan mukaan pääkalloja oli yli 1200.

Suola on tuotteistettu hyvin; myös korkeammalla – funikulaarilla tai polkua pitkin saavutettavissa – 360 metrin korkeudessa oleviin suolakaivoksiin olisi päässyt tutustumaan. Suola on nähtävästi houkutellut ensimmäisiä asukkaita tuonne jo kivikaudella. Sekä vanhoja kaivostunneleita että kaivaustekniikoita olisi ollut nähtävillä suolakaivoksessa ja olihan niitä esiteltynä myös museonäyttelyssä. Suolaa oli ostettavissa paikan lukuisissa matkamuistomyymälöissä ja tietysti myös Itävallan myymälöissä; niin myös lähellä sijaitsevassa Bad Ischlin kylpyläkaupungissa, jossa kävin aiemmin. Siellähän keisari Frans Joosefilla oli kesäpalatsi ja siellä hän tapasi Sissin.

Museossa ollut kaivoskuilu

En nähnyt Hallstattissa kuin yhden paikan, jossa – museon lisäksi – maailmanperintökohde oli mukana nimessä ja se oli Heritage Hotel Hallstatt heti rannassa. Toki joissakin paikoissa oli niin paljon muita matkailijoita, että tämä brändäys saattoi mennä ohi.

Vähän neljän jälkeen iltapäivällä bussi lähti takaisin kohti Wieniä. Samaan aikaa näytti lähtevän monia muitakin turistibusseja. Hallstattin keskustassa ei saanut ajaa autoilla, joten kaikki turistibussit kokoontuivat tiettyyn paikkaan.

Islanti, Länsivuonot, Hildur ja Snæfellsnes

 

Akateeminen matkailu tarjoaa parhaimmillaan mahdollisuuksia käydä paikoissa, joihin ei muuten tulisi niin helposti lähdettyä. Ensimmäinen ulkomaanmatka pitkään aikaan suuntautui Islannissa pidettyyn pohjoismaiseen etnologikongressiin. Olen käynyt aiemminkin Islannissa, jolloin matka suuntautui Reykjavikin lisäksi Akureyrissä pidettyyn kongressiin. Sillä matkalla osallistuin myös Mývatnin retkeen. Lisäksi silloin koko kongressin päättäjäisillallinen pidettiin Länsivuonoilla, tarkemmin sen suurimmassa kaupungissa Ísafjörðurissa. Paikka tunnetaan parista sarjasta, aiemmin nähdystä Loukussa ja nyt televisiossa (ja areenassa) näkyvästä Blackportista, jonka osat katsoin loppuun lentokoneessa. Tämä sarja perustuu 1980-luvun tositapahtumiin ja siinä ”kaveriporukka ostaa troolarin ja kalatehtaan ja luo kala-alan yrityksen, joka kasvaa kohisten, mutta myös natisee liitoksissaan. Uusi kalastuskiintiöjärjestelmä johtaa kamppailuun vallasta ja rahasta, mikä näkyy selkkauksina niin politiikassa kuin ihmissuhteissa. ” Talouspolitiikassa käänteitä riittää Islannissa tälläkin vuosituhannella, joten siitäkin mielestä sarja on mielenkiintoinen. 

Länsivuonot olivat mielessä jo ennen Islannin matkaa, sillä kuuntelin Ísafjörðurissa asuvan Satu Rämön aluevaltauksen dekkarien maailmaan eli kesäkuun alussa ilmestyneen Hildurin. Tietääkseni aika monilla suomalaisilla tutuilla kirja oli luureissa ennen tätä Islannin konffaa. Teos onkin oiva johdatus Islantiin ja sen hieman myyttiseen historiaan ja nykypäivään. Teos aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan, nordic noiria edustavan dekkarisarjan, jossa on mainoksenkin mukaan ripaus islantilaista mystiikkaa. Rikosetsivänä toimiva Hildur asuu Ísafjörðurissa, jonne hän saa tätä kirjassa esitettyä tapahtumaketjua ratkomaan suomalaisen poliisiharjoittelija Jakob Johansonin. Molemmat pakenevat oikeastaan omaa ahdistustaan ja hankalaa elämäntilannettaan, Hildur surffaamalla ja Jakob kutomalla suosittuja islantilaisvillapaitoja.

Hildur on trilogiaksi tarkoitetun sarjan ensimmäinen teos. En lue dekkareita, joissa mässäillään väkivallalla. Dekkarien lukeminen on myös oiva tapa tutustua paikkoihin ja kieleen, kuten ollessani Baselissa vaihdossa. Ne ovat oivaa ”kotiseutukirjallisuutta”. Silloin luin baselilaisen kirjailijan, Hansjörg Schnaiderin sarjaa paikallisesta konstaapeli Hunkelerista. Näin tutustuin sekä saksan kieleen että paikkakuntaan ja Elsassin rajaseutuun, johon Basel joidenkin mukaan kuului. Saksaksi lukemisen lisäksi pyrin lukemaan Pohjois-Ruotsiin sijoittuvat ruotsiksi kirjoitetut dekkarit sekä suomeksi kirjoitetut Suomen Lappia käsittelevät. Näiden lisäksi luen mielelläni tällaiset pohjoisiin alueisiin sijoittuvat dekkarit, kuten Hildurin.

Hildurissa toki kuolee ihmisiä, mutta tappamisella ei mässäillä, vaikka kirjan tapahtumat ovatkin karmeita. Lisäksi siinä on vahvasti mukana Islannin luonto ja maisema sekä jotkut islantilaiset erikoisuudet. Onko niin, että Rämö Suomessa syntyneenä ja kasvaneena pystyy kirjoittamaan asioita, jotka islantilaisille itselleen ovat liian itsestään selviä? Teoksen tapahtumasarja selittyy myös Islannin historialla ja väestöllä – näin lopussa selviää myös kirjan hieman kryptinen alkuosa. Pieninä sivujuonteina kirjassa on myös kirjailijan omasta elämästä asioita, kuten esimerkiksi kutominen ja juokseminen. Kakkososaa kannattaa odottaa!

Tämän kirjoituksen kuvat ovat kongressin viimeisenä päivänä tekemältämme Snæfellsnesin retkeltä. Monet paikat ovat tuttuja esimerkiksi Games of Thronesista tai nyt areenalla näkyvästä Fractures-sarjasta.

Pallashotellin jälkiä luonnossa ja muistoissa

Vanha Pallaksen hotelli, 1938. Museoviraston kuvakokoelmat (HK19731119:2105), Pietinen, Vähäkallio, Hämäläinen.

Kävin pitkästä aikaa Pallastunturilla, jossa olen 1980-luvulla ollut matkailuhotellissa töissä useana vuonna keväisin ja kesäisin. Se olikin hyvä työpaikka opiskelijalle! Silloin se kuului vielä Suomen Matkailuliitolle, matkailun valtakunnalliselle keskusjärjestölle. Se perustettiin 1887 ja ajautui konkurssiin 2001. Näin koronakesänä kotimaanmatkailu on suosittua ja pysäköityjen autojen jono oli yhtä pitkä kuin keväällä hiihtoaikana. 

 

Nykyinen hotelli.

Pallaksen alueesta voi hyvin sanoa, että se edustaa hyvin kotimaisen tunturimatkailun alkuvaiheen paikkoja. Samalla siihen liittyvät vahvasti luontoon kuuluvat kansalliset erityispiirteet, jotka ovat näkyvissä myös tänään. Sijaitseehan siellä Suomen vanhin kansallispuisto, joka perustettiin jo 1938. Tähän silloiseen Pallas-Ounastunturien puistoon on 2005 yhdistetty Ylläs-Aakenustunturin suojelualue. Tämä uusi kansallispuisto sai nimekseen Pallas-Yllästunturin kansallispuisto. 

Pallastunturin matkailuhistoria kertoo Lapin matkailurakentamisen historiasta 1930-luvulta alkaen. Vuonna 1938 avattiin Pallastunturille puurajan yläpuolelle upea funkishotelli varakkaita, etupäässä hiihtoturisteja varten. Hotelli oli osaksi omavarainen, sillä vajaat 10 kilometrin matka lähimmältä maantieltä hoidettiin lumen aikaan pororaidoilla. Siellä oli mm. oma sähkölaitos ja lehmiä, kanoja ja porsaita. Kyseessä oli ensimmäinen hiihtourheilua varten rakennettu matkailurakennus eikä sen rakentamisessa ja varustamisessa markkoja säästetty. Tämä valkoiseksi rapattu funkishotelli muodosti näyttävän kontrastin puuttomassa tunturimaastossa. Hotellin suunnittelivat Väinö Vähäkallio ja Aulis Hämäläinen. Myös sisätiloihin ja sisustukseen satsattiin; mm. Artekin kalusteet, Aino Aallon kankaat ja Paavo Tynellin valaisimet. Jatkosodan aikana saksalaiset sotilaat lomailivat täällä ja Lapin sodan loppuvaiheissa hotelli räjäytettiin. Sitä todistivat mm. pari läheisen paliskunnan poromiestä, joiden tehtävänä oli vahtia poroja tunturissa. Räjäytyksen jäljet siivottiin vasta 1980-luvulla lopullisesti, toki vieläkin on näkyvissä tiilenpaloja ja vähän rautaromua.

 

Vanhan hotellin paikalta.

Sota katkaisi myös hyvin alkaneen matkailubuumin. Jälleenrakennusaika näkyy hyvin matkailurakentamisessa. Tänne alemmas puurajalle rakennettiin uusi hotelli vuonna 1948. Hotellin suunnitteli silloisen omistajansa Suomen Matkailijayhdistyksen arkkitehti Jouko Ylihannu. Hirsiseinäisenä ja uudessa paikassa se ei pistänyt samalla tavalla silmään kuin edellinen, modernilta näyttänyt funkishotelli. Tässä hirsihotellissa on nähtävänä kansallisromantiikkaa ja viittauksia saamelaiskulttuuriin, joka on näkynyt erityisesti hotellin ja ravintolan sisustuksessa sekä mm. tarjoilijoiden asuissa.

Pallaksen hotelli kuuluu nykyään Lapland Hotels -ketjuun, joka on halunnut rakentaa paikalle uuden, suuremman hotellin. Pallaksien alue liitettiin vuonna 2004 Muonion kuntaan Kittilän kunnan valituksista huolimatta. (ks. tästä)   Matkailuhotelli sijaitsee valtakunnallisesti arvokkaalla maisema-alueella "Pallastunturit", joka on luokiteltu myös kansallismaisemaksi. Hotellin on nähty sijoittuvan hyvin viiden, Pallas-, Palkas-, Pyhä-, Taivas- ja Laukukeron maisemaan. Korkein näistä on Taivaskero eli Himmelriiki. 

Hotellin – ja toki myös samassa pihassa sijaitsevan metsähallituksen luontokeskuksen – lähellä on myös ympäristötaidetta. Viiden taiteilijan töissä on käytetty etupäässä luonnonmateriaaleja, kuten kiviä, kasveja ja puuta, joten niiden pitäisi sulautua osaksi luontoa.

Täältä lähtee myös mm. suosittu vaellusreitti kohti Hettaa sekä lyhyempiä reittejä.
Pallakset ovat myös poronhoitoaluetta, ja hotellin lähellä sijaitsee mm. merkitysaitaus.