Lukijat

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Elokuva elämästä DDR:ssä


Kävin lähileffateatterissa – alle 10 minuutin kävelymatka – katsomassa yhden saksalaisen uutuusleffan, Barbaran. Kiitos Allulle, joka suositteli tätä minulle.  Elokuva kertoo nuoren naislääkärin, Barbaran elämästä DDR:ssä kesällä 1980. Nainen (häntä esitti Nina Hoss) oli anonut lupaa maasta poistumiseen ja hänet karkotettiin Berliinistä jonnekin Itämeren rannikon syrjäseudulle sairaalaan, jossa hänen elämänsä oli jatkuvasti suurennuslasin alla. Elokuva sai Christian Petzoldin ohjauksesta Berliinin kansainvälisten filmifestivaalien hopeisen karhun. Barbara ei kuulu siihen sarjaan elokuvia (Toisten elämää tai Goodbye Lenin) jotka synnyttävät ossinostalgiaa. Siinä ei ole mukana niitä tyypillisiä DDR:n kliseitä, maan yleistä harmautta ja miten huonosti kaikilla menee – Stasia unohtamatta. Ihmiset elävät elämäänsä, tekevät siihen kuuluvia asioita, toiset vahtivat ja toiset ovat vahdittavina julmassa systeemissä.  Systeemin julmuus tulee monin tavoin esille, mutta kyseessä on myös rakkaustarina.  En viitsi paljastaa juonta, jos elokuva tulee Suomeen. Suosittelen. 



Elokuvaa oli siinäkin mielestä nautinnollista katsoa, koska alkuperältään saksankielistä elokuvaa ei voida dupata enää saksaksi - anteeksi saksaksi sanotaan: zu synchronisieren. Keskustelin tästä eilen yhden paikallisen näyttelijän kanssa, joka tekee myös näitä synkronisointeja. Se on suuri työllistäjä Saksassa. Mutta jotenkinsakin oudolta kuulostaa, kun esimerkiksi menneellä viikolla Oslon terroristioikeudenkäynnin yhteydessä haastateltujen ihmisten puheenvuorot on dupattu saksaksi ja alta kuulee heikosti norjan tai englanninkielisen puheen. Samassa teatterissa menee muuten myös Iron Sky.

Tämän päiväisessä Franfurter Allegemeine Sonntagszeitungissa oli elokuvan miespääosan esittäjän, Ronald Zehrfeldin haastattelu. Valitettavasti en löytänyt tätä haastattelua nettilehdestä. Zehrfeld oli 13-vuotias kun muuri murtui.  Lapsuudestaan DDR:ssä hänellä on paljon muistikuvia, joita hän on nyt myöhemmin näyttelijän ammatissaan reflektoinut.  Judoharrastuksen kautta  hän kertoi omistaneensa juuri urheilun kautta sinisilmäisen,  naivin ja samalla ylpeän katseen DDR:ään, mutta sanoi nyt jälkeen päin ymmärtäneensä, että aikuisten suhde maahan oli erilainen, jännittynyt ja sitä hän ei silloin lapsena käsittänyt.

Päivän havainto: täydessä leffateatterissa soi vain yhden kerran kännykkä, mutta sen omistaja – mies – myös puhui siihen.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Lähikaupan hyllyltä


En ole ainoa, joka huvikseen tai ajankulukseen ulkomaanmatkoilla käy kurkistelemassa ruokakauppojen valikoimia. Elintarvikekauppojen valikoimat erilaisine tuotteineen ovat kiinnostavia arkielämän tutkijoille. Kauppojen valikoimista voi tehdä monenlaisia havaintoja. Lähikauppani on noin 300 metrin päässä sijaitseva pikkuliike, joka kuuluu Edeka-ketjuun. Edeka Group on Wikipedian mukaan Saksan suurin supermarkettien liittymä.  Tämä lähikauppa muistuttaa enemmän kivijalkapuotia kuin supermarkettia, mutta sieltä löytyy ihan kiitettävästi jokapäiväiset elintarvikkeet.  Edeka on ollut aiemmin osuusliike, joka perustettiin vuonna 1898 nimellä E.d.K.(Einkaufsgenossenschaft der Kolonialwarenhändler). Myöhemmin nimi lyhennettiin Edekaksi, kuten lyhenne jo kuuluikin.   

Tärkeintä lähikaupassa on se, että siellä on melko hyvä valikoima vähälaktoosisia (tai laktoosittomia) tuotteita: maitoa, jogurttia, raejuustoa, rahkaa, voita ja kirnupiimää. Siinä ne taisivatkin olla. Leipävalikoima itse kaupassa on huono, sillä tuore leipä ostetaan leipomomyymälöistä, joita tässä asunnon lähellä on useita. Täkäläinen leipä ei oikein kestä säilyttämistä, joten se pitäisi käydä aamuisin hakemassa. Nämä myymälät ovat auki jo klo 6 lähtien, joten aikaa olisi, jos vain jaksaisi tai ehtisi. Edellisenä päivänä ostetut ovat auttamatta kuivia korppuja. Löysin kuitenkin Edekasta Pågenin, siis ruotsalaista, ruisleipää, joka säilyy. Suomi-nälkään kaupasta saa tarvittaessa myös hapankorppuja ja Fazerminttuja. 

Vaikka kauppa on pinta-alaltaan pieni, on siellä sekä juusto- että lihatiskit ja kassojen jälkeen vielä leipätiski. Hedelmien ja vihannesten hintataso voisi olla hieman alhaisempi ja valikoima laajempi – toki paikallisia omenia on jotain seitsemää sorttia. Lähikauppaakin lähempänä on torstaisin ja lauantaisin kadunvarsitorimyynti, ns. maalaistori. Niissäkin hintataso on aika korkea, mutta valikoima laajempi kuin lähikaupassa. Nyt on parsa-aika, mutta parsa ei ole mikään ”sisäänheittotuote” hinnan suhteen, vaan laadun. Sitä on monta lajia ja laatua tarjolla ja parsaahan voi syödä vaikka joka päivä. Valitettavasti sitä ei ole Mensassa tarjolla. Tänään oli ruokalistalla keitettyä parsaa, voita, hieman juustoraastetta ja kinkkua sekä lasi viiniä. 

Päivän havainto: jäätelöpallo maksaa 1 euron.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Kummallisia kysymyksiä verotoimistossa

Olen hoitanut miltei päivittäin tähän ulkomailla työskentelyyn liittyviä hallinnollisia asioita. Viimeisimpiä niistä oli käynti verotoimistossa, jotta vältyn kaksinkertaiselta verotukselta. Lähin verotoimisto sijaitsee Päärautatieasemaa vastapäätä olevassa Biberhausin talossa, joka on rakennettu 1909 suunnittelijoina arkkitehdit  Johann Gottlieb Rambatz ja Wilhelm Jollasse. Samassa talossa sijaitsee myös Ohnsorg-teatteri.

Verotoimisto löytyi sisätiloiltaankin hulppean näköisen talon toisesta kerroksesta, tosin verotoimiston kyltti oli talon seinässä melko pienellä. Ilmoittautumisluukullakin sanottiin Schönen Guten Tag - tätä tervehdystä olen ihmetellyt, että jos päivä ei kerta kaikkiaan ole hyvä, niin tällainen ylipirteä ja yliystävällinen tervehdys vain ärsyttää entistä enemmän. Täytin lomakkeen ja sain numerolapun ja viiden minuutin odottamisen jälkeen pääsin sisälle tapaamaan verovirkailijaa. "Miksi ihmeessä olette tulleet Suomesta tänne Saksaan töihin? Siellä on paljon hienompaa ja paremmin asiat kuin täällä." Suoraan sanoen hämmästyin moista aloitusta. Ainut vakava kysymys, jonka virkailija esitti minulle oli se, että joko minulla on täällä henkilönumero? Numero kai löytyi, sillä hän pystyi tekemään minulle tarvitsemani paperin, allekirjoitti ja leimasi sen sekä antoi vielä puhelinnumeron, josta voin kysyä tarvittaessa neuvoja. Sitä ennen hän kysyi vielä, että onko minulla suomalaista rahaa mukana. "Siis mitä ihmettä, suomalaista rahaa?" Mietin hetken. "Kolikoitako?"  "Joo." "Hetkinen, katson. Ei valitettavasti ole, kaikki kolikot ovat saksalaisia." Sääli, ne ovat niin kauniita." Olin aina luullut, että tämä euron kolikoiden kerääminen on kaupunkitarina, mutta ei se näköjään ole. Suomalaiset hilla ja laulujoutsen näköjään päihittävät vieläkin kotkat.

Verotoimistossa käynti sujui kaiken kaikkiaan niin nopeasti ja joutuisasti, että en ole ihan varma, että onko kaikki varmasti nyt oikein. Tällä viikolla se selviää. Jos näin on, niin olen päässyt aika helpolla tästä kuuluisasta saksalaisesta byrokratiasta, vaan vielä ei kannata huokaista helpotuksesta. Sitten vasta, kun ensimmäinen palkka tulee tilille.

Toinen asia, jota ihmettelin verotoimistossa oli täkäläinen - vai onko se laajemminkin saksalainen - käytäntö. Samassa huoneessa oli kaksi virkailijaa ja siis eri asiakkaat, joten ei mitään yksityisyyttä asioiden hoidossa. Toinen virkailija ja asiakas, vanhempi mieshenkilö, hoitivat asioita niin äänekkäästi, etten aina meinannut kuulla omia ajatuksiani. He eivät kyllä kuulleet minun asiasta yhtään mitään eikä se varmaan heitä kiinnostanutkaan.

Päivän havainto: jopa alimmat astiakaapin hyllyt ovat liian korkealla.

Edit: Unohdin kertoa, että Biberhausissa on Pater noster -hissi, mutta sitä ei voinut käyttää - ei ainakaan eilen!




sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Elsassin viinitiellä


Vietin pääsiäistä Elsassin Viinitien varrella. Tämä Route des Vins d’Alsace kulkee Marlenheimin ja Thannin välillä 170 kilometrin matkan. Majoituimme Andlaun kylässä vanhaan myllyyn rakennettuun mukavaan perhehotelliin. Magnoliat, kirsikkapuut ja ihmepensaat ihastuttivat kukkaloistollaan. Sunnuntaiaamuna satoi vähän räntää ja 400 metrin korkeudessa lunta, mutta ei se estänyt meidän pääsiäispatikkamatkaa. Monissa kylissä on viinitarhojen seassa kulkevia kävelyreittejä.
Andlau.
Elsass on raja-alue, jota voi historiallisena, kieli- ja kulttuurialueena verrata Tornionlaaksoon, jossa myöskään poliittiset rajat eivät ole yhteneviä kulttuuri- ja kielirajojen kanssa. Elsass, josta nykyään suositellaan käytettävän ranskankieleen perustuvaa nimitystä Alsace, on ollut rajavaltioiden välinen kiistakohde; milloin se on kuulunut Preussille, milloin Ranskalle ja milloin Saksalle. Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien Alsace on kuulunut Ranskalle. Asukkaat ovat maksaneet kovan hinnan poliittisten rajojen siirtelystä. Alsacen sijainti Saksan ja Ranskan rajalla näkyy ja kuuluu vieläkin alueen kulttuuriperinnössä, vaikka Alsacen murteen käyttö on Ranskan alaisuudessa hävinnyt miltei kokonaan. Muualla Euroopassa tapahtunut kansallisten murteiden ja aluekielten voimakas esiinnousu ei – ainakaan vielä – ole Alsacen murteen asemaa parantanut. Tosin jo vuonna 1996 julkaistiin Alsacen murteella De Asterix an de Olympische Spieler. Lapset ja lapsenlapset eivät ymmärrä isovanhempiensa puhumaa murretta, vaan käyttävät yksinomaan ranskaa. Vieraan silmissä Alsacen murre näkyy tänä päivänä lähinnä kaksikielisinä katukyltteinä joissakin elsassilaisissa kaupungeissa, kuten mm. Strasbourgissa ja Sélestatessa, ja sitä voi yrittää tunnistaa paikallisradion lähetyksistä. Maailmansodissa kaatuneiden muistomerkeissä näkyi olevan enemmän saksalaisia kuin ranskalaisia nimiä, mutta tämä ei ole minkään järjestelmällisen havainnoinnin tai dokumentoinnin tulosta, vaan perustuu muutamasta kylästä bongatuista tauluista tehtyihin havaintoihin.


Kaksikielinen katukyltti Sélestaten keskustasta.

Alsacelaisessa kulttuuriperinnössä on yhä näkyvissä sekä germaanisia että gallialaisia vaikutteita. Viehättäviksi korjattuihin ristikkoseinätekniikalla rakennettuihin taloihin voi tutustua niin Petit Francessa, Alsacen alueen pääkaupungin Strasbourgin vanhassa kaupunginosassa kuin alueen kolmanneksi suurimman kaupungin Colmarin vanhassa keskustassa. Petit Francen vastapainoksi siellä sijaitsee Petit Venice. Alsacelaisia keramiikka-astioita myydään niin tavarataloissa kuin lukuisissa matkamuistomyymälöissä. Ne tunnistaa alsacelaisiksi koristelunsa, kukka- ja lintumotiivien käytöstä. Haikaroin ja kukin koristelluissa, siniseksi ja vihreäksi maalatuissa kannellisissa savipadoissa kypsytetään yhä tänään alueelle ”perinteistä” lihaperunapataa, josta ranskaksi käytetään nimeä le baeckaoffe, saksaksi puolestaan Backofen. Muita alueelle tyypillisinä markkinoituja ruokia ovat Flammkuchen, täytetty liekkipiirakka sekä Chocroute – Alsacen murtella sûrkrût – joka on porsaanlihaa, makkaroita ja hapankaalta sisältävä ruokalaji. Niin ja viini, sitä tuottavat alueen lukuisat viinitilat. 

Viiniostoksilla...
Vielä pääsiäisen aikana näissä viinikylissä saattoi kuljeskella rauhassa. Esimakua matkailusesongin vilinästä toki sai Colmarin keskustasta ja parissa muussa kylässä. Kaikkialla sai ihailla myös monenlaisia pääsiäiskoristeita ja kukkaistutuksia. Colmarissa oli vielä avoinna pääsiäismarkkinat. Kaupunki on tunnettu myös joulumarkkinoistaan. 

Pääsiäiskoristeluja Colmarista


Colmar on Elsassin kolmanneksi suurin kaupunki Strassbourgin ja Müllhousenin (jossa on yhteinen lentokenttä Sveitsin Baselin ja Saksan Freiburgin kanssa) jälkeen. Colmariin kannattaa matkustaa ihan pelkästään sen viehättävän keskustan (ja elsassilaisten viinien) takia, mutta siellä on myös mielenkiintoinen museo, Unterlinden, joka sijaitsee kunnostetussa domikaaniluostarissa. Museon vetonaula on saksalaisen Mathias Grünewaldin 1512–1516 maalaama Isenheimin alttaritaulu, joka on moniosainen polyptyykki, josta ovat kirjoittaneet mm. Paavo Rintala ja Hannu-Pekka Björkman.  Tämä Isenheimin alttaritaulu sai kuulemma kirjailija Paavo Rintalan niin voimakkaaseen hurmioon, että hän kirjoitti aiheesta kirjan. (Linkeistä kiitos Allulle!)  Colmarissa on myös kuvanveistäjä Frédéric Auguste Bartholdin museo. Barthold on tehnyt mm. Vapaudenpatsaan. Bartholdin museo jäi toiseen kertaan… Kiitokset matkaseuralle erilaisesta, mutta erittäin mukavasta pääsiäisestä! (Erilaisesta, koska yleensä olen hiihtämässä pääsiäisenä...)



Päivän (15.4.2012) havainto Hampurista: useat kulkevat vielä talvikengissä, kuten niissä UGGeissa. Itselleni olisivat sandaalit riittäneet.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Hampurissa sataa aina


Olen oppinut jo sen, että Hampurissa sataa aina, joten sateenvarjo kannattaa ottaa mukaan, vaikka aamulla aurinko paistaisi. Iltapäivällä mennessäni Raatihuoneen lähellä sijaitsevaan paikalliseen maistraattiin tekemään tilapäivästä muuttoilmoitusta sateenvarjoa olisi tarvittu. Pitääkö minun tehdä valitus, sillä olen lukenut täkäläiseltä ystävältäni lahjaksi saamaani Gebrauchsanweisung für Hamburg- kirjaa eikä siinä ole puhuttu jokapäiväisestä sateesta vielä mitään! Tosin luen parhaillaan lukua HafenCitystä, aavekaupunki vai metroli? Tai ehkä sää ei ole niin tärkeä tekijä Hampurissa?

 
Muuttoilmoituksen tekeminen sujui nopeasti ja tehokkaasti eikä siellä oltu lainkaan kiinnostuneita siitä, kuinka kauan aion täällä viipyä. Lähtöpäivän voi kuulemma ilmoittaa jälkikäteen sähköpostilla Suomesta. Sain muutamassa minuutissa todistuksen EU:n kansalaisena vapaasta liikkumisoikeudesta Saksassa, mutta jouduin maksamaan siitä kymmenen euroa. Korvaakohan työnantaja sen minulle? :) Joudun vielä käymään verotoimistossa, mutta siellä kuulemma voisi asioida myös verkossa. Ehkä konsultoin kollegoja siitä, miten tämä kannattaa hoitaa.

Tuon toimiston läheisellä metroasemalla sijaitsevasta kauppakeskuksesta kävin ostamassa mm. tuoksutonta pesupulveria - sitä onneksi löytyi täältä. Samasta kaupasta löytyi myös laktoositonta jogurttia ja hyllykaupalla eko-, bio- yms. tuotteita. Se miksi tästä kauppakäynnistä mainitsen, johtuu pienestä mutta tärkeästä arkipäivän havainnosta: ostosten pakkaamista varten ei kassan jälkeen ole tilaa. Täytyy nähtävästi ruveta tekemään tehokkaampaa havainnointia, joko osallistuvaa tai osallistumatonta, jotta näen miten paikalliset selviävät ostoksistaan aiheuttamatta metrien jonoa kassalle. Muutama vuosi sitten Saksan lahja suomalaisille kuluttajille, ”lidllidllidl” joutui taipumaan suomalaisten tavoille ja muuttamaan kassapöytiään. 

Palatessani metrolla ”kotiasemalle” Hallerstrassille, niin siellä sijaitsevaan apteekkiin oli taas ulos asti ulottuva jono. Muista arkisista havainnoista myöhemmin, nyt täytyy viimeistellä huomisen luento aiheesta ”Die Finnen sind….”


Edit: Päivän havainto: tunnetaanko täällä talouspaperia?

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Saksan opiskelua

Olin tänään illalla ensimmäistä kertaa saksan kurssilla, joita germanistiikan laitos pitää saksaa vieraana kielenä opiskeleville. Kurssin nimenä oli Akadesmisches sprechen und vortragen, joten kurssin aikana joutuu keskustelemaan, olemaan puheenjohtajana, argumentoimaan, pitämään erityyppisiä esitelmiä ja referoimaan keskusteluja tms. Tavoitteena on oppia käyttämään saksaa akateemisissa ympyröissä. Kurssille tuli opettajankin hämmästykseksi 30 osanottajaa, eri-ikäisiä, mutta suurin osa Erasmus- tai muita vaihto-opiskelijoita. Ketään ei kuitenkaan kurssilta heitetty ulos, vaan opettaja jakoi sen kahteen osaan, jolloin molempia ryhmä "saa opetusta" tasan 60 minuuttia. Hyvä ratkaisu, sillä noin suuressa ryhmässä ei tarvitsisi olla aktiivinen ja siinäkin ryhmässä näytti olevan pari sellaista, jotka puhuvat, vaikka sanottavaa ei olisi. Nuorten perustutkinto-opiskelijoiden lisäksi oli muutama sellainen, joka opiskeli toista tutkintoa. Korealaisia, japanilaisia, venäläisiä ja kiinalaisia oli runsaasti joukossa.

Kuinka ollakaan, tälläkin tunnilla päästiin keskustelemaan yliopistopolitiikasta, rahoituksesta ja byrokratiasta. Eilen illalla oli nimittäin samassa luokkahuoneessa - iso, ruma luokka, jossa epämukavat tuolit - oli pidetty paneelikeskustelu aiheesta Wissenschaft als Beruf: Traumjobb oder Sackgasse. Keskustelussa emme päässeet paneelikeskustelun tuloksiin, sillä suurimman osan ajasta keskusteltiin siitä, että miksi ihmeessä tärkeä ja ison yleisön kerännyt paneelikeskustelu pidettiin ikävässä ja pienessä luokkahuoneessa, vaikka talossa olisi suuria luentosaleja. Syynä on se, että yksityiset korkeakoulut vuokraavat iltaisin nämä salit käyttöönsä, jotta voivat nauttia Hampurin yliopiston nimestä omissa mainoksissaan.  Ehkä kohta myös muualla? Ai niin, yliopistothan maksavat jo vuokraa tiloistaan Suomessa, joten tätä keinoa ei voi käyttää.

Joka ei ollut eilisessä paneelikeskustelussa, voikin sitten vaikka tutustua Max Weberin vuonna 1922 pitämään samannimiseen esitelmään tai vuonna 2009 Vastapainon julkaisemaan teokseen Tiede ja politiikka - kutsumus ja ammatti, jonka ovat suomentaneet Tapani Hietaniemi ja Risto Hannu. (http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=322) Kotitehtäväksi saimme selvittää oman maamme koulutusinvestointeja; käytetäänkö koulutukseen 3 % vai jopa sen alle BKT:sta. Itse asiassa BKT-osuus ei taida olla kovin hyvä mittari, sillä suhdannekehitys vaikuttaa tuohon osuuteen. Mutta kai  kotiläksyt täytyy tehdä, jotta "ei menetä kasvojaan". Byrokratiakeskustelu ei päätynyt umpikujaan, mutta byrokratiasta saan enemmän kokemuksia huomenna, jolloin menen ilmoittautumaan asukastoimistoon ja hoitamaan verotukseen ja sosiaaliturvaan liittyvät asiat. 

Pääsiäismatkasta Elsassiin kirjoitan myöhemmin ja paremmalla ajalla kunhan olen oppinut laittamaan kuvia ja linkittämään jotain. Mutta tekemällä oppii, niinhän ne entiset kansatieteen professorit neuvoivat seuraajiaan.  Ja tavoitteenanihan on myös oppia saksaa.







keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Osoitteeni on Hamburg, Rotherbaum

Ensimmäiset päivät Hampurissa ovat takana. Maanantai-aamuna kollegani yliopistolta haki minut lentokentältä ja toi majapaikkaani, yliopiston vierastaloon. Sen sijainti on työpaikkaan nähden loistava, sillä suomalais-ugrilaisten kielten laitokselle on vain muutaman minuutin kävelymatka. Lähimmälle U-bahnasemalle kävelee myös alle viidessä minuutissa ja parin korttelin päässä sijaitsee etnografinen museo, jossa ehkä vierailen lähiaikoina. Suomalais-ugrilainen laitos sijaitsee hieman syrjässä pääkampukselta, mutta aivan sopivan kävelymatkan päässä, mikäli haluaa mennä sinne Mensaan syömään lounasta. Olen moittinut Assarin ullakkoa meluisaksi, mutta se ei ole mitään Mensan keskipäivän äänimaisemaan. Ääni menee, kun yrittää siinä keskustella lounasseuralaisen kanssa! 

Asun vierastalossa yksiössä, jossa on oma keittokomero ja kylpyhuone. Vierastalon omistaa säätiö Stiftung Weltweite Wissenschaft, joka saa tuloja juuri minunkin maksamana vuokrana sekä lahjoituksina. Talo on muutama vuosi sitten korjattu ja siinä on useita viihtyisiä aulatiloja, joissa pidetään mm. näyttelyitä, erilaisia kulttuuri- ja edustustilaisuuksia. Esimerkiksi yliopiston rehtorin vastaanotto uusille professoreille pidetään tämän vierastalon salissa. Talo itsessään on oman päivityksen arvoinen ja ehkäpä teen sen myöhemmin. Talo on alun perin vuonna 1890 rakennettu korkeatasoiseksi vuokrataloksi. Jotain entisestä loistosta voi havaita talon koristellusta julkisivusta ja esimerkiksi minun huoneen seinä- ja kattokoristeista, joista ehkä kuvia myöhemmin.
Ensimmäinen seikka, jonka tästä talosta huomasin, olivat kuitenkin sisäänkäynnin edessä jalkakäytävällä olevat kompastuskivet, saksaksi Stolperstein, jotka muistuttavat asukkaita ja ohikulkijoita holokaustin aikana murhattujen juutalaisten, romanien, kommunistien, homoseksuaalien ja vammaisten kohtalosta. Kivet on ”pystytetty” uhrien kotien edustalle eteen muistuttamaan siitä, mistä heidät on haettu. Kivien tarkoitus ei tietenkään ole kompastuttaa ketään ja ne eroavat katukäytävästä vain ulkomuotonsa avulla. Niihin on kaiverrettu edesmenneen asukkaan nimi ja syntymäaika, ajankohta, milloin hänet on viety ja missä hän on murhattu tai kuollut. Talossa asuneet Julius ja Amalie Hirshbaum, tapettiin tai katosivat Minskissa. Kivien idean takana on taiteilija Gunter Demnig, jonka aloitteesta ensimmäiset kivet on asetettu vuonna 1997. Jo näiden parin päivän aikana olen nähnyt kymmeniä kompastuskiviä näillä lähikaduilla tässä Rotherbaumin kaupunginosassa, jota en vielä oikeastaan tunne vielä yhtään lukuun ottamatta yliopistoa, asemaa ja paria ruokakauppaa. Alueelle ovat rakentaneet varakkaat hampurilaiset asuin- ja liiketalojaan, ja nyt viime aikoina niitä on korjattu entiseen loistoon – aivan kuten tämä vierastalokin. Juutalaisesta historiasta kertoo myös se, että yliopiston takana sijaitsee Talmud Tora Schüle, joka perustettiin vuonna 1805, suljettiin 1942 ja avattiin uudestaan 2002. 

Pääsiäisen jälkeen tutustuminen lähiympäristöön jatkuu, ehkäpä löydän kaupan, josta saan hajustamatonta pesuainetta ja tiskiainetta. Onneksi täällä pitkäperjantai on vapaapäivä päinvastoin kuin katolisella alueella. Hyvää pääsiäistä ja aurinkoisia hiihtokelejä pohjoiseen!