Die spinnen die Finnen jne - väittävät saksalaisvävyt

Viime vuosien aikana on ilmestynyt useita saksalaisten miesten kirjoittamia kirjoja Suomesta ja suomalaisista. Näillä kirjoilla on monia yhdistäviä tekijöitä, joista tärkeimpänä on se, että kirjoittajat ovat kaikki (olleet) naimisissa suomalaisen naisen kanssa. Ne ovat eräänlaisia fiktion, matkakirjan ja omaelämänkerrallisen tarinoinnin yhdistelmiä eikä teoksen kertojaa pidä ottaa kirjailijan alter egona, vaikka joissakin tapauksissa yhtäläisyyksiä heidän väliltä voi löytää. Toki vastaavanlaisia saksalaisvävyjen tai maassa kauan aikaa asuneiden kirjoja ilmestyy muistakin maista kuin Suomesta, joten tämä genre ei ole mitenkään harvinainen. 

Yliopistolla pitämäni ”Wie Finnen sind” -kurssin osanottajien piti lukea yksi näistä teoksista ja lyhyesti referoida ja keskustella näistä kirjoista.  Nämä kirjat ovat Eberhard Apffelstaedt: Finnen?Finnen! (Heiner Labonde Verlag  2009), Wolfram Eilenberger: Finnen von Sinnen. Von einem, derauszog, eine finnische Frau zu heiraten (Blanvalet 2010), Dieter Hermann Schmitz: Die spinnen die Finnen. Mein Leben im hohen Norden. (Ullsten 2011) ja Roman Schatz: Der König von Helsinki oder wie ich der berühmteste Deutsche Finnlands wurde.  Muitakin tämäntyyppisiä kirjoja voi olla, mutta näistä neljästä me keskustelimme.

 Finnen? Finnen! -teokselle on jatkoa.

Myös näistä kirjosta löytyy lukunäyte.

Schatzin saksankielisen teoksen provosoiva kansi on herättänyt Suomessa hämminkiä.

Yleisesti ottaen opiskelijat – mukana on myös kaksi suomalaistaustaista aikuisopiskelijaa – suhtautuvat kirjoihin erittäin myönteisesti. Yhden, Apffelstaedtin matka suomalaiseen kulttuurin on alkanut jo 1960-luvun lopulla. Tämän vuoksi hänen kirjastaan Saksassa jo kauan asunut lukija odotti vertailua 1960- ja 2000-luvun Suomen välillä sen sijaan, että kirjoittaja huumorin varjolla esitteli Suomen eri paikkoja. Vaikka kirjat sisältävät joskin kaikki suomalaisiin ja Suomeen liitetyt kliseet ja stereotypiat, niiden sävy on ystävällinen ja arvostava. Joitakin yksityiskohtia kirjoissa ihmeteltiin, mutta muuten opiskelijat pitivät kirjoista ja niiden tunnelmasta. Heidän mukaansa ne - kun kliseet ja streotypiat ohittaa - kertovat kevyellä otteella ja hauskasti suomalaisesta kulttuurista. Jotan saksalaisista markkinoista kertoo se, että kahden kirjan (Eilenbergin ja Schmitzin) kannet ovat jokseenkin samanlaiset: sauna, järvi ja laituri, veteen hyppäävät miehet ja viinapullo. Pelkätään kannen perusteella kirjaa ei kannata hylätä, sillä sisältö on monipuolisempi kuin mitä kansi kertoo. Suomalainen puoliso ja hänen sukulaiset ovat opettaneet saksalaisvävyn suomalaisen kulttuurin saloihin. Saksalaisvävyt pitävät suomalaisista,  mitä nyt ihmettelevät välillä jotain. Eikä se suomen kielikään ole niin vaikea kuin jotkut väittävät.  

Mutta, spinnen die Finnen todella enemmän kuin saksalaiset vai onko kyseessä vain se, että sanat rimmaavat loistavasti yhteen?  En edes epäile, vaan olen varma, että kyseessä on jälkimmäinen vaihtoehto.

Ainakin rakkauskertomus suomalaiselle naiselle, Finnen von Sinnen. Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu verhairaten -teos on suomennettu. Minun suomalainen vaimoni on ilmestynyt vuonna 2011 Siltalan kustantamana.  Täältä löytyy lukunäyte teoksesta sekä kirjailijan esittely. Kirjan suosiosta Saksanmaalla kertoo jotain se, että se on ilmestynyt Spiegelin betsellerinä. Kirjan alussa saavutaan Turun rautatieasemalla ja asutaan jonkin aika ylioppilaskylässä.

Dieter Hermann Schmitzin teos Die spinnen die Finnen. Mein Leben im hohen Norden, kertoo puolestaan myös yliopistomaailmasta, sillä suomalaiseksi haluava käännöstieteen lehtori työskentelee käännöstieteen laitoksella. Tätä laitosta ei ole olemassa, mutta eihän sillä ole mitään tekemistä yliopistojen nykytodellisuuden kanssa.  

Missä viipyy suomalaisnaisen/isten kirjoittama vastine näille kirjoille? Professori Outi Tuomi-Nikulan loppuunmyyty teos Saksansuomalaiset on ilmestynyt jo vuonna 1989 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana ja ulkosuomalaisista sekä täällä Saksassa että muualla on ilmestynyt eritasoisia julkaisuja ja artikkeleja, mutta tällainen teos puuttuu. Toki Satu Taskisen Täydellinen paisti,  esikoisteos, joka voitti viime vuonna Helsingin sanomien esikoiskirjailijoille suunnatun kirjallisuuspalkinnon osallistuu omalla taiteellisella panoksellaan tähän keskusteluun. Kuten kustantaja esittelee kirjan, ” Täydellinen paisti on loistelias romaani ulkopuolisuudesta; halusta, pakosta tai mahdottomuudesta kuulua joukkoon. Se kertoo yrityksestä tehdä oikein tai yrityksestä yksinkertaisesti selvitä hengissä seuraavaan hetkeen.”  Vaikeaa oli Taru Korhosen, teoksen päähenkilön elämä kun hän toivoi, ettei kohtaisi odottamattomia yllätyksiä. Vastaavanlaisista kolmen lajin sunnuntaipäivällisistä; keitto, paisti, jälkiruoka ja kahvit, olen kuullut täällä Saksassa asuvien suomalaisminiöiden kokemuksia…  Minun makuuni kirja oli hieman liian hidastempoinen, mutta luonteesta ja ihmisten välisistä suhteista oleva kuvaus oli taitavaa. Toivottavasti tapaamieni suomalasinaisten ei ole tarvinnut kohdata samanlaista anoppia kuin Taru Korhosen kontrollifriikki itävaltalaisanoppi, jota jopa oma poika säikkyi. Kirjaa odottaessa voi kokemuksia saksalaisista lukea esimerkiksi saksankielisissä maissa asuvien ulkosuomalaisten blogeista. 

Päivän havainto: Eläköön arkipyhät kuten Helluntai, jota vietetään ensi maanantaina. 

EDIT: Sopivasti aiheeseen liittyen nyt launtai-iltana tulee NDR:llä ohjelma Spinnen de Finnen?: 25 Jahre Ostsee Report - Die Nacht. Alkaa klo 23.45. Voinee katsoa myös netistä täällä. Kiitos vinkistä Katariinalle!

Olen nähnyt Kölnin tuomiokirkon - ja paljon muuta Kölnissä

Viime viikonlopun vietin Kölnissä siellä asuvan opiskelukaverini luona. Eeva on asunut Saksassa 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Hän oli suunnitellut minulle houkuttelevan ohjelman, josta valitsin ekskursion Reinin varren linnoihin. Tai oikeammin vain yhteen niistä, Marksburgin linnaan, joka on ainut Reinin varren linnoista, jota eivät edes hakkapeliitat olleet onnistuneet hävittämään. Osa sen muureista olikin rakennettu 30-vuotisen sodan aikana ja ehkä ne suojasivatkin linnan pitkin ja poikin nykyistä Saksanmaata riehuneiden suomalaisten (ja ruotsalaisten) tuholta. 

Linnan sijaitsee korkealla Braubachin kalliolla, josta avautuvat upeat näkymät alas jokilaaksoon ja sitä ympäröiville rinteille. Linnan vanhin osa on rakennettu jo 1300-luvulla, mutta sitä on laajennettu ja korjattu myöhemmin, jota siinä on näkyvssä monien eri aikakausien rakennustyylejä. Osallistuimme opastetulle kierrokselle, jossa pääsi tutustumaan linnan eri osiin ja myös yrttipuutarhaan, joka oppaan mukaan on saanut mallia jopa Hildegard von Bingeniltä. Tiettyjä osia linnasta voi vuokrata juhlia ja muita yksityistilaisuuksia varten. Linnassa järjestetään myös asiaan kuuluvia pitoja, joissa takkatulen loisteessa ja kynttilöiden valossa nautitaan keskiajalle tyypillisiä ruokia "melkein autenttisin tavoin". Marksburgin linna on nykyään Saksan linnayhdistyksen omistuksessa ja tietyllä tavalla linnasta ja opaskierroksesta sai hieman harrastelijamaisen käsityksen. Joka tapauksessa – yhden oppaan mukaan – linna on kiinnostanut japanilaisia niin paljon, että jotkut olisivat halunneet ostaa ja siirtää sen Japaniin. Koska tähän ei suostuttu, niin tarinan mukaan linnasta on tehty kopio Japaniin. Tarina on hyvä, mutta sen todenperäisyydestä ei kannata huolta kantaa.

Hyvän museon kriteerejä ovat myös hyvä museokauppa ja ravintolapalvelut. Niissä ei ollut mitään moittimista, päinvastoin harvoin on museoravintolasta niin hyvät näköalat kuin Marksburgin ravintolan terassilta. 

Illalla kävimme syömässä kivassa belgialaisessa ravintolassa, jonka ruoka oli hyvää, mutta palvelu oli jostain syystä sinä iltana erittäin hidasta. Maanantaina kävelimme Kölnin keskustassa. Valitettavasti taidemuseo ei ollut auki, koska oli maanantai. Tuomiokirkko oli paikallaan keskustassa ja koska aurinko paistoi, saatoin ihailla nk. Richterin ikkunan väriloistoa. Tämän ikkunan on vuonna 2007 tehnyt kölnilainen taiteilija Gernhard Richter. En toki yksin, sillä Kölnin tuomiokirkko on Saksan suositun yksittäinen matkailukohde, jossa käy päivittäin keskimäärin 10 000 ihmistä. Näin kertoi Baedekerin matkaopas, mutta englanninkielinen wikipedia väitti kävijöitä olevan tuplaten eli 20 000 päivässä. Kirkko on valtavan kokoinen ja sinne mahtuu noin 4000 kävijää kerralla. Kirkko on otettu Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1996. Tosin vuonna 2004 se otettiin uhanalaisten maailmanperintökohteiden listalle, koska Kölnin kaupunki suunnitteli useiden yli 100 metriä korkeiden pilvenpiirtäjien rakentamista aivan tuomokirkon läheisyyteen. Seuraavana vuonna järki voitti ja rakentamissuunnitelmat hylättin ja tuomiokirkko voitiin poistaa uhanalaisten maailmanperintökohteiden listalta.  Tämän viisilaivaisen basilikan rakentamisen aloitettiin 1200-luvulla, mutta nykyisen muotonsa se sai vasta 1800-luvulla. Kirkon toisessa maailmansodassa kärsineet vauriot saatiin korjattua vasta vuonna 1956.

Köln on mukavan tuntuinen kaupunki ja siellä on paljon nähtävää, mielenkiintoisia museoita, vanha kaupunki ja Reinin rannan uudet rakennukset. Niille, jotka eivät erityisemmin pidä goottilaisen tyylin kirkoista, löytyy Kölnistä myös romaanisia kirkkoja. Kölnissä juodaan mm. kölschiä ja syödään kölniläistä kaviaaria. Kiitos kölniläisille ystävilleni ja toivottavasti tavataan uudestaan Kölnissä! 

Kölnissä näkyi myös useita tällaisia Maibaumeja, joista ainakin yksi näkemämme oli omistettu miehelle. Kuka osaisi kertoa miksi?

Päivän havainto:  Urheilu on vakava asia. Täällä Saksassa sitä vasta on murheellisia miehiä (ja kai naisiakin), kun Bayern München hävisi Mestarien liigan loppuottelun Chelsille rangaistuspotkukilpailulla.

Kölnin vanhakaupunki illan hämärtyessä. 

Kysymyksiä ja vastauksia

Blogiystävä Vihreätniityt ihanalta Vihreältäsaarelta haastoi vastaamaan seuraaviin kysymyksiin. Kiitos!

1.  Mitä kirjaa luet juuri nyt? 

  Luen yleensä useita kirjoja yhtä aikaa, nyt on täällä Hampurissa kesken Martin Suterin Lila, Lila, Marc Augén Tagebuch eines Obdachlosen, Hermann Bausingerin Typisch deutsch sekä Erkki Toivasen Iltakävelyllä. Olen vasta lukenut mm. Satu Taskisen Täydellinen paisti ja Viivi Luikin Varjoteatteri. 

 

2.  Mieliruokasi?

         Vaikka nyt olen syönyt parsaa useita kertoja viikossa, niin se ei ole mieliruokani, mutta jos jotain pitää nimetä, niin poronkieli. 

        3.  Mitä uutta haluaisit oppia?

        Vaeltamaan jäätiköllä ja tunnistamaan tähtiä.

4.  Oletko kissa- vai koiraihminen?

Ehdottomasti koiraihminen. Vili <3

         5.  Korkkarit vai matalat kengät?

         Vaikka lisäsentit pituudessa ovat tarpeen, niin silti matalat kengät. Korkkarit vain yksityistilanteissa.

       6.  Mikä on mielestäsi Suomen kaunein kaupunki/pitäjä?

       Kaunein kylä on Lompolo. Kaunein kaupunki on ehkä Turku (lukuun ottamatta Kauppatorin seutua). Kittilä ei ole kaunein pitäjä, koska Pallastunturit kuuluvat nyt Muoniolle. :( 

        7.  Mikä ärsytti tänään?

Kun en opi saksaa. (ja tämä Bloggeri ja sen asetukset)

        8.  Tunnetko naapurisi?

En täällä, en ole edes nähnyt heitä.

        9.  Mitä teet huomenna klo 19.00?

        En tiedä, se on vielä yllätys. Ehkä teen esitelmää tai olen elokuvissa.

       10.  Nimeä mieliblogisi?

Seuraan vain muutamaa blogia ja ne kaikki ovat kiinnostavia eri tavalla. Kirjablogeja lukisin mielelläni enemmän, mutta en ehdi.

      11.  Kuka voittaa Euroviisut?

       En tiedä, mutta olisihan se hauskaa, jos Venäjän Buranovskiye Babushki 

       voittaisi.   

Olen tylsä enkä haasta ketään, koska ensinnäkään en lue niin monta blogia ja esimerkiksi Allukin on jo haastettu. 

Päivän havainto: Saksan kielessä on paljon sanoja, joiden alku on Schweden tai Schwedische, kuten Schwedenbombe tai Schwedische Gardinen.

Jääpyhimykset ja Brokeback Mountain in Finnland

 

Vaikka nk. jääpyhimykset, Eisheilige eli Mamertus, Pankratius, Servatius, Bonifatius ja Sophie ovat jo ohi, niitä vietettiin 11.–15.5., niin vielä eilenkin keskiviikkona lämpötila oli alle +10 °C ja kova tuuli.  Sadekuurojakin tuli ihan kiitettävästi, kuten pyhän Nepomuksen päivänä kansanomaisen kalenterin mukaan kuuluukin tulla, sillä ”der Nepomuk uns das Wasser macht, dass uns ein gutes Frühjahr lacht”.  Kun nyt on saatu vettä, niin ehkä vähitellen olisi aika sen kesän lämmön tulla. Toki kesäkuun alussa on vielä odotettavissa lammaskylmä eli Schafskälte, jolloin lämpötila voi yllättäen laskea jopa 10 °C. Lammaskylmäksi sitä sanotaan, koska siihen mennessä Keski-Euroopassa lampaat on jo ehditty keritä. Mutta näinä kylminä viime päivinä on voinut kahlata kukkasissa, sillä tuuli on riipinyt kukkien terälehtiä kasoiksi. 

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut kirjoittaa saksalaisten kansanomaisen kalenterin säiden nimityksiä, vaan kirjaesittelystä tai oikestaan luennasta, jossa olin. Sami Hilvon esikoisromaani Viinakortti on valittu Pohjoismaisten suurlähetystöjen toukokuun kirjaksi. Tämän vasta saksaksi käännetyn teoksen kirjoittaja osallistui Hampurissa kirjan kustantaneen Männerschwarmin kirjakaupassa järjestettyyn lukutilaisuuteen.  Kirjasta luettiin otteita sekä suomeksi että saksaksi. Sen on kääntänyt Hampurissa asuva Dr. Angela Plöger, joka on kääntänyt mm. myös Sofi Oksasta.

Viinakortti on herättänyt paljon keskustelua ja saanut positiivisia arvosteluja. Teos käsittelee rakkautta ja homoseksuaalisuutta sota-aikana 40-luvulla sekä nykypäivän Suomessa. Kirja ilmestyy syksyllä myös pokkarina. Itse en ole kirjaa vielä lukenut, mutta lukunäytteiden (ja arvostelujen) perusteella kyseessä on tärkeä ja mielenkiintoinen romaani, jonka kieli on kaunista. Kesäloman lukulistalle siis...

Lukutilaisuudessa esitettiin paljon kysymyksiä mm. kirjan kirjoittamisprosessista, julkaisuajankohdasta, teoksen vastaanotosta ja henkilöistä. Paljon huomiota herätti myös se esine, josta teos on saanut nimensä eli viinakortti. Pieni ja tärkeä arkinen esine, jonka sisältämästä valokuvasta Hilvo lähti selvittämään oman isoisänsä elämää. Kun hän ei löytänyt tai saanut tietoja isoisänsä elämästä, Hilvo kirjoitti siitä romaanin.  Käännöksen kustantajan mainostekstin mukaan romaanissa on kyse suomalaisesta Brokeback Mountain’sta ja esittelyn perusteella siltä vaikuttaa. Kirjailijalla on myös blogi ja kirjalla face book -ryhmä, joissa on tietoa mm. kirjan saamista arvosteluista ja tämän saksannoksen etenemisestä.

Päivän havainto: Jalkapallo on tässä maassa tuhat kertaa tärkeämpi kuin jääkiekko.

1,2 miljoona syntymäpäivävierasta

Täällä yliopiston lähikortteleissa liikkuessa unohtaa helposti asuvansa Saksan toiseksi suurimmassa kaupungissa. Viime viikonloppuna tämä asia tuli harvinaisen selväksi ahtaissa metrovaunuissa ja satamassa, sillä Hampurin satama vietti silloin 823. syntymäpäiväänsä ja lehtien mukaan juhlintaan osallistui 1,2 miljoonaa vierasta. Juhlat alkoivat perjantaina iltapäivällä ja jatkuvat sunnuntai-iltaan asti. Ehkä eivät ihan tauotta, mutta en tiedä miten pitkään aamuyöhön juhlinta lukuisissa Rantapromenaadin ravintoloissa ja tivolilaitteissa kesti.   

Tässä vaiheessa ihmiset alkoivat vasta saapua satamaan.

 

Intia oli teemana näillä tämänkertaisilla satamajuhlilla ja se näkyi ohjelmassa: tanssiesityksiä, Ayurvedan ja joogan esittelyä ja tietysti intialaisia tuotteita ja ruokaa oli tarjolla. Suomi on ollut teemamaana vuonna 2008 ja tällöin silloinen Tasavallan presidentti Tarja Halonen piti avajaispuheen ja Miinalaiva Pohjanmaa osallistui avajaisparaatiin. Suomi on tärkeä kauppakumppani ja peräti neljänneksi suurin Hampurin konttisataman asiakas, joten tämä huomio oli aivan oikeutettua. 

Ravintoloiden, tivolilaitteiden ja laivaparaatien lisäksi houkuttimina toimivat monet päivien aikana avoinna olleet laivat, kuten turkulaisille tutut vieraat Mir ja Alexander von Humboldt II. Perinnelaivojen ja monien muiden lisäksi saattoi ihailla myös Queen Mary 2 ja upouutta risteilyalus Aidamaria, jonka kastamisen kunniaksi järjestettiin ilotulitus lauantai-iltana.Ohjelmia ja karttoja oli jaossa monissa paikoissa rantabulevardilla - ja tietysti netissä ja lehdissä - joten tältä osin saksalaisten järjestelmällisyydessä ei ollut mitään valittamista.

Jo perjantai-iltapäivällä Landungsbrückella ja rantabulevardilla oli tungosta, kun kymmenet tuhannet ihmiset olivat tulleet juhlimaan ja/tai katsomaan avajaisia. Minulla ei ollut varsinaisesti tarkoitus osallistua näille synttäreille, mutta koska olin puolenpäivän jälkeen kurssilaisten kanssa tutustumassa Hampurin suomalaiseen merimieskirkkoon – kiitos Sadulle ja Johannalle esittelystä – niin päätin lounaan jälkeen jäädä katsomaan avajaisparaatia. 

Onneksi minun ei tarvinnut lauantaina lähteä satamaan, sillä sataman suuntaan kulkevat metrovaunut olivat niin täynnä väkeä, ette meinannut sekaan mahtua, kun minun piti vaihtaa siniseltä linjalta toiseen, sellaiseen joka kulki sataman ohi. Menin viikonlopuksi Kölniin vanhan turkulaisen opiskelukollegan vieraaksi ja olimme sopinee treffit Stellingenin asemalle, joka oli hänen kulkureitin varrella. 

Köliin menomatkalla tutustuin yhteen saksalaisuuden avainsymboliin, autobahnaan, jolla en tässä tarkoita Krafwerkin albumia Autobahn. Emeritus professori Hermann Bausinger on kirjassaan Typisch deutsch nimennyt yhden luvun otsikolla "Freie Fahrt".  Jonkun toimittajan mukaan – siteeraan tässä Bausingeria, joka ei tarkempaa lähdettä kerro – Saksassa olennaisin osa demokratiaa ei olekaan ”free speech” vaan ”free speed”. Oikeus ajaa ilman turhia nopeusrajoituksia.

Lauantainen matkanteko autobahnalla  Hampurista Kölniin oli rauhallista. Toisille riittää matkavauhdiksi suositeltu 130, toisille nähtävästi 170 tai vielä enemmän, jos moottorista irti saa. Näin Kölnissä sen minkä olin halunnutkin nähdä eli Richterin ikkunan auringonvalossa, mutta siitä ja paljosta muustakin Kölniin kuuluvasta myöhemmin.

Tällaisesta juhlinnasta jäin vaille. Kuva on I love Hamburgin fb-sivuilta.

Edit: PS. Sunnuntaiaamuna oli varmaan hyvä jatkaa sataman synttäreiltä suoraan Kalamarkkinoille, jotka alkavat kesäisin klo 5.00 ja jatkuvat klo 9.30. Ja sen jälkeen siirtyä taas kohti Landunsbrückeä.

Päivän havainto: Pitääkö kaikilla olla kaikesta mielipide?

Hampurin etnografinen museo ja näyttely nomadeista nykypäivänä: Brisante Begegnungen - Nomaden in einer sesshaften Welt

Aivan yliopiston vierastalon lähellä on Hampurin etnografinen museo, joka on saanut alkunsa jo  1867, jolloin kaupunginkirjastoon koottiin näytteille ensimmäiset etnografiset esineet luonnontieteellisistä kokoelmista. Vuodesta 1871 kokoelmat tunnettiin Kulttuurihistoriallisen museon nimellä, „Culturhistorische Museum“ ja vuonna 1879 vietettiin Etnografisen museon virallista perustamispäivää. Kesti vielä jonkin aikaa, kunnes nykyisen myöhäisjugendia edustavan museorakennuksen suunnittelu- ja rakennustyöt saatiin käynnistettyä vuonna 1908. Museorakennus valmistui vuonna 1912 rakennus. Näistä ajoista lähtien museokokoelmat ovat kasvaneet niin, että tällä hetkellä esineiden määrä on runsaat 600 000. Tänä aikana myös rakennusta on laajennettu ja korjattu useita kertoja, jotta se täyttää nykyaikaisen museon vaatimukset.  

 

Olen käynyt museossa ensimmäisen kerran vuonna 1991, jolloin kansatieteen oppiaineen ekskursiolla meille museota – tai osaa siitä – esitteli Venäjän osaston silloinen johtaja Rüdiger Vossen. Istuimme näyttelyyn kuuluneessa jurtassa kuuntelemassa asialleen omistautuneen tohtori Vossin esitelmää Venäjää kansoista ja heistä tekemästään tutkimuksesta. Voss oli myös julkaissut näyttelyoppaa Venäjän kansoista ja kulttuureista ja tämä opas (Völker der Sowjetunion vor und nach der Revolution) löytyikin vierailun jälkeeen useiden ekskursiolle osallistuneiden matkatavaroista.  

 

Nyt museon tavoitteena on – omien sanojensa mukaan – toimia Hampurin kosmopoliittisen luonteen symbolina ja museon mottona onkin toimia kattona kaikille kulttuureille. Tähän  sopiikin erinomaisesti 20.5. asti avoinna oleva erikoisnäyttely „BrisanteBegegnungen – Nomaden in einer sesshaften Welt“, joka on laaja ja monista näkökulmista paimentolaisten elämästä kertova näyttely.  Näyttely on kunnianhimoinen, sillä ajallisesti se kattaa peräti 5000 vuoden ajanjakson ja maantieteellisesti se ulottuu aina Marokosta ja Sudanista Tiibettiin ja Saamenmaalta Siperiaan ja Mongoliaan. Yksi näyttelyn kohteista on saamelaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten kansojen poropaimentolaisuus. 

 

Näyttely on tulosta kymmenvuotisesta  monitieteisestä  ja kansainvälisestä tutkimusyhteistyöstä, jossa päävastuussa ovat olleet Leipzigin ja Hallen yliopistot sekä tutkimuslaitokset, kuten Max Planckin sosiaaliantropologian tutkimuslaitos Hallessa. Projekteilla on ollut yhteistyökummpaneita mm. Rovaniemellä sijaitsevan Arktisen keskuksen tutkijoiden kanssa.  Useiden projektien tulosten yhteensaattaminen ei ole välttämättä ollut helppoa, mutta etnologien, arkeologien, maantieteilijöiden, historiantutkijoiden ja itämaisten kulttuurien tutkijoiden yhteistyönä tekemän näyttelyn kuraattoreina toimineet professori Anngret Nippa ja tohtori Andreea Brean voivat olla tyytyväisiä työhönsä. Museon kotisivuilta löytyy video näyttelyn avajaisten lehdistötilaisuudesta, jossa mm. kurattorit kertovat näyttelystä. Näyttelyn päärahoittajina ovat olleet mm. Saksan tutkimusrahasto (Deutsche Forschungs Gemeinschaft)  sekä Hampurin kaupungin erikoisnäyttelyiden rahasto (Sonderaustellungsfond der Stadt Hamburg). 

 

 

Yleiskuva poropaimentolaisuutta käsitteleväst osasta näyttelyä sekä venäläinen moottorikelkka, Burana ja itäsaamelaisten reki. (Pahoittelen kännykkäkuvien laatua. Edit: pahottelen myös hyppelehtiviä fontteja. Jostan syystä fonttikoko ja -malli eivät tottele minua.)

Näyttely on rakennettu siten, että näyttelytilaan astuessaan vieras saapuu samalla myös eri paimentolaiskulttuurien ympäristöön, sillä salin seiniä kiertävät paimentolaisten kotiseutujen ekologiasta kertovat kuvat. Saamelaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten paimentolaisten kohdalla keskeisenä eläimenä toimii poro, muiden ryhmien kohdalla esimerkiksi hevonen, kameli, strutsi tai vuohi. Kuten näyttelyn nimi jo sanoo, sen esineet ja oheismateriaali kertoivat, miten paimentolaiskulttuurit ovat toisaalta sopeutuneet sekä ekologiseen että sosiaaliseen ympäristöön ja toisaalta miten ne ovat pystyneet integroitumaan ympäröivään yhteiskuntaan, sen kulttuurisiin, taloudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Poron ympärille koottu esineistö kertoi nomadisen elämäntavan vaikutuksesta aineelliseen kulttuuriin kuten pukeutumiseen, asumiseen, kulkemiseen sekä luonnollisesti itse poronhoitoon ja sen työhön. Esineet kertoivat myös sekä materiaalissa että työtavoissa tapahtuneista muutoksista että nykypäivän mobiilista elämäntavasta. Osa esineistä oli vanhoja, 1900-luvun alkupuolella museokokoelmiin päätyneitä, kuten sarvilakki Paatsjoelta tai kolttasaamelainen reki. Nykypäivän tilanteeseen tutustuminen vaatii katsojalta hieman enemmän aloitekykyä ja tutustumista esimerkiksi oheismateraaliin kuten näyttelyluetteloon "ABC des Nomadischen" tai osallistumista moniin eri oheistapahtumiin ja näyttelyopastuksiin. Itse kaipasin näyttelystä selkeämmin gender-näkökulman soveltamista, sillä paimentolaiskulttuurit olisivat tarjonneet tähän(kin) mielenkiintoisen kohteen.

 

Sarvilakki (Inarisámen – Paatsjoki, Inari, Finnland
Museum für Völkerkunde Hamburg: Lappland-Expedition Julius Konietzko 1912.)
Foto: Paul Schimweg, Museum für Völkerkunde. 

Näyttelyn tiimoilta on museossa ollut useita mielenkiintosia oheistapahtumia. Huhtikuun alussa vietettiin saamelaisviikkoa ja toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna puolestaan  oli Tage der Fahrenden, jolloin keskityttiin romanien elämäntapaan esitelmien, filmien ja paneelikeskustelujen avulla. Saamelaisviikolla esiintyi mm. KompaniNomad tanssiteatteri Göteborgista sekä runoilija Ina Aikio-Arianaick luki runojaan kirjasta Suonet, Maailma tähän. Lisäksi workshopeissa saattoi tutustua joikuun tai suopungin heittoon.

Perjantai-iltapäivisin klo 16-19 museoon pääsee ilmaiseksi. Kävin viime perjantaina tämän museon "Happy hour'in" aikana näyttelyssä opiskelijoiden kanssa osana täällä pitämääni kurssia. Ensi perjantaina on tarkoitus purkaa yhdessä näyttelykokemuksia. Ehkä suosittelen heillekin professori Nippan viime viikkoista suosikkiromaania, Magne Hovdenin kirjoittamaa Saamelandia. Tämä veijaritarina kahden pohjosnorjalaisen tyypin elämyspuistosta sai näyttelyn kuraattorn nauramaan. Itse en ole sitä lukenut, sillä iltalukemisena on ollut Eberhard Apffelstaedtin Finnen? Finnen! 

Professori Nippan mukaan museolla ja myös yliopistojen laitoksilla on laajat paimentolaisesineiden kokoelmat, jotka vain harvon pääsevät näyttelle. Myös niiden säilyttämisestä kannetaan huolta, ja tällä hetkellä suuri osa saamelais- ja suomalais-ugrilaisista kokoelmista on tuholaistorjunnan kohteena.  

Aina kun kävelen Etnografisen museon ohi - ja teen sen melkein joka päivä - suren Museoviraston päätöstä lakkauttaa upea Kulttuurien museo, anteeksi ei kun uudistaa Kulttuurien museo ja siirtää se Kansallismuseoon, jossa sen näyttelyille ei ole tilaa. Ks. tarkemmin täältä. Museo on mm. suljettuna viisi viikkoa kesä-heinäkuussa 2012. Monikulttuuristuvassa Suomessa olisi erittäin tärkeää, että meillä olisi Kulttuurien museo, joka näyttelyt kertovat sekä oman kulttuurimme historiasta ja kontakteista sekä nykyisestä monikulttuurisesta ja moniäänisestä Suomesta. Kulttuurien museon monista upesta ja  ajankohtaisista näyttelyistä nostan esille vain islamista kertoneen Minareetin kutsu -näyttelyn vuodelta 2005 ja tietysti Volgan mutka. Kielisukulaistemme elämää ennen ja nyt 2000-luvun alusta. Kulttuurien museo on monilla näyttelyllään onnistunut kertomaan myös Suomen pienten kansallisten tieteiden historiasta ja roolista. Suomeen ei tarvita lisää historiallisia "pönötysmuseota", vaan toimiva Kulttuurien museo, jolla on jo nyt mittaamattoman arvokkaat kokoelmat - myös kansainvälisesti.   

Päivän havainto: kaikki on liian korkealla, kuten palovaroitin, joka rupesi varoittamaan loppuvasta patterista sunnuntai-iltana. En ylettynyt avamaan palovaroitinta edes tikkailta. 


Edit: kuten jo kommentissa olen kertonut, pieneksi korvaukseksi minulle oli tuotu huoneeseen mm. suklaata - ja patteri oli vaihdettu. 

Suomi-talon kahdeksannessa kerroksessa

Eurooppa-viikon kunniaksi Hampurin Suomen pääkonsulaatti osallistui ”Lange Nach Europas” -tapahtumaan pitämällä ovet avoinna perjantaina 4.5. klo 18.00–22.00.  Pääkonsulaatti sijaitsee aivan kaupungin keskustassa Esplanaden varrella Suomi-talossa, jonne yliopistolta on vain runsaan 15 minuutin kävelymatka. Vuonna 1966 valmistunut Suomi-talo tai Finnlandhaus on mielenkiintoisen näköinen rakennus, joka nykyään on rakennussuojelun kohde, koska se on ns. riippurakenteinen kerrostalo.  Talon on suunnitellut HPP Hentrich-Petschnigg & Partner KG (Helmut Hentrch, Hubert Petschnigg sekä Fritz Rageiner).  Saksassa se oli ensimmäinen rakennus, joka on keskuspilarin pystyttämisen jälkeen rakennettu valmiiksi ylhäältä alaspäin. Alun perin tarkoituksena oli, että katutasossa sijaitsevat liikehuoneistot, ja niiden yläpuolella kuuden metrin korkeudessa ovat keskipilarin kannattelemat toimistotilat. Muotonsa vuoksi talo on saanut lempinimen ”Pikaritalo”.  

Aikoinaan talon ylimmässä kerroksessa on ollut mm. suomalaisiin erikoisuuksiin keskittynyt ravintola ja muissa kerroksissa on sijainnut useita suomalaisten firmojen ja organisaatioiden edustustoja ja toimistoja, mutta nyt niistä viimeinenkin on lähtenyt rakennuksesta. Suomi-taloksi rakennuksen tunnistaa jo kaukaa, mikäli tunnistaa ylhäällä olevat Suomen vaakunaleijonat suomalaisiksi eikä saksalaisen oluttehtaan mainosleijoniksi.  

Kahdeksannesta kerroksesta avautuvat hienot näköalat kaupungin vilinään ja Alsterille. Suomitalo sijaitseekin todella keskeisellä paikalla ja sinne on helppo tulla. Näköalan lisäksi perjantaina siellä saattoi ihailla tilaisuutta varten tehtyä näyteikkunaa ”Suomi-designia Hampurissa”.  Tutumpien Iittalan, Marimekon ja Annikki Karvisen lisäksi Hampurista voi ostaa  Tonfisk designin,Tunton ja Secton tuotteita ainakin täältä. mm. . Eikä liene yllätys, että Marimekon tuotteet olivat erittäin yleisiä vierailumme aikana paikalla olleiden [suomalaisten] naisten yllä. Lisäksi paikalla oli runsaasti tietoa Suomesta ja suomalaisuudesta, mm. matkailusta ja opiskelumahdollisuuksista. Paikalla olikin Suomeen opiskelijavaihtoon lähteviä nuoria. Muita vieraita näytti kiinnostavan mm. loman vietto Suomessa. Paikalla saattoi myös kuvauttaa itsensä ”alkuperäisen suomalaisen” kanssa. Toivottavasti  ”alkuperäiselle suomalaiselle” sopii, että julkaisen hänen kuvansa tässä blogissa, vaikka en huomannutkaan kysyä häneltä siihen lupaa.  

 Kiitokset pääkonsulaatin henkilökunnalle mukavasta keskustelutuokiosta!

Päivän havainto: Jääkiekon MM-kisat eivät juuri täällä rauhaa häiritse. Metrossa näytettävissä uutisssa kerrottin Saksan eilisestä pelistä. 

Edit: lisäsin linkin Tonfisk designin sivuille. 

Suomalaista vappua viettämässä Hampurissa - Tanz in den Mai

 Lähdin täkäläisen ystäväni pyynnöstä vappuaattona Hampurin suomalaisen merimieskirkolla pidettävään vappujuhlaan. Siellä ei ollut tanssia vappusalon, Maibaumin ympärillä, vaan suomalaisia vappuherkkuja kuten simaa, munkkeja, makkaraa ja lihaa grillistä sekä salaattipöytä.  Maibaumin nähdäkseni olisi pitänyt matkustaa esimerkiksi Baijeriin. Lisäksi ohjelmassa oli kuorolaulua, ex tempore numerona myös yksinlaulua, puhe ja Raakelin patsaan lakitus. Loppuillasta oli vielä yhteislaulua ja nähtävästi myös jotkut tanssivat suomalaisia tangoja. Paikalla oli varmaan runsaat 150 osanottajaa, etupäässä vanhempaa väkeä, mutta myös lapsiperheitä. 

Mikä ihmeen Raakelin patsaan lakitus ihmettelin jo etukäteen. Kyseessä on Raakel Wihuri, joka yhdessä puolisonsa Antti Wihurin kanssa teki suurlahjoituksen, kun Hampurin merimieskirkkoa alettiin rakentaa 1960-luvulla. Tämän vuoksi molempien rintakuvat ovat esillä merimieskirkon portaikossa ja yksi kirkon saleista on nimetty Raakelin saliksi hänen merimieslähetyksen hyväksi tekemän työn vuoksi. Näin Raakel sai kutreilleen ylioppilaslakin – ensimmäistä kertaa nähtävästi Hampurissa. 

Edelleenkin kirkon toiminnan kannalta on tärkeää vapaaehtoistyö ja lahjoitukset. Paikallisille saksansuomalaisille ja kaupungissa työmatkalla yöpyville kirkko edustaa kotiseutua ja kirkon kaupasta voi ostaa koti-ikävään niin suomalaista sinappia, salmiakkia ja muita tuotteita. Lisäksi kirkon tiloissa kokoontuu kielikoulu eli Hampurin suomalainen koulu. Koululaisten lisäksi toimintaa on myös päiväkoti-ikäisille. 

Juhlat jatkuivat vielä kun me lähdimme sieltä. Vapunpäivänä en lähtenyt bongaamaan vappumarsseja kaupungilta, vaan menin nauttimaan lähellä sijaitsevan Planten un Blomen -puiston kukkaloistosta. Samoin olivat tehneet sadat muut hampurilaiset joko piknikkorin kanssa tai ilman sitä. Juuri nyt kukkivat erilaiset rhododendronit ja vielä osa tulppaaneista. 

Päivän havainto: +25 C:n lämmössä posetiivari soitti mm. Santa Luciaa. 

Parsaa vai perunaa?

Tässä blogissa ei julkaista ruokaohjeita, mutta paikallisesta sesonkiherkusta on aivan pakko kirjoittaa. Suomalaiset odottavat vesi kielellä uusia perunoita, joita nautitaan voisulan ja sillin kanssa. Uusia perunoita on Etelä-Suomessa saatava viimeistään juhannuksena, viime vuosina jopa jo touko-kesäkuun vaihteessa lakkiaisjuhlissa. Ensimmäisten varhaisperunoiden tullessa markkinoille hinnalla ei ole väliä, joskin Skånessa tuotetut perunat laskevat hintaa. Turkulaiset yrittivät viime kesänä tuotteistaa varsinaiset uudet perunat myös ”neitsytperunafestivaaleina” – toivottavasti juhla jatkuu myös tulevana kesänä. 

Saksassa varsinainen sesonkiherkku on parsa ja sitä on tänä keväänä saanut syödä jo viikkoja; ainakin Reininmaalla tänä vuonna jo maaliskuussa, jolloin valkoinen parsa maksoi reilut 10 euro kilo, paikoin jopa 15 euroa kilo. Tähän mennessä parsan hinta ei ole kovin paljoa laskenut, joskin pienikokoisempaa parsaa saa edullisemmin.  Normaalisti parsaa syödään huhtikuun loppupuolelta juhannukseen, jolloin parsakauden katsotaan päättyvän ja kirsikkasadon kypsyvän poimittavaksi: ”Kirschen rot, Spargeln tot”.    

Saksassa parsa on lähituote, jota haetaan mieluusti suoraan paikallisilta viljelijöiltä, joilla on teiden varsilla tai aivan parsapeltojen vieressä suoramyyntikojuja tai kuten täällä Hampurissa viikkotorilta tai maalaismarkkinoilta. Suosituinta nähtävästi on valkoinen parsa. Myös vihreää parsaa on myynnissä, mutta ei violettia, jota Suomesta äsken palattuani lentokoneessa vieressä istunut saksalainen ranskankielen opettaja kertoi Ranskassa mieluusti syötävän. Tosin valkoisestakin parsasta tulee violettia, jos se kasvaessaan joutuu valoon. Sitä estämään pellot pitää peittää muoveilla. Myynnissä on myös vihreää parsaa, joka kasvaa valossa.

Parsan nosto vaatii varovaisuutta, taitoa ja kokemusta, sillä se kerätään mullan alta ja leikataan veitsellä. Huolimaton parsankerääjä voi vahingoittaa kasvuston ja näin tuhota seuraavan vuoden sadon. Näin itsepoiminta ei ole mahdollista, vaan parsan keruu työllistää satoja sesonkityöläisiä, jotka ovat tulleet naapurimaista kuten Puolasta. Sadonkorjuuvalmiiksi parsan kasvaminen kestää kolme vuotta.  Myös Suomessa tuotetaan parsaa, mutta siellä satoa saadaan vasta neljän tai viiden vuoden päästä.

Saksassa parsaa tuotetaan yli 100 miljoonaa kiloa vuosittain, noin 35 % koko EU:n parsasta, mutta saksalaista parsaa ei Suomen ruokakaupoissa juuri näe, sillä sitä ei paljoa riitä vientiin. Suomeen tuodaankin parsaa lähinnä Espanjasta ja Unkarista. Sesonkiaikana ravintolat mainostavat parsaruokiaan ja usein ilmoitetaan jopa miltä tilalta parsa on – ravintoloilla on omat vakituiset parsantuottajansa. Lehdissä on tietysti reseptejä ja viinisuosituksia, kuten niitä on myös lähikaupassani. Parsasta saa yksinkertaisilla ohjeilla herkullista ja täällä usein riittää keitettyjen parsatankojen kanssa voisula tai hollandaise-kastike ja (ilmakuivattu) kinkku. Ehkä (poron) kuivalihaakin voisi kokeilla parsan kanssa? Saksan eri alueilla on myös omia parsaerikoisuuksia, joissakin parsa tarjotaan kalan kanssa, Rheinhalz-Phalzissa eräässä ravintolassa mm. keitettyjen perunoiden ja ohukaisten kanssa. Hyvää oli sekin.

Monilla parsanviljelyalueilla Saksassa valitaan vuosittain myös parsakuningatar. Ainakin Abensbergin alue on hakenut Euroopan komissiolta tietyllä maantieteellisellä alueella tuotetun tuotteen suojaa mm. seuraavilla perusteluilla (käännös on tuotettu Euroopan komissiossa): 

"Maantieteellisellä alueella toimivat tuottajat ovat siirtäneet osaamisensa ja kokemuksensa sukupolvelta toiselle jo yli 70 vuoden ajan. Tämä takaa parhaan mahdollisen laadun, johon tuotteen menestyksekäs markkinointi perustuu. Parsasesonki on alueella ”viides vuodenaika”, ja se houkuttelee kävijöitä ja matkailijoita läheltä ja kaukaa. Sesongin aikana parsa on kunniapaikalla sekä kotitalouksissa että ravintoloissa. Parsasesongin aikana ravintolat tarjoavat paikallisille ja muualta Abensbergiin saapuville kävijöille mitä kekseliäimpiä yllätyksiä, ja suurin osa markkinoiden ja torien liikevaihdosta on silloin peräisin parsatuotteista.Vuodesta 1996 valitaan vuosittain Abensbergin parsakuningatar, joka on näkyvästi esillä tiedotusvälineissä ja viestii Abensberger Spargel -parsan nauttimasta maineesta myös kauas alueen rajojen ulkopuolelle."

Tätä "viidettä vuodenaikaa" kestää siis vielä kaksi kuukautta eikä tähän herkkuun taida ehtiä kyllästyä. (Lisäys: viides vuodenaika tarkoittaa tavallsemmin kevään karnevaaliaikaa)

Päivän havainto: Polkupyöräilijöitä pitää pelätä, sillä pyöräilijät ajavat jalkakäytävillä paljon useammin täällä kuin Turussa.