Lukijat

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Arktinen jää sulaa - näyttely Nordiskassa Tukholmassa




Nordiska on aina kuulunut minun suosikkimuseoihini. Nyt siellä on ajankohtainen ja erinomainen näyttely arktisesta alueesta "Arktis - medan isen smälter". Se kertoo arktisen alueen merkityksestä ja historiasta siellä asuvien ihmisten näkökulmasta sekä alueen tulevaisuudesta. Mitä tapahtuu kun jää sulaa ja mihin se vaikuttaa ja miten? Näyttely kertoo viimeiseen tutkimukseen, asiantuntijoiden tutkimuksiin, esineisiin, valokuviin ja filmeihin pohjautuen arktisesta alueesta ja sitä uhkaavasta ympäristökatastrofista.

Näyttely täyttää suuren osan alakerrasta ja sen teemaan törmää myös museon ravintolassa, sillä siellä on ostettavissa pohjoisen herkkuja. Näyttelyarkkitehtuurin näkökulmata kyseessä on myös hieno näyttely, sillä se muistuttaa isoa jäävuorta, jossa oleva halkeama erottaa menneen ja nykyisuuden toisistaan. 

Kuva on pöllitty Nordiskan sivuilta, Hendrik Zeitler/Nordiska museet.

Näyttelyn aloittaa nykyisyys: arktisen alueen ympäristönmuutokset, ympäristöuhat ja ilmastoangsti, jotka kertovat siitä, mikä uhkaa elämää. Samoin määritellään, mikä paikka arktinen on ja millaista siellä Pohjantähden alla on ollut asua. Mitä muutoksia tälle alueella on? Jään muutokset vaikuttavat myös siellä asuvien ihmisten arkeen, mutta miten? Miten kaivoskiima näyttäytyy ja mitä se voi tarkoittaa? Näihin kysymyksiin liittyvät myös näyttelyn myöhemmät osat, joissa kerrotaan, miten nämä asiat on ratkaistu aikaisemmin.

Vähitellen siirrytään kohti mennyttä siten, että näyttelyssä esille tulevat kertomukset ja esineet yhdistävät menneen ja nykyisyyden. Tutkimukset yhdistetään arktisen alueen arkipäivänä käytössä oleviin esineisiin ja myös mytologiaan, joka tulee esille monessa kohtaa. Mikä on ollut jään, lumen ja vuodenaikojen merkitys, miten on asuttu, miten on pukeuduttu ja millä elinkeinoilla elämä on turvattu alueella? Näyttelyssä tutustutaan esimerkiksi arktisella alueella asuvien vaatetukseen, poromiehen varusteisiin, islantilaisen villapuseron ”syntyyn”, liikkumisvälineisiin tai mihin on uskottu. 

Poromiehen vyö tärkeine tavaroineen (komin tai nenetsin).

Kuksa on muovista.
Mitä muutoksia tapahtuu esimerkiksi poronhoidossa eri puolilla Fennoskandinaviaa ja Siperiaa? Esineiden ja tekstien lisäksi näyttelyssä on hyödynnetty niin vanhoja kuin uusia filmejä, joissa on haastateltu mm. poromiehiä, jäätutkijoita ja arkeologeja, joiden tutkimuksiin perustuvaa uutta tietoa hyödynnetään arktisen tulevaisuudessa. Ilman menneisyyttä ei uutta voi rakentaa tulee selvästi esille mm. filmeistä. Osa niistä löytyy myös näyttelyä koskevalta sivustolta. Poronhoito on tärkeää, vaikka filmillä haastatellun poromiehen mukaan hänen aikanaan vuodenkierto on ollut kaukana normaalista, sellaisesta kuin vuodet olivat hänen lapsuudessaan. 



Näyttelyn alkuosa on hieman ahdistava, sillä se kertoo arktisen alueen ympäristönmuutoksista, niiden syistä ja seurauksista. Jos ei vielä, niin ainakin täällä joutuu ilmastoangstin valtaan. Loppua kohti näyttely menee valoisampaan suuntaan eli perinteiset elinkeinot ja niihin liittyvät esineet kuten käsityöt, vaatetus ja asuminen tai tieto eivät katoa. Sopeutumista tapahtuu, mutta missä tulee raja vastaan? Uutta tietoa syntyy ja sitä käytetään ympäristönmuutoksen torjumiseen tai pysäyttämiseen. Ilmaston lämmetessä myös kulttuurit muuttuvat ja tämä päivänä tehdyillä päätöksillä voidaan muuttaa asioita ja estää ympäristökatastrofi.


Mitä me voimme tehdä vaikuttaaksemme ilmastonmuutokseen? Jokainen voi tehdä näyttelyn lopuksi oman ympäristölupauksen. Sen voi tehdä myös netissä.  

Näyttelyssä oli erityisiä osia lapsia ajatellen. Sickis-koiran avustuksella he voivat kulkea jäävuoren läpi ja kerätä tietoa siitä, minkälaista on asua arktisella alueella. Näyttelyyn voi lainata audioguiden – tai ladata sen netissä. Näyttelyä käsittelevä teos ilmestyy vasta keväällä 2020. 


Nordiska museon näyttely on hieno ja ajankohtainen näyte eri alojen tutkijoiden viimeisimmästä arktisia alueita koskevasta tiedosta ja sen soveltamisesta ympäristönmuutoksen torjumiseksi. Sekä luonnon- että humanististen tieteiden eri alat on näyttelyssä katettu hyvin. Se sopii niin aikuisille kuin lapsille – ja välillä voi käydä ravintolassa, sillä näyttelyssä voi vierähtää paljon aikaa. Me olimme museossa melkein neljä tuntia ja katsoimme vain tämän näyttelyn. Kiitos Anu seurasta!  


























sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Inkeriläiset - tuntemattomat suomalaiset -näyttely Kansallismuseossa



Kansallismuseossa on tällä hetkellä mielenkiintoinen pop up -tilassa oleva näyttely,  jota oli viime viikonloppuna katsomassa paljon väkeä. Kuten jo näyttelyn nimi: Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset kertoo, on näyttelyn fokus identiteetissä ja kollektiivisen muistamisen merkityksissä. Näyttely on monella tavalla ajankohtainen eikä vähiten siksi, että tänä vuonna tulee 30 vuotta presidentti Koiviston puheesta, joka mahdollisti inkeriläisten paluumuuton Suomeen. Yli 30 000 ihmistä muutti tämän perusteella entisen Neuvostoliiton alueelta. 

Inkeriläisten vaiheet ovat olleet dramaattiset ja aina välillä heidän historiansa on unohtunut tai unohdettu. Inkeriläisiksi kutsutaan Suomenlahden etelä- ja itäpuolelle, nykyisen Pietarin seudulle 1600-luvulta lähtien asettuneita Savosta ja Karjalasta olleita asukkaita ja heidän jälkeläisiään. 1900-luvulle asti inkeriläiset puhuivat suomea, tunnustivat uskontonaan luterilaisuutta ja heidän elinkeinonsa pohjautuivat kalastukseen ja maanviljelyyn. Jatkosodan aikana yli 60 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen, koska heidän asuinseutunsa Inkerinmaalla olivat joutuneet sotatoimialueeksi. Neuvostoliiton ja Suomen solmiman välirauhan mukaan inkeriläisten tuli muuttaa takaisin Neuvostoliittoon. Pieni osa ei totellut vaan pakeni Ruotsiin tai jäi Suomeen monista ”suostutteluista” huolimatta. Yhdessä vitriinissä oli mm. yhden inkeriläisperheen ystävilleen muistoksi jättämiä tavaroita.   

Välirauhan jälkeen Neuvostoliittoon palanneen ja sinne kadonneen Himasen perheen Suomeen jättämiä esineitä. Kristallikulhoa on käytetty ja muisteltu kadonneita Himasia.

Pakkokyyditykset veivät inkeriläisiä laajan Neuvostoliiton eri kolkkiin, mutta eivät Inkerinmaalle. Jälkiä ja kaikuja inkeriläisistä löytyy mm. Jakutiasta ja Siperian eri osista. Esimerkiksi Jakutiaan kuten Kysyriin pakkokyydityt eivät tarvinneet kaltereita tai vanginvartijoita, sillä Jakutian eli Sahan sijainti kaukana kaikesta ja sen kylmä ja pitkä talvi sekä kesän hyttyset pitivät huolen, että paikalla pysyttiin. Mm. Tiksissä sijaitsevassa kalastuskolhoosissa oli töissä inkeriläisiä. Helsingin Sanomissa viime vuonna oli artikkeli juuri Tiksistä ja sinne joutuneista inkeriläisistä. Tiksistä otettuja kuvia oli myös näyttelyssä, ja ne kertoivat mm. karkotettujen veteen sortuvasta hautausmaasta. 

Tiksiä koskeva.
Pakkokyyditykset, karkotukset, vankileirit ja teloitukset suomen kielen ja luterilaisuuden kieltämisen lisäksi tyhjensivät inkerinsuomalaisten kylät ja myötävaikuttivat kulttuurin tuhoon ja inkeriläisyhteisöjen hävi(tt)ämiseen. 

Näyttelyssä on äänessä myös nykypäivän inkeriläisiä, joille vanhempi polvi ei ollut kertonut heidän historiasta ja identiteetistä mitään juuri aikaisempien sukupolvien ja vuosikymmenten kokemusten perusteella. Näyttelytekstin mukaan ”sukupolvelta toiselle niukoin sanoin välitetyt kokemukset väkivallasta, pakenemisesta ja pelosta ovat tiivistyneet inkeriläisyyden ytimeen. Samalla etenkin nuorten tietoisuus yhteisönsä historiasta on ohentunut, sillä inkerinsuomalaisten vaiheet ovat unohtuneet historiankertomusten katveeseen niin Suomessa kuin Venäjälläkin.” Näyttely koostuu eri-ikäisten inkeriläisten muotokuvista ja kokemuksista menneestä sekä heidän ajatuksistaan inkeriläisyydestä ja sen tulevaisuudesta. Muotokuvien lisäksi näytteillä on inkeriläisten historiasta kertovia esineitä ja dokumentteja kuten rehabilitointitodistuksia sekä kuvia heidän nykyisistä asuinseuduistaan.  
 
Amalia Suden kirjoittamia vankila- ja karkotusajan muistoja kirjoitettuna lakanoihin. Lakanat oli kotoa piilotettu lasten  patjoihin.
Inkeriläisyydestä kertovia esineitä piilotettiin maahan, tässä  äyrämöläistytön juhlasormikkaat.

Tieto inkeriläisyydestä löytyy pieninä murusina erityisesti pakkosiirrettyjen jäljiltä. Nyt on viimeiset hetket käsillä kerätä muistitietoa inkeriläisyydestä. Ihan unohdettuja inkeriläiset eivät kuitenkaan ole 1990-luvullakaan olleet, sillä inkeriläisyys on kiinnostanut silloin tutkijoita, mutta rahoitusta hanke ei jostain syytä silloin saanut.  Arkistoomme on talletettu paljon Inkerinmaalla ja Suomessa 1990-luvulla tehtyjä haastatteluja, joiden tuloksena on muutama opinnäyte ja teos Ingrians and neighbours: focus on the eastern Baltic Sea region. 

Näyttelyn käsikirjoituksen ovat tehneet inkeriläiset (tytär ja isä) Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen, valokuvat ovat Meeri Koutaniemen. Omakohtaisuus näkyy myös dokumentaarisesti toteutetussa näyttelyssä monin tavoin kuten esimerkiksi Lea Pakkasen isoäidilleen hyvästiksi kirjoittamassa tekstissä ovessa. Ovi toimii eräänlaisena avaajana tähän näyttelyn. Tärkeä näyttely, jossa inkeriläisten historia ja muistot kertovat inhimillisellä tavalla tästä melkein unohdetusta ja hävitetystä kulttuurista ja sen jäsenistä. Pop up -näyttelyksi laaja näyttely on avoinna 19.4. asti. 

"Näkemiin mummo, älä itke tai ikävöi meitä" kirjoitti  seitsemänvuotias Lea Pakkanen liidulla saunanoveen isoäidilleen Ainolle perheen muuttaessa Suomeen 1991 ja Ainon jäädessä Venäjän Karjalaan.