Inkeriläiset - tuntemattomat suomalaiset -näyttely Kansallismuseossa

Kansallismuseossa on tällä hetkellä mielenkiintoinen pop up -tilassa oleva näyttely,  jota oli viime viikonloppuna katsomassa paljon väkeä. Kuten jo näyttelyn nimi: Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset kertoo, on näyttelyn fokus identiteetissä ja kollektiivisen muistamisen merkityksissä. Näyttely on monella tavalla ajankohtainen eikä vähiten siksi, että tänä vuonna tulee 30 vuotta presidentti Koiviston puheesta, joka mahdollisti inkeriläisten paluumuuton Suomeen. Yli 30 000 ihmistä muutti tämän perusteella entisen Neuvostoliiton alueelta. 

Inkeriläisten vaiheet ovat olleet dramaattiset ja aina välillä heidän historiansa on unohtunut tai unohdettu. Inkeriläisiksi kutsutaan Suomenlahden etelä- ja itäpuolelle, nykyisen Pietarin seudulle 1600-luvulta lähtien asettuneita Savosta ja Karjalasta olleita asukkaita ja heidän jälkeläisiään. 1900-luvulle asti inkeriläiset puhuivat suomea, tunnustivat uskontonaan luterilaisuutta ja heidän elinkeinonsa pohjautuivat kalastukseen ja maanviljelyyn. Jatkosodan aikana yli 60 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen, koska heidän asuinseutunsa Inkerinmaalla olivat joutuneet sotatoimialueeksi. Neuvostoliiton ja Suomen solmiman välirauhan mukaan inkeriläisten tuli muuttaa takaisin Neuvostoliittoon. Pieni osa ei totellut vaan pakeni Ruotsiin tai jäi Suomeen monista ”suostutteluista” huolimatta. Yhdessä vitriinissä oli mm. yhden inkeriläisperheen ystävilleen muistoksi jättämiä tavaroita.   

Välirauhan jälkeen Neuvostoliittoon palanneen ja sinne kadonneen Himasen perheen Suomeen jättämiä esineitä. Kristallikulhoa on käytetty ja muisteltu kadonneita Himasia.

Pakkokyyditykset veivät inkeriläisiä laajan Neuvostoliiton eri kolkkiin, mutta eivät Inkerinmaalle. Jälkiä ja kaikuja inkeriläisistä löytyy mm. Jakutiasta ja Siperian eri osista. Esimerkiksi Jakutiaan kuten Kysyriin pakkokyydityt eivät tarvinneet kaltereita tai vanginvartijoita, sillä Jakutian eli Sahan sijainti kaukana kaikesta ja sen kylmä ja pitkä talvi sekä kesän hyttyset pitivät huolen, että paikalla pysyttiin. Mm. Tiksissä sijaitsevassa kalastuskolhoosissa oli töissä inkeriläisiä. Helsingin Sanomissa viime vuonna oli artikkeli juuri Tiksistä ja sinne joutuneista inkeriläisistä. Tiksistä otettuja kuvia oli myös näyttelyssä, ja ne kertoivat mm. karkotettujen veteen sortuvasta hautausmaasta. 

Tiksiä koskeva.

Pakkokyyditykset, karkotukset, vankileirit ja teloitukset suomen kielen ja luterilaisuuden kieltämisen lisäksi tyhjensivät inkerinsuomalaisten kylät ja myötävaikuttivat kulttuurin tuhoon ja inkeriläisyhteisöjen hävi(tt)ämiseen. 

Näyttelyssä on äänessä myös nykypäivän inkeriläisiä, joille vanhempi polvi ei ollut kertonut heidän historiasta ja identiteetistä mitään juuri aikaisempien sukupolvien ja vuosikymmenten kokemusten perusteella. Näyttelytekstin mukaan ”sukupolvelta toiselle niukoin sanoin välitetyt kokemukset väkivallasta, pakenemisesta ja pelosta ovat tiivistyneet inkeriläisyyden ytimeen. Samalla etenkin nuorten tietoisuus yhteisönsä historiasta on ohentunut, sillä inkerinsuomalaisten vaiheet ovat unohtuneet historiankertomusten katveeseen niin Suomessa kuin Venäjälläkin.” Näyttely koostuu eri-ikäisten inkeriläisten muotokuvista ja kokemuksista menneestä sekä heidän ajatuksistaan inkeriläisyydestä ja sen tulevaisuudesta. Muotokuvien lisäksi näytteillä on inkeriläisten historiasta kertovia esineitä ja dokumentteja kuten rehabilitointitodistuksia sekä kuvia heidän nykyisistä asuinseuduistaan.  

 

Amalia Suden kirjoittamia vankila- ja karkotusajan muistoja kirjoitettuna lakanoihin. Lakanat oli kotoa piilotettu lasten  patjoihin.

Inkeriläisyydestä kertovia esineitä piilotettiin maahan, tässä  äyrämöläistytön juhlasormikkaat.

Tieto inkeriläisyydestä löytyy pieninä murusina erityisesti pakkosiirrettyjen jäljiltä. Nyt on viimeiset hetket käsillä kerätä muistitietoa inkeriläisyydestä. Ihan unohdettuja inkeriläiset eivät kuitenkaan ole 1990-luvullakaan olleet, sillä inkeriläisyys on kiinnostanut silloin tutkijoita, mutta rahoitusta hanke ei jostain syytä silloin saanut.  Arkistoomme on talletettu paljon Inkerinmaalla ja Suomessa 1990-luvulla tehtyjä haastatteluja, joiden tuloksena on muutama opinnäyte ja teos Ingrians and neighbours: focus on the eastern Baltic Sea region. 

Näyttelyn käsikirjoituksen ovat tehneet inkeriläiset (tytär ja isä) Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen, valokuvat ovat Meeri Koutaniemen. Omakohtaisuus näkyy myös dokumentaarisesti toteutetussa näyttelyssä monin tavoin kuten esimerkiksi Lea Pakkasen isoäidilleen hyvästiksi kirjoittamassa tekstissä ovessa. Ovi toimii eräänlaisena avaajana tähän näyttelyn. Tärkeä näyttely, jossa inkeriläisten historia ja muistot kertovat inhimillisellä tavalla tästä melkein unohdetusta ja hävitetystä kulttuurista ja sen jäsenistä. Pop up -näyttelyksi laaja näyttely on avoinna 19.4. asti. 

"Näkemiin mummo, älä itke tai ikävöi meitä" kirjoitti  seitsemänvuotias Lea Pakkanen liidulla saunanoveen isoäidilleen Ainolle perheen muuttaessa Suomeen 1991 ja Ainon jäädessä Venäjän Karjalaan.