RE:22 eli pohjoismainen etnologi- ja folkloristikongressi

 

Opasteet ilmestyivät vasta kun kongressi oli jo alkanut. Ehkä parempi opastus olisi ollut tarpeen ja jo kongressin alkaessa?

Oli Islannin vuoro järjestää pohjoismainen etnologi- ja folkloristikongressi. Kahden koronavuoden jälkeen päästiin vihdoin tapaamaan kollegoja kasvotusten ja liekö tämä osasyynä, sillä kongressi houkutteli paikan päälle 450 osanottajaa, joiden lisäksi muutama oli vielä verkossa. Pohjoismaisuus oli mukana yhä harvemmassa esitelmässä ja osanottajia oli paljon muualta Euroopasta sekä USA:sta ja Kanadasta. Kongressi järjestettiin hybridinä. Teemana oli -re, josta lukuisissa työryhmissä oli esimerkkejä. Meidän turkulaisten (Maija Mäki, Tuomas Hovi ja minä) oma työryhmä oli nimeltään Re-creation, re-usage and restoring ofdifficult and dark heritage sites ja se onnistui oikein hyvin ja herätti keskustelua. Esitelmät liittyivät tavalla tai toisella synkkään kulttuuriperintöön ja aiheina oli mm. mitä Paimion parantolan valokuvat kertoivat (Terhi Kokko ja Maija Mäki), mitä inkeriläisistä paluumuuttajista oleva näyttely Kansallismuseo kertoi (Ulla Savolainen) sekä Lapin sodan merkityksistä (oma) ja hylättyjen teollisuuslaitosten piipuista (Tiina Äikäs ja Oula Seitsonen) – nämä vain suomalaisten osanottajien. Muut esitelmät kertoivat mm. Islannin asutuksen jäljistä ja Münchenin olympiakylän suunnittelusta ja merkityksistä. Terhi tekee gradua samasta aiheesta ja Ulla on julkaissut tästä aiheestaan myös artikkelin. Itse julkaisen Lapin sotaa käsittelevän artikkelin syksyllä ja Tiinan johtama projekti on vielä kesken.

Kongressi alkoi maanantai-iltana, jolloin meidät oli kutsuttu Islannin presidentin GuðniThorlacius Jóhannessonin residenssiin kahville. Presidenttiyttään ennen hän oli historian professori. Sen jälkeen oli vuorossa ”pool-party” eli osa joukosta vietiin vielä busseilla läheiseen maauimalaan, jossa meille oli tarjolla hod dogeja ja kylmää juotavaa. Ulkouimalan vesi oli sen sijaan lämmintä, mutta täpötäysissä ulkoaltaissa istuskelu ei nyt ehkä ihan ollut kaikkien mieleen, kun vettä oli joissakin kohtaa vain 10 senttiä. Mutta järjestäjät näkyivät viihtyvän. 

”Mitä tehdä, jos eksyy islantilaisessa metsässä? Pitää nousta seisomaan.” Tämä vitsi tuli konkreettisesti tutuksi kongressissa. Samanaikaisten sessioiden lisäksi halukkaille järjestettiin mahdollisuus metsänistuttamiseen, joka korvasi lentojen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä. Meidät vietiin Reykjavikin lähelle Úlfarsfelliin, jonka rinne kasvoi sinisenä alaskanlupiinia. Lisäksi sieltä löytyi myös tuntureilta tuttuja kasveja kuten lapinleinikkejä ja sielikköjä.

Suomalainen, punainen pottiputki oli käytössä.

Me istutimme koivun, pajun ja männyn taimia. Mänty lienee alun perin Alaskasta tullutta kontormäntyä. Lisäksi Islantiin on istutettu muita pohjoisia lajeja kuten siperianlehtikuusta ja sitkankuusta. Palkkioksi saimme mukavan iltapäivän ulkoilmassa kauniissa islantilaisessa maisemassa sekä kahvia ja paikallisia leivonnaisia sekä rommia. Järjestäjien mukaan metsänistutus onnistui yli odotusten, sillä halukkaita oli enemmän kuin meille oli varattu taimia ja pottiputkia, joka on Suomessa kehitetty työväline.

Lentomatkoista johtuvan hiilijalanjäljen pienentäminen metsänistutuksella osoittautui mukavaksi ajanvietteeksi keskellä kongressin kiireitä. Tavan voisi ottaa käyttöön myös erilaisissa kokouksissa ja seminaareissa, mikäli sopivia metsänistutuspaikkoja sijaitsee niiden läheisyydessä. Muitakin tapoja varmaan löytyy. Ilmastonmuutos on tosiasia.

Ennen metsänistutusta tutustuimme paikalliseen ulkoilmamuseoon. Kongressin osanottajat saattoivat käydä ilmaiseksi myös monissa muissa Reykjavikin museoissa. 

Hyvä idea oli myös järjestää Erasmus-rahoituksella kurssi eri pohjoismaista ja Virosta tulleille maisteriopiskelijoille. Meiltä kurssille ja kongressin vapaaehtoisiksi osallistui viisi etnologian ja folkloristiikan opiskelijaa: Helvi Ermala, Anastasia Hartikainen, Laura Järvenpää, Henriikka Kallio ja Terhi Kokko. Monet kiitokset heille ja muille heidän kolleegoilleen. Tämä oli hieno tilaisuus verkottua muihin!

Turkulaisdelegaatio; kuvasta puuttuu Laura.

Päättäjäiset pidettiin Reykjavíkin taidemuseossa Hafnarhúsissa. Siellä kutsuttiin osanottajat seuraavaan kongressiin, joka pidetään vuonna 2025 Turussa yhteistyössä Åbo Akademin (etnologi, folkloristik och kulturanalys) ja Turun yliopiston etnologian, folkloristiikan ja museologian kanssa.

Tervetuloa Turkuun vuonna 2025.

Kongressi oli aika tiivis, mutta kaupunkiin ehti välillä tutustua. Viimeisenä päivänä oli lounaskaraoke, josta saattoi ottaa vauhtia illan loppubileisiin. Jotkut asiat muistuttivat ehkä enemmän festareita kuin kongressia, mutta ajat ja kongressit muuttuvat...

 

Ensimmäinen etäväitös on onnellisesti (?) ohi

 

Pandemian vaikutukset ovat jo viime maaliskuusta lähtien olleet läsnä yliopistojen arjessa, mutta vasta viime lauantaina meidän oppiaineessa eli etnologiassa oli ensimmäinen etäväitös. Maija Mäki väitteli aiheesta  Polkuja esihistoriasta tulevaisuuksiin: matkailun tulevaisuuksia ja toimijoita arkeologisilla maastokohteilla ja yhden respondentin vastineeksi olikin kaksi vastaväittäjää, Pauliina Latvala-Harvilahti ja Sanna Lillbroända-Annala. Pauliina oli helsinkiläisenä etänä ja itsekin oli vielä erillisessä tilassa kustoksena, Sannan ja muun väitökseen osallistujien (alle 50 henkilöä turvavälein) ollessa Educariumin tilassa. Tilaisuus striimattiin ja sitä kuunteli parhaimmillaan yli 90 henkilöä. Itse tutkimus löytyy myös verkosta. Tätä etäväitöstä voi myös verrata keväisiin pääsykokeisiin, jotka pidettiin myös netissä, sillä kyseessä on meille sukupolvikokemus. Olemme tätä ennen tottuneet aivan erilaisiin väitöstilaisuuksiin.

Tohtori in spe.

Kyseessä oli ensimmäinen etnologian väitös Turun ylipistossa, sillä oppiaine vaihtoi erinäisistä syistä nimeään elokuussa kansatieteestä etnologiaksi. Kyseessä oli monitieteinen tutkimus, jotta etnologian lisäksi oli vahvasti mukana museologia, tulevaisuudentutkimus, arkeologia, matkailututkimus ja kriittinen kulttuuriperinnöntutkimus muutaman mainitakseni. Käsitteistöä oli lisäksi paljon ja siitä virisi hienoa keskustelua väitöstilaisuudessa.   

Vahinko vain, että tekniikka petti paikoitellen ja keskustelun äänet hävisivät välillä Educariumin ja Arcanumin välillä, kunnes ne palasivat kun varatietokone saatiin päälle. Myös lopussa, jolloin kustoksen piti sanoa, että pyydettyjä puheenvuoroja ei ole, väitöstilaisuus on päättynyt, piti käyttää puhelinta. Respondentin eli Maijan mukaan minun kustoksen zoomini on noiduttu, sillä erilaiset zoom-tapahtumat eivät aina suju kuten pitäisi – aivan kuten ei tässä väitöksessäkään. 

Mutta väitös saatiin onnellisesti ohi ja juhlien aika on sitten kun koronasta on selvitty eli ensi vuoden puolella – toivottavasti. Nyt tapahtumaa juhlistettiin vain juomalla yhdessä lasilliset kuohuvaa Educariumin pihalla.

 

 

 

Muutto, muistot ja museo

Viime viikot ovat kuluneet muuttotouhussa, sillä oppiaineemme muiden Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen oppiaineiden mukana joutuu jättämään Sirkkalan kasarmin vanhat ja arvokkaat rakennukset muille ja muuttamaan kemisteille alun perin tehtyyn Arcanumiin. Toki Arcanumia on remontoitu meidän tarpeisiin sopivammaksi, mutta koronan vuoksi suurin osa meistä muuttajista ei ole nähnyt valmiita tiloja eikä siis sitä omaa työhuonetta tai osaa työhuoneesta, johon muuttaa. Osa meistä saa oman huoneen, osa jakaa työhuoneen muun tai muiden kanssa. Monitilatoimistot ovat tämän päivän arkea. Miten ne muotoutuvat ylipistotyön vaatimuksiin, sitten nähdään käytössä. Suuri kysymys on myös se, mihin humanistien käyttämät kirjat tulevaisuudessa mahtuvat uusiin tiloihin. Arcanumin toinen osa remontoidaan, kun me jo olemme siellä, joten remontti kuuluu meidän arkeemme lähikuukausien aikana. 

Olimme Sirkkalassa vain kahdeksan vuotta. Sitä ennen kansatieteen oppiaine oli kevääseen 2012 asti Fennicumissa siitä lähtien kun Fennicum rakennettiin. Sirkkalassa HKT-laitoksen oppiaineet olivat – arkeologiaa lukuunottamatta – yhdessä. Kieliaineet ovat hajallaan kampuksen eri osissa, osan piti sijaita Fennicumissa, mutta valitettavasti sen remontoinnit eivät tuottaneet tulosta ja kaunis rakennus on nyt tyhjillään. 

Sirkkala oli kaunis rakennus. Ämmät äänessä -yhtye Ilmar Talve-seminaarissa.

Muuttoa ja siitä johtuvaa kuolinsiivousta tehdessäni – ja aiempien kollegojen jättämiä kansioita tyhjentäessäni – on tullut usein mieleen se, miten monet asiat ja muistot oppiaineista ja lähimenneisyydestä katoavat. Ensimmäisen professorin aikaiset tapahtumat, sen ajan kirjoitukset ja asiapaperit, kirjeenvaihto vanhojen projektien rahoittajien kanssa, kalkkeripaperien avulla kirjoitetut jäljennökset, seminaarikirjat ja monet muut – missä on niille tilaa? Vanhat opinto-oppaat olen heittänyt pois jo 2012, mutta mitä teen näille kaikille muistoja kantaville papereille? Ensimmäisen professorin lahjoittaman kirjaston arvo – kuka sitä käyttää ja kuka sitä arvoa ymmärtää tänä päivänä, kun oppiaineen täyttäessä 50 vuotta se oli suuri asia? Myöskään 1960-luvun alun kirjavaihdolla ei ole merkitystä enää tänä päivänä. 

Hävitettävistä papereista löytyy entisten kollegojen ja työtovereiden jättämiä jälkiä. Jokaisella heistä on omansa: jonkun lukuisat mapit, toisen arkistointapa ja kolmannen järjestelmällinen varastointi tai juuri eläkkeelle jääneen lehtorin esinepoiminnat. Jokaisesta heistä on jäänyt jotain, jota ei ehkä pian enää tunnisteta kuin tehdyistä opinnäytteistä tai arkiston valokuvista. Pyrimme haastattelemaan entisiä työntekijöitä viime syksyn Ilmar Talvea käsittelevään seminaariin, mutta monien jättämiä jälkiä jäi silti käsittelemättä. Toivottavasti seuraavilla on aikaa havaita myös menneisyyden asioita ja pysähtyä niiden äärelle. Huolestuttavaa tässä ajassa on se, että mitään ei oikein haluta säilyttää. Tilan puutteen vuoksi näin on myös usein pakko. Muutos tai joskus paremminkin hävitys ulottuu kaikkialle, myös historiaan ja muistoihin. Muutoksen myötä hävitetään mennyttä ja nykyisyyttä. 

Vieraita ja entistä ja nykyistä henkilökuntaa kahvilla, maaliskuu 2017.

Valintoja tehdään siinä, mitä muistetaan tai katsotaan muistamisen arvoiseksi. Kun papereita ja tavaroita heitetään tarpeettomina tai vanhoina pois, voi käydä niin, että kun tehdään historiallisia näyttelyitä tai kirjoitetaan vaikka yliopiston historiaa – kuten nyt Turun yliopiston täyttäessä 100 vuotta – joidenkin oppiaineiden käytöstä poistettu esineistö oli heitetty pois. Mitä silloin tehdään? 

Kirsi Sonck-Rautio väitteli viimeisenä kansatieteestä Sirkkalassa, seuraava jatko-opiskelija väitteleekin etnologiassa.

Kansatieteen täyttäessä 50 vuotta vanhoja kenttätyövälineitä siirrettiin vitriiniin, joka toivottavasti tulee esille myös uudessa rakennuksessa. Kenttätöistä näkee hyvin sen oppaineen yli 50 vuoden kehityksen: kynästä ja paperista sekä kelanauhureista kännykällä äänittämiseen ja ubs-tikkuihin. Lieriöihin ei meillä sentään ehditty tallentaa puhetta tai musiikkia. Kentän ja kenttätöiden merkitys on vain muuttanut muotoaan ja pikemminkin vahvistunut ja tullut tärkeämmäksi kuin aiemmin. Ne ovat osa etnografiaa, johon me profiloidumme.

Näinä päivinä olemme monesti ajatelleet sitä, miksi Turun yliopistolla ei ole omaa yliopistomuseota? Sellainen on Helsingin yliopistolla ja Jyväskylän yliopistolla. Liedon Vanhalinna ei ole sellainen, mutta voisiko siitä kehittää sellaisen? 

Fennicumista lähdön hetkellä olin kirjoittanut, että viimeinen viikko on ollut kiireinen ja käytävältä on kuulunut erilaisia ääniä ja askeleita. Ei talo hiljene edes silloin kun me tutkijat ja muut työtekijät sen jätämme, joku meitä siellä seuraa ja valvoo. Ettei vain olisi Ilmar Talve, ensimmäinen professori… Ilmar valvoi meitä Fennicumissa, jonka jälkeen hän taisi eksyä matkalla kohti Sirkkalaa, sillä siellä häntä ei koskaan kuulunut. Tuskin löytää tietään Arcanumiinkaan. Arcanumissa oppiaineen nimi on elokuusta lähtien etnologia.