Muutto, muistot ja museo

Viime viikot ovat kuluneet muuttotouhussa, sillä oppiaineemme muiden Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen oppiaineiden mukana joutuu jättämään Sirkkalan kasarmin vanhat ja arvokkaat rakennukset muille ja muuttamaan kemisteille alun perin tehtyyn Arcanumiin. Toki Arcanumia on remontoitu meidän tarpeisiin sopivammaksi, mutta koronan vuoksi suurin osa meistä muuttajista ei ole nähnyt valmiita tiloja eikä siis sitä omaa työhuonetta tai osaa työhuoneesta, johon muuttaa. Osa meistä saa oman huoneen, osa jakaa työhuoneen muun tai muiden kanssa. Monitilatoimistot ovat tämän päivän arkea. Miten ne muotoutuvat ylipistotyön vaatimuksiin, sitten nähdään käytössä. Suuri kysymys on myös se, mihin humanistien käyttämät kirjat tulevaisuudessa mahtuvat uusiin tiloihin. Arcanumin toinen osa remontoidaan, kun me jo olemme siellä, joten remontti kuuluu meidän arkeemme lähikuukausien aikana. 

Olimme Sirkkalassa vain kahdeksan vuotta. Sitä ennen kansatieteen oppiaine oli kevääseen 2012 asti Fennicumissa siitä lähtien kun Fennicum rakennettiin. Sirkkalassa HKT-laitoksen oppiaineet olivat – arkeologiaa lukuunottamatta – yhdessä. Kieliaineet ovat hajallaan kampuksen eri osissa, osan piti sijaita Fennicumissa, mutta valitettavasti sen remontoinnit eivät tuottaneet tulosta ja kaunis rakennus on nyt tyhjillään. 

Sirkkala oli kaunis rakennus. Ämmät äänessä -yhtye Ilmar Talve-seminaarissa.

Muuttoa ja siitä johtuvaa kuolinsiivousta tehdessäni – ja aiempien kollegojen jättämiä kansioita tyhjentäessäni – on tullut usein mieleen se, miten monet asiat ja muistot oppiaineista ja lähimenneisyydestä katoavat. Ensimmäisen professorin aikaiset tapahtumat, sen ajan kirjoitukset ja asiapaperit, kirjeenvaihto vanhojen projektien rahoittajien kanssa, kalkkeripaperien avulla kirjoitetut jäljennökset, seminaarikirjat ja monet muut – missä on niille tilaa? Vanhat opinto-oppaat olen heittänyt pois jo 2012, mutta mitä teen näille kaikille muistoja kantaville papereille? Ensimmäisen professorin lahjoittaman kirjaston arvo – kuka sitä käyttää ja kuka sitä arvoa ymmärtää tänä päivänä, kun oppiaineen täyttäessä 50 vuotta se oli suuri asia? Myöskään 1960-luvun alun kirjavaihdolla ei ole merkitystä enää tänä päivänä. 

Hävitettävistä papereista löytyy entisten kollegojen ja työtovereiden jättämiä jälkiä. Jokaisella heistä on omansa: jonkun lukuisat mapit, toisen arkistointapa ja kolmannen järjestelmällinen varastointi tai juuri eläkkeelle jääneen lehtorin esinepoiminnat. Jokaisesta heistä on jäänyt jotain, jota ei ehkä pian enää tunnisteta kuin tehdyistä opinnäytteistä tai arkiston valokuvista. Pyrimme haastattelemaan entisiä työntekijöitä viime syksyn Ilmar Talvea käsittelevään seminaariin, mutta monien jättämiä jälkiä jäi silti käsittelemättä. Toivottavasti seuraavilla on aikaa havaita myös menneisyyden asioita ja pysähtyä niiden äärelle. Huolestuttavaa tässä ajassa on se, että mitään ei oikein haluta säilyttää. Tilan puutteen vuoksi näin on myös usein pakko. Muutos tai joskus paremminkin hävitys ulottuu kaikkialle, myös historiaan ja muistoihin. Muutoksen myötä hävitetään mennyttä ja nykyisyyttä. 

Vieraita ja entistä ja nykyistä henkilökuntaa kahvilla, maaliskuu 2017.

Valintoja tehdään siinä, mitä muistetaan tai katsotaan muistamisen arvoiseksi. Kun papereita ja tavaroita heitetään tarpeettomina tai vanhoina pois, voi käydä niin, että kun tehdään historiallisia näyttelyitä tai kirjoitetaan vaikka yliopiston historiaa – kuten nyt Turun yliopiston täyttäessä 100 vuotta – joidenkin oppiaineiden käytöstä poistettu esineistö oli heitetty pois. Mitä silloin tehdään? 

Kirsi Sonck-Rautio väitteli viimeisenä kansatieteestä Sirkkalassa, seuraava jatko-opiskelija väitteleekin etnologiassa.

Kansatieteen täyttäessä 50 vuotta vanhoja kenttätyövälineitä siirrettiin vitriiniin, joka toivottavasti tulee esille myös uudessa rakennuksessa. Kenttätöistä näkee hyvin sen oppaineen yli 50 vuoden kehityksen: kynästä ja paperista sekä kelanauhureista kännykällä äänittämiseen ja ubs-tikkuihin. Lieriöihin ei meillä sentään ehditty tallentaa puhetta tai musiikkia. Kentän ja kenttätöiden merkitys on vain muuttanut muotoaan ja pikemminkin vahvistunut ja tullut tärkeämmäksi kuin aiemmin. Ne ovat osa etnografiaa, johon me profiloidumme.

Näinä päivinä olemme monesti ajatelleet sitä, miksi Turun yliopistolla ei ole omaa yliopistomuseota? Sellainen on Helsingin yliopistolla ja Jyväskylän yliopistolla. Liedon Vanhalinna ei ole sellainen, mutta voisiko siitä kehittää sellaisen? 

Fennicumista lähdön hetkellä olin kirjoittanut, että viimeinen viikko on ollut kiireinen ja käytävältä on kuulunut erilaisia ääniä ja askeleita. Ei talo hiljene edes silloin kun me tutkijat ja muut työtekijät sen jätämme, joku meitä siellä seuraa ja valvoo. Ettei vain olisi Ilmar Talve, ensimmäinen professori… Ilmar valvoi meitä Fennicumissa, jonka jälkeen hän taisi eksyä matkalla kohti Sirkkalaa, sillä siellä häntä ei koskaan kuulunut. Tuskin löytää tietään Arcanumiinkaan. Arcanumissa oppiaineen nimi on elokuusta lähtien etnologia.