Koronan kokoinen raja halkasi kaksoiskaupungin kahtia

Olipa kerran joki. Ei mikään kovin pieni joki, sillä se kasvoi koko ajan mitä lähemmäksi merta se tuli. Kolarissa siihen vielä yhtyi toinen joki, joka tuli ylhäältä Lapista. Joki eli elämäänsä suhteellisen rauhassa vuoteen 1809 asti, jolloin siitä tehtiin – erilaisten kommervenkkien jälkeen – rajajoki Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välillä. Se osa, jota Suomeksi nimitettiin, tuli sotasaaliina Venäjälle, kun entinen suurvalta Ruotsi hävisi sodan. 

Ihmiset jokivarren molemmin puolin jatkoivat arkeaan kuten ennenkin, mitä nyt uusi isäntä joen itäpuolella vaikutti siihen, että länsipuolelle alettiin rakentaa kirkkoja, hautausmaita ja muita vanhan isäntämaan kansallisia symboleja kuten Haaparantaan suuri rautatieasema läntisimmäksi rautatieasemaksi. Itäpuolella uusi isäntä rakensi myös omia symbolejaan kuten ortodoksikirkon.  

Ihmiset elivät omaa elämäänsä kuten ennen, kävivät ristiin joen molemmilla puolilla, sillä uusi raja oli katkaissut niin talot ja suvut, tilat ja kylät kahtia. Myös töitä ja puolisoita haettiin toiselta puolta, puhuttiinhan molemmilla puolilla samaa kieltä ja tunnustettiin monesti samaa lestadiolaisuutta. 

Ensimmäinen maailmansota vaikutti myös täällä arkeen, sillä joki tarkoitti myös kahden rintaman yhtymäkohtaa, niinpä siellä vaihdettiin sotavankeja. Haaparanta oli yksi lännen solmukohtia, joten siellä vilisi kaiken maailman väkeä, lehtimiehiä, vakoojia, sotaherroja, joppareita ja muita. Salakuljetus kukoisti ja tällöin tavaraa virtasi paljon idästä länteen, toisen maailmansodan jälkeen suuntana oli usein lännestä itään. Rajan yli kulki monenlaista väkeä jääkäreistä karkulaisiin ja jopa Lenin käytti tätä reittiä. 

Joen idänpuoleinen alue itsenäistyi ja elämä joen molemmilla rannoilla jatkoi samaan tahtiin. Aiemminhan idän puolen isäntä oli yrittänyt mahtikäskyillään määrätä ihmisten kulkua joen yli, mutta siitä paikalliset eivät juuri piitanneet. 

Tuli toinen maailmansota ja jatkosodan jälkeen vielä Lapin sota, joka vaikutti elämään joen rannoilla. Syksyllä 1944 Ruotsi avasi ovensa lappilaisten evakkojen tulla. Evakkoja ennen jo sotalapset olivat kulkeneet täältä joen yli länteen. Evakkoja varten järjestettiin ripeästi vastaanottopaikkoja, joissa oli tarjolla ruokaa ja täisauna, asia joka on jäänyt monen evakon mieliin epämiellyttävä asiana. Asuinpaikat niin evakoille kuin heidän lehmille löytyivät täältä seuraavaksi talveksi. Osa evakoista sai yöpaikan sukulaisten ja tuttavien luona, osa joutui vieraskielisille seuduille. 

Keväällä alkoi paluumuutto joen itärannalle, josta kaikki oli poltettu. Tavaraa sai kuitenkin lännestä, joka ei ollut kärsinyt sodasta. Näin Lappi nostettiin jaloilleen nopeammin kuin muu Suomi ja tästä on kiitettävä ahkeria joppareita, jotka toki ansaitsivat myös itse samalla muutaman lantin kuljettaessaan niin Gevaliaa kuin vaikka kirkon lattialaudat ja polkupyörät lännestä itään; tavaroita, joita ei idässä ollut saatavilla, mutta jotka olivat melkein elintärkeitä. Joppaus oli välttämätön asia rajaseudulla erityisesti sodan jälkeen ja siitä on tullut vähitellen myös tärkeä osa paikallista kulttuuriperintöä, aivan kuten myös Lapin sodasta ja evakosta. 

Pitkään viime vuosisadalle asti joki oli taloudellinen raja, sillä 50-luvun lopulta 70-luvulle asti lännen puolen maa oli vastaanottavana työmuutossa, sillä erityisesti sen teollisuus tarvitsi työntekijöitä. Idän puolen ihmiset ovat olleet mukana kansankodin rakentamisessa nostaen lännen elintasoa työskentelemällä mm. tehtaissa ja teollisuuslaitoksissa ja sen jälkeen muuttaneet pohjoiseen, joen länsipuolelle nauttimaan omalla äidinkielellään erilaisista palveluista. Joki ei ole ollut rajoittavana tekijänä, vaan se on aina yhdistänyt molempia rantoja. 

Myös joen molemmilla rannoilla olevat kaupungit huomasivat yhteistyön voiman, niinpä niillä on mm. yhteinen jätevedenpuhdistamo ja kielikoulu sekä matkahuolto. Molempien, idän ja lännen valtioiden jäsenyys Euroopan Unionissa on vaikuttanut rakennushankkeisiin. Suunnitelmissa oli rakentaa kansallisvaltioiden väliselle rajallekin jotain, mutta lännen bisnekset eivät vielä oikein ole siinä onnistuneet Nyt kahta paikkaa yhdistää kuninkaallisilta nimen saanut tori, joka siis on myös tasavallan puolen tori. 

 

2020 talvella tuli korona, joka teki tähän asti näkymättömän rajan näkyväksi, sillä idänpuolen valtio aloitti sisärajavalvonnan ja kielsi muun kuin ehdottomasti tärkeän työmatkaliikenteen ja tavarankuljetuksen. Raja tehtiin näkyväksi rakentamalla raja-aitoja mellakka-aidoista, ja rajaa vartioivat rajavartiostolaiset, "kurvarit". Välillä paikalliset saattoivat vaihtaa tavaroitaan, kuten mökin avaimia, vaatteita tai polkupyöriä torilla, mutta nyt se on kielletty. 

 

Paikallisille ihmisille ei ole olemassa rajaa, vaan se on näkymätön. Sen huomaa vasta kun siitä ei pääse yli. Näin arkinen raja on Tornionlaaksossa. Rajan toisella puolella asuu perheenjäseniä, vanhempia, isovanhempia, lapsia tai muita sukulaisia ja ystäviä. Siellä on totuttu käymään töissä tai harrastuksissa, ostoksilla tai lenkillä. Monilla on mökki rajan toisella puolella ja sinne ei pääse edes tarkistamaan lumi- tai tulvatilannetta, mikä on kyllä aika elintärkeä asia. Tämä uusi tilanne masentaa monella tavalla paikallisia ihmisiä. Merkittyä rajaa verrataankin nyt jopa Berliinin muuriin ja ihmiset sanovat, että ei ole olemassa Torniota ilman Haaparantaa tai Haaparantaa ilman Torniota. Kaksoiskaupunkia ei ole ilman toista puoliskoa. 

Tornio sanoin ja kuvin -sivulla oli gallup-tyyppinen kysely siitä, mitä torniolaiset kaipaavat Haaparannalta ja päinvastoin.  Vastaukset – yli 300 –  saattoi karkeasti jakaa kolmeen osaan: 1) perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. 2) tietyt ruuat ja nuuska ja 3) vapaata liikkumista rajan yli, sillä Tornio ei ole mitään ilman Haaparantaa ja päinvastoin. Se, että monet kaipasivat nimenomaan tillisipsejä, kertoo tietysti siitä, miten arkipäiväinen raja on eli sitä ei edes huomata kuin vasta, kun sitä ei voi ylittää.