Kuuntelenko vai luen - luenko vai kuuntelen?

 

Eräs ohjattavani tekee gradua siitä, onko ja miten korona-aika on muuttanut kirjojen lukemista ja yleensäkin lukutottumuksia. Lukutottumuksien muutoksesta voin sanoa nyt vain sen, että kirjojen kuuntelemisesta on tullut todella suosittua viime kuukausien aikana. Yksi syy kirjojen kuuntelemisen helppouteen on niiden saatavuus, sillä on useita mobiilisovelluksia, joiden kautta kirjat saa suoratoistopalveluna. Nämä ovat kuukausimaksullisina, mutta äänikirjoja löytää myös muilta tarjoajilta ja ilmaiseksi. Itse olen yhden näistä suurista firmoista asiakas ja voin kuunnella pienellä kuukausimaksulla rajattomasti kirjoja, jopa ihan uusia sekä monilla kielillä.

Tällä äänikirjojen suosiolla on kuitenkin puolensa, sillä kirjailijat eivät saa kuuntelemisesta samankokoista korvausta kuin printtikirjoista. Toisaalta suosituimpia uutuuskirjoja jonotetaan kirjastoissa viikko- tai jopa kuukausikaupalla ja nyt monet uutuudet tulevat suhteellisen nopeasti sähköisinä tai äänikirjoina jakoon.

Kuitenkin mielestäni äänikirjan kuunteleminen ei ole sama kuin fyysisen kirjan lukeminen – sähköisiä kirjoja en lue, sillä en kestä ruudulta lukemista. Kirjaan voi palata, sen voi lukea nopeasti tai hitaasti. On myös puhuttu kirjasta esineenä, sen tuoksusta ja siltä, miltä se tuntuu kädessä. Toiset kirjat voi harppoa, toiset lukea viipyillen. Kaikki kirjat eivät sovi kuunneltavaksi ja tämän reilun puolen vuoden aikana, jolloin olen äänikirjoja käyttänyt, tiedän mitä voin kuunnella ja mitä en. Toki kuuntelemisessa hienoa on se, että kirja kulkee luureissa mukana minne vain ja mihin vain. Olen nyt oppinut, että kuuntelen vain tietokirjoja ja dekkareita, en juurikaan romaaneja. Dekkarit ovat hyvää unenodottamiskirjallisuutta, sillä kuuntelen niitä ennen nukahtamista ja käyttämässäni palvelussa on unikytkin. Jos uni ei tule, niin kuunteluaikaa voi lisätä.

Olen kuunnellut vain muutaman romaanin, sillä niiden kuunteleminen ei toimi. Yksi poikkeus on Rosa Liksomin Väylä, jonka luin ensin fyysisenä kirjana, ja kun siitä tuli äänikirja, niin olen kuunnellut sen. Yritin myös serkkuni kehotuksesta kuunnella yhtä pohjoisen uutuuskirjaa, kolarilaisen Ville Jaakon Länsikairan koltiaiset (2021) mutta se ei toiminut minulle äänikirjana. Kirja on toki hauskan tuntuinen, mutta sen voisi lukea harppoen. Mainoksen mukaan kyseessä on ”hykerryttävän hauska” kuvaus syrjäkylien miehistä, joilla onni on harvemmin myötä niin nais- kuin muissakaan asioissa. Ja siltä se tuntuu, mutta ehkä olen myös väärää kohderyhmää tälle, vaikka mielelläni luenkin pohjoista koskevat romaaniuutuudet.

En osaa sanoa, ketkä lukijoista olisivat suosikkejani, mutta yksi asia näissä äänikirjoissa ottaa korviin, sillä niin usein ihmisten- ja paikkojen nimet – erityisesti jos ne ovat esimerkiksi venäläisiä tai muita vieraskielisiä – äännetään väärin tai ne äännetään englannintyyppisesti. Eikö nimiä voisi hieman harjoitella etukäteen tai ainakin miettiä, miten ne äännetään.

Äänikirjat eivät mielestäni korvaa kirjoja, mutta ne täydentävät valikoimaa Mutta seuraavaksi yritän kuunnella Sinun, Margot, jonka on kirjoittanut Mari Valkama.

Evakossa väylän toisella puolella ulkomailla ja Väylä

 

Evakkoja menossa Tornion puolelta Ruotsiin Haaparannalle, SA-kuva.

Lappilaisten evakko on ollut viime aikoina julkisuudessa Rosa Liksomin Väylä-romaanin ansiosta. Sen ajoitus oli loistava, sillä olin itse juuri elokuussa saanut valmiiksi artikkelin kittiläläisten evakkotaipaleesta, joka myös meni Väylän yli eli ulkomaille Ruotsiin. Tämä erityisesti tiedoksi niille, jotka yhä edelleen ovat siinä luulossa, että Suomesta ei lähdetty ulkomaille evakkoon. Toki yli 400 000 karjalaisen asuttaminen oli suuri ponnistus, mutta Lapin sodan vuoksi Lapista lähti evakkoon syksyllä 1944 noin 100 000 ihmistä, joista osa Pohjanmaalle ja noin reilut 60 000 Ruotsiin.

Lapin sota alkoi 28.9.1944 ja konkreettisesti se tarkoitti sitä, että Lapissa tutuiksi tulleista saksalaisista ja itävaltalaisista sotilaista tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois. Sitä varten Lappi oli tyhjennettävä siviileistä. Kittilässä oli tuolloin 6100 asukasta, joista toki osa oli vielä rintamalla. Suomen hallitus pyysi 5.9.1944 sodassa neutraalina pysytelleeltä Ruotsilta apua evakkojen sijoittamisessa ja Ruotsi vastasi pyyntöön myöntävästi ja aloitti valmistelut evakkojen vastaanottoon.  

Kittiläläisten evakkopaikkakuntia olivat Ruotsissa muun muassa Vilhelmina, Åsele, Dorotea, Avaträsk, Skellefteå, Sorsele, Bjurholm, Gargnäs ja Lycksele. Esimerkiksi karjaa hoitajineen saattoi olla majoittuneina muillakin paikkakunnilla, kuten Lövångerissa, Arvidsjaurissa, Akkavaarassa ja Jällivaarassa.

Karjanhoito oli tuolloin tärkeä osa kylien monitoimitaloutta, joten evakkoon lähtiessä piti myös ratkaista, mitä tehdään karjalle, ja miten mahdollinen karjan kuljettaminen Ruotsiin tapahtuu. Vain hevoset ja lehmät voitiin ottaa mukaan, joten siat, lampaat ja kanat joko teurastettiin tai jätettiin oman onnensa nojaan. Kuljetettavia lehmiä Kittilässä oli arviolta 2000. Karjankuljettajiksi valikoitui kylistä nuoria ja vahvoja naisia. Usein lähtöön vaikutti myös sosiaalinen pakko. Monet lähtivät vapaaehtoisesti, vaikka tiesivät, että matka on raskas ja vaikea. Karja kuljetettiin kylästä riippuen joko Kolarin tai Muonion kautta rajajoen yli Ruotsiin. Matkan varrella lehmät karkailivat ja niitä jouduttiin hakemaan ja käännyttämään toisen eläinten joukkoon. Rajalla lehmät luovutettiin ruotsalaisten haltuun. Kun Ruotsin raja oli ylitetty, lehmät kuljetettiin ensin autoilla ja sitten junalla eteenpäin eri paikkakunnille, joihin lehmät jaettiin kylissä oleviin tyhjiin navettoihin ja samalla karjanhoitajat eri taloihin.

Sain artikkeliani varten haastattelun myös henkilöltä, joka kuljetti lehmiä Ruotsiin ja hoiti niitä seuraavan talven siellä sisarensa ja muiden kyläläisten kanssa. Lehmien ja hevosten kuljettamisesta kertoivat myös muutkin haastateltavat. Kuljetus oli ollut todella raskasta, mutta lehmien hoito ja asuminen pienellä paikkakunnilla Ruotsissa oli haastattelujenkin mukaan helpompaa kuin asuminen suurissa evakkopaikoissa, kuten Vilhelminassa tai Lyckselessä tai evakkokylissä, kuten Kusforsissa. Evakossa kuoli ainakin 148 kittiläläistä ja monissa paikoissa kiersitvä kurkkumätä-, hinkuystä- tuhkarokko -ja polioepidemiat.

Kittilän hautausmaalla muistokivi evakossa kuolleille.

Vaikka evakkoaika kesti vain vajaan vuoden, niin sen merkitys on paljon suurempi verrattuna sen kestoon. Kun toiset palaavat muistoissaan menetettyyn Karjalaan, Lapin sodan ja evakon kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat tätä evakkomatkaa. Evakon merkitys on ylisukupolvinen ja se yltää niin tällä hetkellä eläviin kittiläläisiin kuin tuleviin sukupolviin.

Mutta evakkoajasta enemmän ja tarkemmin, kun artikkeli ilmestyy Kittilän historia- teoksessa noin vuoden kuluttua. Jo haastattelut kertoivat siitä, miten tärkeäksi evakkoaika on koettu ja yhä edelleen koetaan. Haastattelin sitä varten 13 evakossa ollutta kittiläläistä, suurinta osaa koronan vuoksi puhelimitse. Sen lisäksi olen saanut viiden evakossa olleen kokemukset joko omina tai jonkun perheenjäsenen tekeminä muistiinpanoina. Lisäksi minulle on lähetetty lehtileikkeitä ja muuta tietoa evakosta, kuten kirjeitä ja Ruotsin sukulaisten lähettämiä kirjoja ja valokuvia. Kiitos heille kaikille jo nyt (nimiä tässä mainitsematta).  

Kittilän kirkonkylä on kirkkoa ja muutamaa taloa lukuunottamatta tuhottu. SA-kuva.

Ainakin minulle yksi syksyn kohokohtia on ollut Rosa Liksomin Väylä, joka on kertomus väylän yli evakkoon menosta nuoren karjanhoitajatytön näkökulmasta. Oli upeaa lukea oman evakkoartikkelin kirjoittamisen jälkeen kertomusta evakkoon lähdöstä kotikylästä karjan kanssa, pitkästä vaelluksesta kuninkaanmaassa (Ruotsi-nimeä ei kirjassa mainita) kohti pakolaisleirejä, nälästä ja pitkän vaelluksen ja talven aikana tapahtuneesta päähenkilön kasvutarinasta. Siitä miten hän etsi äitiään ja mitä sota teki hänen perheelle. Väylä eli rajajoki oli tässä elämän ja kuoleman raja, jonka takaa katsottiin, miten Väylän itäpuolella kodit joutuivat liekkien valtaan. Kirjassa toinen päähenkilö oikeastaan oli luonto, miltä se näytti ja miten se vaikutti. 

Lopussa kotiin palattuaan päähenkilö teki ratkaisun, jossa hän ajatteli sitten vain itseään, ei äitiään eikä kotiaan: ”Minua melkein nauratti ko hevonen karhautti Väylän ranthaan. Hyppäsin kiesistä ja kävelin lossile. Se irtautu rannasta ja kulki kohti länttä.” Kirja on kirjoitettu Torniolaakson murteella – tai meänkielellä – mikä tuo yhden lisän tähän tärkeään teokseen. Ja vaikka kirja kertoo konkreettisesti Lapin sodasta ja evakosta, niin kirjan sanoma on mitä ajankohtaisin tänään, sillä samat asiat voivat tapahtua ja tapahtuvat tänään monissa paikoissa.

"Taidat fanittaa Lassinanttia?"

Kuva löytyy mm. Luulajan yliopiston kokoelmista.

Olin taas maanantaina puhumassa Norrbottenin läänin maaherrasta, Ragnar Lassinantista, tällä kertaa Rovaniemen kaupunginkirjaston Lappia-osastolla. Jos ette tiedä, niin Norrbottenin lääni sijaitsee Ruotsissa ja Rovaniemi taas on Lapin läänin pääkaupunki Suomen puolella. Aiemmin puhuin hänestä Haaparannalla järjestetyssä seminaarissa. Esitelmä avasi kirjaston Rajatonta Pohjoiskalottia koskevan luentosarjan. Otsikon kysymyksen minulle esitti Pohjolan Sanomien toimittaja. Kaiken lukemani ja kuulemani perusteella on ainakin pakko fanittaa Ragnar Lassinanttia, sillä siinä oli mies, joka eli kuten saarnasi tai saarnasi kuten eli. Hän toimi itse ja toimillaan oli esimerkkinä monille muille. Tänä vuonna on Lassinantin syntymästä kulunut 100 vuotta ja sen vuoksi on järjestetty Pohjoiskalotilla, lähinnä Suomessa ja Ruotsissa, lukuisia tapahtumia, joissa Ragnar Lassinantti on pääosassa.

Syntymävuoden lisäksi Lassinantista on tullut erittäin ajankohtainen tänä vuonna, sillä mielestäni hän ja hänen elämänsä ja ideansa tulevat hyvin esille myös siinä, kun tämän rajattoman rajan yli Torniolaaksossa – Lassinantin ajama asia – on saapunut paljon pakolaisia. Sama raja oli yksi maailmanpolitiikan keskipisteistä esimerkiksi vuonna 1809, jolloin raja Suomen sodan jälkeen vedettiin pitkin väylää, myöhemmin ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa sekä taas Lapin sodan aikana, jolloin pakolaiset Suomesta pääsivät turvaan Ruotsiin ja taas takaisin. Rajaton raja on ollut tärkeässä osassa myös joppauksen eli salakuljetuksen kulta-aikoina, jolloin siitä ei niin kauheasti haluttu puhua, mutta joka on nyt taas – Lapin sodan ja evakossa olon lisäksi – tullut osaksi alueen ja sen sukujen kulttuuriperinnöksi.  Rajaton väylä tai rajaton raja oli myös Ragnar Lassinantin idea ja sitä hän eläessään ja toimissaan edisti. Oikeastaan jo hänen syntymänsä viitoitti sitä. Siinä byrokratia ja inhimillisyys rajalla näyttelivät suurta roolia ja myöhemmin myös näyttivät Lassinantille, että mihin suuntaan väylää tai rajaa tuli kehittää; siis rajattomaan suuntaan. Näin kätilöt pääsisivät yli rajan lyhyintä reittiä ja suomenkielistä kirjallisuutta sai(si) lainata myös Ruotsin kirjastoista.

  

Lähtökohta Ragnar Lassinantin sekä poliittiselle että virkauralle on nähtävissä hänen halussaan kehittää rajayhteistyötä. Poliitikkona Lassinantti sai myös kritiikkiä osakseen ja osa tästä tuli siitä, että hän oli rajoja ylittävä sekä puheessa että teoissa ja kielipoliittisesti halusi parantaa paikallisen suomen asemaa. ”Onko meille tullut maanpetturi eduskuntaan” kysyttiin Lassinantin tärkeän kielipoliittisen puheen jälkeen Norbottens Kuriren -lehdessä vuonna 1957. Pohjoismainen yhteistyö ei ollut kaikkien mieleen erityisesti ruotsinkielisessä Tornionlaaksossa, ei ainakaan osalle sen väestöä. Suomen kieli ei ollut silloin – eikä oikein mielestäni nytkään – kovin arvostetussa asemassa huolimatta siitä, kuinka paljon sitä käytettiin ja käytetään arjessa. Eihän suomella tai meänkielellä ole juuri näkyvyyttä esimerkiksi julkisessa tilassa Ruotsin puolella vieläkään. Toki Ruotsin kouluhallitus antoi 1950-luvun loppupuolella (1958?) ohjeen, ettei suomenkielisiä lapsia saanut kieltää puhumasta suomea (tai meänkieltä) koulussa eikä asuntolassa. Tosin pahin oli jo ehtinyt tapahtua silloin ja kielellinen assimilaatio alkoi olla laajaa nuorten ikäpolvien keskuudessa. 

Ragnarille Tornionlaakso oli kotiseutu eikä hänellä ollut siinä mitään erottavaa rajaa. Tällä hetkellä hänen rooli näkyy ennen kaikkea siinä, miten hän aikoinaan antoi paikallisen leiman yhteistyölle yli rajan. Työssään ja toimissaan Lassinantti korosti aina sitä, miten taloudellinen yhteistyö on kautta aikojen lyönyt leimansa ihmisten kanssakäymiselle välittämättä joesta muodostuneesta rajasta. Hänelle rajaa ei ollut, vaan yhteinen Tornionlaakso, joka oli vanhaa kulttuuriseutua ja ihmisillä oli tarve olla vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Siitä on sanottu muodostuneen pohjoismaisen yhteistyön perusta. Rajajoeksi tulleesta joesta syntyneet ongelmat pyrittiin välttämään ja vältettiin eikä välitetty etelän kotkotuksista: ”Sole ko muutama lakia ja asetuksia… jo se alkaa käyttää.” Lupa taidettiin pyytää usein jälkikäteen ja asiat pyrittiin tekemään, kuten ne ovat tänne aina sopineet.

Lassinantti oli aikoinaan näkyvä hahmo rajan molemmilla puolilla, puolusti suomen kieltä ja rajayhteistyötä. Hänellä oli voimakas idea rajattomasta Pohjoiskalotista. Hänet tunnettiin hyvin Rovaniemellä, jossa hän oli myös usein nähty vieras ja puhuja erilaisissa tilaisuuksissa. Hän myös hankki Lapin yliopiston kirjastoon noin 8 000 nidettä ja antoi myös kaupunginkirjastolle paljon ostovinkkejä. Hän ehti nähdä Lapin yliopiston perustamisen, mutta ei yhtään sen promootiota, joten hän ei ehtinyt tulla Lapin yliopiston kunniatohtoriksi – toki Oulun, Luulajan ja Uumajan yliopistoissa hän oli kunniatohtori. Hänen Pohjoiskalotti-ohjelmiaan kuunneltiin pitkin Lappia. 

Mistä saataisiin vastaava tyyppi tänään?