Evakossa väylän toisella puolella ulkomailla ja Väylä

 

Evakkoja menossa Tornion puolelta Ruotsiin Haaparannalle, SA-kuva.

Lappilaisten evakko on ollut viime aikoina julkisuudessa Rosa Liksomin Väylä-romaanin ansiosta. Sen ajoitus oli loistava, sillä olin itse juuri elokuussa saanut valmiiksi artikkelin kittiläläisten evakkotaipaleesta, joka myös meni Väylän yli eli ulkomaille Ruotsiin. Tämä erityisesti tiedoksi niille, jotka yhä edelleen ovat siinä luulossa, että Suomesta ei lähdetty ulkomaille evakkoon. Toki yli 400 000 karjalaisen asuttaminen oli suuri ponnistus, mutta Lapin sodan vuoksi Lapista lähti evakkoon syksyllä 1944 noin 100 000 ihmistä, joista osa Pohjanmaalle ja noin reilut 60 000 Ruotsiin.

Lapin sota alkoi 28.9.1944 ja konkreettisesti se tarkoitti sitä, että Lapissa tutuiksi tulleista saksalaisista ja itävaltalaisista sotilaista tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois. Sitä varten Lappi oli tyhjennettävä siviileistä. Kittilässä oli tuolloin 6100 asukasta, joista toki osa oli vielä rintamalla. Suomen hallitus pyysi 5.9.1944 sodassa neutraalina pysytelleeltä Ruotsilta apua evakkojen sijoittamisessa ja Ruotsi vastasi pyyntöön myöntävästi ja aloitti valmistelut evakkojen vastaanottoon.  

Kittiläläisten evakkopaikkakuntia olivat Ruotsissa muun muassa Vilhelmina, Åsele, Dorotea, Avaträsk, Skellefteå, Sorsele, Bjurholm, Gargnäs ja Lycksele. Esimerkiksi karjaa hoitajineen saattoi olla majoittuneina muillakin paikkakunnilla, kuten Lövångerissa, Arvidsjaurissa, Akkavaarassa ja Jällivaarassa.

Karjanhoito oli tuolloin tärkeä osa kylien monitoimitaloutta, joten evakkoon lähtiessä piti myös ratkaista, mitä tehdään karjalle, ja miten mahdollinen karjan kuljettaminen Ruotsiin tapahtuu. Vain hevoset ja lehmät voitiin ottaa mukaan, joten siat, lampaat ja kanat joko teurastettiin tai jätettiin oman onnensa nojaan. Kuljetettavia lehmiä Kittilässä oli arviolta 2000. Karjankuljettajiksi valikoitui kylistä nuoria ja vahvoja naisia. Usein lähtöön vaikutti myös sosiaalinen pakko. Monet lähtivät vapaaehtoisesti, vaikka tiesivät, että matka on raskas ja vaikea. Karja kuljetettiin kylästä riippuen joko Kolarin tai Muonion kautta rajajoen yli Ruotsiin. Matkan varrella lehmät karkailivat ja niitä jouduttiin hakemaan ja käännyttämään toisen eläinten joukkoon. Rajalla lehmät luovutettiin ruotsalaisten haltuun. Kun Ruotsin raja oli ylitetty, lehmät kuljetettiin ensin autoilla ja sitten junalla eteenpäin eri paikkakunnille, joihin lehmät jaettiin kylissä oleviin tyhjiin navettoihin ja samalla karjanhoitajat eri taloihin.

Sain artikkeliani varten haastattelun myös henkilöltä, joka kuljetti lehmiä Ruotsiin ja hoiti niitä seuraavan talven siellä sisarensa ja muiden kyläläisten kanssa. Lehmien ja hevosten kuljettamisesta kertoivat myös muutkin haastateltavat. Kuljetus oli ollut todella raskasta, mutta lehmien hoito ja asuminen pienellä paikkakunnilla Ruotsissa oli haastattelujenkin mukaan helpompaa kuin asuminen suurissa evakkopaikoissa, kuten Vilhelminassa tai Lyckselessä tai evakkokylissä, kuten Kusforsissa. Evakossa kuoli ainakin 148 kittiläläistä ja monissa paikoissa kiersitvä kurkkumätä-, hinkuystä- tuhkarokko -ja polioepidemiat.

Kittilän hautausmaalla muistokivi evakossa kuolleille.

Vaikka evakkoaika kesti vain vajaan vuoden, niin sen merkitys on paljon suurempi verrattuna sen kestoon. Kun toiset palaavat muistoissaan menetettyyn Karjalaan, Lapin sodan ja evakon kokeneet ja heidän jälkeläisensä miettivät ja muistelevat tätä evakkomatkaa. Evakon merkitys on ylisukupolvinen ja se yltää niin tällä hetkellä eläviin kittiläläisiin kuin tuleviin sukupolviin.

Mutta evakkoajasta enemmän ja tarkemmin, kun artikkeli ilmestyy Kittilän historia- teoksessa noin vuoden kuluttua. Jo haastattelut kertoivat siitä, miten tärkeäksi evakkoaika on koettu ja yhä edelleen koetaan. Haastattelin sitä varten 13 evakossa ollutta kittiläläistä, suurinta osaa koronan vuoksi puhelimitse. Sen lisäksi olen saanut viiden evakossa olleen kokemukset joko omina tai jonkun perheenjäsenen tekeminä muistiinpanoina. Lisäksi minulle on lähetetty lehtileikkeitä ja muuta tietoa evakosta, kuten kirjeitä ja Ruotsin sukulaisten lähettämiä kirjoja ja valokuvia. Kiitos heille kaikille jo nyt (nimiä tässä mainitsematta).  

Kittilän kirkonkylä on kirkkoa ja muutamaa taloa lukuunottamatta tuhottu. SA-kuva.

Ainakin minulle yksi syksyn kohokohtia on ollut Rosa Liksomin Väylä, joka on kertomus väylän yli evakkoon menosta nuoren karjanhoitajatytön näkökulmasta. Oli upeaa lukea oman evakkoartikkelin kirjoittamisen jälkeen kertomusta evakkoon lähdöstä kotikylästä karjan kanssa, pitkästä vaelluksesta kuninkaanmaassa (Ruotsi-nimeä ei kirjassa mainita) kohti pakolaisleirejä, nälästä ja pitkän vaelluksen ja talven aikana tapahtuneesta päähenkilön kasvutarinasta. Siitä miten hän etsi äitiään ja mitä sota teki hänen perheelle. Väylä eli rajajoki oli tässä elämän ja kuoleman raja, jonka takaa katsottiin, miten Väylän itäpuolella kodit joutuivat liekkien valtaan. Kirjassa toinen päähenkilö oikeastaan oli luonto, miltä se näytti ja miten se vaikutti. 

Lopussa kotiin palattuaan päähenkilö teki ratkaisun, jossa hän ajatteli sitten vain itseään, ei äitiään eikä kotiaan: ”Minua melkein nauratti ko hevonen karhautti Väylän ranthaan. Hyppäsin kiesistä ja kävelin lossile. Se irtautu rannasta ja kulki kohti länttä.” Kirja on kirjoitettu Torniolaakson murteella – tai meänkielellä – mikä tuo yhden lisän tähän tärkeään teokseen. Ja vaikka kirja kertoo konkreettisesti Lapin sodasta ja evakosta, niin kirjan sanoma on mitä ajankohtaisin tänään, sillä samat asiat voivat tapahtua ja tapahtuvat tänään monissa paikoissa.