Kiirunan keskusta muuttaa

Nyt se tapahtuu ja sitä on odotettu vuosia, osa surullisina, osa innoissaan, osa uteliaina. Nimittäin Kiirunan kaupunki muuttaa ja samalla 6 000 asukasta joutuu myös muuttamaan. Se tarkoittaa sitä, että nykyisen kaupungin keskustan alueelta puretaan noin 3 000 asuntoa ja rakennusta, kuten esimerkiksi Kiirunan kaupungintalo. Pieni osa rakennuksista siirretään vuosien poliittisen ja muunkin diskuteeraamisen jälkeen uuteen kaupunkikeskustaan Tuolluvaaraan.

Kaupunkia hallitsee valtava jätevuori. Kaikki alkoi 2000-luvun alusta, kun kaivosyhtiö LKAB, joka on samalla melkein yhtä kuin Kiirunan kaupunki, ilmoitti sortumavaarasta. Maanalainen kaivos laajenee koko ajan ja vielä nykyisen kaupungin keskustaan pain. Samalla maa halkeilee ja sortuu kaupungin keskustan ja kaivoksen välillä. Useita kymmeniä senttejä levät sortumaurat näkyvät selkeästi sekä luonnossa että maastosta otetuissa kuvissa. Sortumia syntyy, kun kaivettavan malmin tilalle tuodaan muuta maa-ainesta.  

Malmisuoni menee 60 asteen kulmassa suoraan kohti kaupunkia ja sen alle. Malmi on niin arvokasta, että sen tilalta voidaan siirtää kokonainen kaupungin keskusta, joten vuonna 2014  LKAB ja Kiirunan kaupunki tekivät sopimuksen muutosta. Samalla uuden ja uuteen paikkaan sijoitettavan kaupungintalon rakentaminen käynnistyi arkkitehtikilpailun jälkeen. Rakentamissuunnitelmista ja arkkitehtikilpailuista oli näyttelyitä sekä “vanhalla” kaupungintalolla että keskustassa olevissa LKAB:n tiloissa. 

Kaivoksen lähellä sijaitseva kaupunginosa on jo nyt kokenut valtavia muutoksia, sillä osa taloista on jo purettu ja nyt ensimmäinen kulttuurihistoriallisesti arvokas – ja tietojen mukaan 82 tonnia painanut – asuinrakennus on siirretty uuteen paikkaan.   Tätä ennen on jo siirretty kunnallistekniikka, rautie asemineen sekä E10-maantie.  Siirrettäväksi määritellyt 21 rakennusta ovat historiallisia ja 1800-luvun lopulta, näiden joukossa on mm. Kiirunan kaunis puukirkko sekä kaivoksen ensimmäisen johtajan huvila. Kaiken kaikkiaan Kiirunan siirtäminen koskee arvioiden mukaan 6 000 ihmistä.  Toisen kaivoksen alta siirrettävässä Jällivaaran Malmivaarassa siirretään 30 rakennusta.

 

Taustalla oleva kirkko siirretään - nähtävästi paloina.

Keskustan asuntoja.

Asuinpaikan muutos eli talojen purkaminen, muuttaminen ja uusiin asuntoihin muuttaminen ei ole tapahtunut aivan hiljaa LKAB:n maksamasta “reilusta” 25 prosentin lisäkorvauksesta huolimatta, sillä joidenkin mukaan vanhasta asunnosta saadulla summalla ei vastaavaa uutta saa. Ja miten muuttaa yhteisöllisyys, sukulaisuus- ja tuttavuussuhteet sekä sosiaalinen ympäristö samalla?  Miten nämä korvataan? Tämänkin vuoksi muutosprojekti on suunniteltu hitaaksi, jotta uuteen kaupunkiin ja asuinalueeseen voidaan mukautua paremmin.

LKAB eli Luossavaara-Kiirunavaara aktiebolag on vuonna 1890 perustettu rautakaivosyhtiö, jonka omistaa Ruotsin valtio. Sen liikevaihto oli viime vuonna 16 miljardia kruunua ja liikevoitto ennen Kiirunan kaupungin muuttokustannuksia 4 miljardia kruunua. Tällä kansainvälisellä yhtiöllä on työntekijöitä 13 maassa ja heistä 2100 Kiirunassa. Kiirunan kaivos on työllistänyt paljon väkeä sekä Suomesta että muualta Tornionlaaksosta.  Tiedot täältä. Sieltä löytyy myös video talon siirtämisestä. (Lehti on maksumuurin takana.)

Kaupungintalon alakerran näyttelystä.

Purettavan kaupungintalon ovenrivat.

Kaupungintalon torni siirretään, ei itse taloa.

Kiiruna on syntynyt kaivoksen vuoksi, mutta mihinkään erämaahan se ei ole syntynyt, vaan saamelaisten ja porojen asuttamalle alueelle. Kiirunasta ja LKAB:sta voi lukea mm. Kiirunassa syntyneen Åsa Larssonin kirjoittamasta dekkarista Uhrilahja, Till offrer åt Molok, jossa yhtenä henkilönä on Kiirunan kaivoksen ensimmäinen johtaja Hjalmar Lundbohm. Kirja kertoo myös kaivoksen ja sen johtajien vallasta. Tämä Lundbohmin kulttuurihistoriallinen huvila on siis siirrettävien rakennusten listalla. 

Kävin viimeksi Kiirunassa kesällä 2015 ja silloin satoi ja oli sumuista kuten kuvistakin näkee. 

Lappi-krimiä

          

Sain Haaparantaan suuntautuneelta työmatkalta lainaksi ystävältäni kaksi Saksassa erittäin suosittua dekkaria tai krimiä, kuten siellä niitä nimitetään ja näiden kirjojen kannessakin luki, että “ein Lappland-Krimi”. Pohjoismaalaisten kirjoittamat Skandinavia-krimit ovat olleet suosittuja Saksassa jo monta vuotta. Myöskin Saksan eri alueille tai paikkakunnille sijoittuvat dekkarit ovat suosittuja. Paikkakuntien kirja- tai turistikaupoista löytyy aina isot pinot alueelle sijoittuvia krimejä. Niitä löytyy niin Hampurista, Kölnistä, Rügenin saarelta tai vaikkapa alpeilta. Ne ovat myös hyvä tapa opiskella kieltä tai paikkakunnan kulttuuria. Itse opiskelin aikoinaan saksaa ja uuden väliaikaisen asuinalueen Baselin ja Elsassin tapahtumia lukemalla Hansjörg Schneiderin luoman komisario Hunkelerin arjesta. Myöhemmissä krimeissa Hunkeler viihtyi yhä enemmän Elsassissa sijaitsevassa talossaan ja nautti paikallisia herkkuja, kun ensimmäisissä kirjoissa hänen vapaa-ajan vietto ja seurustelu Baselin alamaailman kanssa oli hieman “liikkuvampaa”.   

Pääsiäisenä lukemani kaksi dekkaria sijoittuvat Jokkmokin alueelle Pohjois-Ruotsiin. Niiden kirjoittajaksi merkitty Klara Nordin on Jokkmokiin 2008 muuttanut saksalainen Hiltrud Baier.  Pseudonyymi Klara Nordin on tarkoituksella valittu. Ensinnäkin ruotsalaiselta kalskahtava nimi kertoo pohjoismaisen rikoskirjallisuuden nauttimasta suosiosta Saksassa ja toiseksi se vie lukijan ajatukset uskottavasti Ruotsin Lapista kirjoittavaan kirjailijaan. Klara on myös kirjailijan toinen nimi ja sukunimi Nordin viittaa puolestaan pohjoiseen. Näin kirjoittaja kertoi Hannele Kentän Pohjolan Sanomissa aiemmin talvella kirjoittamassa artikkelissa, jossa esiteltiin nämä molemmat kirjat, esikoisteos Kuolemantulet eli Totenleuchten sekä viime syksynä ilmestynyt Septemberschuld, Syyskuun velka. Kirjoja ei ole ainakaan vielä käännetty edes ruotsiksi saati suomeksi. Niistä näkee selkeästi, että ne on tarkoitettu Skandinavian ulkopuolisille lukijoille, sillä niin tarkasti on selostettu meille niin tutut asiat. Tarkkuus ja lukemattomat yksityiskohdat ovat näissä teoksissa tae kirjoittajan pitkäaikaisesta (Ruotsin) Lapin ja saamelais-kulttuurin tuntemuksesta ja rakkaudesta niihin. “Saamelaisen elämäntavan valikoituminen tapahtuma-alustaksi oli yksi menestystekijöistä. Se kiinnostaa niin kirjoittajaa kuin lukijoitakin”, sanoo kirjailija Hannele Kentän haastattelussa 16.1.2016.

Nordinin esikoisdekkari Kuolemantulet alkaa Jokkmokin Talvatis-järven sulaan moottorikelkalla ajaneen nuorukaisen kuolemasta. Myöhemmin Jokkmokin kuuluisien talvimarkkinoiden aikana tapahtuu paljon muuta paikkakunnalle tulleen göteborgilaisen toimittajan yrittäessä tutustua saamelaiseen kansanparannukseen tehtävänään kirjoittaa tästä artikkeli. Asuessaan erään kirjan keskushahmon luona – hänet tavataan myös myöhemmässä teoksessa – hän tutustuu moniin kyläläisiin, saamelaisten historiaan ja paikkakunnan salaisuuksiin. Monet yksityiskohdat ovat totta myös todellisessa elämässä, kuten Talvatis-järven sula kohta, johon poika hukkuu alussa.

Saamelaiset, ympäristökonfliktit, luonnon puolesta taistelu ja poronhoito ovat tärkeässä osassa Nordinin viime syksynä julkaistussa Syyskuun velka, Septemberschuld -krimissä. Murhan ja  paikallishistorian lisäksi lukija saa tietää paljon myös saamelaisalueen ympäristökonflikteista, kuten Ruotsin Lapin kaivosten ikävästä historiasta, uusista kaivoshankkeista ja ennen kaikkea vesakkomyrkytyksistä, jotka sitten ovatkin tärkeässä osassa murhajutun paljastumisessa. Tässäkin kirjan alkusivuilla tapahtunut porojen tappamiseen käytetyllä pulttipistoolilla tehty murha liittyy vuosikymmeniä sitten tehtyyn ja salaisuudeksi jääneeseen surmaan.

Kirjoista tulevat esille myös nykypäivän mutkikkaat ja hankalat perhesuhteet, työssäkäyvän naisen hankaluudet yhdistää lapsen hoito ja tärkeän työn epänormaalit työajat. Molemmista kirjoista huokuu myös tekijän tietämys saaamelaiskulttuuria ja Ruotsin Lapin tapahtumia kohtaan. Nähtävästi ne ovat myös kuluneet hyvin saksalaisten käsissä, sillä ainakin esikoiskirjaa on myyty paljon.

Koskahan vastaavia Lappi-dekkareita ruvetaan kirjoittamaan ja julkaisemaan meille suomalaisille? Muutamia on toki ilmestynytkin, viimeksi Milla Ollikaisen Kolariin sijoittuvat dekkaritrilogia Veripailakat, Vesiraukka ja Pirunkuru. Ne vain ovat niin “toimittajamaisesti” tehtyjä, nopealukuisia dekkareita. Vaikka niissä käytetäänkin paikallista perinnettä ja historiaa hyväksi, niin tietty “lehtijuttumaisuus” tekstissä ei vie niitä vaikkapa saksalaisdekkareiden tai Åsa Larssonin tasolle. Onneksi Åsa Larssonin dekkareiden filmatisointeja voi nyt  odotella… 

Kirjailijan kuva hänen sivulta: http://www.klaranordin.de

Kuivalihavaara

Kohta on käsillä se aika vuodesta, jolloin Lapissa nautitaan yhtä suurta sesonkiherkkua, kuivalihaa. Se on kevätahavassa ja -tuulessa kuivattua poronlihaa. Ennen kuin paloiksi leikattujen poronpaistin, -kyljen tai -selän osat nostetaan seinälle tai katolla olevaan telineeseen kuivumaan, on ne suolattu kevyesti. Kyllä kuivaliha aina jonkun Parman tai Serranon kinkun voittaa, ainakin maussa... Tämä ei kuitenkaan ole otsikon kuivalihavaara, vaikka kuivalihan ahnehtiminen kostautuu janona ja turvonneina silminä.

Kuivalihavaara on Marianne Cederwallin vasta suomennetun dekkarin Svartvintern/Tästä talvesta tulee musta  tapahtumapaikka, joka sijaitsee jossain Ruotsin Lapissa tai oikeastaan suomenkielisessä Tornionlaaksossa. Paikan jonkinlainen esikuva on nähtävästi Vittanki. Kiitos Lumiomenan blogille, josta tämän kirjan löysin! Linkistä löytyy myös arvio tästä kirjasta. Svartvintern ei missään tapauksessa yllä Åsa Larssonin  Ruotsin Lappiin ja myös meänkieliseen ympäristöön sijoittuvien kirjojen (Aurinkomyrsky, Sudentaival, Musta poku, Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja) tasolle, mutta ihan luettava se on. Tornionlaaksolaiset nimet kuten Tony Niska ja Olavi Törmä, kirkkoherra (ilman etunimeä) Hietala sekä yksittäiset meänkieliset ilmaisut - esimerkiksi Jumalan terve-  ja sanat puhumattakaan vahvoista naisista tuovat mukavaa paikallisväriä. "Matriarkatet styr i Tornedalen" oli kirjassa Kuivalihavaarasta kotoisin olevan etnologin väitöskirjan aihe. Kunpa joku tekisi sellaisen tutkimuksen noilta seuduilta! 

Tällaiset jollekin alueelle tai paikkakunnalle sijoitetut kriminit ovat minulle olleet mukava tapa oppia kieltä ja tutustua samalla uuteen asuinpaikkaan. Baselissa asuessani tutustuin kaupunkiin ja Elsassiin lukemalla Hansjörg Schneiderin Hunkeler-sarjaa. Komisario Hunkeler liikkui alussa enemmän Baselissa ja sen alamaailassa, kun sarjan myöhemmissä teoksissa hän viihtyi enemmän aikaa Elsassin puolella sijaitsevassa talossaan. Viime kesänä luin myös Hampuriin, Kölniin ja Rügeniin sijoittuvia krimeja.

Olen lukenut myös Jim Thomsonin kirjoittaman Lumienkelit -dekkarin, jonka tapahtumat sijoittuvat Kittilään ja Leville. Se ilmestyi jo 2009, mutta myöhempiä saman kirjailijan kirjoja en ole lukenut. Niissä nähtävästi Lumienkelien poliisi Kari Vaara seikkailee muualla.