Lukijat

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Ulkomaalaiset Saksassa

Statistan tilastojen mukaan Saksassa oli viime vuoden lopussa ulkomaalaisia yhteensä 6 930 896 eli huomattavasti enemmän kuin asukkaita Suomessa, sillä samaan aikaan Suomen virallinen väkiluku oli  5 401 267 henkilöä. Suomalaisia Saksassa oli  13 182. Ulkomaalaisista Saksassa oli eniten Turkin kansalaisia, 1,6 miljoonaa tai tarkemmin 1 607 161. Italialaisia oli 520 159 ja puolalaisia 468 481. Vähiten puolestaan oli Lichtensteinista, Maltalta ja Kyprokselta. En tiedä, onko näissä numeroissa mukana kaksoiskansalaisuuden ottaneet ulkomaalaistaustaiset Saksan asukkaat. Enkä tiedä kuinka paljon heitä on suomalaisten keskuudessa, mutta tunnen henkilöitä, jotka ovat ottaneet sen käytännön syistä heti kun se oli mahdollista Suomen kansalaisuutta menettämättä. Heitä, jotka eivät sitä ole ottaneet, moititaan joissakin yhteyksissä integraatiohaluttomiksi, integrationsfeindlich, kun pitäisi olla integrationswillig  ja ottaa kaksoiskansalaisuus.

Ulkomaalaisten määrä oli kasvanut edellisestä vuodesta siten, että viime vuonna tuli puolet enemmän kuin edellisenä vuonna eli 279 000 maahanmuuttajaa. Ja arvatkaa mistä maista heitä tuli eniten? Kyllä, Kreikasta ja Espanjasta. Kreikasta noin 90 % enemmän kuin aiemmin. Mediassa on ollut paljon uutisia muuttohaluisista espanjalaisista, jotka opiskelivat saksaa päästäkseen tänne töihin.

Monien saksalaisten mielestä maassa on liikaa maahanmuuttajia. Sosiaalitutkija Wilhelm Heitmeyerin tutkimuksen mukaan vuonna 2011 jopa 30 % saksalaisista oli sitä mieltä, että työpaikkojen vähentyessä ulkomaalaisten tulisi lähteä Saksasta: „Wenn Arbeitsplätze knapp werden, sollte man die in Deutschland lebenden Ausländer wieder in ihre Heimat zurückschicken“. Taloudellisen tilanteen heikentyessä asenteet ulkomaalaisia vastaan kovenevat, kuten monissa yhteyksissä on tullut esille - ja myös Suomessa vastaavasti. Tekisivätkö saksalaiset sitten niitä töitä, joita ulkomaalaiset tekevät (kuten hoivatyötä, siivousta ja monia palvelualan töitä) on aivan eri juttu.
...
Buchkritik: „Deutschland ohne Ausländer. Ein Szenario“: Retourkutsche auf alle Sarrazins - weiter lesen auf FOCUS Online: http://www.focus.de/kultur/buecher/neuerscheinung-retourkutsche-auf-alle-sarrazins_aid_754634.html

Mutta mitä tapahtuisi Saksalle, jos siellä ei olisi ulkomaalaisia? Toimittajat Pitt von Bebenburg  ja Matthias Thiemen paljastavat sen kirjassaan Deutschland ohne Ausländer. Ein Szenario. Heidän mukaansa Saksa ilman ulkomaalaisia merkitsisi Saksalle loppua: ”Se päivä, jolloin ulkomaalaiset lähtevät, on aurinkoinen ja lämmin. (--) Lähtöpäiväksi on valittu sunnuntai, jotta poislähteviä ulkomaalaisia eivät saksalaiset rekat häiritsisi.” Kirjan alku muistuttaa kauhukertomusta. Idyllinen kuvakirjamaisema vie lukijat ihannemaailmaan, jossa tapahtuu samalla kauheita. 


Ei olisi italialaista pitsaa, ei kebabia, ei ulkomaalaisia jalkapalloilijoita eikä Bundesliigaa. Ravintolatarjonta yksipuolistuisi, ei olisi gourmet-ravintoloita, ei erikoispalveluja, ei vanhustenhoitoa, ei automekaanikkoja, ei tutkijoita. Sairaaloista puuttuisi henkilökuntaa, koululuokat tyhjentyisivät jne. Noin seitsemän miljoonaa ihmistä lähtisi Saksasta.

 
Mitä sitten tapahtuisi, jos kaikki ne, joilla ei ole Saksan passia, jättäisivät maan? Kirjoittajien mukaan siitä tulisi kaaos ja katastrofi. Myös ulkomaalaiset yritykset ja pääoma jättäisivät maan, Saksa ei olisi enää talousmahti ja pörssi romahtaisi. Eikä Angela - tai hänen seuraajansa - määräisi EU:ssa yhdessä Ranskan presidentin tai jonkun muun suuren jäsenmaan johtajan kanssa. Ulkomaalaisten kanssa Saksan jättäisivät myös monet saksalaiset. Ja maahanmuuttajista yli 8,6 miljoonaa on jo saksalaisia. 


Tämä teema sopii hyvin ollessani nyt Hampurissa viimeisiä päiviä. (Tämä kirjoitus on tehty kahden kirja-arvostelun perusteella, ne on julkaistu täällä ja täällä.)

Päivän havainto: Kuluneella kesälukukaudella Hampurin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen/uralistiikan oppiaineen seitsemästä henkilökunnan jäsenestä vain yksi oli saksalainen. Muut olivat kaksi unkarilaista, yksi unkarilainen Transsilvaniasta, yksi venäläinen ja kaksi suomalaista, joista minä olin toinen. Olisko ollut Hampurin yliopiston kansainvälisin oppiaine? Ainakin niiden joukossa. Viele herzliche Danke meine liebe KollegInnen und viel Erfolg für das nächste Semester! 

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Rajattoman Euroopan rajamailla osa III: kahvia Aacheniin

Täällä lyhyiden välimatkojen Schengen-Euroopassa rajan ylittämistä ei juuri edes huomaa kuin korkeintaan eri kielisistä opasteista tai autojen rekkareista. Toisin on ollut Saksan, Hollanin ja Belgian rajamailla toisen maailmansodan jälkeen, jolloin täälläkin salakuljettaminen oli monesti välttämätöntä. Kolmen valtion rajan lähellä sijaitseva Aachenin alue on ollut tunnettu sodan jälkeen erityisesti kahvin salakuljetuksesta, sillä brittien miehityvyöhykkellä kahvilla oli korkea vero. Kahvia salakuljetettiin Hollannista ja Belgiasta Saksaaan. Salakuljettajia oli satoja ja heitä kutsuttiin sysimustiksi kissoksi, jotka yön turvin rahtasivat kahvia reppuihin tai vaatteisiin kätkettyinä. Osa käytti erityisiä salakuljetusliivejä, osa puolestaan kulki polku- ja moottoripyörillä, joiden istuimiin kahvi piilotettiin tullimiesten ja brittiläisten sotilaitten tarkastusten varalta.

Musta kissa (chat noir) eli kahvinpavut olivat kovaa valuuttaa tässä kolkassa sodan jälkeen. Salakuljetusta tehtiin osaksi hengen pitimiksi - kuten Suomen länsirajallakin - osaksi ehkä seikkailun tai alueen perinteiden vuoksi ja sitä jatkettiin 1950-luvulle asti.  Täälä Aachenin seudulla elettiin rajattomassa Euroopassa paljon ennen Schengeniä - tai ainakin osa eli. Osa kävi myös työssä rajan takana, osa puolestaan ostoksilla. 

Sijaintinsa puolesta Aachenin seutu on monikielinen ja -kulttuurinen: siellä puhutaan kolmea kieltä, siellä on tunnistettavissa viisi kulttuurialuetta ja kaiken näiden lisäksi tällä Euroalueella tehdään yhteistyötä yli valtioiden ja alueiden rajojen. Enää kahvia ei tarvitse salakuljettaa, mutta Saksan vanhimmaksi kahvinpaahtimoksi itseään mainostavan Plums'in kahvia oli pakko ostaa mukaan.


Rajan lähellä sijaitsevassa Eifelin vuoristossa on kuulemma kirkko, joka on osittain maksettu kahvin salakuljetuksella ja sitä kutsutaan kansan suussa nimellä Sankt Mokka. Tätä kirkkoa en nähnyt, mutta sen sijaan pääsin ihailemaan Aachenin tuomiokirkkoa, joka on Saksan ensimmäinen maailmanperintökohde vuodelta 1978. Se on toiminut myös rakennuttajansa Kaarle Suuren kruunajaiskirkkona.


Kävimme samalla retkellä myös Hollannin puolella Maastrichtissa, jossa Maastrichtin sopimus on 7.2.1992 allekirjoitettu. Sen kunniaksi on pystytetty mm. Maura Biavan tähdistä koostuva monumentti Euroundabout Bonnefanten museon eteen. Korkeammat 12 tähteä symboloivat niitä maita, jotka osallistuivat vuoden 1991 kokoukseen. Loput 23 lyhyempää tähteä edustavat myöhempiä ja tulevia EU:n jäsenvaltioita. Tämän monumentin kauneudesta voi olla monta mieltä.

Euroundabout, kuvan lähde näkyy sitä klikkaamalla.

Monet kiitokset ystävälleni Allulle ja Allumiehelle mukavasta retkestä minulle entuudestaan tuntemattomille seuduille!

Päivän havainto: Kirkosta saa myös upean kirjakaupan, kuten Maastrichtissä on tehty.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Rajattoman Euroopan rajamailla osa II: Tanskan ja Saksan raja


Kieliläinen kollegani Silke Göttsch-Elten (ja matkaseurana oli myös Saksan eteläosasta kotoisin oleva Markus Tauschek) järjesti minulle mielenkiintoisen ekskursion Schleswig-Holsteiniin sekä Saksan ja Tanskan rajalle. Tämä alue vähemmistöineen oli minulle entuudestaan outoa aluetta enkä ollut perillä rajan tai rajojen historiastakaan, mutta nyt - ja Silken asiantuntevan opastuksen, joka perustuu hänen tällä alueella tekemään pitkäaikaiseen tutkimukseen, ansiosta - opin miten raja on sielläkin vaihtanut paikkaansa ja miten rajaa on nykyään tuotteistettu.

Pohjoisen Schleswig-Holsteinin kulttuuri on yhdistelmä saksalaista ja tanskalaista, ja Tanskan puolella puolestaan tanskalaista ja saksalaista. Rajaseutu on kaksikielinen - tai oikeastaan siellä puhutaan tanskan ja saksan lisäksi myös alasaksaa ja friisiä. Saksan puolella on päiväkoteja ja kouluja tanskankieliselle vähemmistölle ja päinvastoin. Myös Schelswig-Holsteinin osavaltion parlamentissa on nyt tanskalaisia edustajia.

Tanskan ja Saksan välinen rajakiista juontaa juurensa vuosisatojen taakse, sillä Schleswig on kuulunut Tanskalle 800-luvulta lähtien ja myöhemmin siitä tuli Tanskan kuninkaan hallitsema herttuakunta. Sen pohjoisosassa oltiin tanskalaismielisiä, kun taas eteläosassa identifioiduttiin saksalaisiksi. 1800-luvulla nämä saksalaismieliset asukkaat mielivät irtautua Tanskasta ja liittyä Saksan liittoon. Tanskan armeija kukisti sodaksi yltyneet kapinayritykset (1848-1851) ja vuonna 1863 Schleswigin alue irroitettiin Holsteinista ja liitettiin vahvemmin Tanskaan. Preussin kanslerin Otto von Bismarckin tavoitteena oli koota saksalaiset ruhtinaskunnat preussilaisten johtamaksi ja yhtenäiseksi keisarikunnaksi. Kansleri julisti  vuonna 1864 sodan Tanskalle, voitti sen Itävallan avulla ja alueesta tuli osa Saksan keisarikuntaa Tanskan näin menettäessä miltei puolet silloisesta maa-alueestaan. Taistelussa kuolleita vainajia on haudattu paikan lähelle (ks. seuraava kuva). Rajakiista sai rauhanomaisen ratkaisun vuonna 1920, jolloin siitä järjestettiin kansanäänestys Kansainliiton välityksellä. Silloisen Schleswigin pohjoisosa äänesti Tanskaan liittymisen puolesta ja Tanskalle se kuuluu yhä tänäänkin.


Tämä Tanskan 18. huhtikuuta vuonna 1864 häviämä taistelu Dybbølin linnoituksessa on tuotteistettu mielenkiintoisella tavalla. Preussilaisten murskavoittoa tanskalaisista (Edit: tai oikeastaan tanskalaisten kokemaan häviötä preussilaisista) muistellaan yhä edelleen joka vuosi taistelun vuosipäivänä taistelukentällä ja läheisen kylän kirkossa, jossa pidettävään jumalanpalvelukseen osallistuu aina jokin kuningasperheen jäsen. Paikalle on rakennettu myös yksityisin varoin museo vaalimaan taistelun muistoa. Museossa voi osallistua mm. dramatisoituun vuoden 1864 taisteluun. Toki ylempänä kuvassa olevilla kanuunoilla ammutaan ainoastaan huhtikuun 18. päivä. Alhaalla kuvassa oleva Dybbølin mylly oli strategisesti tärkeä ja kun se tuhoutui taistelussa on se pystytetty uudelleen. Kauniina kesäpäivänä paikalla oli kymmeniä perheitä piknikillä. Mäeltä avautuu kaunis näköala lahden yli.





Ajoimme Kielistä, Schleswig-Holsteinin osavaltion pääkaupungista ensin läpi Flensburgin,  joka on Saksan pohjoisin kaupunki. Se oli jo keskiajalla tärkeä kauppakaupunki ja on nyt siellä käyvät tanskalaisten lisäksi erityisesti norjalaiset ja ruotsalaiset ahkerasti ostoksilla. Saksan puolella rajaa onkin runsaasti alkoliliikkeitä ja myös seksikauppoja. Näitä oli puolestaan aiemmin 1970-luvulla Tanskan puolella saksalaisasiakkaita varten. Nyt Tanskan puolella on mm. iso bingohalli, jonka kansoittavat saksalaiset [eläkeläiset] bingoiltoina, jotka tietysti ovat myös saksaksi. Myös huonekaluliikkeitä näkyi useita, sillä skandinaavinen design houkuttelee saksalaisostajia. Hinnat ovat merkitty kahdella valuutalla, olipa kyse alueen suosituimmasta hot dog- kioskista Sønderhavissa, jossa mekin nautimme pikalounaan, tai suuremmista liikkeistä. Ja toinen valuuttaa käy myös maksuna.

Raja on tuotteistettu myös siten, että sitä pitkin kiertelee hyvin opastettuja ja varustettuja pyöräreittejä, joista Rajareitti  kulkee Itämereltä Pohjanmerelle. Entisillä raja-asemilla on infotauluja, joissa kerrotaan alueen historiasta ja lisäksi kerrotaan myös rajaseudun tapahtumista, kuten siitä miten maanviljelijälle kävi, kun hänen lehmänsä karkasivat rajan toiselle puolelle. Reitti ja infotaulut on tehty EU:n rahoittaman projektin turvin.

Annies kiosk, lähellä Sønderhavia.
Ajoimme myös Sønderborgin läpi ja bongasimme satamasta Tanskan kuningashuoneen jahdin. Tämä tarkoitti sitä, että kuningatar (tai muita perheenjäseniä) vietti lomaa Sønderborgin kesäresidenssissä eikä sen hieno puutarha ollut yleisölle avoin. Sønderborgin kaupunkikuvassa oli selvästi nähtävissä preussilaista vaikutusta, kuten esimerkiksi punatiilisiä kasarmirakennuksia.


Pitkälle iltapäivään me saatoimme nauttia kirkkaasta päivästä ja jopa auringosta, mutta Sønderborgin jälkeen alkoi sade ja sitä jatkui taukoamatta melkein Kieliin asti. Ajelimme myös Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 2009 otetulla Vattimeren luonnonsuojelualueella, mutta sateen seasta saattoi juuri ja juuri erottaa patovalleja ja ojia sekä alueella laiduntavia lampaita ja nuorta karjaa. Vattimeren  (tansk. Vadehavet, holl. Waddensee, saks. Wattenmeer) Saksalle ja Hollannille kuuluvat osat ovat maailmanperintökohdetta.


Kieliläisen Kathrin Sinnerin väitöskirjan (2009) Schleswig-Holstein - das nördliche Bundesland. Räumliche Verortung als kulturelles Identitätskonstruktion johdanto ja tutkimuskysymykset löytyvät täältä. Sinner tarkastelee sitä, miten pohjoisuuden kuvia tuotetaan tällä alueella, miten identiteettia ilmaistaan niiden avulla ja miten kansallinen itseymmärrys muovautuu uuden identiteettikonseptin avulla. Sen mukaan asukkaat kokevat alueensa eräänlaisena siltana Pohjoiseen, mutta myös tuntevat yhteenkuuluvutta ylirajaiseen Itämerenalueen, joka sijaitsee Pohjois-Euroopassa. Tätä hän analysoi Lübeckin filmifestivaalien Nordische Filmtage ja Flensburgin musiikkijuhlien,  folkBaltican avulla. Tätä kuvaa luodaan myös poliittisella tasolla. Raja-alueen tutkijan kannalta mielenkiintoista on, minkälaisia identiteettistrategioita alueet hyödyntävät eurooppalaista profiiliaan markkinoidakseen. Onkohan se erilaista Schleswig-Holsteinissa kuin esimerkiksi Tornionjokilaaksossa?

Kiitos retkestä Silke ja Markus ja tervetuloa vastavierailulle Suomen rajamaille!

Päivän havainto: Miksi täällä Saksassa ei yleensä saa vesilasillista kahvin kanssa kuten esimerkiksi Itävallassa tai Unkarissa? Tämä havainto on peräisin unkarilaiselta kollegaltani, mutta olen sitä myös itse ihmetellyt.

Rajattoman Euroopan rajamailla osa I: Görlitz-Zgorzelec

Kaupungit ovat myös pyrkineet Euroopan kulttuuripääkaupungeiksi.
Meistä suomalaisista, jotka asumme kaukana pohjoisessa - enkä tarkoita tällä Lappia - asuminen tai oleskelu, sillä enhän täällä vakituisesti asu, täällä lähellä Manner-Euroopan keskustaa saa aikaan matkakuumeen, sillä kaikki onkin yhtäkkiä niin lähellä. Berliiniin kaksi tuntia, Baseliin ja Budapestiin, no hieman enemmän. Osa näistä tekemistäni matkoistani on liittynyt omaan tutkimukseeni arjen ylirajaisuudesta Tornion-Haaparannan kaksoiskaupungissa. Olen tutustunut täältä käsin kolmeen raja-alueeseen ja kaikilla matkoilla minulla on ollut "paikallisoppaat" tai ainakin melkein paikallisoppaat. Puolan ja Saksan rajalla sijaitsevassa kaksoiskaupungissa, Görlitz-Zgorzelecissa minua opasti Görlitzissä asuva Misca W, Tanskan ja Saksan rajaseudulla kieliläinen kollegani Silke Göttsch-Elten (ja matkaseurana oli myös Markus Tauschek Kielistä) ja Saksan, Belgian ja Hollannin rajaseudulla ystäväni Allu ja W.

Ensimmäinen retki suuntautui Saksan itärajalle, sillä jo kesäkuun alussa kävin Görlitzissä ja Zgorzelecessa. Vuoteen 1945 nämäkin kaupungit ovat kuuluneet yhteen, kunnes Puolan ja Saksan välinen, ns. Oderin-Neissen raja vedettiin. Näin Neissestä tuli rajajoki erottamaan Görlitzin ja Zgorzelecen kaupunkeja toisistaan. Tämä pitkään vahvistamaton raja on ajoittain ollut jopa kovemmin valvottu kuin Länsi-Saksan ja DDR:n välinen raja, sillä Puolan Solidaarisuus-liike mietitytti DDR:ssä. Kansainvälisyyttä tälle alueelle lisää myös se, että Tsekin rajalle on vain muutama kymmenen kilometriä. Oppaanani toiminut Mischa kertoikin, että hänellä on kolme lompakkoa kolmea eri valuuttaa varten. Tornionjokilaaksossahan pärjää periaatteessa kahdella (tai käyttämällä luottokorttia).

Neissen rantoja on viime vuosina laitettu kuntoon. Nyt juuri viimeistellään suojavalleja tulvien varalta, sillä edellinen muutaman vuoden takainen tulva sai aikaan huomattavia taloudellisia tuhoja kaupungissa. Puolan puoleinen ranta on jo jokseenkin kunnostettu ja siellä on mm. viihtyisä puisto (ei näy kuvissa).


Görlitz, jossa on noin 500 suojeltua - ja EU:n ja Saksan varoilla korjattua - gotiikan, renesanssin ja barokin ajan rakennusta ja niiden lisäksi vielä satoja nuorempia arvorakennuksia, on todella kaunis, mutta hiljainen kaupunki. Työpaikkojen puuttuessa väki muuttaa muualle ja vain vanhukset jäävät asumaan tähän kauniiseen aavekaupunkiin, joka on kaupunkikuvansa vuoksi päässyt moniin elokuviin, kuten  mm. Kate Winsletin tähdittämään leffaan. Ostosmatkailu Zgorzeleceen ei vielä ole kaupunkia vilkastuttanut. Heti jalankulkijoille tarkoitetun uuden rajasillan ylittämisen jälkeen pääsee näppärästi ostoksille tai nauttimaan palveluiden halvemmista hinnoista: ravintoloita, tupakka- ja alkoholiliikkeitä, rahanvaihtotoimistoja, huoltoasemia ja erilaisia "alan" liikkeitä löytyy. Saksalaiset tulevat Puolaan etupäässä halvan alkoholin, [huonolaatuisemman] tupakan ja bensan vuoksi, mutta he käyttävät myös ainakin ravintolapalveluita hyväksi. Puolan puolella näkyi myös Irlannin rekisterissä olevia autoja, sillä puolalaiset ovat EU:n jäsenyyden jälkeen lähteneet suuri suurin joukoin töihin mm. Irlantiin.


Pikaisella käynnilläni Zgorzelecessä siellä tuntui olevan enemmän "eloa" kuin pieteetillä kunnostetun Görlitzin vanhan kaupungin kaduilla. Zgorzelen asukkaista (noin 33 000) suurin osa on töissä parissa tehtaassa ja voimalaitoksessa. Suurin osa on muuttanut kaupunkiin työn perässä kauempaa Puolasta eikä heillä ole alueeseen aiempia siteitä.

Siitä miten eri tavalla saksalaiset ja puolalaiset ovat kokeneet rajan ja muistelevat sitä ja sen historiassa tapahtuneita murroksia ja muutoksia on Elzbieta Opilowska tehnyt väitöskirjan Kontinuitäten und Brüche deutsch-polnischer Erinnerungskulturen. Görlitz-Zgorzelec 1945-2006. Hän on haastatellut asukkaita rajan molemmilla puolin. Teos on tällä hetkellä matkalla kohti Turkua, joten en pysty tässä tiivistämään sen sisältöä muutamaan virkkeeseen. Jätettyyn, luovutettuun ja jaettuun kotiseutuun ja siihen liittyneisiin tunteisiin ja muistoihin saattoi tutustua Görlizissä sijaitsevassa Sleesian museossa (Schlesisches Museum zu Görlitz), joka nimensä mukaisesti keskittyi Sleesian historiaan.

Görlitz-Zgorzelecessä on yritetty lisätä ylirajaista yhteistyötä, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Tornion-Haaparannan välinen yhteistyö on heilläkin toiminut esimerkkinä ja vaikutti siltä, että se on eräänlainen esikuva. Varojen - ja ehkä myös kielitaidon - puutteesta johtuen toiminta yli rajan on tällä hetkellä vaatimatonta. Erilaisia kulttuuri-, urheilu- ja nuorisotapahtumia järjestetään ja tänä kesänä oli mm. kansainvälinen juoksutapahtuma. Puolaa ja saksaa oli näkyvillä julisteissa ja mainoksissa ja näitä kieliä myös kuuli kaduilla. Tapahtumia mainostettiin molemmilla kielillä. Görlitzissä näkyi olevan myös puolankielisiä kiinteistötoimistoja.

Görlitzin vanhan kaupungin keskustassa oli runsaasti kahviloita, hotelleja, vuokrattavia lomahuoneistoja ja antiikkiliikkeitä sekä matkamuistokauppoja. Siellä sijaitsee myös runsaasti tyhjiä teollisuusrakennuksia, joiden korjaamista suunnitellaan. Tänne entisen veturitallin alueelle olisi tarkoitus sijoittaa nuorille työpajoja:


Molemmissa kaupungeissa Euroopalla ja Euroopan Unionilla näytti olevan vahva markkina-arvo, sillä niillä markkinoitiin erilaisia tuotteita ja tapahtumia. EU:n tähdillä mainostettiin esimerkiksi autokorjaamoa. Kesäkuussa järjestettiin mm. 9. Eurooppa-maraton, jonka reitti kulki molemmissa kaupungeissa, jotka puolestaan markkinoivat itseään Eurooppa-kaupunkeina. Tässä kalastus- ja ulkoiluliikkeen ikkunoissa kiersi EU:n jäsenvaltioiden nimiketju:

Vaikka Schengenissä ollaan, niin raja näkyi kaupungeissa selvästi. Raja on vielä myös taloudellinen raja ja se näkyy mm. ostomatkailuna, vieraana kielenä tai vaikkapa saksalaisten poliisien pistokokeina rajalla. Näitä pistokokeita tehtiin Puolassa (ja Ukrainassa) kohta pelattavien jalkapallon EM-kisojen vuoksi. Nuori poliisi, jonka kanssa juttelimme, kertoi rikollisuuden tällä rajalla lisääntyneen viime vuosina huomattavasti. Ehkä se on myös osa poliittista agendaa. Ainakin siellä käydessäni poliisit pysäyttivät autoja juuri peruskorjausta odottavan Görlitzin Stadthallen kohdalla.

Päivän havainto: Saksa ehtii yllättää, sillä tänään yrittäessäni lähettää pakettia Suomeen kohtasin postivirkailijan, jonka tietämys Euroopan nykyisestä maantieteestä oli hieman puutteellinen. "Wo ist Finnland, in Europe?" kysyi Hampurin yliopiston viereisen postin virkailija kollegaltaan. Kollega valisti, että on Euroopassa ja jopa EU:ssa. "Aber Euro haben sie nicht, Schweden hat es nicht". Sanoin tähän, että Finnland ja Schweden ovat kaksi eri maata ja Finnland on Deutschlandin naapurimaa [siis merellinen ja kaukaa].


 

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Dresden + lisäys

Dresden on Saksin, yhden Saksan uusista osavaltioista, pääkaupunki. Monissa yhteyksissä, erityisesti matkailumainoksissa Dresdeniä on sanottu Pohjoisen tai Elben Firenzeksi tai barokkikuningattareksi juuri kaupungin rakennus- ja taideaarteiden ansiosta. Zwinglerin vanhaa taidetta esittelevän osaston yksi aarteista on mm. Raffaellon kuuluisa Sikstiiniläismadonna, jonka 500-vuotisjuhlia tänä kesänä on juhlittu erikoisnäyttelyllä.


Elben laaksossa sijaitseva Dresden onkin kaunis kaupunki eikä sen kauneutta vähennä se, että se poistettiin Unescon maailmankulttuuriperintökohteiden listalta vuonna 2009, koska ns. Waldschlösschenbrücken silta rakennettiin liian lähelle kaupungin historiallista keskustaa. Ehkä Dresdenin (ja Saksin) virkamiehet ja poliitikot eivät osanneet tai halunneet neuvotella, eikä asiasta päästy kompromissiin? Asiasta kiinnostuneet voivat lukea lisää vaikkapa täältä.

Canalettonkin kuvaama maisema ja sen ikuistajat.

Dresdenin aarteista ja loistosta voi pitkälti kiittää Saksin vaaliruhtinasta Friedrich Augustinia, joka eli  1670–1733. Hän sijoitti mielettömiä summia linnojen ja palatsien rakentamiseen ja varustamiseen. Dresdenin vanhan kaupungin keskustassa sijaitsevan residenssinsä Grünes Gewölben holveihin ja saleihin hän sijoitti lukuisat aarteensa. Häntä ja hänen sukuluisiaan on kuvattu mm. palatsin ulkoseinälle sijoitetussa Fürstenzugissa, jota markkinoidaan maailman suurimpana posliinipintaisena maalauksena. Se esittää jokseenkin kaikki Saksin kuninkaat ja prinssit paraatiunivormuissaan hevostensa selässä. Tämä teos on restauroitu jo aiemmin jonkin DDR:n kannalta tärkeän vierailun tai tapahtuman kunniaksi (valitettavasti en muista enää sitä, mutta siitä on laatta maalauksen vieressä).



Dresden on aikojen kuluessa kokenut monenlaisia tuhoja ja aina se on rakennettu uudestaan. Hakkapeliitat tai ruotsalaiset sotamiehet eivät sitä kolmikymmenvuotisessa sodassa tuhonneet, sen sijaan erilaiset kulkutaudit kuten musta surma ja lukuisat tulipalot sekä myöhemmät sodat ja tulvat ovat sitä eri tavoin koetelleet. Mielettömin on helmikuussa laskiaistiistaina vuonna 1945 alkanut kymmeniätuhansia ihmishenkiä tappanut ja mittaamattomia kulttuuriaarteita tuhonnut järjetön pommitus. Ihmiset menehtyivät liekkeihin tai hautautuivat raunioihin. Näin laskiaistiistaita seuraava tuhkakeskiviikko merkitsi todella konkeettisesti tuhkaa ja pimeyttä, sillä kilometrien korkeuteen kohonneet savupilvet peittivät auringonsäteet.

Tämä Dresdenin siiviileihin kohdistettu pommitus on yksi sodan mielettömyyden vertauskuva meille eurooppalaisille. Kurt Vonnegut käsittelee klassikkoromaanissaan Teurastamo 5 tätä Dresdenin pommitusta. Tässä kuvauksessa hän on kirjallisuudentutkija ja -kriitikko Markku Soikkelin mukaan ollut paljon aikaansa edellä, sillä Vonnegut korostaa sitä, kuinka Dresdenin pommitus sodan loppuvaiheessa oli samankaltainen sokea ele kuin atomipommien käyttö Hiroshimassa ja Nagasakissa. (Dresdenin pommituksen vaatimien ihmisuhrien määristä historioitsijat ovat eri mieltä, mutta pienimmät ja tuoreimmat arviot ovat useita kymmeniätuhansia, suurimpien ollessa satojatuhansia.)

Vuonna 2002 elokuussa Dresden ja erityisesti vanha kaupunki kärsivät äkkiä nousseesta Elben suurtulvasta, jolta onneksi taideaarteet ehdittiin suojata. Nyt monissa rakennuksissa oli näkyvillä viiva, jolla merkittiin kulloisenkin tulvan vedenkorkeutta. Myös Elben ylittävällä Augustusbrücken sillalla on tämän tulvan muistomerkki. Elbe on tulvinut aikaisemminkin, mutta vuoden 2002 tulva oli niistä korkein. 

Dresdenin tuho, kuva täältä.
Keskustassa tyhjän tontin aitaan tehty kaupunkisuunnittelua ja eri vaihtoehtoja esittelevä näyttely.
DDR:n aikana vanhaa kaupunkia korjattiin ripeästi, mm. juuri Zwinglerin palatsit, Semper-ooppera, Residenssipalatsi, monet kirkot ym., mutta ei vielä Frauenkircheniä. Kun katselee Dresdeniä sen nykyisessä loistossaan, niin voi vain ihmetellä minkälaisia summia rakennusaarteiden entisiöintiin on mennyt. Esimerkiksi Grünes Gewölbe-museon entisöintiin on Saksin osavaltio käyttänyt yli 40 miljoonaa euroa ja turvallisuusjärjestelyihin vielä yli 12 miljoonaa euroa.

Frauenkirchenin kirkon rauniot muistuttivat pitkään DDR:ssä sodan mielettömyydestä ja toimivat sodanvastaisuuden muistomerkkinä. Saksojen yhdistymisen jälkeen, 45 vuotta sodan päättymisestä dresdeniläiset aloittivat varojen keräämisen kirkon jälleenrakentamiseksi. Vuosina 1991-2005 valmistui mieletön urakka, sillä Frauenkirchen rakennettiin vanhojen piirustusten mukaan konkreettisesti tuhkasta ja kivikasasta uudelleen ja kirkko saatettiin avata Dresdenin 800-vuotisjuhlia varten. Rakennustyöhön ja sen rahoittamiseen osallistuivat mm. pommitukseen osallistuneet britit. Esimerkiksi kirkon kupolin alkuperäisen mallin mukaan tehty risti on lahjoitus Britanniasta, alkuperäinen raunioista löydetty on kirkon sisällä muistuttamassa ja kehoittamassa rukoilemaan rauhan puolesta.

Kävijöitä tässä uudessa kirkossa riittää, erään arvion mukaan noin 10 000 kävijää päivässä. Mikäli kirkkoon ja tähän rakennustyöhön haluaa tutustua, kannattaa ensin mennä läheisessä Kulttuuripalatsissa sijaitsevaan informaatiopisteeseen ja katsoa siellä noin 20 minuuttia kestävä filmi rakennustyöstä. Siellä on myös kirkon pienoismalli ja muuta materiaalia. Minulle itse kirkon näkeminen oli eräällä tavalla pettymys, sillä tämä uusi, heleä kirkko ei tehnytkään mitään vaikutusta, ei kauneudellaan tai muodollaan, ehkä kuitenkin eräällä tavalla sen taustalla olevalla työmäärällä ja määrätietoisuudella. Ehkä tietoisuus siitä, että kyseessä on vanhan kopio, vaikutti tässä taustalla, sillä esimerkiksi Tyrvään Pyhän Olavin kirkko uusine seinämaalauksineen oli mieleenpainuva kokemus. Frauenkirhenin alhaalla sijaitseva Unterkirchen hiljentymistila oli sen sijaan vaikuttava. Siellä oli mm. Anish Kapoorin tekemä alttarikivi. Ja sinne eteistilaan oli sijoitettu myös ne lukuisien, yli 100 000 lahjoittajien ja uudelleenrakentamiseen osallistuneiden ihmisten ja firmojen nimet. Toki kirkon rakentamisessa on hyödynnetty kaikki käyttökelpoiset raunioista löydetyt kivet, jotka mustina muodostavat hienon vastakohdan uudelle, vaalealle rakennuspinnalle. 


Sodan tuhoama Frauenkirche postikortissa ja 2000-luvulla uudelleen rakennettu Frauenkirche.
Myös tässä Tallipihalta eli Stallhofissta otetussa kuvassa näkyy takana oikealla Frauenkirchenin kupoli.

Matkustaessani Dresdenistä Görlitziin tapasin junassa paikallisen pariskunnan, joka oli vieraansa kanssa matkalla puutarhanäyttelyyn. Mainitsin heille miten uskomaton työ Frauenkirchen uudelleenrakentaminen on ollut. Junatuttavani eivät sen sijaan arvostaneet tätä työtä, sillä runsaat 70 vuotta vanha mies sanoi, että nyt kun kirkko rakennettiin niin meillä ei ole enää yhtään rauhan muistomerkkiä, ei paikkaa, jossa miettiä sodan mieletöntä tuhoa. Ja sellainen pitäisi ehdottamasti olla. Muutenkin hänen ja hänen puolisonsa puheista saatoin tulkita vanhan, DDR:n ajan kaipuuta. Esimerkiksi heidän kuulleessaan, että olen Suomesta, niin rouva huomautti heti, että teillä Suomessahan koulutusjärjestelmä on niin menestynyt ja ettekös te ole sen mallin ottaneet DDR:stä? Mitä siihen olisi voinut sanoa...

Hotellini sijaitsi Neudstadin, ns. Uuden kaupungin puolella,  Altstadin vastapäätä Elben rannalla . Neusdtadt on myös "aika vanha", 1600-luvulta, eikä se kärsinyt sodan pommituksissa niin suuria vahinkoja kuin vanha kaupunki. Siellä sijaitsi paljon mukavia ravintoloita ja kahviloita, pikku putiikkeja ja hienoja sisäpihoja, joilla ei tungeksinut sitä määrää turisteja, joka täytti vanhan kaupungin kadut. Lisäbonuksena hotellin sijainnista oli vielä se, että Canaletton ikuistamaa maisemaa Elben rannan panoraamasta saattoi ihailla, kun ylitti Elben vanhaan kaupunkiin tai istuskeli joko hotellin puistossa tai läheisessä Biergartenissa. Kaikkea en ehtinyt - eikä ollut tarkoituskaan -  nähdä. Esimerkiksi osa Zwingleriä ja Grünes Gewölbe -museo kokonaan jäivät tuleville kerroille. Samoin en myöskään ehtinyt tutustua lähiympäristön lukuisiin linnoihin tai Saksin Sveitsiin eli vuoristoalueeseen.

Canaletton maalaus sijaitsee Zwinglerissä.
Satunnainen Dresdenissä kävijä ei voinut tänä kesänä olla näkemättä Sikstiiniläismadonnan 500-vuotissynttärinäyttelyä, sillä siitä oli mainoksia ja julisteita kaikkialla. Se oli myös yksi Deutsche Bahnin kulttuurimatkakohde, ts. edulliseen matkapakettiin kuului myös pääsylippu tähän erikoisnäyttelyyn. Näyttelyssä käsiteltiin myös tauluun liittyvää propagandaa, kun se pelastettiin sodan jaloista Neuvostoliittoon ja vihdoin palautettiin takaisin Dresdeniin sekä sitä, miten tästä teoksesta on tullut niin suosittu ja mitä kaikkea sillä myydään. Itsekin ostin madonnan kuvalla varustetun huulirasvan.

Kuva näyttelyn sivuilta.
Vielä on elokuun 28. päivään asti aikaa tutustua Madonnan erikoisnäyttelyyn. Tästä maisemasta voi nauttia vuoden ympäri:  



Päivän havainto: Dresdeniläiset ovat hyvin ylpeitä kaupungistaan ja sen kauneudesta, sillä hotellisiivooja aloitti heti mainospuheen siitä, miten kaunis Dresden on myös talvella erityisesti kuuluisien joulumarkkinoiden aikaan, kun vanha kaupunki on koristeltu erilaisin valoin ja värein. Matkailu onkin tärkeä elinkeino Dresdenissä.


Edit: Lisäsin kollegan fb-sivuilta videon Dresden unzerstört 1939:




torstai 19. heinäkuuta 2012

Lübeck - turistina maailmanperintökohteessa

Unesco on hyväksynyt Saksasta maailman kulttuuri- ja luontoperintökohteiksi yhteensä 37 kohdetta. Hansakaupunki Lübeck on otettu tällä listalle jo vuonna 1987. Tosin Dresden ja sen läheinen Elben laakso on poistettu listalta vuonna 2009. Luonnonperintökohteita on huomattavasti vähemmän kuin kulttuuriperintökohteita; esimerkiksi vuonna 2009 listalle otettu Vattimeren luonnonpuisto, joka on yhteinen Hollannin kanssa. Eilisellä Tanskan ja Saksan rajalle ulottuneella retkellä ajelimme myös tällä alueella pitkin patoja, mutta maisemasta ei juuri paljoa näkynyt rankkasateessa, mitä nyt lehmä- ja lammaslaumoja laidunsi merestä vallatuilla niityillä ja siellä täällä horisonttiin asti ulottuvaa lakeutta halkoivat pienet pato-ojat.

Enemmän näin - sateesta huolimatta - sen sijaan Hansakaupunki Lübeckistä, jossa vietin sateisen sunnuntain täkäläisen ystäväni kanssa. Olin joskus viime vuosidalla ehtinyt olla Lübeckin satamassa noin vajaan tunnin ennen laivan lähtöä; siinä ajassa ehti mainiosti ostamaan marsipaania, josta kaupunki nyt myös tunnetaan. Marsipaania on valmistettu siellä 1700-luvulta lähtien ja nyt Lübeckin marsipaanilla on jopa EU:n suoja. Sama suoja tosin on kai myös espanjalaisella Toledon marsipaanilla. Marsipaanin raaka-aineita manteleita on tuotu joidenkin tietojen mukaan tänne jo 1200-luvulla. Mantelin valmistus oli 1500-luvulla pelkästään apteekkarien käsissä ja sillä nähtiin olevan parantavia vaikutuksia. Vähitellen tämä kallisarvoinen herkku otettiin käyttöön varakkaiden piirien jälkiruokana ja nythän mekin saamme siitä eri muodoissa nauttia.


Mutta on Hansakaupunki Lübeck - tai oikeastaan Hansan kuningatar, kuten sitä mainostetaan - paljon enemmän kuin marsipaania. Sen vanhakaupunki on hyvin korjattu viime sodan palopommien aiheuttamista tuhoista. Hansakaupungin mahtavasta menneisyydestä kertovat kaupunkikuvan useat rakennukset ja muistomerkit, olihan Lübeck Hansan keskus. Yksi tärkeimmistä kohteista, Raatihuone ja sen aukio olivat korjattavana, mutta kaupungin kapeat kujat, lukuisat kirkot, patriisitalot ja museot riittivät hyvin yhden sunnuntaisen käynnin ajanvietteeksi. Kaupungissa voi tehdä myös kierroksen Buddenbrookien, Thomas Mannin kaupunkiin sijoittaman romaanin ja sen filmatisointien mukaan kuten mekin yritimme tehdä. Tosin Mann ei mainitse Lübeckin nimeä, mutta monet vastaavuudet romaanin kaupungin ja Lübeckin välillä ovat selviä. Buddenbrookit oli Mannin esikoisromaani, joka ilmestyi vuonna 1901 hänen ollessaan 26-vuotias. Romaani kuvaa varsin ironisesti lyypekkiläisen kauppiassuvun elämää menestyksestä kohti rappiota neljän sukupolven ajan. Romaanin ilmestyttyä siitä tuli suuri menestys Saksassa ja myöhemmin myös kansainvälisesti. Mann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1929.  Kirja on suomennettu ensimmäisen kerran vuonna 1925 ja se on ilmestynyt vuonna 2010 uudestaan Ilona Nykyrin suomentamana.


 
Holstentor, vanhaan kaupunkiin johtava portti on yksi tämän "Hansan kuningattaren" maamerkeistä.  Sitä pidetään yhtenä hienoimmista myöhäiskeskiajan (rakennettu 1477-78) kaupunginporteista Saksassa. Myös Tony Buddenbrook lähtee kaupungista tämän portin läpi kohti Müncheniä matkaten hevosilla; tämä näkyy myös elokuvan trailerissa. Nykyään porttirakennus toimii museonäyttelytilana.


Varsinainen näyttely Thomas Mannista, hänen perheestään  ja romaanista Buddenbrookit sijaitsee renesanssifasaadisessa, vuonna 1758  rakennetussa talossa Mengstrasse 4:ssä. Tähän kirjallisuusmuseoksi muutettuun taloon sijoittuu myös osa romaanin tapahtumista. Talo on aiemmin kuulunut Mannin suvulle. Yksi kerros on omistettu Mannin suvun historialle ja elämänkerralle, yksi kerros Buddenbrookeille, esimerkiksi kaikki sen lukuisat käännökset ovat nähtäväsillä ja sen filmatisoinneille. Mm. romaanin ruokasali ja ns. maisemahuone ovat nähtävillä näyttelyssä. Lisäksi filmatisoinneista voi katsella pätkiä. Ylimmässä kerroksessa esiteltiin erikoisnäyttelynä Mannin tyttären Elisabet Mann Borgesin elämää. Näyttely oli mielenkiintoinen, mutta erityisesti ensimmäisen kerroksen Mannin perheen historiaa ja elämää sekä Thomas Mannin uraa esittelevä osus oli raskas pitkine ja moninaisine teksteineen. Onneksi tekstit olivat saksan ja englannin lisäksi myös ruotsiksi, jota ainakin minun on helpompi lukea kuin saksaa (tai englantia). Näyttelytilassa oli välillä tungosta, sillä joillakin (lue: saksalaisilla) on taipumusta jäädä keskustelemaan jostakin kuvasta ja yksityiskohdasta näyttelytekstissä siten, että muut eivät pääse niitä näkemään tai lukemaan. Olisiko tämä sitä saksalaisten besserwissersyyttä? :)



Tämä Besserwisser ei ostanut Buddenbrook-talon myymälästä Mannia alkukielellä, vaan romaanin viimeisimmän filmatisoinnin, jonka on ohjannut Heinrich Breloer. Filmissä on myös tekstitys saksaksi, joten voin jopa ymmärtää sen tai ainakin osan siitä päinvastoin kuin ymmärtäisin romaanista alkukielellä. Lisäbonuksena on, että tunnen yhden elokuvan näyttelijöistä... :)


Tästä löytyy traileri. 

Mannin lisäksi Lübeckillä on myös kaksi muuta Nobel-palkittua, kirjailija Gunter Grass ja poliitikko Willy Brandt, joille omistetut talot näyttelyineen sijaitsevat myös vanhassa kaupungissa. Niissä emme ehtineet käydä kuten emme monissa muissakaan mielenkiitoisissa kohteissa. Lounaan ehdimme sentään nauttia Pyhän Hengen Sairaalan kellareissa sijaitsevassa Kartoffelkeller-ravintolassa.



Kiitos Marialle mukavasta matkaseurasta sateisessa Lübeckissä!

Päivän havainto: Miltähän lübeckiläisistä tuntuu asua maailmankulttuuriperintökohteessa kun turistit  valtaavat kadut, kujat ja ravintolat? Vai keitä vanhassa kaupungissa asuu?

Sateella ei kaduilla ollut tunkua.