Kiinalainen juttu

Uudessa kirjassaan Kiinalainen juttu Kiinassa vuosia asunut toimittaja Mari Manninen oikoo yleisiä stereotypioita ja väärinkäsityksiä Kiinasta. Vastaavanlaisiin Suomea koskeviin stereotypioihin ja väärinkäsitykseen olemme nyt jo vähän aikaa tutustuneet, kun kiinalaiset turistivat valtaavat ainakin jouluisin ja talvisin Lapin – ja ehkä Helsinginkin, ainakin Kauppatorin ja Temppeliaukionkirkon. Kirjassaan Mari Manninen oikoo myös suomalaisessa mediassa ollutta – ja myös minun ahkerasti kertomaa – juttua, jonka mukaan kiinalaisturistit pettyivät Rovaniemellä 2017 revontulisafariin, jolla ei näkynytkään revontulia. Jutuissa huhuttiin turistien jopa kovaäänisinä käyneen käsiksi oppaisiin. Näin ei kuulemma kuitenkaan ollut, sillä Mannisen mukaan kiista ei yltynyt huutoa kummemmaksi (s 56). Lehtijuttujenkin mukaan paikalle oli kuitenkin pitänyt tilata poliisit tilannetta rauhoittamaan. Katsotaan mitä juttuja media tulevana talvena kertoo kiinalaisturisteista, nyt kun heidän kiinalainen ajokorttinsa kelpaa myös Suomessa. Eivät taida riittää tiet ajajille; ainakin jo viime talvena oli uutisia hiihtoladuilla ja kävelyteillä ajaneista autoista.  

Kun kongressikaupunki, joka ei edes kuulu maansa suurimpiin kaupunkeihin, on väkiluvultaan muutama miljoona Suomea suurempi, niin väenpaljouden ei luulisi enää tuntuvan missään. Väkeä oli kaikkialla: yliopistolla, kaduilla, hotelleissa, ravintoloissa, rautatieasemilla, junissa ja myös lentokentän jonoissa. Välimatkat olivat pitkiä, mutta taittuivat nopsaan luotijunilla. Tosin myös takseissa sai istua; esimerkiksi Shanghain lentokentältä Hangzouhun vievälle luotijuna-asemalle matka kesti 1,5 tuntia halki valtavan Shanghain kaupungin. Löysimme asemalta oikean tiskin, josta ostimme junaliput Hangzouhun ja vielä löysimme gaten, jolta ko. juna tiettyyn kellonaikaan lähti. Poisjäänti oikealla asemalla oli jo superhelppoa. Yliopiston luottokortti ei käynyt täälläkään – kuten se ei käynyt takseissa eikä ravintoloissa. Onneksi se sentään toimi Shanghain lentokenttähotellissa. 

Toinen luotijunamatka Hangzousta Wuhaniin oli pitempi kuin ensimmäinen, eli viitisen tuntia. Saman verran matkustimme luotijunalla myös myöhemmin Wuhanista Shanghaihin, jonka aseman taksijonossa viivähti tovi, sillä jonon pituus oli reilusti yli 100 metriä ja seuraavalta gatelta oli vastaavan pituinen jono. Takseja tuli onneksi jatkuvalla syötöllä poimimaan matkustajia kyytiinsä. Kiinankieliset osoitteet – kiitos siitä Chuanming Sunille – auttoivat ja nopeuttivat matkaa valtavasti, sillä näin ei tarvinnut pelätä ymmärtämisvaikeuksia. Englantia ei osattu niissäkään hotelleissa, joiden nimessä oli ”International”.  

Junamatka Wuhaniin oli mielenkiintoinen, sillä matkalla ohitimme niin maaseutua kuin kaupunkeja, teollisuuslaitoksia, voimalaitoksia, riisipeltoja ja kala-altaita, jokisatamia ja siltoja, risteäviä rautateitä ja asemia, pikku kyliä, vanhoja asumuksia, jopa moskeijan ja tietysti myös kauniita, kumpuilevia vuoria sumussa ja ilman sumua. Lähtiessämme Hangzousta taivas oli ilmansaasteista harmaa ja näkyvyys oli rajoittunut. Sinitaivasta ei näkynyt tullessamme Wuhanissakaan, mutta sää siellä oli onneksi muutaman asteen viileämpi kuin Hangzhoussa, vaikka sekin lähenteli +30 astetta. Sinisestä taivaasta saimme onneksi nauttia monena päivänä. Saastumisesta, niin ilman, maan kuin veden, kirjoitti Manninen. Kahdenkymmenen ilmansaasteisimman kaupungin joukossa oli neljä kiinalaista kaupunkia, mutta ei yksikään niistä, joissa kävimme. Peking, jonka ilma jo vuonna 1997 oli minulle ongelmallista, oli vasta sijalla 57. 

Nytkin lähtiessämme Wuhaniin ilma Hangzoussa ja tullessamme Wuhaniin kirvelsi keuhkoja ja silmiä ja oli harmaata. Kirjassakin haastatellut asiantuntijat sanovat, että ilmansaaste ei kuitenkaan ole pahin, vaan saastunut vesi. Tähän syyllisinä ovat teollisuus, maatalous ja puhdistamattomat jätevedet. Tarvitseeko edes kertoa, että joka päivä hotellihuoneeseen oli tuotu uudet vesipullot, sillä hampaitakaan ei saanut johtovedellä pestä. Veden saastumisen lisäksi ongelmaa lisää se, että joillakin seuduilla on pulaa vedestä. Vesipulasta kärsivillä pohjoisilla alueilla on Mannisen teoksen mukaan yli puolet maan teollisuudesta ja maataloudestakin reilu kolmannes. 

Kaikki kuvat kännykällä - tehty varmaan Kiinassa sekin. Ja suuri osa räpsyjä junan ikkkunasta.

Suomea on joskus pidetty kännykän käytön mallimaana ja digiloikkaa mennään kouluissa ja yliopistoissa, mutta kännykän ja tekniikan käytössä Kiina on meitä monta loikkaa edellä. Kännykällä maksaminen käy joka paikassa ja helposti, kuten toriostoksilla ravintoloista ja kaupoista nyt puhumattakaan. Mopolla ja pyörällä kulkijat käyttivät kännykkää, ja kännykkä oli kädessä heti liikennevaloissa, jos ei jo ajaessa. Katukuvassa olevaa kamerapaljoutta ei voi edes kommentoida. 

Mistä Made in China kertoo? Muutama vuosi sitten olin töissä Hampurin yliopistossa ja silloin eurooppalaisilla kanavilla tuli ohjelmaa mm. siitä, miten Maailmanperintökohteeksi valittu pittoreski Hallstattin kaupunki oli copy-paste –menetelmällä rakennettu Kiinaan. Paikallisista osa oli raivoisaan siitä, miten esimerkiksi ravintola tai hotelli voitiin noin vain kopioida ilman että rakennuksen omistaja sai siitä tietää. Itävallan Hallstattissa käyneet kiinalaiset taas ihmettelevät – ainakin you tuben pätkissä – sitä, että täälläkö joku asuu aivan oikeasti. Kiinan Hallstatt on kulissi, jonka lähistölle on kyllä rakennettu valtavia asuinalueita. Muutama vuosi kopioinnin jälkeen ainakin Hallstattin matkailuväen parista kuuluu myös kiittäviä mielipiteitä, sillä kiinalaisten turistien määrä Itävallassa ja Hallstattissa on lisääntynyt huomattavasti. Juuri tästä Mannisen kirjassa ei ollut esimerkkiä, mutta hän kirjoitti Kiinassa valmistetuista tavaroista ja myös teollisuuden siirtymisestä Kiinaan, kopioinnista ja myös innovatiivisuudesta.   

Vastaavia pätkiä löytyy useita sekä Itävallan että Kiinan Hallstattista. 

Suosittelen: Mari Manninen 2018: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena.