Kaamos tulee taas

Olen kirjoittanut kaamoksesta aiemminkin, mutta koska se on taas – kuten joka vuosi – ajankohtainen, niin kirjoitan siitä nytkin. Jo sana kaamos on kaunis, paljon kauniimpi kuin tämä marras. Saamenkielellä kaamosta tarkoittava sana skábma on myös kuukauden nimessä. Skábmamánnu, kaamoskuu kuulostaa jo heti paremmalta kuin marraskuu, kuolemankuu, sillä marras viittaa kuolemaan. Sana marras on vanha indoiranilainen laina, joka merkitsee kuollutta, kuolevaa tai kalmankalpeaa. Se tarkoittaa myös kuoleman ennettä, epätavallista tapahtumaa, joka ennusti kuolemaa.  

Seuraan näin marraskuussa kaamoslaskuria, joka kertoo pimeän ja valoisan ajan sekä sen, milloin varsinainen auringoton kaamos alkaa. Turussa sen mukaan ei ole varsinaista kaamosta, mutta vähänpä ne tietävät! Minulle Lapin kaamos on sinisen hämärän aikaa, jolloin kaamos kietoo maailman pehmeään, siniseen vaippaansa. Se kehottaa meitä samalla ottamaan rauhallisemmin, nauttimaan, kotoilemaan, kuten se muodikkaasti kuuluisi. Valitettavasti tehokkuutta painottava yhteiskunta ei taida olla samaa mieltä. Emme valitettavasti voi nukkua talviunta kuin karhut tai jättää työntekoa. Kaiken lisäksi matkailun huippusesonki alkaa jo joulukuussa, kun kaamos- ja jouluturistit valtaavat Lapin.   

Pallastunturit joulukuisena kaamospäivänä.

Kaamoslaskurin mukaan auringoton aika alkaa Kittilässä noin kuukauden kuluttua ja kestää kolmisen viikkoa kylän sijainnista riippuen, sillä Kittilä on iso kunta, Uudenmaan kokoinen. Matka kunnan etelärajalta pohjoiseen Puljun taakse on melkein 200 kilometriä. Auringon näkemisen tammikuun alussa estävät monissa kylissä etelässä kohoavat vaarat tai tunturit. Myöhemmin aurinko jaksaa kiivetä niin korkealle, etteivät vaarat enää sitä peitä. 

Toisia kaamos pelottaa ja etelässä joutuukin usein vastaamaan kysymyksiin kaamoksesta: miltä se tuntuu, pelottaako kaamos, mitä silloin voi muka tehdä? Meille pohjoisen ihmisille kaamos on kuitenkin luonnollinen asia. Se kuuluu vuodenkiertoon, joka tulee joka vuosi, mutta ei kestä kauaa. Varsinainen kaamos onkin täällä Etelä-Suomessa, jossa nytkin eletään kolme kuukautta kestävää marraskuuta, joka ei tunnu päättyvän koskaan. Tänä vuonna vielä marraskuussa on toistaiseksi ollut vähiten aurinkoisia päiviä verrattuna muihin vuosiin. Ruoho vihertää ja tuoreita suppilovahveroita löytyy metsästä. 

Kaamoksen aikana voi ja kuuluu ottaa rauhallisesti. Nauttia tästä ajasta, kuten ne tuhannet ja taas tuhannet turistit, jotka tulevat Lappiin kokemaan kaamoksen ja nauttimaan sen sinisestä hämärästä, tähtitaivaasta, revontulista ja luonnon rauhasta – ja ajamaan moottorikelkalla sekä kasvattamaan hiilijalanjälkeä. 

Valitettavasti talveen ja lumeen liittyvät elinkeinot tulevat tulevaisuudessa kärsimään yhä enemmän ilmastonmuutoksesta. Tekemistä tällä saralla riittää, jotta me ja meidän jälkeläisemme pystymme nauttimaan kaamoksesta, lumesta ja talvesta vielä tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Ilmastonmuutos on asia, joka tulee ottaa vakavasti.

Lehdet ja muu media ovat taas kirjoittaneet erilaisista tavoista ja neuvoista, joilla selviää pelottavasta kaamoksesta. Ja vastaavasti taas alkukesällä siitä, miten selviää yöttömästä yöstä, jolloin aurinko ei laske viikkokausiin. Yöttömöstä yöstä puhuttaessa tulee mieleen yksi hollantilainen pariskunta, joka ei millään uskonut vastaustani kysymykseen, että what time is the midnightsun to be seen? Keskiyöllä ja se on ihan tuo sama aurinko, joka nytkin näkyy taivaalla. En tiedä uskoivatko he, koska silloin ainakin Hammerfestissä myytiin kortteja, jossa näkyi 12 aurinko näyttämässä missä aurinko taivaalla on eri kellonaikoina (tämän tyyppisiä kuvia). 

(Kaamoksesta kertova kolumni, joka on tämän kirjoituksen pohjana, julkaistiin myös Kittilälehdessä 14.11.2018.)

Joulukuussa Lompolassa.