Itävallan rannikko - Volkskundemuseum Wien ja sen näyttelyt

Museo sijaitsee yliopiston lähellä Schönborningin barokkipalatsissa, jossa on upea puutarha. Tammikuun alussa puutarhaa ei voinut valitettavasti oikein ihailla.  Tarkoituksemme oli suhteellisen pikaisesti käydä museossa ja tutustuimme vain osaan alakerran näyttelyjä. Heti tuloaulan eteis- ja käytävätilassa on ns. vitriininäyttely, joka esittelee erilaisia onnentuojia museon kokoelmista. Niistä suuri osa oli erilaisia onnea tuovia sikoja. Esitteessä pyrittiin kertomaan, miksi siasta oli tullut onneatuovasymboli. Sialla on ollut tärkeä merkitys toimeentulossa, sillä jo keskiajalla sikojen omistaminen on tarkoittanut vaurautta. Pienten possujen lisäksi näyttelyssä oli mm. useita säästöpossuja.  

Alakerran näyttelyhuoneissa oli mm. erilaisia maatalojen pienoismalleja sekä esineistöä, joka liittyi ruoka- ja maatalouteen. Yhteen huoneista oli katettu ruokapöytä, joissakin esiteltiin säilytyshuonekaluja ja kansanomaista maalaustaidetta.

Ihmettelimme edellispäivänä museon netissä olevasta esittelystä, että mikä ihme on näyttely, jonka nimi on Itävallan rannikko? Kyseessähän on sisämaa, joten mitä tämä tarkoittaa? Museossa selvisi, että kyseessä on museon uusi näyttely sen vastakerätyistä kokoelmista, jotka keskittyivät 2015 pakolaisaaltoon. Näyttely käsittelee Euroopan ulko- ja sisärajoja ja sitä mitä ja miten pakolaisuus näkyi ja merkitsi tavalla jota ei välttämättä aina ole totuttu näkemään.  Näyttelyssä kysyttiin mm. miten pakolaisten maailmattomuutta (Weltlosigkeit) voi kerätä museokokoelmiin? Se näkyi näyttelyssä mm. kuvina pelastusliivikasoista. Näyttely on puhutteleva ja se teki varastonäyttelymäisestä museosta mielenkiintoisemman ja ajankohtaisen. Muuten näyttelyn läpikävelemisessä ei mene kauaa aikaa.

Kuva näyttelystä: Die Küsten Österreichs © Julia Gaisbacher (Foto) / Christoph Höbart, dform (Bildbearbeitung)

Kesällä käydessäni museossa oli auki mukava ravintola, joka laajeni myös puutarhaan. Museokaupassa oli etupäässä museon ja Itävallan kansatieteen laitosten sekä joidenkin saksalaisten sarjojen julkaisemaa kirjallisuutta. Tämän jälkeen osa meistä kävi katsomassa Willendorfin Venusta ja osa vietti pitemmän aikaa Leopold-museossa, jossa oli Egon Schielen juhlanäyttely (100 vuotta hänen kuolemasta) sekä Gustav Klimtiä museon kokoelmista. 

Vanhustenhoitoa Untshossa - muistikuvia matkalta

Roza ja Marusia (keskimmäisen nimeä en tiedä) Untshon museon pihalla.

Olisin lukenut Lapparista, siis Lapin Kansasta Petteri Holman kolumnin Tällaista oli ikäihmisten hoiva 20 vuotta sitten, mutta koska se on maksumuurin takana enkä tilaa ko. lehteä, niin en tiedä mitä hän siinä kirjoitti. Ainakin ne kolumnit, joita olen Holmalta lukenut,  ovat hyviä.  Tämä kolumni alkoi samalla tavalla kuin ne viime päivien lukuisat vanhusten ja kehitysvammaisten (surkeasta)  hoidosta ja hoivasta hoitolaitoksissa kertovat kirjoitukset:  “Ikäihmishoivan tila on kestämätön. Hoitajat ovat väsyneitä, jos heitä ylipäätään on. Lääkkeet jäävät antamatta tai jos niitä annetaankin, väärille ihmisille vääriä määriä väärään aikaan.” Nyt on täysi syy olla kiitollinen siitä todella tapahtumahetkellä maailmanlopulta tuntuneesta asiasta, että molemmat vanhemmat kuolivat melkein suorilta jaloilta ja isä oli ennen kuolemaansa sairaalassa vain viikon (vieläkin muista kiitollisena Lapin keskussairaalan loistavan henkilökunnan). 

Haluankin nyt muistella Marinmaata ja Untshoa sekä ensimmäistä käyntiä jossakin kylän talossa kesällä 2002. Tai eihän se ollut mikä tahansa talo, vaan tiedän talon ja sen silloiset asukkaat. Olin ensimmäistä kenttätyöpäivää Untshossa ja kuljeskelin kylän teillä ja kujilla, kaduiksi niitä on hieman turha nimittää. Tapasin erään sinisen talon portin ulkopuolella keskustelemassa kaksi vanhempaa naista, jotka tiesivät mihin ryhmään kuulun. Hetken keskusteltuamme he pyysivät minua sisälle teelle - aivan kuten silloinen kolhoosinjohtaja oli kolhoosiradiossa kyläläisiä kehoittanut. 

Ilman Rozaa ja Marusiaa ei mikään juhla Unthossa tapahtu!

Talossa oli monta huonetta, mutta eteisestä kulku johti isohkoon pirttiin, jossa katseenvangitsijana oli iso valkoinen muuri. Muurin sivustalla oli sänky, jossa selällään makasi vanhus. Ensivilkaisulla luulin ensin kauhuissani, että vanhus oli kuollut, mutta ei. Hän nukkui tai oli muissa maailmoissa ja emäntä suhtautui häneen aivan luotevasti. Paikka oli lämmin siinä uunin vieressä. Istuimme pirtissä ja talon emäntä kattoi teepöydän, nautimme teet ja muita pöydänantimia ja keskustelimme kylän elämästä.  

Pöytäkeskustelussa kuulin, että talossa asui vakinaisesti emäntä, vanhaemäntä (hän joka oli sängyssä) ja noin 40-vuotias poika. Oli luonnollista, että vanhukset hoidettiin kotona, sillä ei ollut muuta tapaa. Lähin sairaala oli Morkissa ja sitten Joshark-Olassa. Vanhuus sinällään ei ollut sairaus. Ensi kesänä kenttätöissä kuulen, hoidetaanko vanhukset vielä tähän tapaan kotona vai onko sekin muuttunut. 

Untshon kylän koululaisia Kulttuuritalolla esiintymässä.

 

Treffit Bruegelin kanssa Wienissä

Se oli vastassa jo lentokentällä suurena mainoksena. Viimeistään siellä tajusi, että miksi talvinen Wien houkutteli. Ehdin nimittäin parin kollegan kanssa käydä Wienissä loppiaisen tienoilla ja syynä oli suuri Pieter Bruegel vanhemman näyttely Wienin taidehistoriallisessa museossa. Emmekä todellakaan olleet ainoita, sillä näyttely veti paljon yleisöä ja ihmismassat taulujen edessä olivat tiiviitä. Toki museossa on itsessäänkin paljon nähtävää, mutta meille riitti nyt tuo Bruegelin näyttely. Bruegelin kuolemasta on tänä vuonna kulunut 450 vuotta. 

Olen pitänyt paljon Bruegelistä aina siitä lähtien, kun olen nähnyt hänen töitään ensimmäisen kerran – ja olen nähnyt ne aikoinaan ensimmäisellä interraililläni juuri Wienissä. Siitä miksi Bruegeleitä on jo aiemmin voinut ihailla Wienissä, on kiittäminen Habsburgeja, joitka keräsivät valtavan kokoelman hänen töitään. Aikaisemmin olin nähnyt mm. Baabelin tornin, Maalaishäät, Talonpoikaistanssin sekä Metsästäjiä lumessa. Kenelle kuuluu se punaiseen takkiin puetun ruuankantajan  jalkojen välissä oleva jalka ja onko tuo punalakkinen mies sulhanen? Morsiamen luulee tunnistavansa kuvasta kyllä. 

Nämä työt olivat mukana myös tässä näyttelyssä, jossa oli vajaat 30 taulua eli ¾ säilyneistä töistä ja noin 60 piirrosta. Näyttelyluettelon mukaan lähes kaikki hänen tuotannon tärkeimmät teokset ovat tässä näyttelyssä, jonka tekemisessä kului nelisen vuotta. Jotkut tauluista olivat sellaisessa kunnossa, että ne eivät kestä matkustamista. Tällainen oli esimerkiksi yksi kuusiosaisen Kuukaudet -sarjan töistä. Sarjan tunnetuin ja erittäin suosittu teos on Talvi eli Metsästäjiä lumessa, jota pidetään yhtenä tunnetuimmista talvimaisemista länsimaisessa taiteessa. Taulu monine yksityiskohtineen lumoaa katsojan ja siitä löytää joka kerta uutta katsottavaa. Se oli myös yksi töistä, joita oli tuotteistettu tätä näyttelyä varten. Jääkaappimagneetti, suklaata, tulitikkuja ja kassi ainakin olivat tällä motiivilla varustettuja. 

Bruegelistä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja artikkeleja, joissa häntä on sanottu mm. flaamilaisen taiteen tärkeimmäksi edustajaksi, jonka töissä maalaiselämä nyt otettiin vakavasti taiteessa. Bruegel kuvasi ihmisten arkea ja siinä maisema ei ollut kulissina taustalla, vaan tärkeä osa teosta, lukuisine yksityiskohtineen. Hänen teokset kertovat niin paljon tuon ajan kulttuurista ja sen eri maailmoista. Hänelle annetut humanistin, yhteiskuntakriitikon ja moralistin määreet sopivat hyvin. Esimerkiksi teoksissa Lasten leikit – 230 lasta ja melkein yhtä monta leikkiä – ja Kamppailu laskiaisen ja paaston välillä kertovat kaikkine yksityiskohtineen elämän kirjosta, elävästä elämästä iloineen ja suruineen. Ehkä se on myös yksi syy, miksi hänen työnsä kiinnostavat niin paljon meitä etnologeja. Niistä löytyy aina jotakin uutta. 

    

Maalausten, piirrosten ja grafiikan töiden lisäksi näyttelyssä saattoi tutustua töiden materiaaleihin ja tekniikkaan. Mielenkiintoisesti oli osoitettu esimerkiksi Kaksi apinaa -teoksen avulla, miten Bruegel teki sen yhdessä päivässä.   

Näyttelyä markkinoitiin englanniksi nimellä “Once in the lifetime” ja kyseessä olikin laajin hänen tuotantoaan esittelevä näyttely. Kesällä tämä on kuulemma nähtävissä Brysselissä. Tuskin sinnekään voi pistäytyä, vaan täytyy varata liput tiettyyn aikaan, kuten Wienissäkin. 

Kiitos Ailalle ja Annalle matkaseurasta ja parista kuvasta. 

Talven muistelua - professori Ilmar Talven syntymästä 100 vuotta

Enpä tiennyt – enkä olisi mitenkään voinut arvata – silloin 1980-luvun alussa tullessani opiskelemaan kansatiedettä, että missä olisin 17.1.2019. Tänä päivänä on nimittäin kulunut 100 vuotta Turun yliopiston kansatieteen ensimmäisen professorin, Ilmar Talven syntymästä. Tänään oppiaineen entistä ja nykyistä henkilökuntaa sekä Talven nuorin lapsi, LT Lauri Talve, kävivät laskemassa kukat Talven haudalle.  Tarkemmin häntä muistetaan syyskuun alussa, jolloin on kansainvälinen kongressi Ilmar Talven tieteellisestä perinnöstä. Kongressin pääesitelmissä kuulemme kansatieteen kehityksestä ”kolmessa Talven kotimaassa”, Virossa, Ruotsissa ja Suomessa.Talven ura sekä tieteen että taiteen parissa oli merkittävä, mutta hänen panostaan tieteeseen ei juuri ole käsitelty. Esitelmissä käsitellään myös, mikä asema hänen opiskelullaan Ruotsissa Sigurd Erixonin johdolla oli ja mikä rooli hänellä oli emigranttikirjailijana ja -tutkijana Virossa. 

Professori emeritus  Pekka Leimu ja minä.

Kansatieteen oppiaine perustettiin Turun yliopistoon vuonna 1958. Ensimmäisenä professorina toimi Ilmar Talve vuodesta 1960 lähtien vuoteen 1986 asti. Ruotsissa opintonsa loppuun saattaneen (toinen maailmansota ja pako Virosta katkaisivat Talven yliopisto-opinnot Tartossa) Talven ajatukset kansatieteestä ja sen roolista yhteiskunnassa olivat Suomessa tuoreita, ajankohtaisia ja moderneja.Voi sanoa, että Talven työ Turussa vei aikoinaan kansatiedettä uusille urille. Turussa kansatiede ”syntyi” vanhan laitoksen, sosiologian kainaloon ja teki sen kanssa yhteistyötä eroten esimerkiksi suomalais-ugrilaisesti suuntautuneesta kansatieteestä. Jo Talven aikana kansatiede nähtiin yhteiskunnallisesti tärkeänä oppiaineena, jossa ministeriöt ja museot nähtiin tällöin tärkeinä yhteistyökumppaneina ja rahoittajina. Jo hänen aikanaan oppiaineen ala laajeni sekä ajallisesti että teemallisesti suomalais-ugrilaisuuden ja talonpoikaiskulttuurin tutkimuksesta kaikkiin kansankerroksiin ja nykyajan tutkimukseen, joskin tänään voimme puhua yhteiskunnallisesta kansatieteestä tai etnologiasta.  

Minulla on paljon muistoja Ilmar Talvesta, vaikka en ehtinyt käydä hänen maisteriseminaaria hänen jäädessään eläkkeelle 1986. Muun muassa tästä varmaan johtui, että hän teititteli minua elämänsä loppuun asti. Eniten muistoja on luonnollisesti siitä ajasta, jolloin olin töissä oppiaineessa ja Talve tuli sinne aina puolenpäivän aikaan ja myöhemmin iltapäiväkahville. Esimerkiksi 1990-luvun alussa Euroopan kartan kokiessa monia muutoksia elettiin oppiaineessakin mielenkiintoisia hetkiä, sillä Talve seurasi synnyinmaansa tapahtumia reaaliajassa. Kuunneltuaan Viron uutisia edellisyön ja aamun Talve kertasi tapahtumat oppiaineen iltapäiväkahvilla. Näitä virolaisen emigrantin näkökulmasta olevia katsauksia riitti aina Viron (uudelleen) itsenäistymiseen asti, jonka jälkeen myös professori Talve pääsi vierailemaan synnyinmaassaan, jonka hän oli joutunut jättämään ja lähtemään maanpakoon. Lupauksensa mukaan Talve toki aikoi matkustaa Viroon, mutta vasta itsenäistyneeseen maahan. Hän matkustikin sinne syksyllä 1991 ja tästä matkasta televisiodokumentin teki kansatieteestä valmistunut toimittaja Jari Hakkarainen. Dokumentti on nähtävissä Ylen Elävä arkisto -palvelussa. Muistoja professori Talvesta on tarkoitus kerätä myös tuossa syksyn kongressissa.  

Talven suuri tietovaraston ja hänen uskomaton muistinsa ovat jääneet hyvin mieleeni. Moniin oppialaa ja laajemmin kulttuurihistoriaa käsitteleviin asioihin häneltä sai heti vastauksen. Esimerkiksi ollessani Sveitsissä vierailevana tutkijana 2005-06 sain haltuuni Sveitsin suurelle kansatieteilijälle, Robert Weissille Toivo Vuorelan ”veljellisesti” -kirjoituksella omistaman eripainoksen ja ihmettelin sitä, missä heidän polut olivat kohdanneet. Palatessani Turkuun sain Talvelta heti tähän mieltäni askarruttaneeseen asiaan valaistusta: Robert Weiss ei käynyt koskaan Suomessa, mutta molemmilla oli yhteistä historiaa sanakirja-asioissa. Talve oli myös tavannut Weissin Ruotsissa ja hän muisti erityisesti Weissin jodlaamisen jossakin kenttätyökohteessa, jonne Sigurd Erixon oli heidät vienyt. 

Talve syntyi Inkerinmaalla Mujassa eli Mgassa, mutta synnyinpaikakseen hän ilmoitti Viron Tarton. Vanhemmat olivat työn perässä muuttaneet Mgaan, mutta Mgan ja Venäjän sekavista oloista he palasivat Viroon 1920. Asuinpaikaksi tuli ensin Otepää ja vasta myöhemmin Tapa, joka sittemmin Ilmar Talven koulukaupunkina oli merkityksellinen hänen elämässään.  Jo kouluaikoina hänen kiinnostus kansanperinteeseen heräsi ja vuonna 1938 Talve aloitti kansatieteen, kansanrunouden, viron kielen ja kirjallisuuden opinnot Tarton yliopistossa. Filosofian maisteriksi Talve valmistui vuonna 1942.

Jo seuraavana vuonna Talve pakeni Virossa vallan ottanutta Saksan armeijaa Suomeen ja liittyi vapaaehtoispataljoonaan. Tästä ajasta Talve kirjoitti myöhemmin kirjan Juhanssonin matkat, (Juhanssoni reisid 1959, suomeksi Juhanssonin matkat 1961, 1991). Myöhemmin hän palasi Viroon tarkoituksenaan paeta Ruotsiin. Ruotsiin hän pääsikin dramaattisten  tapahtumien, Saksan internointileirin ja Flensburgin kautta ensin Tanskaan ja Tanskan kautta Ruotsiin. Tästä matkasta Talve kertoo viron kielellä oheisella Tarton yliopiston arkistonauhalla. Enemmän Talven elämänurasta löytyy mm. hänen oppilaidensa kirjoittamina katsauksina eri yhteyksissä. Kollegani Hanneleena Hiedan kanssa teimme myös lyhyen artikkelin Ethnologia Fennicaan, joka on Suomen kansatieteilijöiden yhdistyksen Ethnoksen lehti. Talve oli myös yksi Ethnoksen perustajajäseniä. Hänen kolmiosainen omaelämänkertansa julkaistiin viroksi (Kevad Eestis, 1997), Kutsumatu küliline (1998) ja Kolmas kodumaa (1999) ja lyhennettynä suomeksi nimellä Kolme kotimaata (2004). Ilmar Talve kuoli Turussa 21.4.2007. 

Professori Talve ja VIron kulttuurihistoria. (kuva https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/b/bb/Ilmar_Talve.jpg/1200px-Ilmar_Talve.jpg)

(muut värikuvat Maria Patjas)

Petsamo

Kuva on kirjan kansikuva. Kuvassa on Petsamo Osuuskauppa ja osuuskaupan kahvila Parkkinassa. Kuvaaja tuntematon.

”Jäämeren aallot aina lyöneet on kylmään rantaan kylmän Petsamon” lauletaan Petsamosta ja tämän  laulun tavoin Lapin Maakuntamuseon toimittama kirja Petsamo 1920-1944. Suomi Jäämeren rannallatuo kaivatut terveiset siitä tarunhohtoisesta, mutta vain lyhyen aikaa itsenäiselle Suomen valtiolle kuuluneesta alueesta Jäämeren rannalta. Minua on aina kiinnostanut Petsamo, vaikka minulla ei ole sinne mitään sukuyhteyksiä. En ole toisaalta päässyt siellä käymäänkään, vaikka olenkin lukenut Petsamosta kertovia julkaisuja, niin tietokirjoja kuin esimerkiksi Mirjam Kälkäjän romaaneja. Äskettäin avattiin Lapin Maakuntamuseossa uusi perusnäyttelyn osa, joka kertoo siitä ajasta, jolloin Petsamo kuului itsenäiselle Suomelle eli 1920-1944. Tämä arvostelu on kirjoitettu julkaistusta näyttelyluettelosta ja se on julkaisu Agricola-verkossa. Kaikki muut kuvat tässä ovat näyttelystä. 

Tuon lyhyen Suomelle kuuluneen ajan – 1922-1944 – lisäksi sekä alueen historialliset että ekologiset olot ovat vaikuttaneet siihen, minkälainen kuva Petsamosta on mieliimme piirtynyt. Toisen maailmansodan jälkeen Petsamon asukkaat joutuivat jättämään sen ja heidät majoitettiin eri puolille Lappia. Petsamon evakkojen kaipaus kotiseudulleen on siirtynyt uusille sukupuolille ja reaalistuu nyt yhdistystoimintana, muisteluna ja nyt myös näyttelynä Rovaniemen Maakuntamuseossa.    

Petsamo 1920-1944-teos liittyy Lapin Maakuntamuseossa juuri avattuun Petsamosta kertoneeseen näyttelyyn, joka on osa museon perusnäyttelyä. Tässä julkaistujen näyttelytekstien lisäksi kirja sisältää seitsemän itsenäistä ja eri pituista tekstiä, jotka valottavat Petsamon historiaa, geologiaa, luontoa ja asukkaita sekä petsamolaisten evakkojen kokemuksia uusista asuinsijoista. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä ne täydentävät hyvin näyttelytekstejä, jotka olosuhteidenkin vuoksi jäävät pakosta lyhyiksi. Kirjan loppuosassa on julkaistu vielä kuvat näyttelyssä olevista Petsamo-esineistä. Kaiken kaikkiaan Lapin Maakuntamuseon Petsamo-kokoelmassa on 154 esinettä ja yli 2 700 valokuvaa, joista näyttelyssä on 95 esinettä ja 140 valokuvaa. Näiden lisäksi museolla on sekä arkistoaineistoa että luonnontieteellisiä näytteitä Petsamosta. Valtakunnallisen vastuujaon mukaan Lapin Maakuntamuseolle onkin annettu tehtäväksi huolehtia, kerätä ja tallentaa Petsamoa koskevaa kulttuuriperintöä. Sekä näyttely että siihen perustuva julkaisu ovat erinomaisia osoituksia siitä. '

Julkaisun aloittaa Petsamon geologiasta ja maiseman kehityksestä kertova Peter Johanssonin ja Laura S. Laurin artikkeli. Pinnanmuodostuksen lisäksi artikkelissa käydään läpi Petsamon rikasta kallioperää. Jääkauden vaikutus ja sen jättämät jäljet alueen maaperään tulevat selkeästi esille. Artikkelissa käydään läpi myös Petsamon palsasuot ja niiden synty.

Kiinnostava ja paljon uutta tietoa sisältävä on Hannu Kotivuoren artikkeli Petsamon vanhimmista asutusjäljistä. Alueen esihistoriaa on todella kovin vähän tutkittu ja julkaistu, joten tämä artikkeli on monessa mielessä tärkeä, sillä se pyrkii antamaan kokonaiskuvan Petsamon esihistoriasta. Artikkeli hyödyntää arkeologisten irtolöytöjen, artefaktien ja erilaisten rakenteiden lisäksi monitieteisyyttä kuten esimerkiksi Väinö Tannerin tutkimuksia siita-laitoksesta ja monia etnografisia, antropologisia ja luonnontieteellisiä sekä luulöydösten osteologisia tutkimuksia. Artikkelissa tulee monitieteisen näkökulman ansiosta selkeästi esille mm. alueen asukkaiden yhteydet.

Petsamon luonnosta kertova artikkeli on Heikki Kauhasen kynästä. Artikkelissa käydään läpi lyhyesti kallioperä, kasvillisuus ja eläimistö.  Olisin kaivannut tässä hieman tarkemmin alueelle tärkeän vedenalaisen elämän tarkastelua, sillä kalastukselle on ollut tärkeä merkitys Petsamolle.  

Tärkeästä ja vaikuttavasta asiasta eli Petsamon teiden rakentamisesta on kirjoittanut Erkki Lilja. Artikkeli keskittyy tietöihin ennen Tarton rauhaa, sillä Jäämerentien rakentaminen alkoi voimallisesti juuri kesällä 1921. Ajettava tie valmistui 1929 ja se oli tärkeä alkaneelle Petsamon matkailulle, sillä näin saattoi ajaa autolla koko matkan Hangosta Petsamoon. Myöhemmin tien merkitys rahdinajolle oli huomattava. Jäämerentiestä onkin näyttelyssä oma osuutensa.  

Petsamolaisten asutushistoriasta on kaksi lyhyttä artikkelia. Sonja Tanhua käy läpi Suomen kolttasaamelaisten asutushistoriaa Petsamon sukualueilta sodan jälkeen evakkoon ja muutaman vuoden kuluttua Inariin, jonne kolttasaamelaiset asutettiin. Lyhyestäkin artikkelista tulee esille kolttasaamelaisten dramaattinen elämä. Samoin siinä tulee esille, että Petsamon kasvava väestö ja uudet elinkeinot eivät näyttäytyneet kolttasaamelaisille vain positiivisina. Tiina Harjumaa kirjoittaa lyhyesti Petsamon suomalaisten uudesta sodanjälkeisestä asuinpaikasta, Tervolan Varejoesta ja elämästä siellä. Toivottavasti saamme lukea tästä lisää hänen tekeillä olevassa väitöskirjassaan. 

Tuija Hautala-Hirvioja käy tiivistetysti läpi, miten suomalaistaiteilijat ikuistivat Petsamoa sen lyhyenä suomalaisaikana. Ainoan Petsamossa asuneen taiteilija Andreas Alarieston työt ja muistiinpanot tuhoutuivat sodan melskeissä. Muista – ja harvoista – taiteilijoista kannattaa mainita erityisesti Anton Lindforss, johon ”Petsamon vetovoima” vaikutti syvästi. Taiteilijat olivat omalta osaltaan lisäämässä Petsamon matkailullista vetovoimaa. 

Näissä suhteellisen lyhyissä artikkeleissa petsamolainen arkielämä jää vähälle huomiolle, mutta sen osuus tulee paremmin esille näyttelyssä ja kirjan sisältämissä näyttelyteksteissä. Näyttelyn voi jakaa kuuteen osaan, jotka kaikki on käsitelty erillisinä tässä teoksessa. ”Suomen itäinen käsivarsi” -osuudessa käydään läpi väestökehitys, asutushistoria sekä Petsamon kylien erityispiirteet. Asutushistoriasta ja kylien esittelyssä tulee esille se, miten monikulttuurinen ja -kielinen Petsamo oli ja miten nopeaa sen suomalaistuminen tuona aikana oli; vuonna 1921 osuus oli 40,5 %, mutta 1939 jo 72,6 %.

”Ankara mutta antoisa meri” kertoo nimensä mukaisesti merestä ja sen resursseista sekä kalastusvälineistä antaen tilaa myös monikulttuuriselle Rasmussenin kalastajaperheelle, jonka esineistöä on myös näyttelyssä. ”Luonnonolot” kertoo vuodenajoista, pitkästä kaamoksesta ja yöttömästä yöstä sekä Jäämerestä. Tilaa saavat myös luonnonsuojelualueet kuten esimerkiksi Heinäsaaret linnustoineen sekä Veikko Salkio, joka työskenteli rajavartijana ja myöhemmin luonnonsuojeluvartijana alueella. Salkio on myöhemmin lahjoittanut keräämäänsä aineistoa mm. Lapin Maakuntamuseolle.    

Petsamon arkea tarkastellaan enemmän ”Nopeaa kehitystä Suomen aikana” -osassa, jossa käydään läpi miten Petsamoa alettiin rakentaa suomalaisen yhteiskunnan mallin mukaisesti. Yksi näistä oli rajavartiolaitos ja toinen sairaanhoito. Talouden kehitystä, suomalaisen väestön kasvua ja arkielämää käsitellään myös tässä osassa käyttäen esimerkkeinä perheitä tai tunnettuja petsamolaisia.

Petsamon tiestöstä kertominen jatkuu Jäämerentietä kuvaavassa osiossa. Petsamo houkutteli monenlaisia matkailijoita, niin perheitä kuin uuden alueen valloittajia ja urheilukalastusturisteja. Luostaria tarkasteltiin tässä lähinnä matkailun resurssina, sillä siitä tuli suosittu turistikohde. 

Viimeinen osa keskittyy sekä talvi- että jatkosotaan ja Petsamon menetykseen. Aselevon tultua voimaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä 4.9.1944 alkoi petsamolaisten evakuointi ja heidän muutaman vuoden mittainen vaellus. Sitä kesti, kunnes petsamolaiset asutettiin Varejoelle vuoden 1946 jälkeen ja kolttasaamelaiset vasta myöhemmin Inariin Näätämöön, Sevettijärvelle, Nellimiin ja Kevätjärvelle.  

Teoksen lopussa esitellään vielä Petsamon kylät, niiden erityispiirteet, asukkaat ja kielelliset olot. Kylät kuvineen ovat mukana myös näyttelyssä. Tässä julkaisussakin olevat näyttelytekstit on laatinut Lapin Maakuntamuseon henkilökunta: Tuija Alariesto, Suvi Harju, Hanna Kyläniemi, Hannu Kotivuori, Heidi Pelkonen ja Jukka Salmela. Apuna näyttelyssä on ollut myös Petsamo-seura.

Petsamosta on muihin sodassa luovutettuihin alueisiin verrattuna julkaistu vähän kirjallisuutta, joten tämä teos avaa osaltaan uusia, tosin melko suppeita näkökulmia Petsamoon. Teos on runsaasti kuvitettu käyttäen sekä vanhoja petsamolaisia kuvia että tätä teosta ja näyttelyä varten otettuja kuvia. Se on tarkoitettu suurelle yleisölle ja tällaisena näyttelyoppaana se on ansiokas lisä Petsamoa koskevaan, suhteellisen vähäiseen kirjallisuuteen. Tämän päivän Petsamoon voi matkustaa, mutta sekä julkaisu että näyttely kertovat aivan toisesta Petsamosta. Niissä esille tuleva kaipaus kohdistuu siihen Petsamoon, jota ei enää ole.    

Petsamo 1920-1944. Suomi Jäämeren rannalla. Toimituskunta: Tuija Alariesto, Hanna Kyläniemi, Hannu Kotivuori ja Heidi Pelkonen. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 19. Rovaniemi: Lapin Maakuntamuseo 2018, 194 s., kuvitettu. 242 sivua. ISBN 978-951-98439-8-8.

  

Kaamos tulee taas

Olen kirjoittanut kaamoksesta aiemminkin, mutta koska se on taas – kuten joka vuosi – ajankohtainen, niin kirjoitan siitä nytkin. Jo sana kaamos on kaunis, paljon kauniimpi kuin tämä marras. Saamenkielellä kaamosta tarkoittava sana skábma on myös kuukauden nimessä. Skábmamánnu, kaamoskuu kuulostaa jo heti paremmalta kuin marraskuu, kuolemankuu, sillä marras viittaa kuolemaan. Sana marras on vanha indoiranilainen laina, joka merkitsee kuollutta, kuolevaa tai kalmankalpeaa. Se tarkoittaa myös kuoleman ennettä, epätavallista tapahtumaa, joka ennusti kuolemaa.  

Seuraan näin marraskuussa kaamoslaskuria, joka kertoo pimeän ja valoisan ajan sekä sen, milloin varsinainen auringoton kaamos alkaa. Turussa sen mukaan ei ole varsinaista kaamosta, mutta vähänpä ne tietävät! Minulle Lapin kaamos on sinisen hämärän aikaa, jolloin kaamos kietoo maailman pehmeään, siniseen vaippaansa. Se kehottaa meitä samalla ottamaan rauhallisemmin, nauttimaan, kotoilemaan, kuten se muodikkaasti kuuluisi. Valitettavasti tehokkuutta painottava yhteiskunta ei taida olla samaa mieltä. Emme valitettavasti voi nukkua talviunta kuin karhut tai jättää työntekoa. Kaiken lisäksi matkailun huippusesonki alkaa jo joulukuussa, kun kaamos- ja jouluturistit valtaavat Lapin.   

Pallastunturit joulukuisena kaamospäivänä.

Kaamoslaskurin mukaan auringoton aika alkaa Kittilässä noin kuukauden kuluttua ja kestää kolmisen viikkoa kylän sijainnista riippuen, sillä Kittilä on iso kunta, Uudenmaan kokoinen. Matka kunnan etelärajalta pohjoiseen Puljun taakse on melkein 200 kilometriä. Auringon näkemisen tammikuun alussa estävät monissa kylissä etelässä kohoavat vaarat tai tunturit. Myöhemmin aurinko jaksaa kiivetä niin korkealle, etteivät vaarat enää sitä peitä. 

Toisia kaamos pelottaa ja etelässä joutuukin usein vastaamaan kysymyksiin kaamoksesta: miltä se tuntuu, pelottaako kaamos, mitä silloin voi muka tehdä? Meille pohjoisen ihmisille kaamos on kuitenkin luonnollinen asia. Se kuuluu vuodenkiertoon, joka tulee joka vuosi, mutta ei kestä kauaa. Varsinainen kaamos onkin täällä Etelä-Suomessa, jossa nytkin eletään kolme kuukautta kestävää marraskuuta, joka ei tunnu päättyvän koskaan. Tänä vuonna vielä marraskuussa on toistaiseksi ollut vähiten aurinkoisia päiviä verrattuna muihin vuosiin. Ruoho vihertää ja tuoreita suppilovahveroita löytyy metsästä. 

Kaamoksen aikana voi ja kuuluu ottaa rauhallisesti. Nauttia tästä ajasta, kuten ne tuhannet ja taas tuhannet turistit, jotka tulevat Lappiin kokemaan kaamoksen ja nauttimaan sen sinisestä hämärästä, tähtitaivaasta, revontulista ja luonnon rauhasta – ja ajamaan moottorikelkalla sekä kasvattamaan hiilijalanjälkeä. 

Valitettavasti talveen ja lumeen liittyvät elinkeinot tulevat tulevaisuudessa kärsimään yhä enemmän ilmastonmuutoksesta. Tekemistä tällä saralla riittää, jotta me ja meidän jälkeläisemme pystymme nauttimaan kaamoksesta, lumesta ja talvesta vielä tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Ilmastonmuutos on asia, joka tulee ottaa vakavasti.

Lehdet ja muu media ovat taas kirjoittaneet erilaisista tavoista ja neuvoista, joilla selviää pelottavasta kaamoksesta. Ja vastaavasti taas alkukesällä siitä, miten selviää yöttömästä yöstä, jolloin aurinko ei laske viikkokausiin. Yöttömöstä yöstä puhuttaessa tulee mieleen yksi hollantilainen pariskunta, joka ei millään uskonut vastaustani kysymykseen, että what time is the midnightsun to be seen? Keskiyöllä ja se on ihan tuo sama aurinko, joka nytkin näkyy taivaalla. En tiedä uskoivatko he, koska silloin ainakin Hammerfestissä myytiin kortteja, jossa näkyi 12 aurinko näyttämässä missä aurinko taivaalla on eri kellonaikoina (tämän tyyppisiä kuvia). 

(Kaamoksesta kertova kolumni, joka on tämän kirjoituksen pohjana, julkaistiin myös Kittilälehdessä 14.11.2018.)

Joulukuussa Lompolassa.

Kiinalainen juttu

Uudessa kirjassaan Kiinalainen juttu Kiinassa vuosia asunut toimittaja Mari Manninen oikoo yleisiä stereotypioita ja väärinkäsityksiä Kiinasta. Vastaavanlaisiin Suomea koskeviin stereotypioihin ja väärinkäsitykseen olemme nyt jo vähän aikaa tutustuneet, kun kiinalaiset turistivat valtaavat ainakin jouluisin ja talvisin Lapin – ja ehkä Helsinginkin, ainakin Kauppatorin ja Temppeliaukionkirkon. Kirjassaan Mari Manninen oikoo myös suomalaisessa mediassa ollutta – ja myös minun ahkerasti kertomaa – juttua, jonka mukaan kiinalaisturistit pettyivät Rovaniemellä 2017 revontulisafariin, jolla ei näkynytkään revontulia. Jutuissa huhuttiin turistien jopa kovaäänisinä käyneen käsiksi oppaisiin. Näin ei kuulemma kuitenkaan ollut, sillä Mannisen mukaan kiista ei yltynyt huutoa kummemmaksi (s 56). Lehtijuttujenkin mukaan paikalle oli kuitenkin pitänyt tilata poliisit tilannetta rauhoittamaan. Katsotaan mitä juttuja media tulevana talvena kertoo kiinalaisturisteista, nyt kun heidän kiinalainen ajokorttinsa kelpaa myös Suomessa. Eivät taida riittää tiet ajajille; ainakin jo viime talvena oli uutisia hiihtoladuilla ja kävelyteillä ajaneista autoista.  

Kun kongressikaupunki, joka ei edes kuulu maansa suurimpiin kaupunkeihin, on väkiluvultaan muutama miljoona Suomea suurempi, niin väenpaljouden ei luulisi enää tuntuvan missään. Väkeä oli kaikkialla: yliopistolla, kaduilla, hotelleissa, ravintoloissa, rautatieasemilla, junissa ja myös lentokentän jonoissa. Välimatkat olivat pitkiä, mutta taittuivat nopsaan luotijunilla. Tosin myös takseissa sai istua; esimerkiksi Shanghain lentokentältä Hangzouhun vievälle luotijuna-asemalle matka kesti 1,5 tuntia halki valtavan Shanghain kaupungin. Löysimme asemalta oikean tiskin, josta ostimme junaliput Hangzouhun ja vielä löysimme gaten, jolta ko. juna tiettyyn kellonaikaan lähti. Poisjäänti oikealla asemalla oli jo superhelppoa. Yliopiston luottokortti ei käynyt täälläkään – kuten se ei käynyt takseissa eikä ravintoloissa. Onneksi se sentään toimi Shanghain lentokenttähotellissa. 

Toinen luotijunamatka Hangzousta Wuhaniin oli pitempi kuin ensimmäinen, eli viitisen tuntia. Saman verran matkustimme luotijunalla myös myöhemmin Wuhanista Shanghaihin, jonka aseman taksijonossa viivähti tovi, sillä jonon pituus oli reilusti yli 100 metriä ja seuraavalta gatelta oli vastaavan pituinen jono. Takseja tuli onneksi jatkuvalla syötöllä poimimaan matkustajia kyytiinsä. Kiinankieliset osoitteet – kiitos siitä Chuanming Sunille – auttoivat ja nopeuttivat matkaa valtavasti, sillä näin ei tarvinnut pelätä ymmärtämisvaikeuksia. Englantia ei osattu niissäkään hotelleissa, joiden nimessä oli ”International”.  

Junamatka Wuhaniin oli mielenkiintoinen, sillä matkalla ohitimme niin maaseutua kuin kaupunkeja, teollisuuslaitoksia, voimalaitoksia, riisipeltoja ja kala-altaita, jokisatamia ja siltoja, risteäviä rautateitä ja asemia, pikku kyliä, vanhoja asumuksia, jopa moskeijan ja tietysti myös kauniita, kumpuilevia vuoria sumussa ja ilman sumua. Lähtiessämme Hangzousta taivas oli ilmansaasteista harmaa ja näkyvyys oli rajoittunut. Sinitaivasta ei näkynyt tullessamme Wuhanissakaan, mutta sää siellä oli onneksi muutaman asteen viileämpi kuin Hangzhoussa, vaikka sekin lähenteli +30 astetta. Sinisestä taivaasta saimme onneksi nauttia monena päivänä. Saastumisesta, niin ilman, maan kuin veden, kirjoitti Manninen. Kahdenkymmenen ilmansaasteisimman kaupungin joukossa oli neljä kiinalaista kaupunkia, mutta ei yksikään niistä, joissa kävimme. Peking, jonka ilma jo vuonna 1997 oli minulle ongelmallista, oli vasta sijalla 57. 

Nytkin lähtiessämme Wuhaniin ilma Hangzoussa ja tullessamme Wuhaniin kirvelsi keuhkoja ja silmiä ja oli harmaata. Kirjassakin haastatellut asiantuntijat sanovat, että ilmansaaste ei kuitenkaan ole pahin, vaan saastunut vesi. Tähän syyllisinä ovat teollisuus, maatalous ja puhdistamattomat jätevedet. Tarvitseeko edes kertoa, että joka päivä hotellihuoneeseen oli tuotu uudet vesipullot, sillä hampaitakaan ei saanut johtovedellä pestä. Veden saastumisen lisäksi ongelmaa lisää se, että joillakin seuduilla on pulaa vedestä. Vesipulasta kärsivillä pohjoisilla alueilla on Mannisen teoksen mukaan yli puolet maan teollisuudesta ja maataloudestakin reilu kolmannes. 

Kaikki kuvat kännykällä - tehty varmaan Kiinassa sekin. Ja suuri osa räpsyjä junan ikkkunasta.

Suomea on joskus pidetty kännykän käytön mallimaana ja digiloikkaa mennään kouluissa ja yliopistoissa, mutta kännykän ja tekniikan käytössä Kiina on meitä monta loikkaa edellä. Kännykällä maksaminen käy joka paikassa ja helposti, kuten toriostoksilla ravintoloista ja kaupoista nyt puhumattakaan. Mopolla ja pyörällä kulkijat käyttivät kännykkää, ja kännykkä oli kädessä heti liikennevaloissa, jos ei jo ajaessa. Katukuvassa olevaa kamerapaljoutta ei voi edes kommentoida. 

Mistä Made in China kertoo? Muutama vuosi sitten olin töissä Hampurin yliopistossa ja silloin eurooppalaisilla kanavilla tuli ohjelmaa mm. siitä, miten Maailmanperintökohteeksi valittu pittoreski Hallstattin kaupunki oli copy-paste –menetelmällä rakennettu Kiinaan. Paikallisista osa oli raivoisaan siitä, miten esimerkiksi ravintola tai hotelli voitiin noin vain kopioida ilman että rakennuksen omistaja sai siitä tietää. Itävallan Hallstattissa käyneet kiinalaiset taas ihmettelevät – ainakin you tuben pätkissä – sitä, että täälläkö joku asuu aivan oikeasti. Kiinan Hallstatt on kulissi, jonka lähistölle on kyllä rakennettu valtavia asuinalueita. Muutama vuosi kopioinnin jälkeen ainakin Hallstattin matkailuväen parista kuuluu myös kiittäviä mielipiteitä, sillä kiinalaisten turistien määrä Itävallassa ja Hallstattissa on lisääntynyt huomattavasti. Juuri tästä Mannisen kirjassa ei ollut esimerkkiä, mutta hän kirjoitti Kiinassa valmistetuista tavaroista ja myös teollisuuden siirtymisestä Kiinaan, kopioinnista ja myös innovatiivisuudesta.   

Vastaavia pätkiä löytyy useita sekä Itävallan että Kiinan Hallstattista. 

Suosittelen: Mari Manninen 2018: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena.