Kveenien jäljillä museoissa

Kveenien jäljissä kuljettiin sekä lännessä Yykeässä ja Alattiossa sekä idempänä kuten Pyssyjoella, Vesisaaressa ja Pykeijassa. Vesisaari on yksi tunnetuimpia paikkoja, joihin saapui runsaasti maahanmuuttajia suomenkielisiltä alueilta niin Suomesta kuin Tornionlaaksosta. Vielä siihen asti kunnes tsaari sulki Suomen ja Norjan välisen rajan, ihmisiä kulki täällä myös sesonkikalassa. Jäämeren rannikolta myös monet suomalaistaustaiset matkustivat Amerikkaan. Esimerkiksi Reidar Särestöniemen vanhemmat tulivat täältä Kaukoseen ja yhteydet Vesisaaren sukulaisiin olivat myöhemminkin lukuisia.

Vuonna 1977 vihittiin Vesisaaren Kveenimuistomerkki. Tilaisuudessa olivat mukana Norjan kuningas Olavi, Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa sekä presidentti Urho Kekkonen, joka piti avajaistilaisuudessa puheen. Siinä hän korosti kveenejä (tai suomalaistaustaisia siirtolaisia) juuri yhteistyön vertauskuvana kunnioittaen näiden ihmisten työtä ja toimintaa. 

Vesisaaressa sijaitsee kveenimuseona ns. Tuomaisen talo, alkuperäiseltä nimeltään Viinikan talo (1851) rakentajansa, Johan Petter Viinikan mukaan. Viinikka panttasi talon kauppias H.F. Esbensenille, jonka omistusaikana talossa asui paljon vuokralaisia. 

Kuva on Kveenimuseon sivulta: http://www.varangermuseum.no/fi/ (omani ovat vielä kamerassa)

Kveenit Karoline ja Karl Tuomainen ostivat tilan 1918. He saivat elantonsa monien muiden tavoin kalastuksesta ja pienviljelyksestä. Talon navetassa oli lehmiä, lampaita ja hevonen. Talotyyppinä se on ns. ”varangintalo” eli sekä asuinrakennus että navetta sijaitsevat saman katon alla. Tämä talotyyppi on luonteenomaista Vuoreijan alueelle ja on oiva osoitus sopeutumisesta paikalliseen ympäristöön ja ilmastoon. Kuka olisi lähtenyt navettaan lumimyrskyssä ja ankarassa tuulessa? Nyt sen saattoi tehdä sisällä eteiskäytävää pitkin, joka oli talossa keskellä pitemmän (pihan puoleisen) seinän suuntainen. 

Talossa on tehty muutoksia, kuten pääsisäänkäynti siirretty etelästä pohjoispuolelle ja aikaisemmasta käytävästä tehty keittiö. Myöhemmin sekä päärakennuksen että tallin viereinen osa on korotettu ja kulku eläinsuojiin talosta on suljettu. 

Kveenit tunnettiin alueella myös rakentamistaan saunoista. Tuomaisen talon sauna on ollut ensin savusauna ja se on myös aiemmin toiminut yhteissaunana tällä etupäässä kveenien asuttamalla Vesisaaren Ulkopään alueella. Uusi, navettaan tehty sauna on kuulemma edelleen käytössä, sillä siellä ”Tuomaisen saunan ystävät” saunovat joka toinen viikko. Talohan kuuluu museolle, sille sen viimeiset asukkaat, sisarukset Ida ja Alf Tuomainen lahjoittivat sen kaupungille.  Tuomaisten elämästä ja haastattelusta voi lukea tarkemmin Lassi Saressalon väitöskirjasta. Museoidun talon seinillä on kuvia aikaisemmista omistajista ja tapahtumista. 

Pihapiirissä sijaitsee myös leipomotupa, jonka uunia alueen muu väki käytti leipien paistamiseen. Maksu toimitettiin polttopuina, sillä niistä suhteellisen puuttomalla alueella oli pulaa. Myöhemmin leivintupa oli vuokrattuna leipomokäyttöön. 

Sekä Tuomaisen talo että sen lähellä sijaitseva Esbensenin kauppiaantalo kertovat tuon ajan elämästä ja ympäristöstä sekä erilaisista ihmiskohtaloista. Kaupankäynnin ja kalastuksen kehitys ja muutokset tulevat esille tässä kauppiaantalossa. Milloin talo muuttui kodiksi ja miten loppuvaiheissa se toimi vanhainkotina ja majatalona ovat osa kauppiaantalon menneisyyttä. Kun kaupunki osti talon, osa siihen kuuluneista rakennelmista kuten laivalaiturit, puutarha ja porolaidun olivat joko hävinneet tai palaneet. Päärakennus oli kuitenkin säilynyt ja se kunnostettiin museoksi. Pari sen huonetta on näyttelytilana ja yhdessä huoneessa on pieni museokauppa. Muuten huoneisiin on yritetty haalia kauppiasajalle tyypillisiä huonekaluja; osassa on onnistuttukin. 

Vuoreijassa oli myös Pomorimuseo, mutta siinä ei ollut valitettavasti aikaa käydä. Pomorikauppa on tyypillistä juuri tuolle alueella, sillä läheiset yhteydet Venäjälle  mahdollistivat molempia osapuolia, sekä venäläisiä että norjalaisia hyödyntävän pomorikaupan. Kauppaa käytiin eräänlaisella sekakielellä, ”maja-pa-tvaja”-kielellä, joka hyödynsi molempien ryhmien kieliä käyttäen yksinkertaista sanastoa.  Pomorikaupassa tavara vaihdettiin tavaraan, esimerkiksi puutavara jauhoihin. Pomorit olivat etupäässä Vienanmeren rannikon asukkaita, nimen mukaan he asuivat ”meren äärellä”. Vuoreijan Pomorimuseo on keskittynyt Norjan ja Venäjän välisiin kauppayhteyksiin aina pomorikaupan ajoista nykypäivään asti. 

Norjan ja Venäjän välisistä yhteyksistä kertoo myös Kirkkoniemen Rajaseutumuseo – johon en myöskään ehtinyt. Norjan ja Venäjän väliset yhteydet tulevat esille myös toisessa maailmansodassa, josta kertovissa teksteissä kiitetään Venäjän partisaanien ja sotaväen panosta alueen vapauttamisessa saksalaisista. Kirkkoniemessä (Festung Kirkenes) oli toisessa maailmansodassa saksalaisten joukkojen päätukikohta ja tästä syystä kaupunki oli liittoutuneiden pommitusten kohteena. Paikalliset pakenivat Pohjois-Norjassa miehittäjää mm. tuntureiden luoliin. Tästä on kerrottu esimerkiksi Vuoreijan linnoitusmuseossa ja useissa julkaisuissa.   

Steilneset Vuoreijassa - vaikuttava kohde

Lähdin Ruijaan, koska halusin vihdoin nähdä Vardøn eli suomeksi Vuoreijan Steilnesetin noitamuistomerkin. Kuningatar Sonja on vihkinyt sen vasta 2011 ja se kerää kävijöitä sekä läheltä että kaukaa. Muistomerkki on yksi norjalaisen matkailutien kohteista. Vaikuttavampaa kohdetta voi kyllä hakea; tosin se olisi ollut vielä mieleenpainuvampi syysmyrskyn ulvoessa ja aaltojen hakatessa rantaa kuin elokuun alun pimenevässä ja lämpimässä illassa.  

Steilnesetiin pystytetty muistomerkki kunnioittaa Norjan noitavainojen uhreja. Se on pystytetty Jäämerenrantaan paikkaan, jossa noituudesta tuomittuja poltettiin roviolla 1600-luvulla. Muistomerkki koostuu kahdesta osasta, joista toinen, sveitsiläisen arkkitehti Peter Zumthornin suunnittelema veneenmuotoinen rakennelma on tehty puusta, pressukankaasta ja vaijereista. Tämän toista sataa metriä pitkän ja hämärän rakennuksen seinillä ovat tiedot kaikista kuolemaantuomituista, heidän syytteistään ja kidutuksen avulla tunnustetuista rikoksista. Noituudesta syytetyt joutuivat vesikokeeseen eli heidän jäsenet sidottiin ja heidät heitettiin mereen. Mikäli syytetyt kelluivat, he olivat noitia, mutta syyttömät upposivat. Kelluvat ”Jumalan pyhä vesi” työnsi pois, joten noita ei voinut hukkua.  

Lähellä Vuoreijaa sijaitsee 125 metriä korkea Domen tunturi, jota kutsutaan noitatunturiksi. Oikeuden pöytäkirjojen mukaan juuri siellä noidiksi tuomitut pitivät noitasapattiaan ja muita rituaaleja, solmivat mm. paholaisen kanssa liiton. Eli mitä vain ihmiset pystyivät tunnustamaan kidutuksen jälkeen! Helvetin portti sijaitsee myös uskomusten mukaan Domenilla. 

Kaikkiaan 135 syytetystä kuolemaan tuomittiin 91, joista suurin osa oli naisia ja noin viidesosa oli saamelaisia, loput norjalaisia. Noituudesta tuomittujen määrä on suuri, sillä tällä alueella asui vain 3 000 asukasta. Heidän kohtaloista ja tuomioista voi lukea luonnontulen väristen hehkulamppujen ja 91 pienen, sellin ikkunaa muistuttavien aukkojen valaisemilta seiniltä. Ennen tuomiota syytetyt olivat vangittuina Vuoreijan linnoituksessa. 

Toisen, pienemmän ja mustanpuhuvan kuution muotoisen rakennuksen on suunnitellut ranskalainen taiteilija Louise Bourgoise. Sen lasiseinät ovat hieno kontrasti sisällä palavalle ikuiselle tulelle, joka heijastuu soikeista peileistä yhdessä ympäröivän maiseman ja katsojan kanssa. Kyseessä on kaksi erillistä installaatiota, joista Zumthornin mukaan hänen pitkä veneenmuotoinen rakennus kertoo elämästä ja tunteista, kun taas Bourgoisen työ polttamisesta ja aggressioista. Tuolista nouseva tuli vie ajatukset mm. sähkötuoliin ja nykypäivän pahuuteen. Tuoli on toisaalta tuttu meille kaikille. Palava tuli vielä heijastuu seitsemästä peilistä – luku seitsemän on tässä tarkoituksella valittu, sillä se symboloi monia asioita, kuten mm. sitä, että Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä. Muistomerkin ympäristö on myös luonnontilassa, sillä taiteilijoiden mukaan esimerkiksi nurmikkoa ei saa leikata.  

Kuningas Kristian IV, joka vieraili Vuoreijan linnoituksessa, oli Norjan noitavainojen alkuunpanijoita. Hänen nimikirjoitus on myös Vuoreijan linnoituksessa pidetyssä "tukissa" yhdessä myöhempien kuninkaallisten nimikirjoitusten kanssa. Hän varoitti myös pohjoiskalotin maaherroja saamelaisten ja suomalaisten noituudesta. Olihan jo Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa kerrottu, miten pohjoisessa, erityisesti Suomen Lapissa, harrastettiin noituutta. Noitavainot eivät koskettaneet vain Norjaa, sillä niin Ruotsissa ja muualla Euroopassa sekä Suomessa, erityisesti Ahvenanmaalla ja Länsi-Suomessa, riehuivat noitavainot.    

Suomessa ne alkoivat Ahvenanmaalta tuomari Nils Philanderin aikana. Tartossa opiskellut Philander toi sieltä eurooppalaisen opin mukaisen näkemyksen noituudesta. Tämän uuden näkemyksen mukaan noita liittoutui paholaisen kanssa ja yhteistyössä toimiessaan toteutti paholaisen tavoitteita. Tähän kuului mm. noitasapatin viettäminen paholaisen kanssa. 

Tämä muistomerkki kertoo vallasta ja yksilöistä, jotka joutuivat kohtaamaan kirkon, hallitsijoiden ja yhteisön mielivallan ja taikauskon, sillä niistä noitavainoissa oli kyse. Muistomerkin installaatioiden muotokieli tapahtumapaikalla, jolla on oma sanomansa, kertoo oivaltavasti juuri muistamisen kohteesta ja siitä, mitä syytetyt joutuivat kohtaamaan ja kokemaan. Jäämereltä puhaltaneet tuulet toivat käyntini aikana oman lisänsä muistomerkkiin pimenevässä elokuun illassa. Mieleenpainuva käyntikohde monella tavalla.

P.S. Jos joku katsoi ja muistaa vielä viime talvena televisiossa esitetyn trillerisarja Monsterin, niin se on kuvattu Vuoreijassa. Monster sijoittui kuvitteelliseen pohjoisnorjalaiseen kylään, jossa luonto on kaunis, mutta ankara. Sarja oli aika tavalla eksotisoitu ja otettu huomioon mm. alueen uskonnollinen historia. Mutta ne maisemat olivat upeita!

Tästä olen kirjoittanut myös kolumnin Kittilä-lehteen 15.8.2018.
PS. tästä on myös Ruotsin Sisuradiossa pieni ohjelma (suomeksi) https://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=7016409

Ruijan rantoja kiertämässä

Olen ollut töissä Hammerfestissä, käynyt Hurtigrutalla Håningsvågissa ja sieltä Nordkapissa, vienyt porukan unkarilaisia ja suomalaisia etnologeja Vesisaareen, pilkkinyt juhannuksena Finnamarksviddalla ja nähnyt Stillan sekä ihaillut Altan kalliomaalauksia, mutta kveenien jalanjäljet maastossa ovat jääneet minulle oudoiksi. Toki olen lukenut kveeneistä kirjoitettuja väitöskirjoja (kuten Marjut Anttosen ja Lasse Saressalon) sekä muuta kirjallisuutta, mutta paikat joissa kveenit – tai suomalaislähtöiset norjalaiset – ovat asuneet ja tehneet työtä, ovat jääneet minulle suhteellisen tuntemattomiksi. Taisin muuten opiskeluaikana tehdä vielä hieman kirjoitustöitä kveeniprojektissakin. Nyt elokuun alussa kiersin muutaman päivän tornionlaaksolaisryhmän mukana eräällä tavalla kveenien jalanjäljissä. Näin toki paljon muutakin, joista myöhemmin. Kveenit eivät suinkaan olleet syypää matkalle lähtöön, vaan Steilnesetin muistomerkki, josta kirjoitan myöhemmin, sillä niin vaikuttava se oli.  

Hotin talo, oikealla Kveenilippu.

Skibottenissa eli Yykeänperässä kävimme tutustumassa kveenien rakentamaan taloon, Hotin taloon. Sen huoneet olivat pieniä, alhaalla keittiö ja kaksi huonetta, ylhäällä huoneita oli enemmän, mutta vain muutaman neliön kokoisia nukkumahuoneita. En enää muista, kuinka suuri perhe tässä(kin) talossa oli aikoinaan asunut. Se kuuluu nyt paikalliselle kveeniyhdistyksellle ja siellä voidaan pitää erilaisia tilaisuuksia. 

Yöksi menimme täältä Otereen eli Saukkoseen, jossa yövyimme hotellissa. Paikannimet täällä Ruijassa – tässä käsitän Ruijaksi (vielä) nykyisen Finnmarkin läänin ja Tromssan läänin itäisen osan – ovat usein kolmella kielellä: norjaksi, saameksi ja kveeniksi/suomeksi kylässä puhuttujen kielten perusteella. 

Saukkosessa yöpymisen jälkeen matkasimme lounaaksi mielenkiintoiseen paikkaan Jyykeänmuotkassa. Se oli yhdistelmä viikinkejä ja kveenejä sekä alueen historiaa kiehtovasti sekoitettuna fablabin twistillä. Paikasta tai ainakin sen läheisyydestä on tehty arkeologisia löytöjä, jotka tai niiden replikat olivat päätalossa vitriinissä. Itse mökit ja ruokailutila ovat saaneet inspiraation muinaisista viikinkiasumuksista; hirret ovat tuotu Siperiasta (!). Tilalla on myös lampaita ja vuonohevosia; ratsastusleirejä järjestetään kesäisin. Tilan nimi on Solvik ja taidehistorioitsija-isännän nimi oli Håkon Karlsen. Paikallisia aineksia sisältäneen lounaan jälkeen matka jatkui Lyngenin eli Jyykeän mahtavissa maisemissa. Lyngenin Alppeja saattoi ihailla mm. vuonon ylittävällä laivamatkalla, joka kesti 40 minuuttia. 

Solvikin isäntä kertoo tilasta ja tapahtumista. Oikealla oppaana ollut Hannele Kenttä Haaparannalta.

Alattioon eli Altaan ajettiin sitten vesisateessa, joka yltyi taas ollessamme ihailemassa Hjemmeluftin kalliomaalauksia sekä museota, jossa jotkut ehtivät käydä. Sade jatkui seuraavana päivänä ylittäessämme Sennalandin Skaidin kautta kohti Vesisaarta. Skaidista eteenpäin erityisesti oli suuria alueita hallamittarin (nähtävästi hallamittarin eikä tunturimittarimadon) syömiä lehtipuita. Koskahan ne mahtavat tehdä taas lehtiä? 

 

Hjemmeluftin kuvakenttiä sateessa.

Ja sitten alkoi Varanginvuono, jota ensin ajettiin vasemmalta puolelta Vesisaareen ja yöpymispaikkaamme Vuoreijaan.  Seuraavana päivänä sama vuono kierrettiin toiseltakin puolelta Kirkkoniemeen, joka sijaitsi aivan Vesisaaren kohdalla. Miten kaunista seutua se oli! Puusto ei häiritse katsojaa ja avaruutta riitti silmänkantamattomiin. Ajaessamme laskuveden paljastama ranta, hierua näkyi selkeästi ja teki mieli päästä sinne etsimään jotakin. 

Uuniemen kirkon muistan edelliseltä Vesisaaren matkalta. Paikat kuten Annijoki, Lemmijoki ja Pyssyjoki – söimme lounasleivät sateessa Pyssyjoen kveeni-instituutin pihalla – jäivät vielä suhteellisen tuntemattomiksi. Toiseksi viimeisenä päivänä söimme lounasta Pykeijassa eli Pikku-Suomessa, joka on tuttu monille kävijöille, mutta tunnettu myös monista tempauksistaan. Lounaspaikan isäntä, Trond kertoi meille paikasta ja sen lumosta. Hänet Pykeijaan oli tuonut rakkaus ja hän oli myös opetellut suomen, sillä ilman sitä tässä kylässä ei kuulemma voinut oikein elää. Pykeijan sydämen hänen mukaansa muodostivat suomen kieli ja sauna. Pykeijan valitsevat tietävät mihin ovat tulleet ja mitä siellä on – tai mitä puuuttuu. Tämän hän jokseenkin näin puki sanoiksi:  ”Meidän ei ole pakko asua täällä, mutta täällä me olemme kuin herran kukkarossa. Meilä on kaikki mitä me tarvitsemme. Tämä on viimeinen pysäkki ennen paratiisia.” Kaunista siellä olikin, ainakin aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Syysmyrskyn ulvoessa nurkissa tunnelma on toinen, mutta sekin kuuluu elämään.  

Pykeijaa.

Viimeinen yö vietettiin Kirkkoniemessä, rannalla olevassa hotellissa, jonka terassi oli rakennettu meren ylle. Valitettavasti ilma oli sellainen, että ulkoterassilla ei tarjennut istua nauttimassa maisemasta. Kirkkoniemeen tulimme sen verran myöhään, että paikalliset museot olivat kiinni. Torilla oli onneksi Ellisif Wesselin (1866-1949) Vuoreijan kuvien näyttely rajamaan arjesta, ”Liv og virke i grenselandet”.  Hieno reissu, joissakin paikoissa olisin halunnut viipyä paljon kauemmin.

Kirkkoniemessä näkyi venäläisen vaikutus, joka juontuu pomori-kaupasta - Vuoreijassa oli pomorimuseo -  sekä toisesta maailmansodasta, jolloin Saksa miehitti Norjan ja venäläiset partisaanit sitten lopuksi vapauttivat alueen. Joitakin kaksikielisiä kadunnimiä esitellään mieluusti ja muutenkin sitä käytetään matkailussa hyväksi. 

Sotaäitimuistomerkki, jossa poika oli saanut kukkakimpun. Muistuttaa venäläistä tapaa tuoda hääkukat patsaalle.

Barbeja museokortilla kolmen euron hintaan - Barbi, ikoni -näyttely

Uusin museokortin ja sitä uusiessa näkyivät viimeisen vuoden ajalta museokäynnit. Olin käynyt Suomen Kansallismuseossa muutaman kerran. Viimeisin kerta on keväältä, jolloin kävin toteamassa sen, miten kansallismuseo on nyt pinkki eli katsastamassa Barbi-näyttelyn. Näyttelyssä oli silloin paljon väkeä ja näytti muutenkin siltä, että museo on onnistunut tällä sisäänheittonäyttelyssä saamaan hyviä kävijämääriä. Näyttelyllisestihän se on aika outo ratkaisu… 

Itse näyttelystä sen verran, että en kuulu sen kohderyhmään mitenkään: en ole esimerkiksi omistanut lapsena yhtään barbia enkä käynyt näyttelyssä lasten kanssa. Näyttelyhän alkoi jo ulkoa, sillä Kansallismuseo ”pukeutuu pinkkiin” jo ulkona. Itse näyttelystä on kirjoitettu paljon, se on arvosteltu lehdissä ja monissa blogeissa, joten siitä on monesta näkökulmasta, esimerkiksi miten kapean naismallin barbit ovat tarjonneet, sanottu paljon. Onhan se hyvä, että museoiden kävijämäärät nousevat ja lapsillekin – yhdessä barbeilla leikkineiden vanhempien kanssa – on näyttelyitä. 

Mutta minulle ainakin tästä näyttelystä tulee mieleen vitriinissä olevat vahanukkenäyttelyt (joissa en kyllä ole yhdessäkään käynyt). Näyttelyssä vitriineissä olevat kalliit (?) nuket ovat kuin vahanukkeja ja monet sellaisia keräilyharvinaisuuksia, joita ei ole voinut ostaa leikkeihin. Näytteillä oli niin kuuluisuuksia ja hääpareja kuin historiallisia henkilöitä ja eri ammatteja esitteleviä. Lisäksi oli mm. etnisiä barbeja ja kansallispukuun puettuja barbeja; Suomea ei tosin näyttänyt olleen siinä. Lisäksi yhdessä huoneessa oli video, jossa muutamat henkilöt kertoivat suhteestaan barbiin.  

Mutta se mikä minua ottaa eniten päähän, että koska kyseessä oli lippukassan mukaan ”erikoisnäyttely”, niin museokortin omistajien piti maksaa kolme euroa päästäkseen näyttelyyn. Kolme euroa on toki pikku juttu, mutta se on tässä periaatteellinen. Se on toki täysin luvallista Museokortin ehtojen mukaan, mutta kuka ja mikä tässä näyttelyssä käärii ne voitot? Näyttelyn tekijätkö vai miten kalliiksi tämä näyttely on tullut Suomen Kansallismuseolle? En ole seurannut niin tarkkaan viimeisten parin kolmen vuoden ajan näyttelyitä, että tietäisin, että onko jokin muukin museo ottanut tavakseen periä ”erikoisnäyttelyn” kävijöiltä maksun kuin Kansallismuseo? Sellainenhan oli jo viime vuoden renessanssinäyttelyssä, joka oli myös valmis, muualla tehty näyttely. 

Museokortti ei ole mikään alennuskortti näyttelyihin – esimerkiksi Ateneumin näyttelyihin pääsi aiemmin alennuksella kun omisti ”vihreän kaupallisen kortin”, jonka taustavoimat sponsoroivat näyttelyitä. Ostamalla museokortin en ole hankkinut mitään alennuskorttia, vaan kortin, jonka avulla pääsen suomalaisiin museonäyttelyihin ilmaiseksi – luulisi, että ainakin Suomen Kansallismuseo ei viitsisi periä mitään ”erikoisnäyttelymaksua”. Pienen yksityisen museon kohdalla sen ymmärtäisin paremmin. Toivottavasti tämä ei ole tienavaus erikoisnäyttelymaksuille.

Ura-Barbeista tämä paleontologia oli lähimpänä. 

Näyttely on suosittu – varmaan myös museokaupassa myytävät barbit ja kenit – joten voi kyseenalaistaa kuten Otso Kantokorpi-vainaa tavalla talvella teki: kuuluuko tällainen kaupallinen näyttely verovaroin tuettavaan Suomen Kansallismuseoon (linkki hänen mielipidekirjoitukseen Hesarissa)?  Ja vaikka tässä kritisoin tätä näyttelyä, niin kehotan barbeista tykkääviä menemään katsomaan tämän näyttelyn. Barbi on kulttuurihistoriallisesti tärkeä esine. Ikoniksi se on tässä näyttelyssä nimetty, Barbi the Icon. Näyttely on auki vielä elokuun. 

Frida Kahlo-nuken oikeuksista käydään kiistaa. Näyttelyssä sekin oli. 

Olihan Kansallismuseossa mielenkiintoisiakin uusia näyttelyitä. Nimittäin viime itsenäisyyspäivänä avattu Suomen tarina -näyttely, jossa joka kerta näkee jotain uutta. Siitä on tarkoitus tehdä vielä erillinen postaus, sillä sen olen luvannut. 

Kansallismaisemassa

”Tämä monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan.” Näin kirjoitti Samuli Paulaharju teoksessaan Vanhaa Lappia ja Peräpohjolaa tämän edessämme päilyvän järven merkityksestä. Paulaharju puhui toki tuossa muoniolaisista, mutta tärkeä se on ollut kaikille järven ympäristön asukkaille ja käyttäjille kuntien rajoista huolimatta. 

Olin näissä maisemissa, kansallismaisemassa puhumassa kansallismaisemasta ja kulttuuriperinnöstä. Kittilän kesämarkkinoiden avajaisiltamat pidetään aina eri kylässä ja nyt vuorossa oli kunnan länsirajalla Rauhalan kylä, joka sijaitsee Jerisjärven rannalla kansallismaisemassa.

Kuva esim. täällä.   

Monet teistä tuntevat sen, postimerkkinäkin olleen kuvan, jossa etualalla siintää järven selkä muutaman puun välistä, järven takana näkyy metsikköä ja taustalla kohoavat Pallastunturin kerot. Tätä maisemaa on sanottu yhdeksi Suomen kauneimmista maisemista; sitä voi ihailla myös maantieltä ja se on ikuistettu lukuisiin valokuviin ja kotialbumeihin. Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen 27 erityisen merkittävistä maisemakokonaisuuksista, joita nimitetään kansallismaisemiksi. Tämä valinta tehtiin lukijaäänestyksessä 25 vuotta sitten Suomen juhliessa 75-vuotista itsenäisyyttään. Nämä kansallismaisemat ovat Suomen kansallista identiteettiä kuvastavia maisemia, joihin tiivistyvät Suomen erityispiirteet. 

Mutta eivät tainneet tietää ne tämän järven rannoille asettuneet ensimmäiset asukkaat, ja myöhemmin kalastajat, verottajat, muut kulkijat ja asukkaat, paikan kauneudesta ja myöhemmästä kansallismaisemasta mitään. Emme pysty sanomaan, mitä osaa heidän päätöksissä vaikuttivat esteettiset seikat, paikan kauneus vai olivatko heidän asettumisessaan tänne kuitenkin ratkaisevia vain hyvät kalavedet ja metsästysmaat sekä kulkureitit. Tässä tapauksessa paikan kauneus tuli ikään kuin ekstrana.

Ajatus kansallismaisemasta on kuitenkin paljon vanhempi kuin 25 vuotta, sillä se syntyi jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa poliittisesti kireässä ilmapiirissä, jolloin kansallistunnetta luotiin juuri taiteen keinoin ja karelianismi kukoisti. Tässä aiheena olivat usein tietyt poikkeuksellisen vaikuttavat maisemat kuten esimerkiksi Punkaharju ja Koli sekä nimet kuten esimerkiksi Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela. Luontosuhteen katsottiin kertovan jotain oleellista siitä mitä on olla suomalainen. Nämä kansallismaisemat ovat osa meidän henkistä perintöämme. Ne edustavat paikkoja, joilla maamme omaleimainen luonto, luonnonvarat, kansanperinne, kulttuuri, historia ja kansakunnan saavutukset yhdistyvät. Kansallismaisemat esittelevät myös maakuntiemme erikoispiirteitä – eli tämä maisema juuri Lappia.

Nyt kun olemme tässä kansallismaisemassa voikin hyvin kysyä, että mitä nämä kansallismaisemat merkitsevät nykyihmiselle ja mikä meidän näkökulmamme niihin on? Näemmekö Suomen vain näiden kansallismaisemien kautta ja kaltaisena? Onko se, että ihailemme ja muistelemme täällä aikoinaan käyneitä tutkimusmatkailijoita, kuten esimerkiksi Giuseppe Acerbitä, joka ei kirjoittanut käynnistään täällä Jerisjärvellä, mutta jonka nimikirjoitus löytyi palaneesta Hurulankämpästä lisättynä myös Acerbin oppaan nimellä – tai Ilmari Mannista, joka niin kauniisti kirjoitti pihoille ja järven ympäristön puihin laitetuista uutuista, ja muita viime vuosisadoilla täällä kulkeneita tutkijoita. Puhumattakaan Pallasjärvellä asustelleesta Kotlanninäijästä eli Milliäijästä, joka oli tuttu myös täällä Rauhalan kylän myllyllä. Tarinat hänestä ovat tuttuja – jos eivät nyt suullisena perinteenä, niin monista kirjoista kuitenkin. 

Meillä Suomessa tämän eurooppalaisen kulttuuriperinnön vuoden pääteemana on osallisuus kulttuuriperintöön. Yhteisöjä, kansalaisjärjestöjä ja museoita kannustetaan kehittämään uusia toimintamalleja ja kokeilemaan erilaisia tapoja edistää vuorovaikutusta yksilöiden ja yhteisöjen kanssa. Kansallisena tavoitteena on myös lisätä kulttuuriperinnön saavutettavuutta, saatavuutta sekä kulttuuriperinnön kestävää käyttöä. Tärkeä näkökulma on kulttuuriperintö kohtaamisten paikkana ja vuoropuhelun välineenä: sosiaalisena voimavarana. Nämäkin markkinoiden avajaisiltamat talkoineen on hyvä esimerkki sellaisesta. 

Kyläläiset esittivät Aaro A. Nuutisen teokseen pohjautuvan näytelmän  Lapin lumoissa. 

”Vain monilukuiset lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien rannoilla, poroaitojen lahonnet jätteet jäkäläkankailla sekä useat seitapaikat erämaassa kertovat Lapin korpien entisistä eläjistä, samoin kuin monet sadat tarinat ja muisteluksetkin, joita vanha kansa vielä kertoo. Ja tuhatmääräiset paikannimet kertovat myös historiasta ja omaa tarinaansa näiden alueiden eri aikojen käyttäjistä ja asujista”, kuten mm. Samuli Paulaharju on aikoinaan muistiinmerkinnyt ja julkaissut vuonna 1922. Toki Samulin ja hänen vaimonsa Jenny Paulaharjun muistiin merkitsemiä tarinoita ja tapahtumia on tämän päivän tietojen ja tutkimusten perusteella tarkasteltu kriittisesti ja ne ovat saaneet alkuperäisistä poikkeaviakin tulkintoja, mutta ne ovat silti tärkeä osa tämän alueen kulttuuriperintöä. 

Kun kävin läpi sitä suhteellisen vähäistä tutkimuskirjallisuutta mitä tästä alueesta on kirjoitettu, tuli entistä tärkeämmäksi tavoitteeksi saada Kittilästä tutkimukseen perustuva historiateos. Kittilä on suuri pitäjä ja yksi sen rikkauksia on alueellinen monimuotoisuus, joka näkyy sekä sen historiassa, maisemassa, kulttuuriperinnössä kuin ihmisten arjessa. Tutkimusmatkailijoiden ja aiempien tutkijoiden teksteissä näkyy valitettavan usein juuri etelästä eroavat piirteet sekä Lapin ja etelän vastakkainasettelu. Tarvitaan uutta näkemystä myös menneisyyteen, joka on elintärkeä nykyisyyden ymmärtämiseksi.

Ajan tuomat muutokset näkyvät hyvin myös näissä Kittilän kesämarkkinoissa. Ne on pidetty perinteisesti kaksi viikkoa juhannuksesta ja joidenkin tietojen mukaan näitä kesämarkkinoita on järjestetty jo 1600-luvulta lähtien. Aiemmin niitä on kutsuttu juuri viikatemarkkinoiksi, sillä heinäntekoa varten viikatteet piti kallita sepällä eikä kaikissa kylissä ollut kyläseppiä. Kittilän markkinat olivat ennen lähes pakollinen käyntikohde seudun asukkaille. Sieltä ostettiin kaikenlaisia tarve-esineitä ja juhlittiin ennen raskasta heinäntekoa, pidettiin hauskaa ja tavattiin ihmisiä. Aivan kuten nytkin.  

(Kirjoitus on lyhennelmä markkinoiden avajaisiltamien puheesta)

Saunaa kerrakseen

”Sauna paikkana ja siellä koettu kehollisuus on monisyinen kudelma fyysistä paikassa oloa, aisteja ja tunteita, menneisyyden läsnäoloa, muistoja, symboleja, omaa kokemusta ja kulttuuria”. Näin kirjoittaa 8.6. väitellyt Laura Seesmeri, joka tarkastelee väitöskirjassaan saunomista kerrottujen kokemusten ja esitettyjen kokemisen mahdollisuuksien kautta. Kokemusten kehollisuus on osoittautunut monisyiseksi kulttuuriseksi tapahtumaksi, jossa oma keho ja oma menneisyys liitetään yhteisesti jaettuna kulttuuriseen kokemukseen ja paikkaan, joka on toisaalta riisuttu toisaalta ladattu. 

Sauna on juuri tällä viikolla monella muullakin tavalla ajankohtainen, sillä – kuten väittelijäkin lektiossaan totesi – Suomi aikoo esittää saunaaUnescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon ensimmäisenä ehdotuksista. Sauna valittiin yhteensä 52 ehdotuksen joukosta. Saunan jälkeen toinen ehdotus on kaustislainen viulunsoitto. Suomihan hyväksyi Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi vasta vuonna 2013.

Kesäkuun toisena lauantaina vietetään saunapäivää ja tänä viikonloppuna kokoontuu Kukkolankoskella Haaparannalla ja Torniossa Suomen puolella maailman saunakongressi. Sen puhujat näyttivät ainakin yhden ohjelman mukaan olevan miltei yksinomaan miesoletettuja. Mielenkiintoinen kysymys tuo saunan sukupuolittuminen, joka tuli esille väitöksessäkin.

Saunominen on osa ihmisten arkea, vaikka sauna ja saunominen työnä ja tehtävinä (esim. synnyttäminen, kuoleminen saunassa, puhdistautuminen) on muuttunut pelkästään nautinnoksi. Nyt tarkastetun Seesmeren väitöskirjan mukaan saunominen muodostaa vahvan yhteyden menneisyyteen ja luontoon – jopa kerrostalossa. Saunalla on hänen mukaansa tunteikkaan nostalgian tai myyttisen menneisyyden rooli, saunassa on hänen mukaansa luonto voimakkaasti läsnä, myös kun on saunottu kaupungeissa olevissa kerrostalosaunoissa.

Kehollisuus on osa muisteltua saunakokemusta ja se tulee hyvin esille, kun muistelen käyntejäni saunoissa Marinmaalla, viimeksi Nadjan perheen marilaisessa monchassa. Untshossa. Minulle sauna kuuluu olennaisena osana kokemuksiini Marinmaasta. Sauna oli lämmitetty molemmilla kerroilla odottamaan minua. Sauna sijaitsi suhteellisen ahtaasti rakennetulla sisäpihalla, talon ja talousrakennuksen välissä ja sen edessä oli kaivo, josta haettiin talous- ja pesuvesi. Juomavesi haettiin lähteestä noin parin sadan metrin päästä. 

Tämä – kuten saunakokemukset yleensäkin – vaikutti moniin aisteihin ja vieläkin saunan vieno savun tuoksu palaa mieleeni kun ajattelen saunaa. Tätä Nadjan perheen saunaa en edes osaa kuvailla sanoin kattavasti. Se tuoksui savulle ja puhtaalle, kuten saunat ennen Suomessa. Kuuma tai kipakka se oli myös ja emäntä heitti minua varten löylyn valmiiksi, joten saatoin vain istua lauteilla ja nauttia saunan kuumuudesta. Vihta oli laitettu veteen odottamaan. 

Lämpö saunassa säilyi seuraavaan päivään asti. Eteisessä saattoi vilvoitella ja sen jälkeen peseytyä saunapadasta otetulla kuumalla vedellä. Saunan tuoksu tuli vielä paremmin esille seuraavana päivänä käydessäni siellä pesulla. Silloin vieno ja puhdas savun tuoksu erottui paremmin kuin kuumassa saunassa. Tätä tuoksua en osaa edes kuvailla, sillä sille ei löydä sanoja. Se on oikeastaan tuoksu lapsuudestani; muistan, että kävin ämmini kanssa jostain syystä erään talon silloisessa savusaunassa. Sauna oli musta ja muistan siitä vain tuon vienon savun hajun. 

Kenttätyöperiodien – siis aiemmin 2000-luvun alkupuolella – kävin useissa kylän saunoissa saunomassa, sillä lastentarhan takapihalle rakennettu iso sauna oli valmis vasta kesällä 2003. Ensimmäisenä kesänä myös Anisina tutustutti minut heidän saunassa olevaan pontikantislauslaitteistoon. Saunoja käytettiin vielä eri tehtäviin ja saunojen ylisillä kuivattiin esimerkiksi yrttejä ja vihtoja. 

Marilaisessa saunassa käynti vaati vielä sauna jälkeen teen ja blinien nauttimisen. Jura tau надежда!